Kulma: Hannu Leimu – My Doom World

Galleria Uusi Kipinään tuomani taidenäyttely ”My Doom World” käsittelee tietokonepelien maailmaa perheenisän silmin. Itse aloitin tietokonepelin Doomin pelaamisen kolmekymppisenä 90-luvun lopulla. Räiskintäpelin tietynlainen moraalittomuus tuntui aluksi vähän ahdistavalta, mutta leikkimieliseksi seikkailuksihan se pian muuttui. Maailmat joita en ollut aiemmin kokenut, aukenivat silmieni eteen ja tunnelataus oli huima. Kuin unet olisivat nähtävillä valveilla.

Näyttelyn teoksissa, jotka ovat öljyvärimaalauksia, vien perheeni arkiset hahmot vaeltelemaan Doom tyyppiseen maailmaan. En kopioi pelinäkymiä sellaisenaan vaan annan spontaanin luovuuden muovata näkymiä siten, että on kuin olisin nähnyt unta itse pelistä.

Näyttely pohdiskelee mm. mikä on virtuaalimaailmojen vaikutus ihmismieleen. Teknologian kehityksen laukatessa, mitä on meidän tulevaisuudessa odotettavissa? Voivatko virtuaalimaailmat edelleen rapauttaa jo katoavaa yhteisöllisyyttä? Vähentävätkö kovaotteiset pelit mielemme empaattisempaa puolta? Vai tarvitseeko ihmismieli pelien tarjoamaa väkivaltaista käyttäytymistä eräänlaisena varaventtiilinä? Eli onko väkivaltainen käytös vain yksinkertaisesti meille evoluution muokkaama selviytymismekanismi, kuten vaikkapa soidinkamppailu eläimillä?

Teokset heijastelevat oman eletyn elämän tuntoja myös. Taidemaailman kovuus ja maailman empatian vähyys nostavat tiimihengen pintaan. Perhe pitää yhtä kovissa paikoissa ja toistemme tuella vastataan haasteisiin. Toisinaan tuntuu, että maailman turvattomuus on niin kovin lähellä pelien maailmaa. Ikään kuin pelien sisältö ammennettaisiin suoraan loppumattomista sodista jotka riivaavat maailmaa.

Hannu Leimu, Hero’s Son, 2016

Kenno: Antti Sepponen & Jonne Heinonen – Joskus nukuin

Joskus nukuin on kahden lahtelaisen valokuvataitelijan (Jonne Heinonen, s. 1986 ja Antti Sepponen, s.1991) yhteisnäyttely. Teokset kuljettavat meidät läpi koko elämän ankaran kaaren. Lapsuuden muistot vaihtuvat tähän päivään. Meininki on kuin vuoristoradassa,

mutta lopulta päästään kuitenkin perille. Vai päästäänkö? Aurinko laskee taas ja pitkä pimeys saapuu peltikattojen ylle.

Tältäkö tuntuu olla tässä ja nyt?

Jonne Heinonen

Kymi: Leena Halonen – Pyhää arkea

Pyhällä ja arjella ymmärrämme arkikielessä tavallisesti erilaisia viikonpäiviä. Ja nykyaikaisessa elämässä ne ovat menneet autuaasti sekaisin. Harva enää puhuu pyhäpäivistä, koska ne ovat useimmille viikonloppu tai viihteellä ja tavaroilla ja yltäkylläisyydellä täytetyt päivät.

Miksi annoin näyttelylle nimen pyhää ja arkea. Kuin elämässä, on maalaamisessa samoja

elementtejä, puurtamista, yrittämistä, tuskaa, oikean ilmaisun hakemista. Mutta kun tulee SE hetki, nopeasti tai hitaasti, jolloin teos on valmis, tunne on jotakin arjen yläpuolella. Siinä on se pyhä. Kun kuulen hyvää musiikkia tai luen hyvää kirjallisuutta, runoa, siinä on myös pyhä läsnä.

Me tarvitsemme taidetta eri muodoissa kokeaksemme puhdistavaa ja pyhää.

”Pyyhitään pois likaiset jalanjälkemme

Ja astelkaamme puhtain jaloin

Sujut voimme olla vain

Kun tekemisen vaivattomuus

Ja tulosten kauneus

Ovat mitalin kaksi puolta

Pois arvottomat ajatukset

Ja pahat teot toisia vastaan

Kuka niitä tarvitsisi”

(sitaatti I. Halosen runosta Kuin isämeidän)

Leena Halonen (1946) on Vantaalla ja Perniössä Kosken asemalla asuva taidemaalari. Työhuone on Espoossa. Hän on Taidemaalariliiton varsinainen jäsen ja kuuluu myös Espoon Kuvataiteilijoin, Vantaan Taiteilijaseuraan, Viipurin Taiteilijaseuraan ja firenzeläiseen Societa` delle Belle Arti – Circolo Degli Artisti ”Casa di Dante” seuraan. Tämä näyttely on hänen 15. yksityisnäyttelynsä. Lisäksi hän on osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin niin Suomessa kuin ulkomailla.

Taideopintonsa hän on suorittanut useiden suomalaisten taidepedagogien oppilaana opiskellen piirustusta, värihavaintoa, värianalyysia ja maalausta mm. Vapaan Taidekoulun kursseilla useiden vuosien ajan. Useimmiten hän maalaa öljy- ja temperatekniikalla mutta myös ajoittain akryylimaaleilla.

Leena Halonen, Pimeys vie valo herättää, 2018

Kirnu: Iitta Pieti – Post

”Ilta oli jo hämärtymässä ja aurinko laskemaisillaan, kun puhelin soi. Kannattaisi kuulema lähteä pian tulemaan, mikäli halusin keretä ajoissa. Pakkasin kiireesti jotain mukaani, tajuamatta oikein mitä tarvitsisin ja kuinka pitkäksi ajaksi pitäisi varautua olemaan poissa. Otin kissani ja tavarani ja lähdin.

Loppumatkasta oli jo miltei pimeää. Tiet olivat hiljaisia, oli jo sen verran myöhä. Pelloille oli laskeutunut usvaa. Huomasin puristaneeni rattia rystyset valkoisina koko ajomatkan. Pelkäsin, etten kerkeä ajoissa. Pelkäsin, mitä näkisin ja kuulisin, kun pääsen perille.

Muutama kilometri ennen perille pääsyä, tien halkaistessa peltoaukean, juoksi kettu yhtäkkiä autoni edestä. Se ilmestyi tien oikealta puolelta, ylitti sen ja katosi taas usvaiselle pellolle. Se jolkotteli tien yli jotenkin huolettomasti, kiireettä. Ketun kohtaaminen tuossa hetkessä tuntui kuin merkiltä. Olin varma, että se oli merkki siitä, että myöhästyin.”

Iitta Pieti tuo näyttelyynsä Galleria Uuteen Kipinään installaation, joka täyttää pimennettävän Kirnu-näyttelytilan.

