15.5.–2.6.2024


Mika Heinonen
Kuoppaista Kyytiä, 2022
esinekooste, pronssi
64 x 55 x 22 cm

Kari Lohko
Pilotka ja haarapääsky, 2017
akryyli
90 x 57 cm

Mika Heinonen & Kari Lohko
Kahdelta

Mika Heinonen:

Tästä näyttelystä ja taiteestani

Näyttely on jatkoa yhteisprojekteillemme, jotka saivat alkunsa 1995 Lahdessa. Taustalla on pitkä ja lämmin työtoveruus Lahden Muotoiluinsituutin taideosaston lehtoreina. Olemme toteuttaneet näyttelyitä Lahteen, Lappeenrantaan, Helsinkiin, Tampereelle, Poriin, Jyväskylään ja Valkeakoskelle ensin Tarja Lanun ja Matti Happosen kanssa, sitten vain Matti Happosen kanssa ja nyt taas kahdestaan. Kahden taiteilijan duo oli esillä ensimmäistä kertaa Berliinissä 2001. Tämä on tällä kokoonpanolla kolmas kerta.

Oma osuuteni toimii 70-vuotisjuhlanäyttelynä. Taiteeni tuntuu olevan jonkinlaisessa murroksessa. Aikaisempi, käsitteellisyyteen ja filosofiaan kurkottanut, jonkinlaista leikkimielistä kirkkautta tavoitellut tekeminen ei tunnu enää oikein vastaavan omaan kokemukseeni tästä päivästä ja todellisuudesta. Elämme keskellä kulttuurista kaaosta, jatkuvuuden ja ennustettavuuden teemat tuntuvat lähes absurdeilta. Maailma on pahemman kerran sekaisin. Yleismaailmallista sekasortoa on kiitettävästi tukenut oman terveyteni haavoittuvuus. Eläköidyttyäni Muotoiluinstituutin taideosastolta 2018 sain vuoden sisään Parkinson diagnoosin. Ja juuri kun olin alkanut oppia elämään sen kanssa, minusta löytyi eturauhassyöpä. Tautihistoria ja sen arvaamattomuus ovat vaikuttaneet elämääni syvästi. Osa teoksistani käsittelee mm. valokuvanegatiivien kautta muistia ja unohdusta, elämän haurautta. Yksi veistos on omistettu omituiselle sattumalle. Olen syntynyt saman päivänä, jolloin Yhdysvallat teki varusteluhistoriansa suurimman vetypommikokeen Marshall-saarilla. Melkoinen synttärilahja!

Uudet veistokseni ovat lainanneet jotain surrealismilta, tai ehkä vielä enemmän dadasta. Aloin tavoitella jonkinlaista orgaanista sattumaa liittämällä työhuoneelle ja varastoon kertyneitä vanhoja tavaroita yhteen. Kollaasityötä. Ilman sen syvempiä assosiaatioita tai intertekstuaalisia viittauksia katsoin, miten nämä kirppareilta ja muista nurkista löytyneet tavarat ikään kuin halusivat kuulua yhteen. Samaa sattumanvaraisuutta maailma on täynnään. Joskus tuntuu, ettei siinä juuri muuta olekaan. Kohtalonleikki, ilman sen isompaa merkitystä. Tottakai omassa tavassani aistia säilyy paljon aikaisemmin opittua, edelleen olen esimerkiksi kiinnostunut teoksen tunnelmasta, hulluttelusta huolimatta. Mutta jokin minulle uusi ja tuore pyrkii niissä selvästi esiin. Ovatko ne luonnoksia runoiksi, raakileita? Elan vitalin omakuva, karhea ja vielä jäsentymätön, outo, luokseen kutsuva. Nämä teokset voivat toivoakseni antaa sysäyksiä ja herättää hilpeyttä, samaan aikaan. Tai pelkoa. Luulen itse, että näissä opettelen katsomaan elämän kaoottista ydintä häpeämättömämmin kuin ennen. Iholla tuntuu tuore henkäys jostain itsellenikin uudelta, se on hyvä tunne juuri 70 vuotta täyttäneelle.

Avajaiset 4.6. klo 18–20. Lämpimästi tervetuloa!

Mika Heinonen 040 5397977 / mika.heinonen54@gmail.com

Kari Lohko:

TAITEELLINEN TYÖ TEKONA

Mielikuvat asuvat aivoissa

Tieto asuu mielikuvissa.

Ajattelu edellyttää mielikuvia.

Minäkin olen kuva.

Minä olen osa suurempaa kuvaa.

Katson, havaitsen ja havahdun.

Syntyy idea ja intentio, joka saavuttaa muodon.

En voi ajatella ellen havaitse ja havahdu.

Ajattelen taidetta itsessäni, en itseäni taiteessa.

Olen teoksieni ensimmäinen vastaanottaja.

Maalaaminen on mieleni kuvien visuaalista tulkintaa.


Joshua Cockroft
Aleksi, 2024
hopeagelatiinivalokuva

Joshua Cockroft – If Light Gives Us Knowledge, Bacteria Give Us Memories

Valokuvataiteilija Joshua Cockroftin uusi projekti juhlii Lahden konservatoriota.
Lahden Galleria Uusi Kipinässä aukeaa 4.6.2024 valokuvataiteilija Joshua Cockroftin näyttely Konservatorio: kenraaliharjoitus, joka esittelee viime syksynä alkaneen valokuvaprojektin satoa. Näyttelyssä nähdään pysäyttäviä muotokuvia Lahden konservatorion nuorista opiskelijoista, jotka ovat valinneet klassisen musiikin harrastuksekseen tai jopa ammatikseen. Samalla valokuvat kutsuvat katsojan tutustumaan musiikkiopiston arkeen, jossa ilmoitustaululla myydään soittimia ja etsitään bändikavereita, ja jossa esitysiltana Felix Krohn -salissa laitetaan parhaat päälle ja kaikki peliin. Näyttelyn avajaisissa 4.6. kuullaan musiikkiesityksiä Konservatorion opiskelijoilta.

Cockroft kiinnostui Lahden konservatoriosta musiikkitalon ainutlaatuisen historian takia: Konservatorion juuret ovat Viipurissa, josta silloinen Musiikkiopisto joutui lähtemään evakkoon talvisodan kynnyksellä 1939. Musiikkiopiston mukana Lahteen tulivat myös koulun opettajat ja opiston maineikas pedagogia, ja musiikki iskostui syvälle kaupunkiin. Sittemmin Lahden Konservatoriosta ovat aloittaneet musiikkiopintonsa mm. oopperalaulaja Lilli Paasikivi, kapellimestari Jukka-Pekka Saraste ja poptähti Diandra Flores, ja tänä päivänä Concis on yksi yhä harvalukuisimmiksi käyvistä ammattikorkeakouluista, joissa voi opiskella muusikon ammattiin.

Cockroft on työskennellyt pitkään erilaisten yhteisöjen ja ryhmien parissa, ja hän haluaa tutustua eri instituutioihin ja ihmisiin, joista ne rakentuvat. Cockroft onkin aikaisemmin syventynyt mm. suomalaiseen hautauskulttuuriin ja sen parissa työskenteleviin ammattiryhmiin, dokumentoinut suomalaisten koulujen täytettyjen eläinten kokoelmia ja viettänyt aikaa fiftari-piireissä. Juuri ihmiset vetivät taiteilijaa myös Concikseen, ja Cockroft oli kiinnostunut tallentamaan kuviin musiikkia opiskelevat lapset ja nuoret:

– Tajusin, että itselläni on tiettyjä ennakkokäsityksiä liittyen klassiseen musiikkiin ja halusin tutkia valokuvataiteen kautta sitä, minkälaisia klasaria opiskelevat nuoret oikeasti ovat – he omistautuvat vahvasti soittimen taidokkaalle hallinnalle, mutta samalla he ovat tavallisia nuoria, joilla saattaa olla bändipaita ja maiharit, Cockroft kertoo.

Cockroftille oli myös tärkeää tallentaa tämän päivän Lahden konservatorion tarina valokuviin. Konservatorio on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja ainutlaatuinen instituutio, joka on kohdannut monia vaikeuksia mutta on yhä voimissaan. Cockroft on kuvannut koko projektin käyttäen laakafilmikameraa, jolloin yhden kuvan ottaminen on hidas ja harkittu prosessi, jonka lopputuloksena syntyy ajattomia, arvokkaita ja yleviä kuvia tästä lahtelaisesta musiikkikasvatuksen helmestä.

Joshua Cockroft (s.1989) on Halifaxista, Iso-Britanniasta lähtöisin oleva valokuvaaja ja opettaja, joka asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän opiskeli analogista valokuvausta University of Sunderlandissa (2010) ja on valmistunut valokuvaajaksi Lahden Muotoiluinstituutista (2022). Cockroft hyödyntää valokuvausta välineenä, joka mahdollistaa ympäristön tutkimisen ja joka usein tarjoaa pääsyn yhteiskunnan vähemmän nähtyihin nurkkiin. Hänen tarkoituksenaan on tehdä näkyväksi tutun ympäristömme piiloon jääviä tai näkymättömiä asioita ja tutkia suhdettamme niihin. Joshua Cockroft – Konservatorio: kenraaliharjoitus on nähtävissä Galleria Uusi Kipinässä 5.6.–23.6.2024. Näyttelyn avajaiset ovat 4.6.2024 klo 18–20, ja avajaisissa kuullaan esityksiä Konservatorion opiskelijoilta.

