12.2.-1.3.2020 Satu Loukkola, Sakari Piippo, Annukka Visapää, Tiina Salmi
9.2.2020
Satu Loukkola – Kukkii
Jyreästi nyhähampainen, alta harsukarvainen, pitkäveteinen, harittavasti hatuinen. Vinopuikea tai vastopuikea, suippukka tahi lanttopäinen tai tasasoukka. Sukalaitainen, nyhäsahainen hapsipäinen, vanhempana harsuröyhyinen ja lehdet tönkeäkarvaiset.
Näin hauskasti kuvaili kasveja Flora Fennicassa Elias Lönnrot 1866.
IHANIA KUKKIA
Minä maalasin niitä. Maalasin öljyväreillä kuvia
salkoruusuista.
Kukkia on myös vanhojen mestareiden maalaamissa muotokuvissa malliensa hameen
helmoissa. Minä maalasin niistä innoittuneena.
Kukkia ovat kirjoneet taitavat kädet pöytäliinoihin. Minä maalasin niitäkin.
Näyttelyssä on maalausten lisäksi graniitista veistettyjä kukkia ja kasvien
osia valettuna pronssiin.
Sarja on punnitusta sanomasta vapaa, tutkielma kukista, terälehtien lumoavista laskoksista ja kasvien pitkulais-pyöreistä muodoista.
Sakari Piippo – Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä
Joukko toimittajia on kerääntynyt ministerin ympärille esittämään kysymyksiä hallitusohjelman kärkihankkeiden toteutumisesta. Ministeri vastaa vakavana. Harmaan puvun liepeet ovat jo rypyssä pitkän päivän illassa.
Siuntion kunnanvaltuuston kokouksessa yhden valtuutetun muodostama valtuustoryhmä esittää vastalauseen jokaiseen pöytäkirjan mukaiseen esitykseen. Kokous ajautuu kaaokseen, kun jokaisesta kohdasta joudutaan äänestämään yhä uudestaan.
Nuorgamin koululla on eduskuntavaalien äänestyspäivänä hiljaista. Neljä äänestäjää on käynyt kirkkaana kevätaamuna paikalla. Vanhan kyläkaupan pahvilaatikoista kasattu vuosikymmenten saatossa hapertunut äänestyskoppi seisoo paikallaan, kun terävä tuuli pyyhkii ulkopuolella tuntureiden yli.
Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä (2015–2019) on valokuvaaja Sakari Piipon (s. 1981) dokumentaarinen trilogia. Teoksessa liikutaan poliittisen vallan huipulta valtioneuvoston tiedotustilaisuuksista kunnanvaltuustojen kokoussaleihin ja vaalien alla äänestyspaikoille.
Otsikoihin nousevien loistokkaiden vaalivoittojen, kärkipoliitikkojen välisten valtapelien ja koko kansaa kiinnostavien kohupäätösten sijaan tässä hiljaisessa teoksessa tarkastellaan politiikan kuivakkaa arkipuurtamista: ryppyyn istuttuja puvuntakkeja, pitkiksi venyviä valtuustokokouksia ja ostosreissun yhteydessä suoritettua pientä mutta arvokasta rituaalia, äänestämistä.
Annukka Visapää – Metsänpeitossa
Metsä, vesi, ilma, maa ovat meitä kaikkia ympäröiviä ja rakentavia elementtejä. Me kaikki Maa-planeetan kasvustot olemme samaa tähtipölyä, räjähdyksen jälkeisiä ilmentymiä. Aiheenani näyttelyssäni on ihminen suhteessa olemisen ja näkemisen kautta luontoon, osana maisemaa.
Olen käyttänyt lähestymismetodinani vanhaa suomalaista käsitettä Metsänpeitto.
Metsänpeitto
on käsite, jonka kaikki vielä sata vuotta sitten tunsivat. Oli itsestään
selvää, että metsä kykeni lumoamaan ihmisen peittoonsa, eriskummalliseen
tilaan. Metsän peittämä ei ollut oikein läsnä tässä maailmassa, mutta ei
varsinaisesti tuonpuoleisessakaan.
Metsänpeitto kertoi metsän voimasta, metsällä oli tahto.
Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre pitää luonnon tuottamaa elämystä ihmisen ja maiseman vuoropuheluna. Sartren mukaan ihminen näkee itsensä, koska joku näkee hänet. Filosofi, niin ikään ranskalainen, Maurice Merleau-Pontyn mukaan näkeminen ja näkyminen muodostavat vaihduntakuvion, jossa subjekti ja objekti voivat vaihtaa paikkaa.
Kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes puolestaan puhuu näkökyvyn kaksoisliikkeestä. Se kuljettaa ihmistä kahteen suuntaan, taaksepäin, johonkin ihmisessä itsessään olevaan ja samalla ajassa eteenpäin.
Kun siis
kuljen maisemassa, tai siis yleensä ottaen maailmassa, joutuen metsänpeittoon,
katseleeko luonto silloin minua niin kuin minä sitä? Onko maisema sama minussa
kuin se on ulkona olevana?
Olen työstänyt näitä energeettisiä tuntemuksia, valokuviksi, maalauksiksi ja
esineiksi.
Tiina Salmi – Tehdyt
Työt ovat pitkälti valmistuneet tämän kummallisen pimeän talven keskellä, jossa maisema muuttuu välillä sateisen syksyiseksi. Ajatuksena oli yhdistää tutuista luontokokemuksista liikkeelle lähteviin teoksiin tummia ja hailakoita, vahvoja ja hentoja värejä. Myös pieni galleriatila vaikutti, sillä ajattelin niin, että tunnistettavat elementit saattaisivat sopia sinne paremmin kuin abstraktimpi toteutus.
Homma oli jo pitkällä käynnissä tajutessani sen mistä lähtöajatus sai alkunsa. Tapanani on tehdä työni mahdollisimman suoraan tässä ja nyt, parhaiten myös yleensä onnistun silloin kun uskallan luottaa vaistooni. Nyt kun kävelin kotoa pajalle läpi iltakaupungin koin pimeän, hämärän rajamaan sävyt ja toisaalta yllätyksiä tuovat kaupungin valot. Eli tämän oudon talven kaupunkitunnelmat siirsivät kontrastinsa ja osittain värinsä näille luontohavainnoille.
Mikäli grafiikan paja sijaitsisi jossain eteläsuomalaisessa maaseutuympäristössä, voisivat nykyiset työni olla niin tummia että niiden valaiseminen tuottaisi hankaluutta.
15.1.-9.2.2020 Elisa Rovamo / Emma Haikonen, Tino Nyman ja Aleksi Tikkala / Nikki Jääskeläinen / Urpu-Elina Korhonen
12.1.2020
Elisa Rovamo – Näyttämö
Maalaan värillisen pinnan, se on kuin näyttämö, jolle piirrän pienen draaman.
Maalauksissani on ihmishahmo, usein esittävän ja abstraktin rajalle pelkistynyt.
Mietin voiko piirtämällä maalata tai maalaamalla piirtää? Voiko värillä ja viivalla herättää tunteita ja mielikuvia? Mitä ihmiset viestivät toisilleen ilman sanoja?
Karsin maalauksistani pois kaiken, mihin en halua kiinnittää huomiota:
ihonvärin, vaatteiden yksityiskohdat, rekvisiitan, ympäristön tunnusmerkit.
Ulkoisten seikkojen sijaan minua kiinnostaa kätketyt tunteet ja niitä
ilmentävät eleet, asennot, ihmisten väliset sanattomat viestit ja niiden
tulkinnat.
Teokseni ovat avoimia myös katsojan tulkinnoille ja voivat ehkä heijastella piilossa olevia, tiedostamattomiakin tunteita.
Kiinnostus taidehistoriaan on tuonut maalauksiini kaikuja kiinalaisesta sivellinpiirroksesta, abstraktista ekspressionismista, värikenttämaalauksesta, kollaasista ja katutaiteesta.
Helsingissä joulukuussa 2019
Elisa Rovamo
Elisa Rovamo asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on opiskellut
taidehistoriaa Helsingin Yliopistossa ja suorittanut loppututkinnon
Taideteollisessa Korkeakoulussa sekä opiskellut Vapaassa Taidekoulussa.
Rovamolla on ollut 17 yksityisnäyttelyä vuodesta 2002 ja hän on osallistunut
kymmeniin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin.
Elisa Rovamo on Taidemaalariliiton ja Helsingin Taiteilijaseuran jäsen.