Iitta Pieti, Jäi usva, 2017, installaatio, sekatekniikka

Kulma: Marko Backman, Huoneita

En kyllästy huoneiden maalaamiseen. Maalaan interiöörejä, joissa on arkisia esineitä, kuten siivousvälineitä, ruokailuvälineitä tai patja. Maalaamani esineet ovat käyttötarkoitukseltaan ajattomia: ne voisivat nykyajan lisäksi kuulua menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kiinnostavia ovat eri tarkoituksiin tehdyt huoneet: nukkumishuone, syömishuone, olemishuone. Maalaukseni huoneissa on joko tapahtunut jotain tai pian tapahtumassa.

Aloitan työskentelyn kirjoittamalla paperille yksittäisiä sanoja. Lämpöpatteri, muratti, ikkuna, talvi. Sitten hahmottelen lyijykynällä idean mukaisen yksinkertaisen luonnoksen. Tämän jälkeen teen 3D-mallinnusohjelmalla visioni mukaisen mallin huoneesta esineineen, jotta voin tarkastella ideaani eri kuvakulmista ja eri valaistuksissa. Tämä virtuaalinen tila on varsinainen luonnokseni. Ensimmäiset maalipinnat ovat ehdotuksiani; usein maalaus ehdottaa jotain muuta.

Marko Backman (s.1977) on Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta vuonna 2015 valmistunut kuvataiteilija, joka asuu Turussa ja opiskelee parhaillaan Kuvataideakatemian maisteriohjelmassa maalaustaidetta.

Näyttely on saanut tukea Suomen Kulttuurirahaston Huhtamäen rahastosta.

Marko Backman, Muratti II, Muratti I, 2018,  akryyli- ja öljyväri kankaalle

Kenno, Kymi, Kirnu: Leena Illukka, Silja Puranen, Virpi Vesanen-Laukkanen, Nyrjähdys, venähdys, murtuma

Nyrjähdys, venähdys, murtuma -näyttelyn taiteilijat kommentoivat teoksillaan yhteiskunnassa ja ympäristössä tapahtuvia muutoksia, jotka heijastuvat yksilön elämään. Näyttelyssä pessimistisen tulevaisuusvision rinnalle nousee lämpö, huumorin pilkahdus ja uuden yrityksen mahdollisuus. Näyttelyn tunnelmassa viattomuus yhdistyy vaaran tuntuun. Ryhmän näyttelyt rakentuvat erilaisiksi kokonaisuuksiksi kulloisenkin tilan ja tilanteen mukaan.

Leena Illukan teokset ovat veistoksia ja installaatioita, joissa yhdistyy kierrätetyt materiaalit ja perinteiset käsityötekniikat. Uuden Kipinän Kenno-huoneessa Illukan Faceless Garden käsittelee lähihistoriaamme ja sen suhdetta erilaisuuden torjuntaan tai hyväksymiseen, vihaan ja katkeruuteen. Lähtökohtana ja materiaalina ovat toisen maailmansodan aikaiset, puiset kainalosauvat. Virpi Vesanen Laukkanen luo Kymi-tilaan lohdutusta ja outoa pehmeyttä. Tissituoli ottaa vierailijan pehmeään syleilyyn. Tekstiilistä ommelluissa teoksissa pilkahtelee huumori ja lämpö. Silja Purasen videot ovat kertomuksia maailmasta, jossa suuret virheratkaisut on jo tehty. Teoksissa tarkastellaan muun muassa luonnonvarojen ylikäyttöön, jätteeseen sekä globaaliin väkivaltaan liittyviä kysymyksiä. Kirnu-tilassa Waste Waltz peräänkuuluttaa tulevien sukupolvien oikeuksia ja nykyisten vastuuta. Teos on videoversio Purasen yhdessä poikansa, Lahden SaSakista sirkustaiteilijaksi valmistuneen Armas Lintusaaren kanssa toteuttamasta esityksestä.

Ryhmä on pitänyt vuoden 2018 alusta näyttelyitä nimellä Nyrjähdys, venähdys, murtuma. Aiemmat näyttelyt ovat olleet Rovaniemellä Studio Mustanapassa, Vaasassa Black Wall Galleryssa ja Poriginal Galleryssa Porissa. Syksyllä 2019 ryhmällä on näyttelyt Forssan Museon Aulagalleriassa ja Galleria Pleikussa Berliinissä.

Leena Illukka (s.1962) on suorittanut kuvataiteen ylemmän tutkinnon Saimaan Korkeakoulusta vuonna 2015 ja kuvataiteen alemman tutkinnon Lahden Taideinstituutissa v. 2011. Illukan teoksia on valtion taidekokoelmassa ja ulkomaisissa kokoelmissa. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.

Tuusulalainen Silja Puranen (s.1961) on pitänyt yksityisnäyttelyitä ja osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Purasen teoksia on kotimaisissa ja ulkomaisissa kokoelmissa. Puranen on suorittanut kuvataiteen AMK-tutkinnon Lahden Taideinstituutissa ja taiteen maisterin tutkinnon Aalto-yliopistossa.

Virpi Vesanen-Laukkanen (s.1957) on koulutukseltaan taiteen maisteri. Hänellä on ollut yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla, ja hän on osallistunut lukuisiin yhteisnäyttelyihin sekä toteuttanut tilausteoksia. Helsingissä asuvan ja työskentelevän taiteilijan teoksia on kotimaisissa ja ulkomaisissa kokoelmissa.

Leena Illukka, Faceless Garden, Kasvoton puutarha, 2018 kirjonta, sota-aikaiset puiset kainalosauvat, tekokukat

Silja Puranen, Still-kuva teoksesta Wastewaltz, 2018

Virpi Vesanen-Laukkanen, Tissituoli,2018, tuoli, tekstiili, vanu,

Kulma: Sampsa Sarparanta, Ympäröivä todellisuus

Sampsa Sarparannan maalauksia

Jatkan ihmisyksilön kuvaamista tässä digitalisaation, ikuisten leikkausten, globaalin kapitalismin, sosiaalisen median ja hullujen kuninkaiden ajassa. Tähän kaikkeen meteliin ja loputtomaan piipitykseen häviää ihminen liian helposti. Läheinenkin…

… toisaalta pyrin saamaan töihini myös jotakin tämän kaiken vastakohdasta. vapaudesta (vaikka vaan hetkellisestä tai sen illuusiosta), omanarvontunnosta, uudesta alusta, toisenlaisen olemisen mahdollisuudesta.

-Maailma on äärettömän ruma, mutta myös äärettömän kaunis.

Näyttely on osa Sarparannan viime vuonna alkanutta ”taidekiertuetta”. Vuonna 2017 pidettiin kuusi näyttelyä, kauimmainen Berliinissä. Tänä vuonna luvassa on toiset kuusi näyttelyä ja kiertue jatkuu vielä vuoden 2019 puolella.

Sampsa Sarparanta (s.1973) on pitänynt 20-vuotisen taiteilijauransa aikana kymmeniä yksityisnäyttelyitä ja osallistunut useisiin yhteisnäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Hänen töitään on muun mm. Kiasman, Turun kaupungin ja Salon taidemuseon kokoelmissa.

Sarparannan maalaukset ovat suoria ja usein poliittisesti kantaaottavia ja provokatiivisia. Aiheisiin ovat kuuluneet niin Sudanin nälkää näkevät kuin Turun makeistehtaan irtisanotut työntekijät, mutta yhtälailla henkilökuvat ja arkiset välähdykset taiteilijan lähipiiristä. Helsingin Sanomat kutsuikin Sarparantaa loistavaksi arjen ihanan kauheuden kuvaajaksi (Tammikuu 2011).