Lisätiedot: Joshua Cockroft, joshua.m.cockroft@gmail.com, puh. 045 1461 333


Anja Korkiakangas
Lähikuva teoksesta ”Läpileikkuu”, 2024
virkkaus, kirjonta

Anja Korkiakangas
Takapihan avara luonto

Olen taiteessani työstänyt usein ihmisen ja luonnon suhdetta ja siihen liittyviä valta-asetelmia. Tällä kertaa halusinkin kääntää näkökulman luonnosta henkilökohtaisemmaksi ja pohtia uuden kotiseudun muutosta itsessäni ja omissa mielikuvissani.

Muutin Lahteen taajaman ulkopuolelle ja näin kehäkolmosen kasvattina koen asuvani nyt maalla. (Te jotka oikeasti asutte maalla, saatte nyt nauraa tälle väitteelleni.) Vietän yhtäkkiä paljon enemmän aikaa pihalla, ihan vain ihmetellen. Naapurissa asuu hirviä ja korppeja, kettupariskunta käveli pihan viertä pitkin syödessäni iltapalaa. Yöllä on oikeasti pimeää ja valosaasteen sijasta näkyy tähtiä.
Ja mitä kaikkea siellä pimeässä mahtaakaan asua? Mikä tuo ääni kuusien takana oli? Voiko tätä kasvia syödä? Onko tuo ötökkä vaaraksi itävälle salaatille? Mitä lintu huutaa? Muun muassa tämänkaltaisia ajatuksia pyöri päässäni teoksia tehdessäni. Ja pyörii edelleen.

Maailman tilanne vaivaa ja ahdistaa minua välillä liikaa, välillä vähän vähemmän ja tunnen usein, etten voi tehdä asioille mitään. Jotain, mihin voin kuitenkin vaikuttaa on kuluttaminen. Huomasin kuinka helposti hukkatekstiiliä löytää/kertyy/voi ostaa ja kuinka loputtomat mahdollisuudet sillä on tarjottavana. Suurin osa töitteni materiaaleista on jollain tavoin kierrätetty ja tukee näin arvojani.
Olen levoton tekijä, enkä käytä ohjeita tai kaavoja. Teokset tulevat ulos sellaisina kuin tulevat, toiset rosoisimpana kuin toiset. Tekstiili antaa mielestäni paljon anteeksi ja paljon pystyy purkamaan jos jokin ei miellytä. Toisaalta ”virheet” tekevät teoksesta vain persoonallisemman.

Korkiakangas asuu ja työskentelee Lahdessa. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi (AMK) Kankaanpäästä vuonna 2022 ja kierrätystekstiilin lisäksi työskentelee veiston eri menetelmin sekä maalaa.


Li Taiga & Rickard Eklund
Kohtaus lyhytelokuvasta Mammutti, 2023
animaatio, hiilipiirros, proosaruno

Li Taiga & Rickard Eklund – Mammutti

Teoksesta
Mammutti on kuvataiteilija Li Taigan ja suomenruotsalaisen lauluntekijän, säveltäjän ja runoilijan Rickard Eklundin tuottama viiden minuutin runollinen taide-elokuva. Mammutti syntyi kesällä 2023 taiteilijoiden tiiviin kommunikaation tuloksena. Tämän pohjalta Eklund kirjoitti proosarunollisen tekstin, josta Li Taiga teki visuaalisen tulkinnan animaation keinoin. Hän toteutti animaatiota varten noin 1500 käsin piirrettyä erillistä hiilipiirustusta. Tuloksena oli pohdiskeleva taide-elokuva, jossa sanat ja kuvat kietoutuvat hienovaraiseen äänimaisemaan. Teoksen minäpuhuja etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii olemassaolon absurdiutta. Lapsuuden muistot Pohjanmaan maaseudulta palautuvat minäpuhujan mieleen hänen etsiessään vastauksia.

Taiteilijasta
Li Taiga on Pohjanmaalla varttunut suomenruotsalainen kuvataiteilija ja kulttuurialan moniosaaja. Taiteellisessa prosessissaan hän tutkiskelee sisäistä ja ulkoista maailmaa sekä inhimillisyyden periaatteita. Taigan teosten ytimessä on usein monologi ja dialogi luonnossa ja luonnon kanssa, ja hän pyrkii taiteessaan kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestäviä työskentelytapoja. Hän työskentelee laajasti eri tekniikoiden, kuten installaatioiden, kuvanveiston, elokuvan, äänen ja piirtämisen parissa. Monissa teoksissaan hän antaa visuaalisten elementtien ja runouden kietoutua yhteen. Taiga on erityisen kiinnostunut monitieteisistä projekteista, käsitteellisistä ideoista ja dadasta.

Viime vuosina Taiga on pitänyt yksityisnäyttelyitä Suomessa, Norjassa ja Virossa sekä osallistunut ja järjestänyt ryhmänäyttelyitä ja festivaaleja ympäri Suomea. Hän on työskennellyt kulttuurialalla Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Saamenmaalla, Italiassa, Ranskassa ja Baltian maissa, sekä freelance-taiteilijana että useissa instituutioissa ja yhdistyksissä. Kuvataiteen lisäksi hän työskentelee myös freelance-kirjailijana, valokuvaajana ja kouluttajana. Nykyään hän asuu Guovdageaidnussa Saamenmaalla (Pohjois-Norja) ja osallistuu aktiivisesti paikalliseen taide-elämään.

Teksti on alun perin kirjoitettu ruotsiksi ja sen on kääntänyt suomeksi Eli Kaunisvesi.

Kari Kärkkäinen / Sheung Yiu / Iina Gröhn / Niko Skorpio

15.5.–2.6.2024


Kari Kärkkäinen
Paljonko kirahvin täytyy kurottaa kaulaansa (yksityiskohta)
2024
mänty, öljyväri, puuvaha

Kari Kärkkäinen – Pallo Hukassa

”Alakerta palaa. Perkele, palakoon”
(Villi länsi – Juice Leskinen)

Orfilaiset, jo 500-luvulla, määrittelivät ihmisen osaksi luontoa, ihmistä koskee se mikä luontoakin. Orfilaiset myös huomioivat ihmisen tavallaan eksyneen, koska hän toimii ikäänkuin ei olisi luontoa vaan jotain sen ulkopuolella olevaa. Kuitenkin juuri ihmisen toiminta vaikuttaa kaikkeen elämään luonnossa.

Nyt tämä eksynyt ihminen kuluttaa luonnonvaroja, ahneudessaan, sillä vauhdilla että jätämme lapsenlapsillemme kalutun maapallon ja siitä johtuvasta ilmastonmuutoksessa aiheutuneet ongelmat.

Talouden ja kulutuksen kasvuun perustuva politiikka on tiensä päässä. Koska suosiota kalastelevat, korruptoituneet poliitikot eivät pääse vanhoista ajatusmalleistaan, ihmisten on vapaaehtoisesti muutettava ajattelutapaansa ja toimintamallejaan.

Kari Kärkkäinen on veistänyt puusta havaintoja toimintamme aiheuttamista jäljistä maapallolla.

Näyttelyä on tukenut Suomen kulttuurirahasto.

Kuvanveistäjä Kari Kärkkäinen s.1962 Sonkajärvi.
Juvalla työskentelevä monipuolisesti puuta työssään käyttävä veistäjä, jolle puu on intohimo ja päämateriaali. Yksilönä hän on monien muiden lajien tapaan riippuvainen avainlaji haavasta. Kärkkäinen suosii luonnon ja metsien suojelua, koska hänen sielunsa elää metsästä.


Sheung Yiu
Ground Truth 2_030, 2024

Sheung Yiu – If Light Gives Us Knowledge, Bacteria Give Us Memories

The glossy, textured surface of virtual reality attempts to convince us of its authenticity, yet as we traverse the digital space, take a moment to inhale: there is nothing but the metallic scent of VR goggles. While photorealism may define the digital realm, scent defines the physical world to which we are tethered.

The exhibition, ”If Light Gives Us Knowledge, Bacteria Give Us Memories,” explores whether the constant impulse of digital archiving aids our memory or contributes to forgetfulness. While 3D photogrammetry, which employs photographs as data to construct volumetric models, can create photorealistic trompe l’oeil, they fall short in replicating every aspect of reality. The exhibition highlights elements of our tangible world that resist replication in digital space through 3D computer graphics: scent and memory. Volumetric models, products of digitization processes capturing and reconstructing, prompt contemplation on the possibility of creating memory in virtual reality. While 3D computer graphics are based on computing optical patterns, memory demands more than just optical appearance. The virtual world is built upon light, while the real world is filled with scent.

Neatly arranged within the exhibition space are 108 photographs of the same portable hard drive, serving as an analogy to 3D photogrammetry—a technique for converting physical objects into digital models. At its center lies a wax object resembling a hard drive, infused with the custom scent of an old comic book from Hong Kong, serving as an introduction to the video essay. Visitors are invited to experience this scent by igniting the wax objects upon their arrival at the exhibition, as if paying respect in a shrine.