Emma Haikonen, Tino Nyman ja Aleksi Tikkala – DISCOURSE
DISCOURSE on kolmen eri luovan alan osaamista yhdistävä installaatio. Vaatesuunnittelija Emma Haikonen, valokuvaaja Aleksi Tikkala ja graafinen suunnittelija Tino Nyman käsittelevät yhteisteoksessaan suhdetta kadonneeseen aikaan – henkilökohtaisten muistojen, kuvitellun menneisyyden ja nostalgian kautta. Vaatesuunnittelua, valokuvaa ja graafista suunnittelua yhdistävä installaatioproduktio luo monialaisen dialogin ja painottaa vuoropuhelun merkitystä visuaalisen kulttuurin ja suunnittelun eri alojen välillä.
Tekijöiden visuaalisesta ajatustenvaihdosta näyttelytilaan rakennetaan installaatio, jossa vaatemalliston asuista, valokuvista ja graafisesta materiaalista koostuvat elementit keskustelevat menneisyydestä, kaipuusta ja ajasta. Installaatio on kokemuksellinen tila, jossa näyttelyvieras pääsee uppoutumaan sisälle teemaan.
Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen aluerahaston tukema näyttelykokonaisuus kannustaa tarkkailemaan kuinka tavallisesti kaupallisiin tarkoituksiin valjastettujen osasten sisään kätkeytyy paljon kokeellisuutta ja taiteellista arvoa.
Työryhmän kaikki jäsenet ovat Lahden Muotoiluinstituutin alumneja.
Nikki Jääskeläinen – eiku ja muita teoksia
Paperinpalojen muodostama ruudukko toimii pohjana viivoille ja tahroille. Ohuella, pehmeällä paperilla ne paljastavat käden jokaisen liikkeen, joka voi olla vakaa tai vapista ja heilahtaa tarkoituksettomasti. Paperi repeää, rypistyy ja muuttaa olomuotoaan. Ruutujen välillä tapahtuu hetkellisesti jotain, mikä muistuttaa kerronnallisuutta.
“Työstän ajatuksia ihanteellisen ja epätäydellisen sekä eteerisen ja kehollisen suhteesta. Usein teosten lähtökohtana on konkreettinen arkipäiväinen kokemus, johon sekoittuu häivähdys käsittämättömästä; roiskeet kaakeleissa, jotka luulin juuri pyyhkineeni pois tai harhakuvat näkökentässä liian pitkien päiväunien jälkeen. Työskentelyni asettuu arte poveran ja prosessitaiteen jatkumoon ja pidän työskentelyprosessia vähintään yhtä merkittävänä kuin sen tuloksena syntyviä teoksia. Kaikki näyttelyn teokset on tehty suoraan näyttelytilaan vessapaperilla, hiilellä, musteella ja valkaisuaineella. Ne on tarkoitettu väliaikaisiksi ja näyttelyn jälkeen ne lakkaavat olemasta.”
Nikki Jääskeläinen on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa musteen, hiilen ja arkipäiväisten kodin materiaalien kanssa. Hän on valmistunut kuvataiteen maisteriksi vuonna 2012 Kuvataideakatemian taidegrafiikan osastolta.
Kiitos Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto.
www.nikkijaaskelainen.fi
Urpu-Elina Korhonen – KOHTI
”Maalaukseni näyttelyyn syntyivät luonnostelematta. Ne lähtivät liikkeelle siveltimen, rätin tai tiskiharjan kosketuksesta kankaalle. Kuva alkoi syntyä pikkuhiljaa, varovaisesti, mutta maalauksen edistyessä ja värin ja sommittelun kommunikoidessa syntyi pelottomuuden tila – kuva vei omaan maailmaansa. Unohdin välineet ja siirryin maalaamaan paljain sormin.” Näin kirjoitin jo vuosia sitten näyttelyä pystyttäessäni. Sama työskentelytapani on säilynyt, vaikka teokseni ovat muuttuneet pikkuhiljaa pelkistyneemmiksi. Maisemallisuus on vähentynyt ja värien monokromaattisuus lisääntynyt – yhdenkin värin sävyillä voi kertoa tarinan.
Kuvien tekeminen merkitsee minulle myös toisaalla olemista, keskittymistä olemassa olevaan hetkeen. Ehkä se siksi onkin palkitsevaa: kun maalaus tuntuu valmiille, voi hetken aikaa hymyillä…
Pimeydessä ei ole väriä. Näyttelyni nimi, Kohti, viittaa valon ja värin lähelle tulemiseen, niiden kohtaamiseen.
13.12.2019-12.1.2020 Kaunon tekijät
9.12.2019
Avajaiset torstaina 12.12. klo 17-19, tervetuloa!
Kaunon tekijät on Kauno ry:n jäsenyhdistysten yhteisnäyttely, joka nähdään Galleria Uudessa Kipinässä vuoden vaihteessa. KAUNO ry on Lahden Taiteilijaseura ry:n, Lahden Taidegraafikot ry:n ja
Lahden valokuvataide ry:n vuonna 2003 perustama yhdistys joka toimii jäsenjärjestöjen hyväksi ja niiden valtuuttamana. Näyttelyssä suunnataan katse yhdistyksiin kaiken galleriatoiminnan takana. Keitä ovat Kaunon tekijät? Millainen historia Kaunolla on?
Kaunon historia kaikkien jäsenyhdistystensä kattojärjestönä on verrattain lyhyt, se on rekisteröity vuonna 2003. Silti juuret menevät paljon pidemmälle, ja nousevat hyvin aktiivisesta toiminnasta
Päijät-Hämeen alueella, joka on myös valtakunnallisesti merkittävää.
Kaunon tekijät on sanaparina monimerkityksellinen, sen takana ovat sekä ihmiset, että tekijät, jotka Kaunon syntyyn ovat vaikuttaneet. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Kaunon tekijät -lehti, joka on informatiivinen kokoelma tekstejä Kauno ry:n ja sen jäsenyhdistysten toiminnasta Lahdessa. Kaunon tekijät -lehdessä on monta kirjoittajaa, jotka vievät meidät historiaan ja tuovat sieltä takaisin tähän päivään. Niin lehteä kuin näyttelyä varten kootussa materiaalissa korostuu yhdistykseen kuulumisen tärkeys, halu kuulua yhteisöön usein yksin tapahtuvan työskentelyn vastapainona.
Galleria Uuden Kipinän Kulma ja Kenno -tiloissa on esillä kaikkien yhdistysten jäsenten tuoreimpia teoksia. Kaunon tekijät -taiteilijat on haettu ja valittu jäsenille suunnatun avoimen haun kautta. Valitut teokset muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka kumpuaa luonnosta, kaaoksesta maailmassa – ihmisen jäljestä. Luonto näkyy sekä teosten aiheena, että materiaalina.
Kaunon tekijöiden ajan Kymissä työskentelee kuvanveistäjä Terhi Kaakinen. Gallerian asiakkaat ja ohikulkijat pääsevät seuraamaan hänen työskentelyään sekä sisällä, että ulkoa käsin.
Kirnu -tilassa avautuu Kaunon historia, kun katsojaa kuljetetaan yhdistysten historiasta Kauno ry:n perustamiseen ja tähän päivään tärkeiden vuosilukujen, tapahtumien ja tekijöiden kautta.
Näyttelyn taiteilijat
Jonne Heinonen VTRY, Essi Immonen LTG, Niklas Ingelius LTS, Susanna Judin LTG, Terhi Kaakinen LTS, Miss Kompro LTS, Santeri Kuisma VTRY, Minna Kähkönen LTS, Arto Määttä LTS, Kirsti Nenye VTRY, Jenni Niskala LTS LTG, Stéphane Pellennec VTRY, Tiina Salmi LTG ja Marianne Siri LTS
Näyttelyn ja lehden ovat tuottaneet vapaaehtoisvoimin Kaunon ry:n entiset näyttelysihteerit Eeva Kaisa Jauhiainen ja Veera Inkeri.
20.11.-8.12.2019 Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen, Noora Lehtovuori, Mari Lampinen
17.11.2019
Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen – MEMENTO CARNE
Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen saapuvat hartaudella ruumiillisen kauhun äärelle. Keholliset neuroosit etääntyvät purkkapopin katkuisen värimaailman ja pelkistetyn estetiikan kautta lähes abstrakteiksi muodoiksi, kodittomiksi ja tunnistamattomiksi massoiksi. Teoskokonaisuus järjestäytyy humoristiseksi aladobikakkujen kokoelmaksi joka näyttäytyy bodyhorroria uhkuvana antropologisena kokoelmana, vieraan ja tuntemattoman lihallisuuden pyhättönä.
Installaatio koostuu maalauksista ja keramiikkaveistoksista. Laura Pietiläisen öljyvärimaalausten teemat pyörivät kuvitteellisten tai aitoa mukailevien sisäelinten, kasvainten ja kudosten ympärillä. Nämä kirurgisella tarkkuudella tarkasteltavaksi irroitetut kasvaimet paljastavat konkreettisen sisäisen kauneuden ja tuntemattoman uhan.