”Sarparanta jatkaa kultakauden mestareiden, etenkin Albert Edelfeltin edustamaa realismin perinnettä, mutta lisää siihen roiman annoksen punk-asennetta.” -Helsingin Sanomat, Toukokuu 2014

Sarparanta on opiskellut kuvataideakatemiassa. Hän asuu ja työskentelee ateljeessaan Perniössä. Hänet valittiin Taidekeskus Salmelan nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2004.

Sarparanta on tunnettu myös 20 vuoden urasta No Shame punk-yhtyeen laulaja- lauluntekijänä. Hän työstää parhaillaan ensimmäistä sooloalbumiaan.

www.sampsasarparanta.fi

Näinkö se nyt sitten on, Sampsa Sarparanta

Kenno: Anna Uschanov, Hiker’s Guide

Näyttelyn maalaukset käsittelevät tekijän suhdetta elettyyn, havainnoituun ja muistettuun maisemaan. Teokset pilkkovat maisemassa kuljetut matkat osiksi, keskittyen askeleeseen kerrallaan. Uschanov käsittelee sitä, mikä on aavistuksenomaisena olemassa maisemassa vietetyissä hetkissä, joissa havainto, kokemus, henkilökohtaisuus kiertyvät toistensa ympärille. Näyttelyn teossarjat pyrkivät muodostamaan eräänlaisen opaskartan kuljettuun maisemaan.

Anna Uschanov (s. 1985) on taidemaalari (Vapaa taidekoulu 2012) sekä nukketeatteritaiteilija (Turun ammattikorkeakoulu 2016). Uschanov on kiinnostunut ulkotilan kokemuksesta sekä ihmisen ja ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta. Näitä teemoja hän käsittelee esitystaiteen ja kuvataiteen keinoin.

Kesäheinä, 2018, öljy mdf-levylle, Anna Uschanov

Kymi: Hanna Rinta-Mänty, Unelmia äkkilähdöistä

Taiteellisen kokonaisuuden keskeinen idea kumpuaa viidestä kotiäitivuodesta: tuttipullojen pesusta, yksinäisyydestä, väsymyksestä, ulkopuolisuuden ja eristäytymisen tunnelmista. Tarpeesta elää juuri siinä hetkessä lasten kanssa sekä unelmista äkkilähdöistä kauas kauas pois.

Virttyneissä harsoissa olevat tekstit liittyvät ajankulumiseen, teoksissa nähtävä valkoinen väri on äitiyteen ja lapsuuteen liittyvä väri. Henkilökohtaisista kokemuksista ammentava teos laajenee käsittelemään äitiyttä laajemminkin ääniteoksen kautta, jossa äidit laulavat lapsilleen eri kielisiä tuutulauluja.

Hanna Rinta-Mänty (s. 1973) on Espoossa työskentelevä kuvataiteilija, joka rakentaa installaatioita yhdistellen maalausta, äänimaisemaa, elintarvikkeita, sekä kierrätys- ja luonnonmateriaaleja.

Rinta-Mänty käsittelee teoksissaan ilmastonlämpenemistä, luonnonsaastumista, sekä kodittomuuteen, naiseuteen ja äitiyteen liittyviä teemoja. Hän käyttää teoksissaan usein kierrätysmateriaaleja vähentääkseen itse teoksien ympäristölle aiheuttamaa kuormitusta. Rinta-Mänty on valmistunut vuonna 2017 Taidekoulu Maasta.

Unelmia äkkilähdöistä, Hanna Rinta-Mänty

Kirnu: Minna Esantytär, The Big Wheel

Kuvaus työuupumuksesta. Herkkyyden ja tasapainon kadottamisesta, yhteiskunnan kovista arvoista ja hektisyydestä, kohtuuttomuudesta ja romahtamisesta.

Still-kuva videoteoksesta The Big Wheel, 2018, Minna Esantytär

Kulma: Tatu Vuorio, Rajapintoja

Raja on konkreettinen käsite: raja maailman ja minun, minun ja maalauksen, maan ja taivaan välillä. Suomen kielessä raja tarkoittaa sitä, mihin jokin konkreettinen tai kuviteltu asia loppuu, ja mistä toinen alkaa. Raja on pyhä, jotain koskematonta, raja on jotakin mitä tulee tarkastella huolella.

Taiteellisessa työskentelyssäni pyrin tutkimaan maalaus- ja veistotaiteen rajapintaa, taiteen keinoin löytämään uusia näkökulmia. Teokseni syntyvät siten rajalle, siihen tilaan, joka avautuu kun olemassaoloni täydentää tyhjyyden. Eksistentiaalinen tapahtuma, jossa kiteytyy olemassaolon merkitys ja rajapinta. Rajapinta, jonka tavoitteena on asettaa ymmärrykseen jotain mitä ei vielä ollut, heijastaa tietoisuuden alueelle jotain tiedostamattomasta.
Maalauksien pohjina käyttämäni läpivärjätty MDF soveltuu työskentelytapaani. Tämä materiaali on mahdollistanut työskentelylleni luontaisen poistamiseen ja lisäämiseen perustuvan veistoksellisen tekotavan.

Tatu Vuorio. Alla pohjantähden, 70x70cm, öljy läpivärjätylle MDF-levylle, 2018

Kenno: Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Iida Hollmén

”Vaikka tuulee vastaan -teos kertoo elämäntyönsä Lahden seudun vesiensuojelun parissa tehneen Juha Kedon tarinan. Lahtelainen Keto on toiminut 60-luvulta lähtien Päijät-Hämeessä sijaitsevan Vesijärven ja muiden pienempien järvien kunnostuksen parissa. Hänen toimestaan on perustettu Vesijärvisäätiö ja hän on ollut mukana käynnistämässä monia kansainvälisiä hankkeita sekä aktivoinut muita vesiensuojelun pariin omalla esimerkillään. Vaikka tuulee vastaan on henkilökuva ihmisestä, jolla on päämäärä ja vahva motivaatio vaikuttaa ympäristöasioihin.

Dokumentaarinen teos koostuu Kedon tekstimuotoisista muistoista ja niihin liittyvistä kuvakokonaisuuksista, jotka rakentuvat valokuvista, arkistokuvista, piirroksesta ja äänestä. Galleria Uudessa Kipinässä on esillä osa teoksesta.

Iida Hollmén on valokuvaaja ja ympäristöteknologian insinööri. Hän keskittyy taiteellisessa työskentelyssään ympäristöteemoihin. Vaikka tuulee vastaan on Hollménin lopputyö Lahden Muotoiluinstituutista, joka on toteutettu syksyn 2017 ja kevään 2018 aikana. Teos on henkilökohtainen vastaisku hänen kokemalleen ympäristöahdistukselle. Hollménin mielestä ympäristökysymysten tiedostaminen ei vielä anna ratkaisuja niiden selvittämiseksi, vaan tarvitaan myönteistä ilmapiiriä, joka innostaa toimintaan.”