Screening on four screens is a video essay titled ”Everything is a Projection.” This multi-chapter essay delves into the intersections of digital space and memory, anchored by a collection of old comic books retrieved from the artist’s childhood home. Commencing with the artist’s personal story of transporting these books from his family’s storage to Finland, which he now resides, the video essay embarks on a meandering journey exploring the possibility of replicating a home in digital space. At times personal and at times critical, the unfolding narrative underscores the limitations of 3D media and highlights the crucial role of scent in memory—a sensory experience that remains elusive and unattainable in virtual environments.

The exhibition also features an award-winning photobook, ”Everything is a Projection.” The book explores one of many visual systems that form the backbone of virtual reality and gaming, and exposes the inner mechanisms of computer graphics that increasingly shape our world. Comprising a vast collection of various maps and 3D objects, it also includes an interview with Jaakko Lehtinen, head researcher at NVIDIA.


Iina Gröhn
Syringa vulgaris, 2020
Pigmenttivedos pohjustettuna alumiinikomposiitille, floater puukehykset, lasi 2023
100 x 66,74 cm

Iina Gröhn
Forget me not

Forget me not on teossarja, jossa Iina Gröhn käsittelee muistia, menneisyyttä ja muuttuvaa maisemaa. Esillä olevissa teoksissa kukkivat kasvit toimivat muistamisen välineinä. Niiden avulla palataan aikaan, jolloin koulun päättäjäisiä juhlittiin vienosti tuoksuvan omenapuun alla, sen kukkivan oksiston varjossa. Aikaan, jolloin keskipäivän aikaan tehtyjä tutkimusretkiä värittivät kirjavat perhosten siivet. Ja aikaan, jolloin jouluaamut alkoivat takapihalla olevia valkoisia eläinten jälkiä tutkimalla. Jälkien, jotka kertoivat tarinoita eläinten omista yöllisistä seikkailuista.

Valokuvateoksiin Iina Gröhn on dokumentoinut kukkivien kasvien kauneuden ja symbolisen voiman. Kasvien ikuistaminen jään sisälle on kuin ajan pysäyttäminen: nyt niiden kukintojen herkkyys säilyy muuttumattomana läpi ajan.

Iina Gröhn on kuvataiteilija, joka työskentelee äänen, tekstin ja linssipohjaisten medioiden parissa. Gröhn on erityisen kiinnostunut vaihtoehtoisista ja orgaanisista vedostusmenetelmistä, joiden avulla hän tutkii valokuvauksen olennaisia ominaisuuksia: valoa, aikaa, prosessia ja materiaalisuutta. Taiteellaan hän haluaa kyseenalaistaa todellisuuden ja havaitsemisen välisiä rajoja.

Vuonna 2023 Iina Gröhn valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Taiteiden, suunnittelun ja arkkitehtuurin korkeakoulusta. Hänellä on myös kuvataiteen kandidaatin tutkinto Turun ammattikorkeakoulusta. Gröhnin teoksia on ollut esillä muun muassa Suomen valokuvataiteen museossa, Pohjanmaan valokuvakeskuksessa ja Turun Taidehallissa. Gröhn on kuulunut Suomen Pimiötaiteilijat ry:n toimintaan vuodesta 2019 lähtien, koska hän haluaa olla osa yhteisöä, joka on omistautunut analogisen valokuvauksen ja pimiötyöskentelyn säilyttämiselle.

Näyttelyä on tukenut Aalto-yliopisto ja Finnfoto ry.


Niko Skorpio
1=2, 2024
Tussi paperille
60 x 50 cm

Niko Skorpio – Holarkia

Holarkia kuvaa yksilön, holonin, suhdetta osatekijöihinsä sekä suurempaan kokonaisuuteen. Holon on itsenäinen toimija ja samalla osa suurempaa kokonaisuutta, joka on puolestaan sekä omalla tasollaan holon että osa korkeamman tason kokonaisuutta, ja niin edelleen.

Niko Skorpion Holarkia-näyttely esittelee valikoiman abstraktien tussipiirustuksien ja sekatek- niikkateoksien sarjasta, jonka tämä aloitti 2019. Skorpio piirtää paperille loputtomia sarjoja vii- voja, linjoja ja muotoja. Ne eivät pyri esittämään mitään, mutta niistä voi muodostua abstrakteja maisemia, olioita tai tapahtumia, tai näiden välimuotoja.
Avainsanoja ovat toistuvuus, liike, muoto, kasvu, prosessi, evoluutio, elämänpuu, vuosirenkaat, periytyvyys, mutaatiot, murros, hajoaminen.

Niko Skorpion työskentely on sukua päämäärättömälle piirustelulle, mutta teoksien koko ja- lostaa toiminnan hitaaksi hulluudeksi. Tekniikka on tarkoituksellisen mateleva ja aikaavievä. Se vaatii pitkäjänteisyyttä, omistautumista ja tietoista taistelua tylsistymistä vastaan. Keskeistä on vetäytyminen sosiaalisesta kohinasta ja nopeista pintavirtauksista. Skorpion suosima meditatiivinen työskentelytapa on hiljainen vastalause kiireen, hälyn ja pirstaleisuuden vaivaamalle arjelle, joka huomaamatta syö keskittymisen, lähimuistin ja tietoisen läsnäolon tässä ja nyt.

Holarkia esiintyy Skorpion teosten taustalla tavalla tai toisella. Pohjimmiltaan kyse on yksilön suhteesta paitsi ympäristöönsä, myös moniin erilaisiin osatekijöihin, jotka yhdessä tuottavat kyseisen yksilön. Palaamme peruskysymyksien ytimeen. Mitä on olla?

NIKO SKORPIO (s. 1974) työskentelee kuvan, äänen ja sekalaisen kadonneen ja löydetyn materiaalin parissa. Hänen teoksiaan on esitetty taidenäyttelyissä ja tapahtumissa kansainvälisesti. Hän on opiskellut Aalto-yliopistossa (Taiteen maisteri, 2018) ja Tampereen ammattikorkea- koulussa (Kuvataiteilija, 2014). Hänen taustansa on kokeellisessa underground-musiikissa ja graafisessa suunnittelussa, joiden parissa hän on toiminut 1990-luvulta alkaen.

“Työskentelyni on intuitiivisten tilojen kartoittamista. Suosin sattumaa ja muita kontrollia hylkiviä keinoja voidakseni luovuttaa ohjakset alitajuisille voimille. Jonkin ihmisluonnolle vieraan tavoitteleminen kertoo ehkä jotain ihmisenä olemisesta tässä ajassa ja tilassa.”

Miss Kompro / Hans-Peter Schütt / Jari Järnström / Sofi Häkkinen & Miradonna Sirkka

24.4.–12.5.2024


Miss Kompro
Ahaa!, 2024

Miss Kompro – AHAA!

Ahaa! on yhdestätoista maalauksesta ja sote-himmeli-installaatiosta koostuva organisaatiotaidenäyttely, joka ihmettelee sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmää, ilmiöitä, ihmisellisyyttä sekä systeemejä organisaation sisäisestä näkökulmasta. Teoksissa näitä lähestytään empaattisella kriittisyydellä, kädenlämpöisellä kykenemättömyydellä tuottaa valmiita ratkaisuja, mutta väsymättömällä pyrkimyksellä parantaa maailmaa rakenteiden, prosessien ja abstraktien viitekehysten tasoilla liikuttamalla erilaisia ymmärryksiä kohti uusia yhteisiä oivalluksia.

Näyttely on eräänlainen periskooppi. Miss Kompro on hyödyntänyt yli vuosikymmenen päivätyönään taiteen toiminnan logiikkaa ja aineettoman muotoilun osaamista sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämiseen. Ahaa! -näyttelyssä päinvastoin käytetään sote-kontekstin kompleksisuusajattelua taiteellisen ilmaisun lähtökohtana. Näyttely ei dokumentoi tarkkailukohteitaan sellaisenaan, mutta se ei myöskään ota kantaa esittämällä mielipiteitä tavoiteltavasta tai välteltävästä. Sen merkitys on yksinkertaisesti tuottaa jaettavassa muodossa (ehkä vain omakohtaista) tapaa hahmottaa olevaa. Tässä tapauksessa kahta yhtä mahdottomasti täydellisesti sanoitettavaa toimintaa: taiteen ja soten olemaa. Molemmilla on tarkoituksensa, ja yhtä hanakasti ne tahtovat tulla hyväksyttäviksi, perustelluiksi ja toivomillaan tavoilla tulkituiksi.

”Minä en määrittelevässä selityksessä aio onnistua, mutta aion silti osallistua. Juuri niin kuin homma toimii: sekoittaen ekspliittiseen tietoon yksityisten kokemusten sävyt, ja sotkuisuuden, joka on välttämättömästi läsnä aina siellä, mikä liittyy ihmisiin.”


Hans-Peter Schütt
Eläinoletettu, 2024
palapeli, spray
18 x 18 cm

Hans-Peter Schütt – Eläinoletetut

Näyttelyn teoksissa on kuvattu toistaiseksi tuntemattomia eläinoletettuja. Näillä olennoilla ei ole nimiä, niitä ei tavata eläintieteen lajikartastoissa, eikä niitä voida paikantaa evoluutiopuun oksilta.

Olen ehtinyt ajatella kuvaamieni olentojen olevan tulevaisuuden ympäristönmuutoksista syntyneitä mutaatioita tai ihmisen itsensä jotain tarkoitusta varten valmistamia. Samaten olen ajatellut niitä elämänmuotoina, jotka ovat olleet kauan meitä ennen tai vain pysytelleet meiltä piilossa.