Ville Kirjasen keramiikkaveistokset kuvaavat fantastisia elimiä tai organismeja jotka ovat aloittaneet oman itsenäisen elämänsä. Ne ovat irtautuneet vapaaksi ruumiista, jonka suojissa ovat mahdollisesti saaneet alkunsa. Kirjasen veistokset ja Pietiläisen maalaukset luovat yhdessä kokonaisuuden joka on samalla groteski ja kaunis, tunnistettavissa ja tuntematon.
Noora Lehtovuori – Life is Dangerous
OLISI JOPA SUOTAVAA TYLSISTYÄ, JOSKUS
Life is Dangerous–näyttely tarkastelee kriittisesti tylsyyden olemusta tai jossain määrin jopa sen poissaoloa nyky–yhteiskunnassa. Aihe on noussut tarpeesta kohdata enemmistön etuoikeutettu asema hyvinvointivaltiossa ja samalla pohtia ihmisen luontaista kaipuuta vaaraan ja jännitykseen. Nykypäivänä ihmiset pitävät tiukasti kiinni älypuhelimistaan, jotka
tarjoavat jatkuvalla syötteellä tietoa ja viihdykettä. Näin kenenkään ei tarvitse kokea tylsyyttä. Ihmiset tuntuvat karttavan ja pelkäävän tylsyyttä kuin ruttoa, vaikka pysähtyneisyys ja tyhjyys voivat tarjota tilaa eksistentiaalisille kysymyksille, arvoille sekä pohjaa luovuudelle.
Galleria Uusi Kipinässä koettava näyttely on syntynyt yhteistyössä taiteilija Noora Lehtovuoren sekä näyttelyn arkkitehtuurista vastaavien Maija Joensuun ja Laura Sunin kanssa. Lahteen saapuva näyttely oli ensimmäisen kerran esillä Ruotsissa, Göteborgissa. Noora Lehtovuori oli helmikuussa 2018 Islannissa SIM-taideresidenssissä, missä suurin osa hänen töistään on syntynyt.
Näyttely koostuu kahdeksasta valokuvasta, kahdesta ready–made-veistoksesta sekä video– ja ääniteoksesta. Teokset on tehty yhteistyössä eri taiteilijoiden kanssa: Dooee Jeong (valokuvissa), Tobias M. Draeger (videolla), Minh Ngoc Nguyen (valokuvissa), Seunghee Park (valokuvissa). Valokuvissa mallien kasvot on peitetty. Näin taiteilija on halunnut painottaa kehollisuutta, joka tuntuu olevan välillä kadoksissa digitaalisella aikakaudella. Näyttely muuntuu tilan ja paikan mukaan.
Suomen näyttelykierros on alkanut Kouvolasta. Vuonna 2014 Kouvola valittiin Suomen tylsimmäksi kaupungiksi Helsingin Sanomien Tylsyys-äänestyksessä. Oli suuri kunnia aloittaa kierros sieltä ja nyt lopettaa se Lahteen, joka on tekijöiden syntymäkaupunki ja missä he ovat viettäneet nuoruutensa.
Lisää tietoa näyttelystä:
exhibitionlifeisdangerous2019.com
Instagram: @exhibition_life_is_dangerous
Mari Lampinen – Science is the new religion
Tutkin kuvan kaksiulotteisen pinnan ja sen visuaalisen syvyysvaikutelman muodostusta ja anatomiaa. Rakennan ja rikon eri tasoja, luoden ristiriitoja niiden välille. Visuaaliset elementit luon valokuvaamistani still-life asetelmista, jotka muistuttavat jälkikäteen digitaalisesti muokatuilta valokuvilta, mutta eivät ole sitä. Etäännytän kuvattavan objektin alkuperästään ja esitän sen jonain muuna kuin mitä se lähtökohtaisesti on. Kuvaustavoillani tutkin valokuvan voimakasta dokumentaarista statusta, sekä miten paljon kuvan visuaaliseen arvoon vaikuttaa, jos se näyttää jälkikäsitellyltä (kuitenkaan olematta sitä).
Teoksillani pyrin esittämään ympäröivän maailman moninaisuuden ja aistiemme, olettamustemme ja ennakkoluulojemme rajoittuneisuuden. Olen pitkään ollut kiinnostunut eläin- ja kasvitieteestä sekä lokeroinnista. Se, miksi kasvit kiinnostavat minua ja minkä takia käytän niitä taiteessani juuri nyt, johtuu niitä koskevan tietoisuuden kasvusta. Kasvien tutkimus on alkanut hiljalleen ottaa merkittäviä harppauksia tieteellisellä saralla.
Lihansyönnin ympäristöhaitoista maapallolle on puhuttu pitkään ja nyt markkinoilla lisääntyykin lihaa korvaavia ja niitä muistuttavia kasvisvaihtoehtoja. Pohdin kasvien ja lihan visuaalisten elementtien yhtäläisyyksiä osoittaessani, herääkö jossain vaiheessa kasvissyönnin lisääntyessä keskustelua esim. kasvien kasvatusolosuhteiden luonnonmukaisuudesta ja eettisyydestä, jos käy ilmi, että ne ovatkin huomattavasti moninaisempia aistimaan ja ehkä jopa tuntemaan kuin olemme aiemmin tienneet.
30.10.-17.11.2019 Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen
27.10.2019
Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia
Future Memoirs on neljän Lahden taideinstituutista valmistuneen kuvataiteilijan toinen yhteinen ryhmänäyttely. Ryhmän taiteilijat ovat Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen. Galleria Uuden Kipinän kaikkiin neljään huoneeseen levittäytyvä näyttely on taiteilijoiden yhteistyönä syntynyt kokonaisuus; näyttelyssä ei ole erillisiä töitä yksittäisiltä taiteilijoilta vaan kaikki teokset on tuotettu prosessinomaisesti ryhmänä työskennellen.
Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia -näyttely koostuu tilateoksista, jotka ovat välähdyksiä hetkistä ajassamme ja sen jälkeen, kuvitteellisia visuaalisia muistelmia tulevaisuudesta. Neljä taiteilijaa on tuonut näyttelyn teoksiin omat ajatuksensa, pelkonsa ja toiveensa koskien häilyvää tulevaisuutta ja inhimillisen kokemuksen rajallisuutta äärettömän ajan kulussa. Näistä aineksista punoutuu näyttelykokonaisuus, jonka teoksissa rajaton aika saa fyysisen hahmon ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet näyttäytyvät kuvina ja tiloina.
Jokainen huone on oma teoksensa ja kaikki neljä teosta tuovat taiteen ja tarinan keinoin näkyväksi näyttelyn taiteilijoiden mielikuvia ihmiskunnan lyhyestä kukoistuksen hetkestä sekä merkittävistä tapahtumakuluista tulevaisuudessa. Menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden rajat häilyvät, kun mahdolliset tulevaisuudenkuvat ottavat piirteensä historian tapahtumista ja nykyhetkeä katsellaan sieltä käsin, missä se on jo historiaa.
Kulman valtaava installaatio on eräänlainen mallinnos ajasta fyysisenä ja visuaalisena elementtinä. Tilassa etenevä juurimainen muoto on symbolinen aikajana, kuva ajasta kaiken läpi kiemurtelevana, loputtomiin jatkuvana elementtinä, jonka rosoisella pinnalla elävät niin hauraat tapahtumien rihmastot kuin sysimustat ajanjaksot.
Kennossa katsotaan nykyaikaa tulevaisuuden museokävijän silmin eläytyen siihen, miten nykyhetkestä ja omasta olemassaolosta tulee historiaa. Aikamme arkiset esineet ja ilmiöt näyttäytyvät uudessa, humoristisessakin valossa, kun niitä tarkastellaan tulevaisuuden arkeologien ja historiantutkijoiden tulkintojen kautta.
Kymin teos on häivähdyksenomainen hahmotelma käänteentekevästä tapahtumasta ihmiskunnan tarinassa. Kuva on välähdys ja tyhjentävä hetki ajassa, määrittelemätön muisto menneestä tai aavistus tulevasta.
Kirnussa astutaan tulevaisuuden observatorioon tai arkistohuoneeseen, jonka kätköissä elää neljä erilaista tuleviaisuudennäkymää ja myyttiä. Arkistovideot ja pienet still-kuvaelmat piirtävät neljä erilaista tarinaa ja skenaariota mullistavista tapahtumakuluista määrittelemättömässä ajassa ja paikassa.