Iida Hollmén, Automaattinen mittausasema, 2017

Christoph Bader

Olen itseoppinut valokuvaaja Saksasta, ja olen asunut yli seitsemän vuotta Suomessa, enimmäkseen Pohjois-Suomessa ja Lapissa. Muutama vuosi sitten innostuin sekä kuvaamaan filmillä että kehittämään kuvia pimiössä. Tämä on ensimmäinen kerta kun esitän valokuviani julkisesti ja olenkin iloinen, että sain mahdollisuuden osallistua tähän näyttelyyn.

Osani näyttelyssä koostuu katukuvista ja kaupunkimaisemista, joita olen kuvannut Lahdessa sekä Hämeessä. Yhdistävänä niissä pidän niiden emotionaalista sisältöä. Käytin erilaisia papereita ja pimiötekniikoita tukemaan ilmaisua.

Christoph Bader, Patsaiden kaupunki, Gelatiini vedos, 2018

Kymi: Jussi Pirttioja

Näyttelykokonaisuus sukeltaa äärimmäisen subjektiiviseen kuvamaailmaan. Lähtökohtana kiinnostus ihmiseen elämän jälkiin puhtaasti visuaalisina ilmiöinä. Materiaali valikoituu sattumanvaraisesten mieltymysten ja oikkujen ohjaamana; mukana on hahmoja ja kohtauksia mm. elokuvista, mainoksista, elämästä ja muistoista. Tavoitteena on luoda itsenäinen ja omavaltainen kuvamaailma, joissa taiteilija voi olla kuin kotonaan, mutta joiden esittämiin tapahtumiin ja tilanteisiin voi ulkopuolinen katsojakin samaistua.

Työssäni korostuu maalauksen itsenäisyys ilmaisumuotona ja omana kielenään, joka ei sataprosenttisesti avaudu helppojen kielellisten ja yksinkertaistavien tulkintojen edessä.

Jussi Pirttioja (s.1988) on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkekoulusta vuonna 2016. Pirttioja asuu ja työskentelee Lappeenrannassa. Hänen teoksiaan on nähty mm. Taidekeskus Salmelassa Mäntyharjulla vuonna 2017.

Jussi Pirttioja

Kirnu: Fanni Maliniemi ja Sanni Saarenpää, Kaalimaan syväpää

Kaalimaan syväpää on kahden nuoren taiteilijan rakkaudentunnustus rikkauksille, jotka itsepäisesti ja taianomaisesti versovat esiin köyhyydenkin keskellä. Galleria Uuden Kipinän Kirnussa toisensa kohtaavat Fanni Maliniemen ja Sanni Saarenpään teokset käyvät keskustelua runsaudesta, jota inhimillinen elämämme kaikissa ilmenemismuodoissaan osoittaa. On kysymys näkökulmista jotka muuttavat kaiken uudeksi. Kaalimaan perukoilla maasta nousee aarteita ja syvää viisautta.

Fanni Maliniemen teokset käsittevät köyhyyttä lämmöllä. Cauliflower Jewellery on sarja koruveistoksia, joiden jalokivinä komeilee ylpeästi kaalien runsas sukukunta. Videoteoksessa One Gem Over All laaja yleisö saa tutustua ensimmäistä kertaa kuningatar Elisabeth II:n kruununjalokivikokoelmaan kuuluviin kuninkaallisiin kaalikäätyihin ja perintökaaleihin.”Köyhän paratiisi sijaitsee mikrokosmoksen oven takana. On katsottava tarpeeksi läheltä jotta saa löytää äärettömyyteen yltävän rikkauden”, Maliniemi kertoo.

Sanni Saarenpään tekstiä maalaukseen ja piirustukseen yhdistävissä töissä erilaiset kartat ja kaavakuvat esittävät maailman monin eri tavoin. Ne ovat tulkinta ihmiskunnan ikiaikaisesta tarpeesta löytää elämästä lainalaisuuksia, reittejä ja kaavoja – edes jonkinlainen tuotelupaus.”Kaaoksen saadessa rakennetta on mahdollista kokea turvallista tuttuutta ja nähdä edessään kulkukelpoisia polkuja. Teokseni ovat todellisuusprojektioita tilanteisiin, joissa hätä ei lue lakia tai naapurin ruoho alkaa olla kiistatta vihreämpää”, Saarenpää tulkitsee.

Fanni Maliniemi (s.1989, Helsinki) valmistui kuvataiteilijaksi (AMK) Tampereelta 2014 ja viimeistelee tällä hetkellä animaatio-ohjaajan opintojaan Turun ammattikorkeakoulussa. Sanni Saarenpää (s.1990, Helsinki) valmistui kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta 2016. Hän elää ja työskentelee Tampereella.

Sanni Saarenpää

Cismittääkö? –taidenäyttely avaa Lahti Priden

Cismittääkö? –taidenäyttely avautuu Galleria Uudessa Kipinässä 14.8.2018 osana Lahti Pride –tapahtumaa. Toisen kerran järjestettävän ryhmänäyttelyn teemana on tällä kertaa Vähemmän kuin vähemmistö. Teokset käsittelevät eri lähtökohdista samanaikaisesti useampaan vähemmistöön kuulumista.

Itseilmaisu ja päätösvalta omasta kehosta ja elämästä ovat asioita, jotka monelle ovat itsestäänselvyyksiä. Millaista on kuulua sateenkaarivähemmistöön, kun juridinen ja sosiaalinen asema ei ole sama kuin valtaväestöllä? Kuka saa olla homo tai transsukupuolinen? Ovatko kaikkien haaveet ja tarpeet samanlaisia? Miltä tuntuu kuulua useampaan vähemmistöön? Mitä on hyvä elämä?

Taidenäyttelyn nimi on sanaleikki; oletus, että kaikkien kokemus sukupuolesta olisi samanlainen, kismittää. Cis-sukupuolinen henkilö kokee identifioituvansa syntymässään määriteltyyn sukupuoleen. Myöskään kokemus vähemmistöön kuulumisesta ei ole aina sama.

Näyttelyssä on esillä teoksia monista eri medioista: mm. maalauksia, valokuvia ja veistoksia. Näyttelyyn järjestettiin keväällä valtakunnallinen avoin haku. Ensimmäinen Cismittääkö? –näyttely järjestettiin vuonna 2016 Lahti Priden yhteydessä Malskilla.

Näyttelyn ovat organisoineet Magdaleena Jakkila ja Hilmalyydia Nuolivaara yhteistyössä Lahti Priden ja Kauno ry:n kanssa, jonka vuoden teemanäyttely Cismittääkö? on. Näyttelyä on tukenut Lahden kaupunki.