Viime vuosina teokset ovat alkaneet edustaa elämän arvokkuutta, samankaltaisuutta sekä pyrkimystä selviytyä elämisen haasteista, vaikka maailmassa olemisen muoto ja tavat olisivatkin kovin erilaisia. Keskeiseksi kysymykseksi on noussut lähinnä se, miten ihminen voisi kohdata muun lajisen elämän kestävästi ja kunnioittaa toimillaan ja käytöksellään sen yhtäläistä oikeutta olla maailmassa?

Teokset kuvaavat myös eläimyyttä, joka on yhteistä kehityshistoriaa, jotain jonka sivilisaatio on siivonnut meistä taka-alalle, tuttua ja vierasta, toista.

Teokset on tehty käytettyinä hankituista palapeleistä. Ne ovat käsin maalattuja ja niiden tekemiseen ei liity missään vaiheessa mitään digitaalista.


Jari Järnström
Andreas, 2024
akryyli, spraymaali, lehtihopea ja öljy kankaalle
100 x 100 cm

Jari Järnström
Tekoälyä ja mielenmaisemaa

Jari Järnström aloittaa teosten maalaamisen akryyli- ja spraymaalein action painting -tekniikalla, jolla syntyy vapaata abstraktiota ja jossa hetkellisyys pääsee esille. Hän käyttää märkää märälle -tekniikkaa. Tämän päälle hän jatkaa öljyväreillä hitaammin ja harkitummin. Abstrakti ja figuratiivinen kohtaavat samassa kuvassa. Järnströmin teosten kantavia teemoja ja aiheita ovat ihminen ja ihmisyys, sekä erinäiset viittaukset maisemaan.

Tekoälyä ja mielenmaisemaa näyttely koostuu maalauksista, joiden referenssikuvat ovat tekoälyn tuottamia henkilökuvia yhdistettynä abstrakteihin taustoihin ja mielenmaisemista. Mielenmaisemat kumpuavat Järnströmin alitajunasta ja tällä hetkellä ne ovat niukkasävyisiä melkein mustavalkoisia maisema-abstraktioita.

Näyttelyn viimeisenä päivänä 12.5. klo 14–16 on Teoksen takana -taiteilijatapaaminen, jossa performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa tutustuu teoksiin ja tilaan.

Jari Järnström on helsinkiläinen taidemaalari (s.1960 Lahti) joka on opiskellut kuvataidetta Oriveden Opiston kuvataidelinjalla, Kankaanpään taidekoulussa (nyk. Satakunnan ammattikorkeakoulu, kuvataide) ja Kuvataideakatemiassa (nyk. Taideyliopiston Kuvataideakatemia), josta valmistui kuvataiteen maisteriksi 2003.

Järnström on pitänyt viime vuosina noin yhden yksityisnäyttelyn vuodessa ja osallistunut useisiin ryhmä- ja yhteisnäyttelyihin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Yhteis- ja ryhmänäyttelyihin ulkomailla hän on osallistunut Ruotsissa, Tanskassa, Virossa, Latviassa, Venäjällä, Saksassa, Ranskassa, Iso-Britanniassa, Italiassa, Unkarissa, Portugalissa, Brasiliassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa.


Sofi Häkkinen & Miradonna Sirkka
Promokuva performanssista, 2023
kuvaaja: Iida-Liina Linnea

Sofi Häkkinen & Miradonna Sirkka – Tempus Fuckit (A Collector’s Item)

Taiteilijapari Sofi Häkkinen ja Miradonna Sirkka tuovat Galleria Uuteen Kipinään Tempus Fuckit (A Collector’s Item) -teoksensa. Teos ottaa video- ja veistosinstallaation muodon. Videoteoksessa taiteilijat nähdään tekemässä näyttelyssä esillä olevia kipsivaluja julkisissa kaupunkitiloissa.

Kaupungin harmahtavan alkukeväinen maisema avautuu kuvaan, ja betoni pöllyää kovassa valossa. Kipsivalun materiaalit tuodaan mukana ikeasäkissä ja kehossa. Kaksikko odottelee juuri tekemänsä kipsivalun kuivumista energiajuomaa juoden ja juustonaksuja syöden. Taustalla kaupunki jatkaa jokapäiväistä elämäänsä. Alepasta ostetut energiajuomat loppuvat. Kipsi kuivuu hiljalleen.

Kiinnitämme kriittisen katseen keskiluokkaistuneeseen, sileyden estetiikkaa ihastelevaan maailmaan, sekä trendaavaan puhtaan sileään muotoiluun. Tempus Fuckit (A Collector’s Item) katsoo kriittisesti sitä valkoisen ylivallan muovaamaa akateemista taiteen kaanonia, johon me itsekin kuulumme. Mitä hyvä maku on? Missä kohtaa menee tabun ja jännittävän, mutta harmittoman, teon raja? Kuka sen päättää, ja miksi?

“On niin törkeitä vitsejä, että ei voi kun nauraa”, kirjoitti kerran kriitikko erään valkoisen miehen teoksesta. Lukiessani tuon, mielessäni vilisee kohtaus, jossa kertoessani törkyisen vitsin kuulijan ilme muuttuu kauhunsekaiseksi ällötykseksi ja melkein kuulen ajatukset “hyi miten epäsopivaa”.

Neljä teoskuvaa GUKin näyttelyistä

Hyrri, Hetemäki & Valtonen / Pälviä, Vahvaselkä, Räty & Marttinen

4.–21.4.2024


Laura Hetemäki
Teossarjasta m 1-20, 2024
akvarelli paperille
21 x 25 cm

Juliana Hyrri
Sandy hot sand, 2023
Öljy pellavalle
17 x 23 cm

Christine Valtonen
Teossarjasta Näkymiä hiljaisuudesta, 2023
Neulottu materiaali

Laura Hetemäki, Juliana Hyrri & Christine ValtonenJUHUU!

tshuh tshuh tshuh
sandaalien suhinaa, oven paukahdus, vedenkeittimen porinaa
selän takaa
kuuluu tuttu juhuu!
toriporinat alkaa, työskentely keskeytyy hetkeksi

Tutustuimme maalaustaiteen maisteriopinnoissa Kuvataideakatemiassa ja työskentelimme pitkään samalla työhuoneella. Suunnittelimme yhteisen näyttelyprojektin, jotta koulussa luotu yhteys ja yh- dessä tekeminen säilyisi koulun päätyttyä.

juhuu!-näyttelyssä lähestymme maalausta omista tulokulmistamme, esimerkiksi neulotun materiaalin muodossa, öljyvärimaalauksen ja akvarellin keinoin. Etsimme teoksissamme levon tilaa. Unelmoimme kylpylälomasta, hiljaisuudesta ja mehukkaasta eväsleivästä.

Laura Hetemäki on löytänyt viime aikoina työskentelyssään rauhallisen tilan samoja aiheita tai liikettä toistamalla. Hän kirjoittaa: ”Siinä ei oikeastaan ole tilaa järkeilylle. Asiat tapahtuvat automaattisesti ajattelematta. Olen kuin kone, joka toistaa samaa liikettä kerta toisensa jälkeen.” Hetemäki on esimerkiksi maalannut uudelleen ja uudelleen akvarelleja samasta aiheesta: ikkunanäkymästä. Hän kutoo myös käsin pellavakankaita ja pirtanauhoja, jotka valmistuvat hitaasti samaa liikerataa toistaen. Valmiita kankaita Hetemäki käyttää maalauspohjina ja installaatioissa.

Juliana Hyrrin maalaaminen kietoutuu taustalla tapahtuvaan kirjoittamiseen. Tekstin tavoin hänen maalauksensa ovat aikaikkunoita esimerkiksi hetkeen, tunteeseen tai kokemukseen. Maalaukset ovat paikkoja, joissa nurmi pusertuu varpaiden väleistä viileänä. Aikoja, kun vielä osasi kiinnittää erityistä huomiota helmenmuotoisiin pisaroihin jotka taittoivat yksittäisiä korsia kumaraan. Avaimia vapauteen ja ajatuksiin läkähdyttävän kuumasta tuulesta, seittimäisenä suikaloituvasta nahkasta ja ihon haituviin kuivuneista suolakiteistä.

Christine Valtonen lähestyy neulomista maalauksellisen ajattelun kautta. Lankoja sekoittamalla hän rakentaa vähäeleistä kuvapintaa kerros kerrokselta, silmukka silmukalta. Valtonen tutkii materiaalin pinnassa esiintyviä vähäeleisiä tapahtumia, kuten tekstuuria ja hienovaraisia sävyjen muutoksia. Hän irrottaa neulotun materiaalin vaatteen ilmiasusta ja hahmottelee sen olomuotoja isosta pinta-alasta fragmentteihin, tilkkuihin, joissa pieni koko on keskiössä. Työskentelyn ytimessä soi hiljaisuuden kaipuu ja tyhjyyden kysymykset.


Raija Marttinen
Yksityiskohta teoksesta:
Kulunut aika, 2024
paperi, ompelu

Hanna Räty
Seinä, 2024
öljyväri MDF -levylle
102 x 81 cm

Susanna Pälviä
Purkautuva, 2024
pigmenttivedos dipondille
30 x 52 cm

Hanna Vahvaselkä
Osakuva installaatiosta:
Haavat, 2024

Raija Marttinen, Susanna Pälviä, Hanna Räty ja Hanna Vahvaselkä – AJAN KALEIDOSKOOPPI

Kuvataiteilija Susanna Pälviän miettiessä näyttelytilaa teoksille ihmiselämän hauraudesta ja hetkellisyydestä ajassa, hän ymmärsi että on tärkeää tilan olevan juuri Lahdessa.