9.-27.10.2019 Kaarlo Stauffer, Saimi Suikkanen, Emmu Johansson, Rajat-kollektiivi
6.10.2019
Kaarlo Stauffer – lomamuistoja ~ ~
hyvä näyttelyvieras
oletko koskaan katsonut maalausta?
katsonut
katsonut
katsonut
katsonut
muistatko lapsuutesi vanhan merimiehen?
muistatko
miten joskus vähän kylmää
sitten lämmintä?
siella buffalo vaeltaa, missä *******
maalauksella ei ole valokuvan todistusvoimaa
näen kuvan
mutten kuvaajaa
mitä muuta näet?
maalauksen valokuvan mukaan
tämä kysymys on sinulle, K
taisit silloin selvitä siitä silkalla ammattitaidolla
mitä seuraavaksi?
skenekuvia ja katkenneita pastelliliituja?
maalaan mitä maalaan
lomamuistoja
vuorovettä
pahempaakin
maalauksia mäeltä
suudelman (repeämä)
sain yhdeksän ja puoli
koska uskalsin tuntea
useimmat näyttelyn teoksista perustuvat äitini ottamiin valokuviin
leijonan tassun aikaa halkova swing
meillä on myös sama syntymäpäivä
riittää!
kuollessaan freud jätti kysymyksen
se kysymys on sinulle, K
mitä mieltä?
en ole modernisti
mutta voin vilkaista ~
näyttelyä on tukenut taiteen edistämiskeskuksen uudenmaan taidetoimikunta
kuva: Mathias-Foster
Saimi Suikkanen – Not a care in the world
Pohdin taiteessani esilläoloa, katseen politiikkaa, sekä tämän hetken naiskuvaa. Olen kiinnostunut siitä, miten kuvien kautta toistamme ja vahvistamme olemassa olevia käsityksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja elämästä ylipäätään. Erityisesti sosiaalisen median aikakaudella olemme altistuneita jatkuvalle kuvavirralle, joka yleensä jatkaa mainoksista ja populaarikulttuurista tuttua normittavaa kuvastoa. Teoksissani pureudun esilläoloon pohtien naiseuden esittämiseen liittyviä rajoja ja soveliaisuussääntöjä.
Näyttelyn Not a care in the world teoksissa olen kuvannut itseäni fiktiivisessä kotiani muistuttavassa ympäristössä sosiaalisen median kuvastoa mukaillen. Teoksia varten olen tarkastellut ikäisteni nuorten naisten tapoja kuvata itseään ja yrittänyt sopeutua kuvien esittämään elämäntyyliin ja estetiikkaan. Täydellisesti sommiteltujen Instagram-kuvien sijaan teokset kuvaavat usein arjen tylsyyttä ja tavanomaisuutta. Maalauksissa leikittelen myös kehoon ja naiseuteen liitetyillä oletuksilla – on oltava seksikäs, vaikka juuri heränneenä aamukahvi kädessä.
Kuvaan itseäni ja ympäröivää maailmaa inhimillisesti. Jo vuosien ajan teoksissani ovat toistuneet arkisten aiheiden kuvaaminen erilaisten asetelmien ja tilannekuvien kautta. Arjen tylsyyden ja epäjärjestyksen kuvaaminen on ollut vastapainoa tämänhetkiselle täydellisyyttä ihannoivalle kulttuurille. Teoksissa kuvaan myös oman sukupolveni ahdistusta ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Näyttelyn nimi Not a care in the world viittaa huolettomuuteen ja samalla yhteiskuntamme yksilökeskeiseen maailmankuvaan – vaikka mitä tapahtuisi ympärillä, teosten versio minusta vain poseeraa katsojalle.
Saimi Suikkanen (s.1994, Imatra) työskentelee pääosin maalaamalla öljyväreillä paperille. Suikkanen on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Tällä hetkellä hän asuu ja työskentelee Jyväskylässä.
Yhteystiedot:
saimi.suikkanen@gmail.com
www.saimisuikkanen.com
Instagram: saimisuik
Emmu Johansson – Akvaario
Näyttelyä on innoittanut taiteilija Hannah Wilken (s. 7.3.1940- k.28.1.1993) videoteos Hello Boys (1975).
Akvaario on suljettu tila, jossa pidetään useimmiten kaloja. Sen olemassaolo on vankila ja luonto samaan aikaan. Vaikka olisi olemassa hyvä akvaario, mikä on tai olisi pohjaton, kuuluu sen määritelmään rajallisuus. Akvaario on turvallinen paikka, sillä luonnon katastrofit eivät voi vahingoittaa akvaariossa tapahtuvaa elämää. Sen sijaan ihminen voi tappaa pelkällä välinpitämättömyydellä, kuten ruokkimattomuudella keinotekoiseen todellisuuteen järjestetyt lemmikkinsä.
Akvaario on unelma tai nostalgia ihmisen kehitysvaiheesta ennen tietoisuutta. Utopia akvaarioelämästä on lämmin vesi, hengittämisen tarpeettomuus ja rajattu, samalla ulkopuolisilta ärsykkeiltä suojattu tila. Maapallo on avaruudessa kuin lapsi kohdussa. Tai kuin pieni kala valtameressä, tuntemattomien petojen ja vaarojen armoilla.
Olen pohtinut maailman vesistöjä abstraktisti. Näyttelyn tekoprosessin perimmäinen tarkoitus on hyväksyä ihmisen sairaat teot vesistön tuhoutumisessa. Itsekin lukeudun syyllisten ryhmään. Mieli useimmiten kieltää shokeeraavat tapahtumat ja pyörittelee niitä alitajunnassa ja myöhemmin tietoisuudessa lausein ja teoin. Hiljalleen ihmiskunta on heräilemässä tilanteeseen. Samaan aikaan maalaan vettä symbolina ja todellisuutena, joka on rakennettu dystopian, nykyisyyden ja utopian tornien päälle.
Jätän hyvästit vedelle ja teen synninpäästön kankaalla. Maalausprosessi on tuonut levollisuuden tunnetta, vaikka aihe on reaalisesti synkkä. Vesi, meri on maallinen pienoisavaruus maan pinnan alapuolella. Sen on myös elämän ehto, vaikka sen voima pystyy tuhoamaan kaupunkeja.
Vedessä ääni vaimenee ja valo muuttuu hitaaksi. Mielikuva vedenalaisen elämän tarjoamasta rauhasta on nykykulttuurin vastakohta.
Emmu Johansson
Helsingissä 10.4.2019
kuva: Sanna Taikina
Rajat-kollektiivi – Rajat
Rajat, on kollektiivinen, yhteisöllinen ja osallistava installaatio. Installaation teemana ja nimenä kulkee Rajat. Mitä raja tarkoittavat yksilölle?
Miten ymmärrämme rajat ja miten me tulkitsemme ne? Millaiset rajat galleriaan ilmestyvät?
Rajat-installaatio luodaan yhdessä ja osin näyttelyn aikana Galleria Kipinän Kirnu-tilaan. Olemme kesän aikana Rajat-kollektiivin kanssa työstäneet materiaalia Rajat-installaatioon. Päämääränämme on ollut yhdessä työskentely ja kokemusten jakaminen. Käytämme installaation rakennuspalikkoina eri tekniikoita. Luomme näyttelytilaan multimodaalisen ja moniaistisen kokonaisuuden, jossa pyrkimyksenä on saada kollektiivin osallistujien näkemykset esiin. Installaation mediana käytämme maalia, piirtämistä, kirjoitusta, rakentamista, videota ja ääntä. Pyrimme installaatiossa kohtaamaan näyttelyyn osallistujan ja annamme heille myös mahdollisuuden osallistua installaation rakentumiseen.
Rajat on ajankohtainen teema. Rajojen olemassaolo koskettaa kaikkia ihmisiä sosiaalisesta luokasta riippumatta. Rajat voivat olla psykologisia rakennelmia tai fyysisesti olemassa olevia tiloja. Rajoja ylitetään, niitä rikotaan ja niitä rakennetaan aina uusia. Mitä rajat tarkoittavat juuri sinulle? Rakentamalla käsityksen rajoista, rakennetaan näkemys yhteiskunnasta, jossa erilaiset kokemukset tulevat esiin. Kävelevän on ehkä vaikea ymmärtää tarvetta esteettömyyteen. Esteettömyys on yhteiskunnan tekemistä avoimeksi kaikille.
Filosofi Juha Varto käyttää termiä “rajattaa” transgression korvaajana. Se tarkoittaa pysymistä rajalla ja rajan eri puolilla horjumista. Rajan näkyväksi tuominen tuo näkyväksi kulttuuria. Rajan yli astuminen luo uuden rajan. Dialogi ja tilassa yhdessä oleminen mahdollistaa “rajattamisen” ja kulttuurin ymmärtämisen.
Rajat-kollektiivin muodostaa kuvataiteilija Jenni Carlen, Jenni on valmistunut kuva-artesaaniksi Kaarisillan Koulutuskeskus Salpauksesta. Remu Helminenen joka on itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Toni Kukkamo joka on myös itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Kuvataiteilija ja yhteisöntaiteilija Nelli Penna, jolla on kokemusta mm. kehitysvammaisten kanssa työskentelystä sekä yhteisöntaiteilijana työskentelystä mm. lastensuojelutyössä. Taidepedagogi ja kuvataiteilija Riina Näsi, joka on viime vuosina keskittynyt tasa-arvo työhön ja yhteisöllisten taidetyöpajojen kehittämiseen. Aleksanteri Kuosa muusikko/äänitaiteilija kehitysvammaisten ohjaaja.