Taiteilijat:
Jenni Holma
Meeri Koutaniemi
Ritva Larsson
Maria Liitola
Hanna Makkonen
Enda Mattila
Jaana Miettinen
Anni Myllyniemi
Saara Mäntylä
Inari Porkka
Salla Sillgren
Timo Tähkänen
Lila Vainikka
Anna-Karoliina Vainio
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen
Noora Ylipieti

Kulma: Mikko Lyytinen, Kylmä Peili

Lahtelainen kuvataiteilija Mikko Lyytinen palaa Galleria Uuteen Kipinään kuudennella yksityisnäyttelyllään Kylmä Peili. Näyttelyn suurikokoisissa maalauksissa yksinkertaisen, mutta intensiivisten värikokemuksen pohjalle rakentuu mytologinen kuvio itsetarkastelun välineeksi. Teosten taustalla on pohdiskelua suhteesta itseen ja toiseen; monimutkaisia tunteita ja tarina joka ei halua tulla sanoin kerrotuksi. Maalauksissa pieni pala elämänkokemusta pelkistyy siveltimen vedoista ja roiskaisuista pinnaksi, johon katsoja heijastaa oman todellisuutensa ja kenties nähdä siinä jotain merkitysellistä.

Mikko Lyytinen, Queen of Mirrors, 2018

Kenno: Kari Tuisku, Icon & Le Musee Petit

Kari Tuisku elää ja työskentelee etelässä Lahdessa ja pohjoisessa syntymäkylässään Songassa. Hän on Lapin taiteilijaseuran perustajajäsen ja nykyisin seuran kunniajäsen. Olen myös Lahden taiteilijaseuran jäsen. Viime aikojen pääteos on Surun Olemus-sarja joka on yhtä aikaa usean itsenäisen työn (9kpl) muodostama kokonaisuus ja yksi teos. Teoskokonaisuus Kuinka opin lukemaan pimeässä vuodelta 2015 on toteutettu samalla periaatteella.

Ja sitten herkistelyä:
Taiteilijaa pyydettiin kirjoittamaan kymmenen lausetta itsestään ja teoksistaan
valitettavasti hän keksi vain kahdeksan
joista hän mietittyään jätti yhden pois
hän on toteuttanut teoksia monilla eri tekniikoilla
päätyen alkuaikojen puu-ja metallilaatoista
muovailuvahaan ja betoniin
hänellä on pyrkimys tiivistämiseen
usein tuloksena on ollut typistäminen
sirkutusta

Kari Tuisku, Surun Olemus – Rakkaus

Kymi: Tero Kontinen, Katkelmia

Näyttelyssä on esillä teoksia, jotka ovat varsin tuoreita, tehty vuoden 2018 aikana. Näyttely on osa tänävuonna toteuttamastani sarjasta, jonka ensimmäinen osa oli maaliskuussa Berliinissä, toinen osa nyt Lahdessa ja kolmas osa tulee olemaan myöhemmin syksyllä Helsingissä galleria Huudossa. Teen päivittäin piirustuksia ja maalauksia, spontaanisti ja useimmiten paperille. Leikkaan papereista kappaleita ja kokoan ne uudestaan osaksi suurempaa kokonaisuutta. Kokoamisvaiheessa piirustusten osat alkavat muodostaa moniulotteista tilaa, erilaiset kontrastit kohtaavat. Abstrakteja väripintoja, laveeraamalla tehtyjä häivytyksiä. En tavoittele piirustuksissa esittävää kuvaa, graafinen viiva saattaa kuitenkin antaa vihjeen figuratiivisuudesta. Erilaiset väripinnat voivat antaa vihjeen tilasta tai maisemasta. Sarjakuvamaiset elementit taas viittaavat mahdolliseen tarinaan. Katsojan tulkinta on aina yksilöllistä, ei ole yhtään suurta ja oikeaa tapaa katsoa kuvia, on annettava mahdollisuuksia monille tulkinnoille.

Tero Kontinen, Joka suuntaan, 2018

Kirnu: Anni Saijonkivi, Idolum

Videot muodostavat tunnelmallisen kokonaisuuden hämärään galleriatilaan. Mustaa taustaa vasten leijuvat kasvien muodot ajelehtivat tilassa kuin irtonaisina. Luonto säksättää, kuiskailee ja laulaa galleriassa yhtäaikaa villinä ja urbaanina. Toiselle videot voivat olla levollisia kuin käynti kasvitieteellisessä puutarhassa, siinä missä toinen löytää niistä levottomuutta ja vierauden tunteet kaiken alta. Kulttuuriimme kuuluu pitää ja hoitaa huonekasveja, vaikka ikkunan takana kasvaisi metsä. Mistä luonto alkaa, mihin ihmisen tekemä kulttuuri loppuu, onko tällä pohdinnalla väliä, vai vajoammeko Idolumin äärellä vai eskapistiseen hypnoosiin?

Anni Saijonkivi, Still-kuva videoteoksesta Idolum, 2017

Kulma: Tehonrakentajat, Valvontaa ja jonotusta

Luoko valvonta yhä tehokkaampaa yhteiskuntaa?
Tehonrakentajat tuovat Galleria Uuden Kipinän Kulmaan oman versionsa tehokkaasta valvonnasta. Teoksillaan kahdeksanhenkinen taitelijaryhmä haastaa näyttelyn katsojia tarkastelemaan tarkkailijoita. Voiko valvontaa olla koskaan liikaa?

Valvonta on yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeä osa. Se on välttämätöntä toimivuuden, rehellisyyden, tuottavuuden ja turvallisuuden takaamiseksi. Ilman valvontaa ihminen olisi eläin, joka toimii vaistojensa varassa, manipuloiden muilta viekkaasti itselleen kaiken hyödyn. Valvonta on ainut keino pitää tasa-arvoisesta yhteiskunnasta kiinni. Vain epärehellinen ihminen pelkää valvontaa. Jos kansalaisella ei ole mitään salattavaa, miksi häntä häiritsisi tarkkailu?

Tehonrakentajat poistavat teoksillaan lorvailun yhteiskunnasta kokonaan. Valvomalla paras!

Tehonrakentajat on vuonna 2012 perustettu kahdeksanhenkinen taiteilijaryhmä, joka elää ja hengittää Tehokkuuden sanomaa. Tehonrakentajat on tunnettu kriittisen humoristisesta otteestaan käsitellä yhteiskuntamme tehokkuus ajatuksia. Tehonrakentajat taiteilijaryhmään kuuluvat: Miska Allonen, Heidi Hemmilä, Matti Hyvönen, Laura Impola, Jussi Jääskeläinen, Laura Laukkanen, Fanni Maliniemi ja Ismo Torvinen.

Tehonrakentajat, Valvontaa ja jonotusta

Kenno: Athanasía Aarniosuo, THE BIG SHIP

Minua kiinnostavat narratiivit, kuvallinen kerronta, toisto, kuvasarjat ja sarjakuvat. Olen kiinnostunut eri tavoista, joilla kuvasarjoissa tuodaan esille kerronnallisuutta ja esitetään ajan kulua. Pohdin jatkuvasti tarinan ja kuvien suhdetta – miten kuvien ja tekstin rytmitys muokkaavat kertomusta. Työskentelyssäni tutkin narratiivisuutta ja
sarjallisuutta kokeellisesti ja eri menetelmin. Tarkastelen sitä, miten yhden tarinan voi paloitella ja koota uudestaan erilaisilla jännittävillä tavoilla.

Olen aina asunut lähellä vettä. Synnyin Rautjärvellä ja vietin elämäni ensimmäiset vuodet Lappeenrannassa Saimaan rannalla. Myöhemmin olen asunut Ateenassa, Aberdeenissä ja Helsingissä, jotka kaikki ovat merellisiä kaupunkeja. Olen myös viettänyt paljon aikaa jokikaupungeissa Glasgow’ssa ja Lontoossa.