Olihan teosten keskiössä hänen Renkomäessä eläneen äitinsä elämä, joka alkoi 20-luvun Viipurissa ja päättyi korona-ajan Lahteen, raskas ajanjakso äidin etäomaishoitajana ja muistot sitä edeltävän ajan elämästä Renkomäessä.

Pälviä kutsui mukaan kolme pitkäaikaista ystävää. Syntyi näyttely Ajan kaleidoskooppi, Raija Marttinen, Susanna Pälviä, Hanna Räty ja Hanna Vahvaselkä.

Tekijöitä yhdistää elämä taiteen keskusten ulkopuolella, Etelä-Savossa, sekä samansuuntaiset pohdinnat sisällöissä. Tällä kokoonpanolla he tuovat töitä esille ensimmäistä kertaa.

Nykyhetki, lapsuus, muisti, todelliset ja kuvitellut muistot, haaveet, ajan sedimentistä nousevat harsuiset hetket ja elämän säröt. Näyttelyn teoksissa läikähtää hetkeksi paikalleen kuvia/ tiloja ajasta ja ihmisestä sen keskellä; Ajan kaleidoskooppi näyttää neljä erilaista kaistaletta ihmisenä olemisen todellisuuteen, muistiin ja muistoihin.

Tekotapoina näyttelyssä: Installaatio, kappaleet tilassa, valokuva, maalaus ja piirtäminen. Materiaaleina käytössä on puuta, kierto-, löytö- ja luonnonmateriaaleja.

Raija Marttinen:
Muisti, muistaminen ja unohtaminen, aika ja paikka, ajan kuluminen ovat pysyviä teemoja työskentelyssäni. Olen aloittanut useampivuotisen työskentelyprosessin Elämäkerta -nimen alla. Siihen valmistuvat näyttelykokonaisuudet perustuvat tilaan eri tavoin sijoittuvista maalauksista ja piirustuksista, sekä esimerkiksi paperia ja ompelua yhdistävistä kappaleista. Tuon Lahteen Elämäkerta (osa I) kokonaisuuden, jossa materiaalina käytän omia päiväkirjojani

Susanna Pälviä:
Äitini Kirsti oli erityinen ihminen elämässäni monella tavoin. Hän tuki minua kun aprikoin taiteen opiskelua. Saatoimme keskustella kaikesta hyvin avoimesti, myös riidat sovittiin puhumalla, ei pidetty mykkäkoulua. Hänen intohimonsa kasveihin ja luomupuutarhanhoitoon jo 80-luvulla on ollut minulle rakas perintö ja lienee toisen näyttelyn aihe. Vaikka meillä oli ristiriitamme, opin äidiltä luovaa suhtautumista ongelmanratkaisuun ja kykyä iloita elämän pienistä hetkistä.

Äidilläni todettiin muistisairaus vuonna 2014. Se eteni hitaasti, mutta pikkuhiljaa muistin haperoitumisen lisäksi muita kykyjä katosi ja elämä keskittyi kotiin, lopulta tuoliin television äärellä. Surullisinta oli, ettemme enää saattaneet puhu asioista ja tunteista kuten ennen. Äidin sanoin: ”En mä osaa enää.”

Vuodesta 2016 äitini kuolemaan 30.1.2022 toimin hänen etäomaishoitajanaan. En ollut tilanteessa yksin ja muistisairaan äitini luona kävi suurimman osan tästä ajasta hyvä kodinhoito. (Tosin lopussa jo näkyi huutava hoitajapula.) Vähitellen kuitenkin uuvuin: En kyennyt tunnistamaan jaksamiseni rajoja ja tekemään korjausliikettä. Lopulta kuljin kuin sumussa päivästä toiseen odottaen seuraavaa katastrofia: Äidin kaatumista, muistisairauden ja sairaalajaksojen vahvan lääkityksen tuomaa sekavuutta ja harhoja, kieltäytymistä koronarokotteesta… Tunsin, etten pysty enää kauaa jatkamaan mutta olin liian väsynyt löytämään ulospääsyä tilanteesta: Tämä on nyt vain tehtävä…

Jatkuva huoli ja uupumuksen tila myös heijastui  omaan elämääni: Työskentely kärsi, parisuhde sitäkin enemmän, yhteys ystäviin jäi vähäiseksi. Vaikka aikaa äidin kuolemasta on nyt jo yli kaksi vuotta, vaikuttaa uupuminen minussa yhä muistin pätkimisenä ja nopeana kuormittumisena stressaavissa tilanteissa.

Näyttely on yritys kohdata tuo raskas aika, sen herättämä suru. Hyväksyä ristiriitaisuuden ja avuttomuuden tunteet.  Löytää sumun takaa se huumorintajuinen ja hauska äiti, jonka sinne hoitosuhteessa väsyneenä ja kiukkuisena menetin. Raskasta ja hämmentävää aikaa on osin ollut pakko lähestyä absurdin kautta. Teoksissa läikähtää varhaisempia muistikuvia elämästä Lahden Renkomäessä sekä jotain hyvin tyypillistä äidistäni.

Lähtökohtana ja materiaalina käytän esineitä äitini jäämistöstä sekä tekstifragmentteja hänen muistikirjoistaan, epikriiseistä ja viranomaispapereista. Materiaalia työstän valokuvin, kappaleina tilassa ja  ”dadarunoa” rakentaen.

Kutsun näyttelyyn erityisesti kaikki omaishoitajuuden kanssa muodossa tai toisessa painiskelevat hetkeksi lepäämään.

Kiitokset Suomen Kulttuurirahaston Etelä- Savon Rahasto mahdollisuudesta työskennellä näiden aiheiden parissa.

Hanna Räty:
Työskentelyni on viime aikoina kulkenut yksittäisistä teoksista kohti teoskokonaisuuksia. Tärkeää on kädenjälki sekä omani, että menneiden sukupolvien. Piirrän, maalaan ja lainaan kuvia arjen esineistä ja asioista, pinnoista ja tunnelmista, rypyistä ja arvista ja rakennan tilallisen kokonaisuuden tavoitellen kollektiivista muistia.

Seinät- teoskokonaisuudessa maalaukset  ja piirrokset ovat kuin muisti ja aika: limittyvät toinen  toistensa päälle, repeävät, muuttuvat ja muodostavat alati uusia tarinoita, jotka toistettuna tulevat todeksi.

Hanna Vahvaselkä:
Outokummussa, Juojärven rannalla on pieni Kukkosaunaksi nimetty paikka. Itse sauna on rakennettu tontilta kaadetuista hirsistä, maalattu punamullalla, ikkunoihin on tehty somat suljettavat luukut ja katon alle valkoiset koristeelliset otsalaudat. Sekä rakennuksen sisällä, että ulkona on lukuisia erilaisia oksista ja juurista tehtyjä kahvoja, koukkuja, naulakoita ja pöydänjalkoja. Myös tontin polut ja pengerrykset on aikoinaan huolella muotoiltu itse järvestä nostetuista kivistä. En ole koskaan tavannut paikan rakentajaa, mutta vuosien varrella olen alkanut miettiä millaista topobiografiaa nuo kaikki kahvat, koukut, puut, polut ja rantapenkereet edesmenneestä eteemme piirtävät.

Näyttelyn teos on osa kokonaisuutta, jossa tarkastelen Kukkosaunaa, sen edessä aukeavaa järvimaisemaa ja pientä laivanmuotoista saarta. Teoksissa puran omat havaintoni osiin ja järjestän ne uudestaan eräänlaisiksi aineellisiksi esityksiksi paikan muistista, historiasta, henkilöistä ja tarinoista. Näyttelyn teoksessa pohdin myös, miten materiaalit osallistuvat ja ohjaavat teosprosessia, millaista muistia materiaalit itsessään kantavat ja millaisia merkityksiä piirtävät esiin.

Teos on syntynyt rannalta ja vedestä löydetystä puusta, sekä paikan rakentajalle kuuluneista esineistä.



Kaarisilta

Kaarisilta

13.3.–30.3.2024


Alma Tähti
Chervolet
2022

Heta Hyvönen
Koiraeläin
2023

Neea Kyllönen
Mietteitä
2023

Tomi Vainio
Kissa ja koira
2023

Kaarisilta – Taidesirkus Galleria Uudessa Kipinässä

Kaarisillasta valmistuvat kuvataiteilijat pystyttävät Galleria Uuteen Kipinään Taidesirkuksen maaliskuun ajaksi. Taidesirkuksessa on tarjolla sykähdyttäviä elämyksiä: taiteellista akrobatiaa, taikuutta ja komiikkaa. Osallistuminen tapahtuu, tietysti, omalla vastuulla.