18.9.-6.10.2019 Pasi Vainionpää, Hanna Peräkylä, Henri Airo, Mari Hallapuro
15.9.2019
Pasi Vainionpää – Ihmisen mieli
Näyttelyssä pyrin itseironian ja mustan huumorin keinoin kuvaamaan yksilön henkistä tilaa nyky-yhteiskunnassa. Minua kiinnostavat alitajunta ja psyykkiset ilmiöt, meidän erilaiset tapamme reagoida elämän myötä- ja vastoinkäymisiin, kun yritämme selviytyä ihmisenä olemisen haasteista tässä perin pirstaloituneessa ajassamme. Teokseni asettuvat usein psykologisen ja yhteiskunnallisen rajapinnalle. Esitystapa on tarinallinen ja vertauskuvallinen. Pyrin sisällön ja teknisen toteutuksen väliseen tasapainoon ja tulkinnalliseen monikerroksisuuteen. Keskiössä on ihminen psykologisena olentona, mutta koska kukaan ei elä tyhjiössä, saa taiteeni paikoin kantaaottavia sävyjä.
Teosteni teemoja ovat mm. kohtaaminen ja kohtaamattomuus, itsekeskeisyys, yksinäisyys, ihmisen kompleksisuus, muisti ja unohdus, kuoleman väistämättömyys, olemisen hauras mielekkyys. Sekä, kaikesta huolimatta, kaiken alla piilevä toiveikkuus.
Teokset ovat keraamisia veistoksia ja reliefejä sekä installaatioita. Teosten materiaalina on enimmäkseen samottipitoinen karkea savi, joskus ryyditettynä muilla materiaaleilla. Monien teosten tumma, hieman metallimainen pinta tulee itse kehittelemästäni lasitteesta.
Kiitokset näyttelyn tukemisesta: Taike / Satakunnan taidetoimikunta sekä Porin kaupunki.
Hanna Peräkylä – Kuri
Hanna Peräkylän näyttely käsittelee yltäkylläisyyttä, keskeneräisyyttä ja kuria.
Teoskokonaisuus koostuu abstrakteista tekstiiliteoksista, joiden pohjana ovat uusiokäytetyt tekstiilit, pääosin vanhat vaatteet ja lakanat, paperi sekä pyörän sisäkumi. Materiaaleja on käsitelty maalaten, piirtäen, ommellen, kirjoen, sekä naulaten. Taiteilijaa kiinnostaa vuoropuhelu hauraan ja vahvan, niukan ja yltäkylläisen, vähäeleisen ja maksimaalisen välillä.
Näyttelyä ovat tukeneet Kymenlaakson Maakuntarahasto ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta TAIKE. Näyttelykokonaisuus jatkaa Peräkylän “A study for a (uni)form” -sarjaa.
_____________________________
Peräkylä (s.1984) on valmistunut Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2013 tekstiilitaiteen maisteriksi. Hänen teoksiaan on mm. Kouvolan taidemuseo Poikilon, Taidekeskus Salmelan ja Namibian Yliopiston kokoelmissa. Peräkylä on Kouvolan taiteilijaseura KOUTA:n, Ornamon ja TEXO:n jäsen.
Hanna Peräkylän teokset ovat käsitelleet kulutuksen, tallentamisen, muistamisen ja ihmisen materiaalisuhteen teemoja. Teoksille on ominaista erilaisten tekstiilien moninainen uusiokäyttö, vahva materiaalin tuntu ja veistoksellisuus. Tekstiileissä näkyvät käytön jättämät kulumat, kerroksellisen tekoprosessin jäljet, materiaaliin piiloutuneet merkitykset ja niihin tallentuneet tarinat tuovat teoksiin oman historiansa. Viime vuosina Peräkylä on pyrkinyt kohti yhä vähäisempää lisätyn maalin käyttöä, materiaalien hyväksymistä sellaisenaan.
Peräkylä työskentelee paraikaa Kymenlaakson Maakuntarahaston 1-vuotisella työskentelyapurahalla kotonaan Voikkaalla ja Taidekeskus Antareksessa, Sippolassa.
Yhteystiedot:
http://hannaperakyla.com
Facebook: Hanna Peräkylä art and craft
Instagram: hanna_perakyla
hannaelina.perakyla@gmail.com
Henri Airo – Land of Significance
1800-luvulla Osmanien valtakunnan Palestiina oli lähes puuton. Muutamia vehreitä laaksoja lukuunottamatta alue oli autiomaata, suota ja aroa, jossa eläminen oli raskasta ja vaati suuria ponnistuksia. Tuon ajan valokuvissa Palestiina näyttäytyy tyypillisesti kuitenkin vehreänä ja hedelmällisenä, kuin Eedenin puutarha. 1800-luvun puolivälissä useat valokuvaajat matkustivat Palestiinaan kuvatakseen raamatullista pyhää maata ja he etsivät ne harvat paikat, jotka sellaisina voisi kuvata. Tämän maiseman he lähettivät aikanaan Eurooppaan postikorttien ja matkakirjojen muodossa. 1800-luvun loppupuolelta saapuneille juutalaisille oli usein järkytys, kuinka paljon maa todellisuudessa erosi heidän ennakkokäsityksistään. He alkoivatkin muokkaamaan maata vastaamaan omia mielikuviaan. Suot kuivatettiin, arot muokattiin viljelysmaaksi ja aavikolle istutettiin metsiä. Nykypäivän Israelissa on yli 240 miljoonaa puuta. 1800-luvun valokuvissa esiintynyt maisema on rakennettu todeksi. Valokuva on toteuttanut itsensä, kuin moderni ennustus.
“Land of Significance” on syntynyt viettämällä aikaa erilaisissa yhteisöissä Israelin ja Palestiinan alueilla keväällä ja kesällä 2019. Näyttelyn valokuvat on tallennettu filmille hyödyntäen ihmissilmälle näkymätöntä infrapunavaloa. Kuvat ovat eräänlaisia kangastuksia, näkymät eivät ole todellisia. Tämänkään näyttelyn valokuvat eivät kykene kertomaan totuutta paikasta. Sen sijaan ne kysyvät, miten ihminen antaa merkityksiä maalle ja mitä seurauksia tällä on? Miten kristityn pyhiinvaeltajan ja beduiinipaimenen erilaiset kokemukset samasta paikasta muuttavat sille annettuja merkityksiä? Antaako merkityksellisyys kenellekkään oikeutta toimia eriarvoisesti muita kohtaan?
Henri Airo (Synt. 1996) on suomalainen valokuvataiteilija, joka tarkastelee töissään yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rakenteita. Hän on loputtoman kiinnostunut tavoista, millä ihmiset sitovat itsensä yhteisöihin sekä paikkoihin. Airo pyrkii visualisoimaan näitä ilmiöitä, jotka ovat muuten näkymättömiä. Antamalla näille sosiaalisille kokonaisuuksille nähtävän muodon, hän haluaa luoda syvempää ymmärrystä ja haastaa ihmisiä olemaan valppaampia ympäristöään sekä mielipiteitään kohtaan. Airo opiskelee neljättä vuotta valokuvausta Lahden muotoiluinstituutissa. Hänen teoksiaan on ollut esille useissa ryhmänäyttelyissä Suomessa sekä ulkomailla, viimeisimpänä Puolassa osana Krakow Photomonth -festivaalia. Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely Galleria Uudessa Kipinässä on hänen toinen yksityisnäyttelynsä.
Mari Hallapuro – Metsittynyt
Olen tehnyt kuvia metsistä. Piirtäessäni niitä olen kuvitellut itseni metsään. Metsässä olen kuunnellut, kuinka viileä syksyinen tuulenpuuska on kulkenut puuston lomitse, narisuttanut jossain lähistöllä olevaa puun runkoa ja havisuttanut lehtiä puissa voimakkaasti. Kuvitelmassani olen katsonut, kuinka puut ovat notkistuneet tuulen voimasta huojumaan ja palautuneet taas pian hiljaisiksi. Metsä on tuoksunut kostealta, ja jossain alempana juurakossa, ehkä mättään pinnassa, on kuulunut rapsahduksia. Kuvitelmassani olen seurannut, kuinka varjot saapuvat hämärtyvään metsämaisemaan.