Olen kiinnostunut ihmisen ja veden suhteesta ja laivoista. Vettä pitkin pääsee helposti muualle. Voi uida pois tai rakentaa lautan. Vesi ei ole sidottu yhteen paikkaan. Minua kiehtoo, miten vesi on inspiroinut ihmisiä ennen vanhaan, jolloin merta kunnioitettiin. Merten tulevaisuus huolettaa minua nykyisessä ekologisessa kriisissä. Käytän töissäni lyriikoita ja runojen pätkiä – muiden tekemää, vedestä inspiroituvaa taidetta. Töissäni esiintyy paljon populaarikulttuuriviittauksia. Omilla töilläni vastaan aiempaan keskusteluun.

Meren tematiikkaan liittyy myös kaipuu kuten kappaleessa ”My Bonnie Is Over the Ocean”. Perinteisesti vesi on inspiroinut unelmoimaan kaukaisista maista ja paremmasta elämästä. ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on
maa.” Minua kiehtoo ajatus siitä, että 2000 vuotta sitten Ateenassa on pohdittu samoja aiheita. Meren kaipuu on pysyvää. Romantisoin myös esimerkiksi nuorten poikien lähtöä merimiehiksi, kohti parempaa elämää.

Galleria Uuden Kipinän näyttelyn taustalla vaikuttaa Brian Enon kappale ”The Ship”.

Athanasía Aarniosuo (s. 1981) on vantaalainen taidegraafikko, taidehistorioitsija ja kuraattori. Aarniosuo on opiskellut Helsingin yliopistossa taidehistoriaa ja Aberdeenin Gray´s School of Artissa taidegrafiikkaa. Hän syntyi Lappeenrannassa ja on asunut muun muassa Kreikassa, Suomessa ja Skotlannissa. Aarniosuon töissä toistuva teema on kerronnallisuus. Teokset ovat tyypillisesti värikkäitä kuvasarjoja. Aarniosuo on työskennellyt taideresidensseissä Skotlannissa, Kanadassa, Suomessa, Liettuassa ja Kreikassa. Hän on osallistunut useaan ryhmänäyttelyyn, joita ovat muun muassa MUU ry:n ”Suoraan seinään”, Kappatos-gallerian ”Rooms2010” Ateenassa ja ”9th Lessedra World Art Print Annual 2010” Bulgarian Sofiassa. Aarniosuolla on ollut yksityisnäyttelyitä Suomessa, Kreikassa, Skotlannissa, Kanadassa ja Virossa.

Athanasia Aarníosuo, The Ship Song

Kymi: Sinimaria Ikonen, Maalauksia

Teokset käsittelevät​ ​keinotekoista​ ​lihaa,​ ​tämänhetkistä​ ​lihatuotantoa​ ​sekä​ ​kaipuutani​ ​aikaan,​ ​jolloin​ ​kana maistui​ ​hyvältä.

Sinimaria Ikonen, Dreaming of artificial chicken, maalaus

Kirnu: Marika Halonen, Vastavaikutus

Teoksen (6.12.2017) nimi voisi olla ”Koditonna kotimaassa”. Mikä on se kotimaa,
isänmaa, äidinmaa, missä suuri määrä ihmisiä elää ilman kotia ja riittävää toimeentuloa? Miksi minun tulisi arvostaa tätä ”kotimaata” erityisellä tavalla, sen lippua, vaakunaa, rajoja, lainsäädäntöä, poliisia, hallitusta? Taiteilijana kommentoin näkemääni ja kokemaani valmistamalla teoksia, joita esitetään julkisesti gallerioissa. Tämä on panokseni yhteiseksi hyväksi. Tämäkö on panokseni yhteiseksi hyväksi? Se mitä teen, on kuitenkin vain kuvallista reagointia siihen mitä yhteiskunnassamme ja maailmassamme tapahtuu. Yhtälailla voin reagoida kirjoittamalla somepäivityksen yön hämärässä kupin läikähtäessä lopullisesti nurin.
Vastavaikutus on 1. Jotakin vaikutusta vastaan kohdistuva vaikutus, reaktio. 2.
Vastaus ärsykkeeseen. Reagointi on juuri se, mitä me kaikki teemme, yksityisesti tai yleisesti. Välillä enemmän, toisinaan vähemmän nololla tavalla.

Reagoin, siis olen olemassa.

Marika Halonen, 6.12.2017

Pia Männikkö, Vaiheinen

VAIHEINEN

Vaiheinen-installaation tavoite on ottaa tila haltuun ja nostaa esiin kaikkialla arkipäivässä esiintyvä moiré-ilmiö uudessa mittakaavassa. Moiré on interferenssikuvio, joka aiheutuu esimerkiksi kahden ruutu- tai raitakuvion välille kun ne asetetaan päällekkäin tiettyyn kulmaan toisiinsa nähden. Silloin jotkut kuvion kohdat paksunevat niin, että ne näyttävät muodostavan uuden, oman kuvionsa.

LANGAT

Olen tutkinut lapsuudestani tuttua lankakuviointitekniikkaa. Englantilaisen matemaatikon Mary Everest Boonen 1900-luvun alussa kehittämän opetusmetodin avulla esitettiin matemaattisia kaaria suoria linjoja käyttäen. Opetuskuviot alkoivat levitä 60-luvulla kotien koristeiksi tee-se-itse -paketteina, joiden avulla kuvioita tehtiin langoilla taustalevyyn iskettyihin nauloihin. Ihmiset jakoivat ohjeita toisilleen, ovelta ovelle -myyjät myivät tauluja maaseudulla ja kouluissakin tehtiin naulatauluja vielä 80-luvun alussa. Itse muistan taulut mummolasta, ja ainakin kotipaikkakunnallani Kuusamossa tauluja löytyy vielä tälläkin hetkellä kotien seiniltä. Tavoitteeni on jatkaa lankatöiden perinnettä omalla tavallani useaan tasoon ja kolmiulotteisuuteen pyrkien.

Pia Männikkö valmistui vuonna 2010 taiteen kandidaatiksi The Glasgow School of Artin kuvanveiston ja ympäristötaiteen osastolta, ja vuonna 2014 taiteen maisteriksi Kuvataideakatemian kuvanveiston osastolta. Männikön materiaalit ja välineet ovat monimuotoisia arkipäiväisistä esineistä, tekstiilistä ja savesta valokuvaan ja videoon. Hänen veistoksiaan ja installaatioitaan on ollut näyttelyissä ja taidetapahtumissa Suomessa ja ulkomailla, muun muassa Mäntän kuvataideviikoilla, Örebron OpenART -biennaalissa, Rovaniemen ja Lahden taidemuseoissa, Armory Galleryssä Sydneyssä, Kraftwerk der Rathenau-Hallenissa Berliinissä ja The Royal Scottish Academyssa Edinburghissa.

Pia Männikkö, Lento, 2018, langat ja kierrätetty puu, 60 x 47 x 30 cm

Pa Männikkö, Vaiheinen, 2018, reikävinyyli ja työntölaitteet

Inka-Maaria Jurvanen, Maailmanpylväs nyt!