Mukana on töitä yhdeksältä visuaalisen alan artistilta. Milla Hokkanen painottaa töissään teknistä taitavuutta. Heta Hyvönen valmistaa puusta, savesta ja muovista olentoja. Neea Kyllönen työskentelee maalauksen ja taidegrafiikan menetelmin. Hänen töissään on tärkeää värikkyys. Pyry Nikula on kiinnostunut luomaan paikkoja ja hahmoja. Kai Pitkäsen taide näyttää ensikatsomalta sekalaiselta, mutta tarkempi vilkaisu tuo esiin tapahtuman ja harkittuja yksityiskohtia. Hannah Sklar työskentelee mieluiten taidegrafiikan menetelmin. Tomi Vainion taide syntyy omalla painollaan. Emi Tuominen tekee savesta käyttöesineitä. Maalatuilla hahmoillaan Emi haluaa tuoda esiin diversiteettiä. Alma Tähden taide on realistista. Taiteilijoista löytyy tarkemmat esittelyt osoitteesta: https://kaarisilta-studio.fi/opiskelijat/.

Näyttelytyöt ovat valmistuneet kolmevuotisten Media-alan ja kuvallisen ilmaisun perusopintojen aikana. Kaarisilta järjestää koulutusta yhteistyössä Koulutuskeskus Salpauksen kanssa vaativan erityisen tuen koulutuksena. Koulutus on kuvataidelähtöistä ja sen suorittanut valmistuu Kuvan toteuttajaksi. Opiskelujen aikana tutustutaan monipuolisesti erilaisiin kuvataiteen menetelmiin ja ilmaisutapoihin. Ideana on, että jokainen opiskelija löytää ja suuntautuu omiin vahvuuksiinsa ja itseään kiinnostaviin menetelmiin. Taidesirkuksessa on mukana piirtämällä, maalaamalla, veistämällä, sekä taidegrafiikan ja mediataiteen keinoin toteutettuja teoksia.


Jarmo Koponen / Olivia Viitakangas & Ilmari Pylvänäinen / Lila Vainikka / Lotta-Lucia Laine

21.2.–10.3.2024


Jarmo Koponen
Urvi, 2020
puupiirros ja akryyli
150 x 160 cm

Jarmo Koponen – Puupiirroksia

Etsin taiteesta haasteita ja yllätyksiä. Ne ovat olleet lähtökohta myös tämän näyttelyehdotuksen suurikokoisten töiden tekoon. Siirtyminen pienistä puupiirroksista suuriin on vaatinut työprosessin uudelleen ajattelua. Puupiirroksen monet tekovaiheet ja ekspressiivinen tapani kaivertaa puuta taas takaavat, että täsmällistä lopputulosta on aina mahdoton ennustaa.

Tämä yllätyselementti on pitänyt yllä kiinnostukseni grafiikan menetelmiin. Samalla olen siirtynyt tekemään vedoksia, jotka usein poikkeavat toisistaan perinteisistä grafiikan tavoista poiketen. Jokainen versio on oma työnsä. Painopiste ei ole yrittää kontrolloida lopputulosta, vaan antaa materiaalien ja teko prosessin jättää jälkensä lopullisiin vedoksiin. Maalauksen yhdistäminen teoksiin on luonteva jatke tälle kehitykselle.

Vaikka olen kuvannut näissä töissä ihmisiä lähipiiristäni muotokuvan omaisesti, olen kiinnostunut ihmiskasvojen esittämisestä yleisesti puupiirroksen keinoin. Teoksen edistyessä painopiste siirtyy näköisyydestä mahdollisimman monipuolisen painojäljen luomiseen. Suuri koko runsaine yksityiskohtineen avaa mahdollisuuksia eri etäisyyksiltä teosten joko figuratiiviseen tai abstraktiin tulkintaan.


Olivia Viitakangas
Yksityiskohta teoksesta:
TV, 2023
öljytty lasertuloste, öljypastelli paperille, sinitarra, pyykkipoika

Ilmari Pylvänäinen
Teossarja
Untitled I-III, 2023
Uv-tuloste lasille, koivukehys

Olivia Viitakangas ja Ilmari Pylvänäinen – Voikkari

Lahden Valokuvataide ry:n vuoden ensimmäinen kutsunäyttely on Ilmari Pylvänäisen ja Olivia Viitakankaan yhteisnäyttely Voikkari.

Pylvänäinen työskentelee valokuvan, taidegrafiikan, pienjulkaisujen sekä kuvanveiston parissa. Hän tutkii töissään taide-esineen käsitystä, olemusta ja sen muuntumista. Viitakankaan ilmaisussa yhdistyvät ympäristöstä valittujen esineiden käyttäminen, digitaalinen työskentely ja maalauksen keinot. Molemmat taiteilijat ovat valmistuneet LAB Muotoiluinstituutin valokuvauksen osastolta, ja opiskelevat nyt Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.


Lila Vainikka
Hug, 2023
öljy kankaalle
100 x 100cm

Lila Vainikka – Jälkikuva

Jälkikuva on viides yksityisnäyttelyni. Näyttely koostuu öljymaalauksista. Työskentelyäni ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Paulon Säätiö.

Lähestyn jälkikuvaa sekä visuaalisena yllykkeenä, että uudelleen käsittelyn metaforana. Jälkikuva muodostuu, kun katsoo kohti voimakasta visuaalista ärsykettä. Kun sitten kääntää katseen toisaalle, välkkyy silmissä jälkikuva. Jälkikuva ei ole toisinto tai kopio, vaan muuntunut versio nähdystä. Jälkikuvan tematiikassa on yhtäläisyyksiä muistoon. Muisto muodostuu tapahtumasta, jossa on jotain merkityksellistä, kaikki asiat eivät jää muistoiksi. Muistot eivät kuitenkaan ole siisti arkisto. Aivot käsittelevät muistoja poistaen niistä osia ja muovaten niitä, aika vaikuttaa sekä muistoihin, että myös jälkikuvan muodostumiseen. Olen halunnut tehdä maalauksia, jotka avautuvat hitaasti, kun niille antaa aikaa. Katsoessa maalausta, jossa ei ole tarkkoja rajoja väripintojen välillä, voi maalaus alkaa muuttaa muotoaan.

Ihmeellinen valo hehkuu, väreilee, vetää puoleensa. Valo hoivaa, lämmittää ja tuo esiin. Valo kuin syli. Valo on läsnä.


Jukka Suhonen
YMehuhetki, 2023
akryyli kankaalle
20 x 20 cm

Lotta-Lucia Laine – Lupaus kesästä

Lupaus kesästä – näyttely koostuu 100:sta 20 x 20 cm kokoisesta akryylimaalauksesta, jotka ovat päiväkirjamaisia pohdintoja ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta, ihmissuhteista ja niiden merkityksestä, ilon surun ja rakkauden tunteesta. Teema on henkilökohtainen ja tarkastelee melankoliaan taipuvia näkökulmia. Se kertoo muun muassa mielenterveys- ja päihdeongelmista, unettomuudesta, sitoutumiskammosta, sydänsuruista sekä yksinäisyydestä. Kaihon rinnalla voi nähdä myös otteita parantavista hetkistä luonnossa läheisten ihmisten kanssa. Kuvat kertovat myös ikäkriisistä ja ulkopuolelta satelevista kommenteista, kuinka ikäiseni naisen tulisi ottaa vastuuta eikä elää elämäänsä kuten minä sitä elän. Ne ovat kaikuja lapsettomuuden ja tulevaisuuden pelosta. Onko kunnianhimo ja itsenäisyys viesti vastuuttomuudesta? Olenko hulttio? Kaikesta huolimatta taas mennään kohti uutta kevättä.

Lotta-Lucia Laine valmistui kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemista keväällä 2020. Hän työskentelee pääsääntöisesti suurikokoisten akryylimaalausten parissa, joissa abstrakti ja figuratiivinen ilmaisu yhdistyvät. Teosten teemana on pitkään ollut eläinten oikeudet sekä niiden asema ihmisen hallinnan alla. Oman koiran hankkimisen myötä Laine alkoi tarkastelemaan teoksissaan lemmikin erityisasemaa muihin eläimiin nähden. Myöhemmin mukaan tulivat omakuva, arjen ja lähipiirin kuvaus.

Nelli Penna / Monna Laaksonen / Ano Kurki / Jukka Suhonen

31.1.–18.2.2024


Nelli Penna
Kela by night, 2024
tempera
185 x 200 cm

Nelli Penna – Pyhät puskat

Pyhät puskat näyttelyssä on esillä kookkaita tempera maalauksia sekä osallistava kivi-installaatio.

Innostuin ajatuksesta maalata arkisen lähiympäristöni lisäksi suomalaisia vanhoja kansanuskon pyhiä paikkoja. Paikkoja, jotka ovat olleet muinoin merkityksellisiä, niissä on muun muassa uhrattu haltijoille sekä vietetty paljon aikaa, pohtien elämän suuria kysymyksiä. Käytännössä nämä pyhät paikat ovat nykyään metsiköitä, kiviä tai puita, joista ilman karttaa ja koordinaatteja ei osaisi tätä tietää. Minua kiehtoo ajatus rinnastaa maalauksia arkisen ympäristön piha pusikosta ja pyhien paikkojen pusikosta, urbaaneista jättömaista ja uhrilehdoista. Entä jos meillä kaikilla olisi pihapiirissä oma pyhä puu, josta pitäisimme huolta ja sen hyvinvoinnilla olisi suora yhteys omaamme, miten se muokkaisi luontosuhdettamme nykypäivänä.