Teosteni maisemat ovat osittain havaintooni perustuvia ja osittain kuviteltuja. Ne ovat hitaita tutkielmia kallioista, kivistä ja niiden välissä olevista murtumista ja rakosista. Kuvissa on mainintoja maaston notkelmista, pinnan muodoista ja puista, oksista ja risukoista. Teokset ovat kuviteltujen ja olemattomien maisemien näkyväksi tulemisia.
Kuvaamissani paikoissa ei ole ketään. On vain valitsemani maisema, jota tutkin ja tuijotan. Ensin luonnostelen paperille ja sen jälkeen sommittelen kuvan taidegrafiikan painolaatalle. Taidegrafiikan myötä tekemiseen tulee työskentelyn hitaus ja välillisyys. Työstän painolaattaa yhä uudestaan ja uudestaan: piirrän, raaputan, pohjustan, syövytän, rouhin ja kiillotan.
Työskentelyprosessin aikana maisema ja metsäkuvaelmat synkkenevät entisestään ja alkavat tuntua tekijälleen sopivilta. Toisaalta pohdin: ehkä pienen valokohdan esiin kiillottaminen mezzotintolaatalla korostaa sitä, mikä nousee kuvan varjoista. Valon ja varjon leikki metsässä saa jatkua.
Työskentelen perinteisten taidegrafiikan tekniikoiden parissa: teen pääasiassa kuivaneulaa, mezzotintoa ja viivasyövytystä. Kun työskentelen taidegrafiikan parissa, työstän yhtä ja samaa laattaa pitkään ja välivedoksia ottaen. Näin teokseni ottavat usein muotonsa teossarjoina. Sarjallisen työskentelytavan myötä kuvamaailma muuttuu ja muuntautuu piilotajuntaisten ryöpsähdysten mukaan johdatellen niin katsojan kuin tekijänsäkin uusiin maisemiin.
Mari Hallapuro (s. 1985) asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelmasta vuonna 2012. Valmistumisensa jälkeen Hallapuro on järjestänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ottanut osaa ryhmänäyttelyihin. Viimeksi Hallapuron teoksia on ollut esillä XXIII Mäntän Kuvataideviikoilla (2018) ja Meidän tarinoitamme-ryhmänäyttelyssä Seinäjoen Taidehallissa (2018). Hallapuron teoksia on hankittu mm. Helsingin Taidemuseon, Valtion sekä Pohjanmaan museon taidekokoelmiin. Hän on Suomen taidegraafikoiden ja Helsingin taiteilijaseuran jäsen.
Näyttelyn järjestämistä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
28.8.-15.9.2019 Ulla Kudjoi, Kaisa Karhu, Minna Louhelainen, Joki_Pathirane
25.8.2019
Ulla Kudjoi – See Saw Seen
Silmä on näköelin. Se tuottaa jatkuvasti ensisijaisia havaintoja ympäristöstä. Englannin kielen I see merkitsee myös ymmärtämistä. Näköaisti tuntuu aisteista vallitsevimmalta. Viime aikoina minun on tehnyt mieli katsoa asioita mahdollisimman tarkasti. Kyseessä on pyrkimys pysähtyä katsomaan ja keskittyä vain yhteen havaintoon kerrallaan. Samalla olen havahtunut muiden aistien olemassaoloon ja valppauteen.
Äitini sokeutuminen on vaikuttanut voimakkaasti taiteelliseen työskentelyyni. Tiedostan, että näkemisen vimma nousee sokeutumisen pelosta. Oikeastaan siis siitä, että silloin olisi pakko antautua täysin muiden aistien varaan. Tämän täytyy tarkoittaa, että koko kehollaan voi ikään kuin nähdä. Aistia, kokea, hahmottaa ja ennen kaikkea kommunikoida.
Näyttelyni materiaali jakautuu kolmeen osaan: videoteokseen, valokuviin ja punaiseen kankaaseen. Videoteoksessa tarkastelen silmää, havaintoa ja moniaistisuutta. Näyttelyn valokuvilla pyrin tarttumaan käsinkosketeltavaan ja konkreettiseen, toisaalta kurkottamaan epäkonkreettiseen. Kuvat voisivat esittää kysymyksen, mitä näemme, mutta ennen kaikkea, mitä silmän takana sijaitsee. Vapaus nähdä ja tulkita näkemäänsä? Tai jokin miellyttävän epälooginen aistihavaintojen, mielikuvien ja elämänkokemusten tuottama yhteensulautuma? Punainen kangas kuvastaa näköharhaa. Sokean henkilön kangastuksen omaista, huijaavaa näköhavaintoa.¹ Mutta samalla se joko peittää tai paljastaa, kuten verho tai esirippu, ja jakaa näyttelyn ajatuksen kahtia. Useimmat meistä näkevät, jotkut menettävät kykynsä nähdä. Ja toisaalta ei-näkevät voivat myös nähdä. Se ei vain tapahdu silmillä. Aisteilla on kyky kasaantua kehon havainnoiksi.
Ulla Kudjoi on valmistunut Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta 2018. Kudjoi työskentelee lähinnä valokuvan, videon ja tekstin parissa. Hän toimii myös valokuvauksen opettajana.
”Kudjoi’s work challenges the socially constructed hierarchies of the senses … by fosucing on the body as a holistic instrument for perception, it reaffirms that our experience of space cannot be reduced to visual perception only.”
–Bilge Hasdemir, Aalto-yliopiston näyttelykuraattori
Kaisa Karhu – Landscape and Self -Adaptations / Mukaelmia maisemasta ja itsestä
Näyttely Landscape and Self -Adaptations muodostuu maisema- ja omakuvista, jotka rinnakkain esitettyinä rakentavat feminiinisen näytelmän luonnon, maiseman ja naisvartalon ympärille. Sarjan teoksia ovat innoittaneet 1500-1800-luvuilta peräisin olevat naistaiteilijoiden herkät, mutta voimakkaat omakuvat, sekä romantiikan ajan maisemamaalaukset. Jokainen maisemakuva koostuu yhdeksästä palasta, jotka yksittäisinä osina esittävät nähtyä maisemaa. Kolmeosaiset omakuvasarjat esittävät tapahtuman maisemassa.
Maisema
Hakeudun maiseman äärelle. Matkustaessani toivon aina näkeväni vuoren siintävän horisontissa, meren aavan ulapan, jylhää metsikköä tai värikästä kukkivaa kasvillisuutta. Maisema liikuttaa minussa syvällä sisälläni jotain perustavanlaatuista. Tunne ei ole kaipuuta tai haikeutta, vaan enemmänkin pakahduttavaa, rintaa puristavaa tunnetta. On vaikea hengittää. Maisema on eräänlainen paradoksi minulle, en ymmärrä sitä. Se jatkuu katseeni ulkopuolella aina johonkin suuntaan, enkä näe siitä kuin pienen osan kerrallaan. Kääntäessäni katsettani maisema muuttuu ja tilalle on tullut uusi maisema, joka koostuu uusista palasista ja osista, joita edellinen vilkaisuni ei saavuttanut. Samaan aikaan se on totta, olemassa siinä edessäni, kuitenkin minun saavuttamattomissa/tavoittamattomissa.
Omakuva
Naisvartalo, ele ja maisema. Muutun hetkellisesti osaksi näkymää, jonka olen valinnut katseellani. Asetun kameran eteen ja toteutan performatiivisen teon. Elein, jotka voivat olla hyvin pienimuotoisia tai suurempia havaittavia liikkeitä. Tuo kappale maisemaa on puhunut minulle, näyttänyt miten siinä olla, tulla osaksi sitä. Maisemassa minä ja vartaloni sulaudumme osaksi kokonaisuutta, silti olen irrallaan siitä, esittäen itseäni maisemassa. Vain maisemassa tapahtuu jotain: muutos, jonka vartaloni, katseeni, eleeni siihen piirtää. Ja minä siirrän sen valokuvaan. Maisema jatkaa hidasta muutostaan, poistun siitä jättäen jälkeeni pienen painalluksen, joka ajan saatossa katoaa. Minä muutun, maisema muuttuu, mutta yhteinen jälkemme jää valokuvaan.
Kaisa Karhu (s.1984) on helsinkiläinen valokuvataiteilija, jonka työskentely pohjautuu performatiivisen teon ja valokuvan yhdistämiseen. Teoksissaan hän pohtii henkilökohtaisten tapahtumien kautta naistaiteilijuutta, sekä nais-sukupuolen alisteista historiaa luonto aiheiden kuvaajana. Karhun edellinen yksityisnäyttely Tunteiden kasvio oli esillä Galleria Uudessa Kipinässä Lahdessa (2016) sekä Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella (2017). Karhu valmistui taiteen maisteriksi Aalto yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta keväällä 2017.
www.kaisakarhu.com
Minna Louhelainen – Sadeatlas
Taiteessani käsittelemäni aiheet ovat usein ihmisenkokoisia mutta universaaleja: erityisen kiinnostunut olen tietoisuudesta sekä minuuden ja muistojen muodostumisesta. Muistoihin perustuvat rekonstruktiot menneisyydestä ovat ailahtelevaisessa sirpaleisuudessaan aina vain approksimaatioita totuudesta – ne ovat tarinoita, joista ihminen hitaasti kutoo itseään. Toivon taiteeni kartoittavan näitä prosesseja katsojan mielessä omalla hiljaisella tavallaan.