Inka-Maaria Jurvanen tekee lyijykynäpiirustuksia vanerille. Osassa teoksista hän käyttää myös akryylimaalia.

Ajan elementti on piirustuksessa tärkeä. Onko kaksiulotteisen kuvan kautta mahdollista tuottaa kokemus yhtäaikaisuudesta ja/tai peräkkäisyydestä. Voiko ajan suuntaa kääntää. Kuinka piirustusjäljen muutokset vaikuttavat kuvassa.

Nyt esillä olevien teosten teema on symmetria. Miksi symmetrinen koetaan kauniiksi, esteettisesti tai käsitteellisesti. Onko symmetrialla itseisarvo. Symmetria on turva hajoamista vastaan. Se tuottaa illuusion tasapainosta.

Valitsemme vastinpareja, muodostamme symmetrian. Sovellamme sitä yleispäteväksi maailmanjärjestykseksi. Silloin ei voi olla niin, että elämä on vain pelkkää kärsimystä, tai pelkkää hurmiota. Etenemme tämän oletuksen mukana. Se muokkaa odotuksia, valintoja ja tulkintoja.

 Inka-Maaria Jurvanen (1980) on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän valmistui Taidekoulu MAAsta 2008. Sen jälkeen hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyjä Suomessa ja USAssa, muun muassa Galleria Lapinlahdessa, Galleria MUU Kaapelissa ja Galleria Katariinassa Helsingissä, Studio Mältinrannassa ja Galleria Rajatilassa Tampereella, Lönnströmin taidemuseon Pihatalon Studiossa Raumalla sekä Gallery Redbudissa ja Gallery d. m. allisonissa Houstonissa, Texasissa. Hänen teoksiaan on ollut esillä kuratoiduissa ryhmänäyttelyissä Suomessa, Virossa ja USAssa. Kesällä 2017 hän oli mukana XXII Mäntän Kuvataideviikoilla.

Inka-Maaria Jurvanen, Ihminen-Talo, 2018 20 x 15 cm, lyijykynä ja akryyli vanerille

Inka-Maaria Jurvanen, Uskonto, 2018, 20 x 15 cm, lyijykynä ja akryyli vanerille

Kulma: Juha Okko, HYBRIDIT III ,maalauksia

”He houkuttelevat, komentavat, käskevät, miettivät, syyttävät, vakuuttavat, vannovat, vääristelevät. He ovat me, me olemme he, me kaikki olemme. Mitä on aika, paitsi sekasortoa, sisäistä väittelyä ja skitsoilua?”

Näyttelyni Hybridit III koostuu installoidusta maalauskokonaisuudesta. Lähtökohtana on maailmallinen kuvavirta poliitikoista, mielenosoituksista, puheista, urheilutapahtumista, treenauksesta, vapaa-ajanvietosta jne. Kollaasit ovat rujoja, yhteen sopimattomista osista koostuvia, rikkinäisiä ja lievästi hysteerisiä.

Uusimmat työni kuvaavat agressiivista toimintaa graafisen pelkistetyssä muodossa. Vanhemman sarjani työt ovat maalauksellisempia, monivärisiä ja surrealismiinkin viittaavia. Olen kiinnostunut 1900-luvun alun taiteesta, modernismin kehityksestä ja mielestäni se myös näkyy näissä töissä.  Sattumalta väkivalta ja agressio ovat palanneet töitteni aiheeksi yli 25 vuoden tauon jälkeen. Onko viha minussa vai ajassa? Luultavasti molemmissa.

Näyttelyni teokset ovat valmistuneet vuonna 2018, tosin vanhimmat on aloitettu jo yli kaksi vuotta sitten. Hybridit-teemaan liittyviä teoksia olen tehnyt vuodesta 2015. Ensimmäinen Hybridit-näyttely oli Galleria Huuto Jätkäsaaressa vuonna 2016, toinen Malmitalon galleriassa helmi-maaliskuussa tänä vuonna.

Lahdesta:  Valmistuin Kuvataideakatemiasta ensimmäisen kerran 1987. Muutin 1988 Lahteen ja asuin Kymintien varrella vuoteen 1995, jolloin lähdin jatko-opiskelemaan Alankomaihin. Lahden aikanani olin tiiviisti mukana Lahden taiteilijaseuran toiminnassa ja pidin edellisen oman näyttelyni Lahdessa Galleria Kipinässä, eli nykyisessä Galleria Uuden Kipinän Kulmassa huhtikuussa 1997.

Juha Okko, Patriotic, 130 x 80 cm, akryyli kankaalle, 2015-18

Kenno: Tuomas Linna, Huuto,
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Huuto -teoksessa käsittelen suomalaisten lasten ja nuorten itsetuhoisuutta. Teoksen valokuvat olen tallentanut suomalaisilta blogialustoilta.

Art Häme 12, Näetkö Kaupungin -näyttelyssä nuoruuttani käsittelevässä kokonaisuudessa oli seinään maalattuna kirjoittamani runo. Näyttelyvieras otti runosta valokuvan, joka levisi sadoille lasten ja nuorten blogialustoille Nuoret käyttivät runoa kuvaillessaan itseään ja lopulta sen englanninkielinen käännös päätyi useille ulkomaisille alustoille. Blogialustoilla lapset ja nuoret kirjoittivat pahasta olostaan. Sivustoilla oli paljon valokuvia, joissa nuoret esittelivät vartaloihin tekemiään viiltelyjälkiä.

Suomessa ilman itsemurhatarkoitusta itseään viiltelee 11,5 prosenttia 13-18-vuotiaista. Luvussa on mukana kokeilijat. Viiltelijät ovat erilaisissa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Yksittäistä syytä ilmiön synnylle ja olemassaololle ei ole löydettävissä. Viiltely ja itsensä vahingoittaminen on ainakin osittain tapa purkaa ahdistusta. Se on vain harvoin itsemurhayritys. Itseään viiltävä toimii helpottaakseen omaa oloaan. Viiltelijät eivät yleensä kerro viiltelystään: se on keino selviytyä sietämättömältä tuntuvasta tunnetilasta, jotta henkilö voi viiltelyn jälkeen taas toimia normaalisti ja jatkaa elämäänsä. Moni kertoo viiltävänsä ”voittaakseen oman kehonsa” tai rangaistakseen itseään.1
Vaikka viiltelyyn liittyy salailua, arvet ja niiden viestit saatetaan kuitenkin jakaa blogialustoilla. Alustoilla voi lukea nuorten viiltelijöiden kertomuksia kamppailuista elämässä. Blogialustoilla jaetaan valokuvia viillellyistä käsivarsista, jaloista ja muista vartalonosista. Valokuvat vertavuotavista käsistä saattavat levitä vauhdilla. Kuvia syvimmistä haavoista jaetaan jopa tuhansia kertoja.

1Myllyviita, Katja 2014. Vapaaksi Viiltelystä. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim.