Maalausteni kuva-aihiot valikoituvat usein arkisesta elinympäristöstäni, ne ovat näkymiä/maisemia, jotka ovat herättäneet mielenkiintoni. Usein vasta maalausprosessin aikana minulle selkenee tarkemmin miksi kyseinen “pusikko” tai hylätty talo on valikoitunut maalauksen aihioksi asti. Maalausten merkitykset ja symbolit nousevat esiin prosessissa, näkymää maalatessa. Koen että maalauksissani on kyse ympäristön kokemisesta ja vahvasta läsnäolosta.

Ne ovat reflektointia minun ja maiseman ja maalauksen välillä. Suhde maalattavaan kohteeseen voimistuu maalauksen kautta ja uskon että sama tunne tai tuntemus paikasta välittyy myös katsojalle. Yleisemmin maalauksissani pohdin läsnäoloa, elämän rajallisuutta, mielen ja näkemisen rajoja, rajaa ympäristön ja itseni välillä ja toisaalta kaiken olevan yhteyttä toisiinsa. Maalaukset ovat muistojen ja tuntemusten kautta rakentuvia näkymiä johonkin, osin sanoittamattomaan tilaan.

Taiteen tohtori Teemu Mäki kirjoittaa maalauksistani seuraavaa kirjassaan Taiteen tehtävä (s. 220–221):

”Freudin maalauksien rinnalla ajattelen myös Nelli Pennan (2082-) maalauksia Palanut talo (2010) ja Joki (2010), sekä lukemattomia Ernst-Ludwig Kirschnerin (1880–1938) maalaamia kaupunki ja maaseutunäkymiä. Ne ovat maalauksia, joita katsoessani erityisen voimakkaasti koen, että maalari on onnistunut maalaamalla jalostamaan sekä tekemään näkyväksi sen, miten hän näkee ja kokee arkisen ympäristönsä silloin, kun näkee ja kokee sen erityisen voimakkaasti.”

Kivet:
”Käteen sopivat” pikku kivet on installoitu galleriatilan lattialle.

Näyttelyssä kävijä saa ottaa yhden kiven mukaansa ja viedä sen itselleen tärkeään paikkaan tai sattumanvaraisesti jättää kiven näyttelystä tullessaan paikkaan, joka häntä kiehtoo taikka puhuttelee. Ideana kiven kuskaamisessa on ympäristön havainnoinnin aktivointi ja samalla se kutsuu sisälle taiteelliseen prosessiini. Näyttelyn aikana käyn lisäämässä kiviä sekä dokumentoin niiden liikkeitä.

Näyttelyn yhteyteen tulee ohjeistus kivi installaatioon osallistumisesta ja instagram osoite, johon voi halutessaan laittaa kuvan kivestä ja sen uudesta olinpaikasta.


Monna Laaksonen
Ovi, 2023
öljy kankaalle
30 x 30 cm

Monna Laaksonen – Siirtymiä

Unelmissaan ihmiset katselivat taivaalle toivoen lupausta ihmeestä. Jostakin selittämättömästä ja väkevästä, joka voisi todistaa mahdottoman mahdolliseksi ja tuoda toivon maailmaan, jota he eivät itse osanneet korjata paremmaksi tai pelastaa kuolemalta. Ehkä he toivoivat löytävänsä vapauden ihmisyyden taakasta ja vastuusta. Että jokin voima, jonka he osasivat sydämissään aavistaa, ottaisi muodon ja pelastaisi heidät itseltään. Ja samalla heitä kalvoi sanaton kauhu siitä, että tuo saapuva olisikin yhtä julma kuin hekin, mutta ylivoimainen. He odottivat, mutta taivas pysyi tyhjänä ilmestyksestä. Vuodesta ja sukupolvesta toiseen tuo toive silti kalvoi heitä hellittämättä, joten he kuvittelivat sen todeksi pukien sen tarinoiksi ja saduiksi: jollekin on saapuva Messias, toiselle vieraita tähtien takaa.

Näyttelyn teokset yrittävät kuvata siirtymiä tai portaaleja. Reittejä pois totutusta, kohti pelottavaakin tuntematonta. Jos ihmistä vaivaa sanomaton kaukokaipuu vailla selkeää päämäärää, mitä silloin kaipaa? Minkä vuoksi ihminen alkaa etsimään totuuksia maailman ulkopuolelta, vaikka elämä on tässä ja nyt? En henkilökohtaisesti voi sanoa uskovani maapallon ulkopuolisiin vierailijoihin, mutta ilmiö siihen uskomisesta on minusta kiinnostava, ja arvostan suunnattomasti sen vaikutusta populaarikulttuuriin, ja olen myös antanut sen innoittaa teoksiani. Olen miettinyt sellaista henkilöä, jolla on niin vahva usko omiin uniinsa, että hän on valmis odottamaan sen todeksi tuloa ikuisesti. Mikä on se oleellinen, joka on tästä hetkestä tai minuudesta kadonnut tai menetetty, jotta siitä haluaisi luopua oman uskonsa tähden? Kuinka ohut on toivon ja epätoivon raja? Katsoin erään erinomaisen ufo-dokumentin, jossa eräs asiasta haastateltu tutkija sanoi mielestäni erinomaisen osuvasti: Me emme tuijota taivaalle odottaen näkevämme siellä Jumalan tai avaruusolentoja. Me etsimme sieltä itseämme.

Monna Laaksonen on Uudellamaalla asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, joka on valmistunut Kankaanpään taidekoulusta 2021, ja työskentelee perinteisen maalauksen keinoin.


Ano Kurki
Asetelma IX, 2023
muste japaninpaperille
25,5 x 37,5 cm

Ano Kurki –
Asetelma – Dokumentaatioita Paikasta

Näyttely Asetelma – Dokumentaatioita Paikasta käsittelee arjen merkityksellisen tilan luomista toistuvien rituaalien ja toimintojen kautta. Asetelmat paljastavat päivittäisiä tapahtumia ja yksityiskohtia, narratiiveja ja valintoja. Asetelmat ovat jälkiä arkistoitavaksi hetkestä ajassa, jota värittävät äärioikeiston liikehdintä ja ilmastokriisin kiihtyminen
Työskentelen musteella ohuelle japaninpaperille käyttäen apunani metallista piirrintä. Yhdistelmä vaatii herkkyyttä ja kärsivällisyyttä; virheet ja turhautumiset tulevat näkyväksi jääden osaksi työn jälkeä. Työskentelen myös kierrätetyille ja kasvivärjätyille kodin tekstiileille. Materiaalin valinta vaikuttaa tapaan, jolla kiinnittäydyn paikkaan ja teokseen. Teoksen luominen jättää jälkensä paikan historiaan.

Dokumentoin minulle tärkeitä ja päivittäisiä esineitä; lukulistallani olevia kirjoja, trans-teippiä, lankaa ja neuloja, lääkkeitä. Isoäitini tekemä pellavaliina tarjoaa esineille kehyksen – se ja pyöreä kahvipöytä, jolle asetan tavarat sattumanvaraiseen järjestykseen. Jotkut valinnat tuntuvat mielivaltaisilta, toiset ovat tarkkaan harkittuja. Valikoimani kirja määrittää asetelman, sen paljastaminen on kehotus lukea tuo kirja. Kirja on askel kulkemaani suuntaan, en vain lue kirjaa; elän sitä. Kirja on oppimista ja poisoppimista. Kirja on muutosta ja kasvua.


Jukka Suhonen
Year of the Knife, 2023
akryylimaalaus kankaalle
86 x 65 cm

Jukka Suhonen – Kylä, jonka mustekala pelasti

Maalaan akryylimaalauksia kankaalle ja piirrän tussikynäpiirroksia. Viime vuonna aloitin myös nestemäisillä tusseilla paperille maalatut teokset.
Mielestäni nämä tekniikat täydentävät toisiaan kiinnostavalla tavalla: mittakaavan muutos suuresta pieneen, syvyyden tai tila illuusion muuttuminen sekä siirtyminen moniäänisen värikkäästä mustavalkeaan.

Teoksissa esiintyy ihminen tai vain osa figuurista, jalka, torso, pää tai kädet. Sommittelussa voi olla myös viittauksia villiin luontoon ja rakennettuun, ihmisen luomaan kulttuuriin. Teoksissa saatan kuvata ihmissuhteiden sisältämiä jännitteitä, elämän väliaikaisuutta sekä haurautta. Monet väkivallan muodot ja absoluuttinen paha sekä yhteiskuntien sisältämät rakenteelliset sorto mekanismit saattavat antaa aiheita taiteelliseen työhön.

Jukka Suhonen (s.1963) on joensuulainen kuvataiteilija. Hän on valmistunut Kankaanpään taidekoulusta maalauslinjalta taidemaalariksi 1988, jonka jälkeen hän on toiminut vapaana taiteilijana. Suhonen työskenteli Joensuun taidemuseo ONNI:ssa 14 v, mitä ennen hän toimi kuvataiteen tuntiopettajana Joensuun lasten ja nuorten kuvataidekoulussa sekä Joensuun seudun kansalaisopistossa. Jukka Suhosen teoksia on Suomen valtion ja Joensuun kaupungin kokoelmissa sekä yksityisissä kokoelmissa.

Parhaillaan on menossa myös toinen yksityisnäyttely Savonlinnassa galleria Villa Suruttomassa ajalla 11.1.- 10.2.2024.