Toteutan etenkin erilaisia pienikokoisia kollaasisarjoja, joita koostan sekä paperille että puulle. Merkittävä osa käyttämästäni kollaasiraaka-aineesta on peräisin vanhoista töistäni, esim. koevedoksista tai virheellisistä grafiikanlehdistä. Lisäksi käytän esimerkiksi kirpputoreilta löytämiäni vanhoja merikarttoja. Olen hullaantunut siitä, miten näitä kollaaseja sekä tehdessä että katsoessa kaaoksesta pelkistyy hitaasti esiin jotakin enemmän tai vähemmän koherenttia. Erilaista alkuperää olevien palasten yhtäkkisillä rajoilla väreilee; palojen välille muodostuu rinnastuksia, jännitteitä ja myötämielisyyksiä, joista valitsen ikuistettavaksi hedelmällisimmät, herkullisimmat ja puhuttelevimmat yhdistelmät.
Hyödynnän kollaasinomaista tekniikkaa myös näyttelyripustuksissani. Ripustan kehystämättömiä, usein standardimitoissa toteuttamiani teoksia vieri viereen, jolloin ne muodostavat yhdessä suuremman kuvapinta-alan ja keskustelevat toistensa kanssa intensiivisesti.
Sadeatlas-näyttelyn työt kartoittavat sitä sadetta, jota minun on viimeisen kahden vuoden aikana ollut tarve puristaa irti sydämestäni.
LYHYESTI MINUSTA
Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1984, ja asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Savossa. Kuopiossa opiskelin lääketieteen kandidaatiksi; vaihdoin sittemmin alaa ja valmistuin Lahden Taideinstituutin viimeisen vuosikurssin mukana keväällä 2016. Tällä hetkellä asun ja työskentelen Lahden Nikkilässä. Pidän itseäni ensisijaisesti taidegraafikkona, vaikka hallitsen ja käytän myös muita tekniikoita. Minua inspiroivat mm. tietokonepelit, mineraalit ja merimatkat.
www.minnalouhelainen.net
Joki_Pathirane – Kuja ammottaa, hirviö kiiluu
Tiirismaan koulurakennus Lahdessa Ursankatu 4:ssä purettiin kesällä 2019. Tätä ennen se ehti seistä vuosia suljettuna sisäilmaongelmien tähden. Ylen uutisessa ”Tiirismaan koulun purkulupa menossa päätöksentekoon” (9.11.2018) todetaan, että ”Tiirismaan vanha koulu pitäisi saada purettua, koska se on ollut pitkään alttiina kutsumattomille vieraille ja ilkivallalle.”
Asuimme Lahdessa vuonna 2018. Pyörimme asiattomasti Tiirismaan koulun liepeillä ja seurasimme keskustelua aiheesta. Kiinnostuimme siitä, kuinka hylätyssä rakennuksessa vierailevat ihmiset kyseenalaistamatta esitetään ja ilmeisesti koetaan ongelmana. Kiinnostuimme samoihin aikoihin hirviön käsitteestä, metaforasta, hahmosta sekä sanan käyttöyhteyksistä ja huomasimme näiden kahden kiinnostuksen kohteen resonoivan keskenään.
Hirviöt osoittavat ja rituaalisesti uusintavat järjestäytyneen yhteiskunnan, yksilöiden valvonnan ja yhteisön turvallisuudesta huolehtimisen välttämättömyyden. Hirviö toimii syntipukkina: sitä voidaan käyttää yhteisön ”puhdistamiseen” tai ”synninpäästöön”. Sanan ’syntipukki’ alkuperä on muun muassa Vanhan testamentin Mooseksen kolmannessa kirjassa kuvatussa käytännössä, jossa vuohipukki karkotettiin erämaahan yhteisön synnit mukanaan; valittu kansa pysyi pyhänä karkottamalla paristaan kaiken epäpyhän. Yhteiskunta puhdistuu luomalla hirviöitä ja rajaamalla ne ulkopuolelleen.
Hirviöitetyt, hirviömäisiksi toisiksi toiseutetut, ovat harvemmin keskiluokkaisia valkoihoisia. Toisinaan paikka ja konteksti tekevät hirviön. Naapurustolle ja konservatiiviselle turvallisuusajattelulle ”asiaton kuljeksija”, vieraaksi tunnistettu, on uhka omaisuudelle, lapsille ja naisille; koko yhteisön arvoille ja elämäntavalle. Vieras on pelon politiikan instrumentti, jolla vieraaksi tunnistettujen kehojen liikkumista rajoitetaan kuvitellun yhteisön kuviteltujen rajojen sisällä, oikeastaan siis kaikkialla.
Verna Joki (1988) viimeistelee opintojaan Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisteriohjelmassa. Henrik Pathirane (1987) tekee estetiikan alan väitöskirjaa Helsingin yliopistolla. Vernan viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet Hippolyte Studiossa huhtikuussa 2019 ja Galleria Rajatilassa Kesäkuussa 2019. Henrik on julkaissut runoilija, jonka näyttelykontekstiin tarkoittamia runoja on ollut esillä muun muassa Oksasenkatu 11:sta maaliskuussa 2019. Joki_Pathiranen aikaisemman yhteistyön tuloksena Henrikin runoja on ollut Vernan yksityisnäyttelyiden teksteinä. Työparin ensimmäinen yhteinen kirjamuotoinen teos tuli ulos kesäkuussa 2019 Humahduksen Selkänahka-erillisjulkaisusarjassa.
7.8.-25.8.2019 Laura Vainikka, Jaakko Kahilaniemi, Jussi Pyky
4.8.2019
Laura Vainikka – AMATÖÖRIN OBSERVATORIO
Voiko nokimustalla kuvata avaruuden äärettömyyttä?
Amatöörin observatorio – näyttely leikittelee huonon näkyvyyden, pimeän valon ja olemattoman optiikan teemoilla. Esillä on teoksia joissa käsitellään näkemisen kompleksisuutta sekä aineettoman ja aineellisuuden suhteita.
Näyttely muodostuu vedoksista ja esineteoksista, joissa yhdistyvät materiaaliset pohdinnat ja sattumanvaraiset harhailut kuvitelmissa ja kangastuksissa.
—
Laura Vainikka (s.1979) on pääkaupunkiseudulla asuva kuvataiteilija ja taidegraafikko. Hän käsittelee teoksissaan näköhavainnon ja valon teemoja. Vainikan työskentely sijoittuu painetun taiteen alueelle.
Vainikka on opiskellut mm. Lahden Taideinstituutissa sekä valmistunut Kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2013. Hänen teoksiaan on ollut esillä ympäri Suomen lukuisissa yksityis- sekä yhteisnäyttelyissä. Vainikka on ollut ehdolla Kjell Nupen Memorial grant – palkinnon saajaksi ja mukana kirjoittamassa teosta Siirtämisen ja välittymisen taide, ensimmäistä suomenkielistä julkaisua joka tarkastelee painetun taiteen filosofisia ja taideteoreettisia piirteitä. Vainikan teoksia on muun muassa Porin ja Jyväskylän taidemuseoiden, sekä Valtion taidekokoelmissa.
Jaakko Kahilaniemi – All Those Hectares And Other Stories From Nature
Jaakko Kahilaniemi (s.Toijalassa 1989) valmistui kuvataiteilija AMK:ksi Turun AMK:n Taideakatemiasta vuonna 2014 ja valokuvataiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta keväällä 2018 Helsingissä. Kahilaniemi voitti kansainvälisesti arvostetun nuorille valokuvataiteilijoille suunnatun ING Unseen Talent Award Jury-palkinnon vuonna 2018 ja Majaoja/Backlight’17–pääpalkinnon vuonna 2017.
Kahilaniemen töitä löytyy Suomen valtion, ING-pankin ja Villa Noaillesin taidekokoelmista, sekä useista yksityiskokoelmista ympäri maailmaa. Hänen töitään on julkaistu laajasti kansainvälisissä taidejulkaisuissa, kuten Eikon Magazine, Der Grief, Green Peace Magazine ja HANT Magazine. Kahilaniemen töitä on ollut lukuisissa yhteisnäyttelyissä ympäri maailmaa, kuten muun muassa Pariisissa, New Yorkissa, Lontoossa, Denverissä ja Wienissä.