Tuomas Linna (s. 1985) asuu ja työskentelee Helsingissä. Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto on tukenut Huuto -teoksen toteuttamista. Huuto -teos on itsenäinen osa laajempaa lapsuutta ja nuoruutta käsittelevää teossarjaa. Edellisessä teoksessa, Huoli, Linna on käsitellyt suomalaista lastensuojelua.

Tuomas Linna, Huuto

Kymi: Juha Kärki, Maalauksia

Galleria Uuden Kipinän Kymi tilassa nähtävillä oleva näyttelyni rakentuu eri tekniikoin toteutetuista abstrakteista maalauksista. Näiden maalausten lähtökohtana on ollut maalausprosessi itsessään, eli maalaaminen tekona ja tarpeena. Henkilökohtaisesti luonnehdittuna teokset ilmentävät tekoja, jotka täytyi tehdä: asioita ja eleitä kankaalla, harmoniaa, kaaosta, rumuutta ja kauneutta sekä niistä herääviä tuntemuksia. Mielestäni ei ole tärkeää tai kovin kiinnostavaakaan se mitä maalaukset ovat vaan se miltä ne tuntuvat.

Teosten tunnelatauksen rakennan maalaukseen kiinteästi kuuluvien peruselementtien eli muodon, värin ja sommittelun kautta. Samalla välineen rajoittuneisuuden tiedostaen ja sen kanssa kamppaillen. Kamppailu välineen kanssa on toisinaan ollut jopa fyysistä ja todellista kankaan kanssa käytävää painia, jonka jäljet jäävät kankaalle näkyväksi jälkenä jollaista ei voi syntyä muulla keinoin. Yhtäaikaa teoksissa säilyy kuitenkin myös herkempi ja hennompi jälki, joka muodostaa karkean ja rosoisen kanssa voimakkaita kontrasteja. Monimuotoisen ilmaisun ja jäljen kautta teoksista tulee dynaamisia ja kerroksellisia.

Teoksilla ei kuitenkaan tavoitella jotain yhtä tiettyä tunnetta tai tunnetilaa. Sen sijaan olen pyrkinyt toimimaan intuitiivisesti ja antanut maalauksen ja prosessin kuljettaa omilla ehdoillaan. Prosessin voi nähdä tapahtumien ja tekojen ketjuna jossa yritän parhaani mukaan luovia mukana. Sattumalla on ollut työskentelyssäni suuri merkitys ja sen kautta on syntynyt aina jotain odottamatonta. Tärkeintä on, että teos valmistuttuaan on vahva itsenäisesti ilmaiseva objekti, joka ei tarvitse taiteilijan omia tarkoitusperiä oikeuttaakseen olemassaolonsa tai ollakseen ymmärrettävä teos. Teos joka tuntuu.

Juha Kärki, Nimetön.nro5, Akryyli ja spraymaali kankaalle, 110x130cm, 2017

Kirnu: Johanna Alanko, Moniuszki, maalauksia

Moniuszki, esittelee Johanna Alangon maalauksia Galleria Uuden Kipinän Kirnussa. Nimi Moniuszki tulee Alangon työhuoneelta, joka sijaitsee Puolan Łódź:ssa, Moniuszkin kadulla.

Katu on vanha ja sen varrella on todistettu hetkiä ennen toista maailmansotaa, sen aikana ja sen jälkeen. Historia huokuu kaikkialla. Katua ympäröivät talot ja rakennukset ovat rapistuneet. Pihamaat ovat kuivuneet ja villiintyneet. Kadun kiveykset ovat kuluneet ja törröttävät sinne tänne ja jokainen askel on epätasainen. Raskas ja koristeellinen rautaovi kätkee sisälleen pienen ateljeen, jossa kaikki näyttelyn maalaukset ovat syntyneet.

Niin kuin Moniuszki, Alangon töissä nähdään rapistuneita ja revittyä pintoja, uutta ja vanhaa, varjoja ja valoisuutta. Yhdeksän kuukautta Puolassa asunut Alangon työskentelyä on innoittanut tämänhetkisen kotikaupungin Łódźin tekstuurit, niiden tuomat ajatukset, tarinat ja viestit.

Johanna Alanko valmistuu Kankaanpään taidekoulusta kesäkuussa 2018. Häneltä on nähty useita näyttelyitä niin Suomessa, Puolassa kuin Espanjassa.

Johanna Alanko, Vodka ja muut jutut, 2018, Öljyväri / kollaasi kankaalle

Aivan kohta on huomenna 

Kymmenen nuoren Kaarisillasta kuva-artesaaniksi valmistuvan opiskelijan lopputyönäyttely

En koskaan ajattele tulevaisuutta. Se tulee kyllin pian.” – Albert Einstein

Joka puolelta meille toitotetaan, kuinka kaikki muuttuu digitalisaation myötä ja että kohta ympärillämme on robotteja tai koneihmisiä, jotka tekevät työt ja jopa melkein ajattelevat puolestamme. Mutta millainen huominen on? Ja minkälaiseksi voimme kuvitella tai toivoa näiden nyt kuva-artesaaneiksi valmistuvien tulevaisuuden? Voisiko huomispäivän maailmankuvaa ilmentää Seita Tenttulan Kasvot hajoilevine ääriviivoineen, Jenna Elon Sumua, usvaa ja silmiä, kosmiseen avaruuteen häviävine inhimillisine piirteineen, tai Tuukka Raskun vaihtoehtoista biologiaa tutkivat luonnokset?

Vaikka suurimmaksi osaksi futurologien ajatukset tulevaisuudesta tuntuvat varsin synkiltä, niin lähes yksimielinen näkemys heidän keskuudessaan kuitenkin on, että vaikeimmin robotisoitavissa ja tekoälyllä korvattavissa ovat luovat ammatit.

KUV15-, tai yksinkertaisemmin, KUVIS – ryhmä on ollut Albert Einsteinin linjoilla, eikä ole ehtinyt paljon huomisia miettimään tiiviin kolmivuotisen opiskelunsa aikana. Mutta nyt on aika nostaa katse ja suunnata se paitsi tähän asti saavutettuun, myös, kuten edellä mainittiin, ehdottomasti toivorikkaaseen tulevaisuuteen.

Kuvataiteilijaksi kehittyminen on hidasta ja rakentuu pala palalta. Päämäärä on ehkä tärkeä, mutta niin myös itse matkanteko, eikä ajan kuluminen jatkuvaan asioiden oppimiseen välttämättä ole haittapuoli, vaan koko ammatin sisältö. Nyt valmistuvat kuva-artesaanit ovat onnellisesti alkupuolella sitä taipaletta, joka hupenee, kuten ajalla taakse päin katsottuna on tapana, nopeasti. Ajan kulumisesta ja epäröinnistä hahmottumassa olevan tulevaisuuden suhteen voi  todeta menestyneimmän mäkihyppääjämme, Matti Nykäsen, sanoin: ”Metri metriltä se mäki pienenee”. Varmaan mäen pieneneminen toimii molempiin suuntiin, kiiveten tai laskien. Vähä vähältä, metri metriltä.

Näyttelyn taiteilijat: Jenna Elo, Neea Haapala, Casimir Kaarre, Lassi Muurinen, Oona Peltola, Mark Piekkala, Tuukka Rasku, Pinja Sydänmaa, Seita Tenttula, Mikael Valjakka