Kahilaniemen työskentely pohjautuu kokeelliseen ja käsitteelliseen valokuvaukseen, joka on laajentunut veistosinstallaatioihin ja videotyöskentelyyn. Hän pyrkii jatkuvasti löytämään uusia tapoja visualisoida aiheita, jotka liittyvät ihmisen ja luonnon ristiriitaiseen, monimutkaiseen ja monitulkintaiseen suhteeseen. Kahilaniemen teoskokonaisuuksista 100 Hectares of Understanding käsittelee hänen perimäänsä metsäpalstaa ja Nature Like Capital-projekti puolestaan käsittelee laajasti sitä, miten ihmiset ajattelevat luonnon ja ympäristön olevan pääomaa.
Galleria Uuden Kipinän kutsunäyttelyssä yhdistyy Jaakon teoksia useista eri teoskokonaisuuksista. Näyttelyn pääteema onkin se, miten luontoa ja ympäristöä voi ajatella uudella ja erilaisella tavalla suhteessa totuttuihin tulkintatapoihin. Kokonaisuus koostuu valokuvateoksista ja veistosinstallaatiosta.
Jussi Pyky – The seven-petalled flower
Mieleeni on jäänyt lapsuudestani kuva valkea terälehtisestä kukasta, joka koristi erästä jogurttipurkkia. Muistan selvästi kun myöhemmin löysin ensimmäisen kerran samaisen kukan läheisestä metsiköstä, kukka oli metsätähti. Muutama vuosi sitten tämä muisto palasi yllättäen mieleeni. Hain internetistä kuvaa kyseisestä kukasta. Kukan ulkomuodossa oli jotain outoa. Luin metsätähden olevan yksi harvoista kukista, joka kasvattaa säännöllisesti seitsemän terälehteä.
Tänä keväänä olen lukenut muun muassa symboleita, myyttejä, uskontoja ja psykologiaa käsittelevää kirjallisuutta. Havahduin kun vastaani tuli jälleen kuva seitsenterälehtisestä kukasta lukiessani Carl Gustav Jungin teosta Psychology and alchemy. Toisessa kirjassaan Alchemy: An Introduction to the Symbolism and Psychology Jung kirjoittaa, että alkemistinen seitsen terälehtinen kukka symboloidessaan seitsemää planeettaa ja seitsemää transformaation tasoa, viittaa psykologisesti ”evoluutioon ajassa”, hitaaseen prosessiin tulla tietoiseksi.
Näyttelyn piirustukset on tehty pääsääntöisesti tämän vuoden aikana ja niitä tulee olemaan esillä useita kymmeniä. Olen ripustanut teokset teemoittain ryhmiin niin kuin olen niitä työstänytkin. Piirtäminen ja paperille työskentely on ollut vapauttavaa verrattaessa hitaampaan ja työteliäämpään öljyvärimaalaamiseen. Kun piirroksia on paljon ilmentävät ne myös mielenkiintoisella tavalla muutosta, jota tapahtuu lyhyessäkin ajassa.
Mircea Eliade kirjoittaa kirjassaan Images and Symbols: Studies in Religious Symbolism, että Intialaiseen ajattelun mukaan ihmisen tila määritellään vastakohtien olemassa ololla ja vapautuminen ihmisyyden tilasta vastaa epätilaa tai ei-tilaa, jossa vastakohdat yhdistyvät. Näitä aiheita käsittelen itsekin piirustuksissani, joissa vastakohdat ovat useasti läsnä erilaisissa ilmenismuodoissaan. Maailma näyttäytyy meille vastakohtien avulla. Ne kertovat ihmisyydestä aikaan kahlittuna. Vastakohdat ovat piirustuksissani toisinaan konfliktissa ja toisinaan sovussa tai yhtymisen tilassa. Piirtäminen tekemisenä ja välineenä on minulle mahdollisuus irtautua tästä arki olemisen dualistisesta luonteesta. Piirtäminen muistuttaa joskus rukoilua tai meditaatiota, jossa parhaimmillaan voi päästä pysähtyneeseen tilaan tai kiinni hetkeen, jossa tietoisuus ajasta katoaa.
Jussi Pyky (s. Tyrnävällä 1985) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on valmistunut Lahden Taideinstituutista kuvataiteilijaksi vuonna 2009 ja kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2016. Hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomaila sekä ollut mukana monissa ryhmä- ja yhteisnäyttelyissä. Pyky on Lahden taiteilijaseuran jäsen ja kuuluu taiteilijaryhmä Hydraan.
17.7.-4.8.2019 Linda Inkeroinen, Kim Jotuni, Aino Kauranen, Kristiina Korjonen, Riina Pastinen – Ajassa
15.7.2019
Linda Inkeroinen
Muutos. Kuinka ajan kuluminen konkretisoituu muutoksissa? Aiemmassa työskentelyssään Inkeroinen on keskittynyt ajan kulumisen huomiointiin negaatioiden kautta: epäonnistumisen taltiointiin esimerkiksi pilaantuneiden, homehtuneiden ja mädäntyneiden kotiruokien kuvaamisessa. Nyt esillä on raikkaampaa installointia kasvusta ja kehityksestä. Toivo ja usko parempaan tulevaisuuteen näkyy herkässä ja jopa minimalistisessa kokonaisuudessa.
Kim Jotuni
Jotunin figuratiiviset puuveistokset käsittelevät ihmisyyttä, erityisesti tämän lihallista ja materiaalista olemassaoloa. Figuratiiviset veistokset valmistuvat käsityönä, moottorisahalla ja taltoilla, lopuksi hioen. Jotuni tavoittelee puun syvyyksistä ilmestyvää ihmistä, ihoa ja lihaa.
Abstraktit reliefit ovat tehty niin ikään puusta, mutta niiden valmistamisessa on käytetty 3d -mallinnusohjelmia. Reliefien muoto on jyrsitty esiin cnc-jyrsimellä.
140x100x50cm, haapa
Aino Kauranen
Nopeasti ohimenevät hetket ja ajan ja arjen pysähtyneisyys ovat usein läsnä työskentelyssäni. Miten ajan käsitys muuttuu ja muovautuu kuvissa, usein hidastuen ja pysähtyen. Millaisia tunnesiteitä meillä on tiettyyn aikaan ja paikkaan ja kuinka paljon mietimme sitä tietoisesti. Ja miten koitamme säilyttää ja varastoida aikaa jopa pakkomielteisesti erilaisiin kuviin ja esineisiin.
155x100cm, akryyli kankaalle
Kristiina Korjonen
Kristiina Korjosen taiteellinen työskentely pitää sisällään abstrakteja akryylimaalauksia, joita hän toteuttaa toistamalla yksittäistä pientä elementtiä, kuten pistettä tai viivaa muodostaakseen kuvapinnan kankaalle. Teokset rakentuvat sitä mukaan kun maalauksen pohjaväri peittyy haluttuun elementtiin, kerran maalattuun pintaan enää koskematta. Tämä tuo työskentelyyn intensiivisyyttä ja tarkkuutta, sekä vaatii maalausprosessilta suunnitelmallisuutta.
Temaattisesti Korjosen työskentelyssä on kaksi lähtökohtaa, värien käyttö ja aika. Maalaukset ovat tutkimusta värien suhteista, siitä kuinka eri värit keskustelevat kankaalla rinnakkain ja kuinka valöörin muutokset tai pisteiden tiheys pohjaväriä vasten muuttavat värin syvyyttä ja sävyä.
Toisto maalauksen metodina on itsessään vahvasti kytkeytynyt aikaan, koska se on hidas tapa luoda kuvaa. Tämä hitaus ja työskentelyyn liittyvä tietynlainen tehottomuus kiehtoo Korjosta. Huolimatta siitä, että osan teoksista voisi toteuttaa digitaalisesti ja päästä visuaalisesti lähes samanlaisiin lopputuloksiin kuin käsin maalaten, Korjonen kuitenkin kokee aikaa vievän maalausprosessin olevan osa teosta siinä missä valittu värimaailma tai sommittelu.
akryyli kankaalle
Teoskuva: Jose Jompero
Riina Pastinen
Riina Pastinen on kiinnostunut havainnoimaan nykypäivän hektisen ja trendikkään somekulttuurin varjopuolta, erityisesti sen aikaansaamia status- ja ulkonäköpaineita, sekä niihin liittyviä kipupisteitä. Esillä olevien maalausten lähtökohtana hän on käyttänyt ottamiaan selfie-kuvia joita on sitten muokannut samoilla keinoin joita käytetään, jotta vartalosta ja kasvoista saataisiin aikaan mahdollisimman positiivinen illuusio, mutta lopputulos onkin vääristynyt ja harhaanjohtava. Miten vaikeaa on hyväksyä vanhenemisen väistämättömyys ajassa joka palvoo virheettömyyttä ja ikuista nuoruutta?
sekatekniikka, vesiliukoinen öljyväri, pastelliliitu