Linkit:
https://kuvataidematrikkeli.fi/jukka-suhonen
https://www.instagram.com/jukkasuhonen

Maritta Meckelborg / Maria Kokkonen / Kirsi Julku / Riikka Salminen

10.-28.1.2024


Maritta Meckelborg
Haavikko, 2023
puupiirros, 120 x 100 cm

Maritta Meckelborg – Haavikko

Haavikko näyttely perustuu yhdellä laatalla tehtyihin vedoksiin. Vedoksissa olen käyttänyt erilaisia värivariaatioita. Pienetkin värivaihtelut vaikuttavat kunkin työn tunnelmaan. Olen pyrkinyt vedoksissa värivariaatioilla aikaansaamaan vuorokauden ja vuodenaikojen vaihteluja haavikon latvustossa.

Haavikko työ on saanut alkunsa mielenkiinnosta kaunista puulajia kohtaan. Haapojen rungot ja latvusto ovat kaunista katseltavaa ympäri vuoden.

Kuvalliset työni perustuvat useimmiten arkisiin kokemuksiin, alitajuntaani piirtyneisiin näkymiin. Haavikko on vahvasti mukana alitajuntani kuvastossa. Miettiessäni tuijottelen ulos ikkunasta. Katselen silloin haapaista maisemaa ja olen kiintynyt sen vaihtuvaan ryhdikkääseen ilmeeseen. Haapojen lehvästön haviseva ääni on rauhoittavaa kuunneltavaa. Kesäisin lehvästön ääni kantautuu sisätilaan ikkunoiden ollessa auki ja antaa tilaa ajatuksille. Pimenevinä iltoina ikkunoiden ollessa suljettuna kauniit suuret haavoissa elävät siniritariyökköset, haapa-ja poppeliyökköset tulevat lepattelemaan ikkunan taakse. Lehvästön havinasta voi päätellä kesätuulen suunnan ja voimakkuuden. Syksyisin väriloisto on vahva. Talvisin haavat seisovat ryhdikkään harmaina ja hopeisina antaen koloillaan suojaa linnuille ja minulle.


Maria Kokkonen
Analepsis 01, 2022
öljy levylle, 61 x 61 cm

Maria Kokkonen – Analepsis | Takauma

Analepsis | Takauma -näyttely käsittelee sukupolvien välisiä traumoja maalauksen keinoin. Vanhemman tai isovanhemman kokema trauma voi siirtyä seuraaville sukupolville epigeneettisen geenimuutoksen kautta. On kiehtovaa miten ihminen voi kokea muiston, joka ei alunperin ole hänen, mutta jonka vaikutuksen voi kuitenkin nähdä nykyhetkessä. Näyttely kutsuu katsojan tutkimusmatkalle itseensä ja avaa pohtimaan miten katsoja itse kuvittaisi tai sanoittaisi muiston, jota ei pysty muistamaan.


Kirsi Julku
Wreath, 2023
öljy kankaalle, 61 x 50 cm

Kirsi Julku – Mielikuvia

Olen 2023 Satakunnan Ammattikorkeakoulusta valmistunut kuvataiteilija. Taiteellisessa työskentelyssäni palaan usein saman kysymyksen äärelle siitä, miten kuvata auringon lämpö kasvoilla tai sateen jälkeistä tuoksua, kun aistimusta yrittää ilmentää elottomana ja kuoleman symbolina pidetty luuranko. Maalauksesta takaisin katsoo vieraat kasvot, joita katsoja ei koe omakseen, vaikka sama luuranko elää myös meidän jokaisen sisällä.

Luuranko on tunnettu kuoleman sanansaattaja ja se toimii usein ihmisille muistutuksena siitä, mitä juuri kaikin keinoin haluamme vältellä. Minulle luuranko ei kuitenkaan automaattisesti edusta kuolemaa ja taiteellani pyrin kääntämään ajatusta negatiivisesta assosiaatiosta hieman päälaelleen. Käsittelen taiteessani ihmiskokemusta ja ihmisyyttä, sitä miten vietämme aikaamme maanpäällä ja miten kohtelemme ympäristöämme. Luuranko on minulle kuin riisuttu kuva ihmisestä, joista ei ole nähtävissä heidän sosiaalista asemaansa, tarkkaa sukupuolta tai ikää. Luuranko siis edustaa minulle tietynlaista vapautta ja ennakkoasetelmista irtautumista, mutta samalla herättää myös kysymyksen siitä, pitääkö kaikkien ulkoisten tekijöiden olla riisuttuna, jotta voisimme nähdä toisemme tasavertaisina. Ideat maalauksiini tulevat elämästä, arjen valon ja varjon eri sävyistä. Teokseni käsittelevätkin kaikkea elämän ja kuoleman väliltä aina tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä pienempiin arkisiin asioihin, joissa kauneus ja makaaberi kohtaavat kumpikaan toistaan poissulkematta luoden herkullisia kontrasteja elävän ja elottoman, sekä runsaan ja riisutun välillä.

Öljyväreillä maalaaminen antaa minulle tavan pysähtyä ja maalauksistani huokuukin tietynlainen pysähtyneisyys ja rauha. Maalaustyylini on figuratiivista ja surrealismi, symbolismi sekä luontoteemaiset aiheet ovat teoksissani vahvasti läsnä.


Riikka Salminen
Tulipa, 2023
Öljyväri kankaalle, 30 x 30 cm

Riikka Salminen – Maalauspuutarha – Ephemeral pleasures

Maalauspuutarha – Ephemeral pleasures -näyttelyssä on maalauksia kukista keskellä pimeintä talvea ja erityisen synkkää maailmantilannetta. 

Luonnossa kukkien ensisijainen tehtävä on lisääntyminen, mutta ihmisten arjessa ne voivat olla joko puhtaan koristeellisia tai niitä annetaan tavanomaisesta poikkeavan ilon tai surun kohdatessa. Kuvataiteessa kukkia on kuvattu symboloimaan erilaisia hengellisiä merkityksiä tai puhtaasti niiden abstraktin muotokielen vuoksi.

Lähtökohta näyttelylle on ollut Salmisen työtila, joka sijaitsee hänen isoäitinsä maisema-arkkitehti Leena Iisakkilan asunnon kellarikerroksessa Helsingin Länsi-Pakilassa. Tilassa on aikaisemmin toiminut Leena Iisakkilan maisema-arkkitehtitoimisto. Näyttelyn maalausten lähtökohtana hän on käyttänyt työtilasta löytyneiden kirjojen kuvituksia. 

Riikka Salminen (s. 1988, Helsinki) työskentelee pääasiassa öljymaalilla ja  vesiväreillä. Hän käsittelee maalaustensa teemoja ja aiheita suhteessa taidehistoriaan, nykytaiteeseen ja maalaustaiteen tekniikkaan.

Salmisen maalaukset ovat usein varsin omakuvallisia ja hän käsittelee niiden kautta aiheita kuten luovuutta, haasteiden synnyttämiä tunteita sekä identiteetin rakentumista nykymaailmassa. Salmista kiinnostaa maalaamisen prosessi, maalarin suhde materiaaliin sekä se, miten maalauksen herättämät ajatukset ja oivallukset voivat yhdistää ihmisen itseensä, luontoon ja yhteiskuntaan.

Maalaus on hänelle naamio, osa itseä ja silti erillinen: naamio, jonka avulla voi ilmaista tiedostamatonta – tunteita ja ajatuksia, jotka muuten jäisivät ilmaisematta.

Salminen on valmistunut kuvataiteen maisteriksi maalaustaiteen opetusalueelta Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2021.

Maria Laakkonen & Elisa Tuohimaa / Taru Salonen / Veera Nelimarkka / Heli Kaskinen

13.12.2023–7.1.2024


Elisa Tuohimaa
Spinal, 2022
öljy kankaalle, 25 x 20 cm

Maria Laakkonen
Vikasietotilassa , 2022
Videoveistos, sekatekniikka

Maria Laakkonen & Elisa TuohimaaSuoja

Suoja on moniaistinen näyttelykokonaisuus intiimeistä tunteista ja haavoittuvuudesta. Maria Laakkonen ja Elisa Tuohimaa lähestyvät aihettaan maalauksen, installaatioiden sekä äänen ja videon avulla. Suoja antaa turvan muulta maailmalta mutta on myös meidän välissämme ja saattaa estää kohtaamasta toista ihmistä. Näyttely ravistelee yksityisen ja yhteisen kokemuksen rajoja mutta tekee sen pehmeästi ja lempeästi kaikkeen kätkeytyvän herkkyyden ehdoilla.

Maria Laakkonen (s. 1990) on taiteen maisteri, MUU ry:n ja Oulun taiteilijaseura -63 ry:n jäsen, joka työskentelee installaation ja mediataiteen parissa. Laakkosta kiinnostavat kieli ja kommunikaatio sekä pienet, yksityiset kokemukset. Hän on osallistunut jurytettyihin yhteisnäyttelyihin Vaasan taidehallissa, Hyvinkäällä sekä Oulussa.

Elisa Tuohimaa on (s. 1982) taiteen maisteri, Taidemaalariliiton ja Oulun taitelijaseura -63 ry:n jäsen. Hän työskentelee maalaustaiteen ja installaation Taiteellisessa työskentelyssä tärkeintä Tuohimaalle on kohtaaminen, yhteyden kaipuu ja yhteisen kokemuspinnan tavoittelu.Tuohimaalla on ollut yksityisnäyttelyjä Oulussa, Raahessa ja Rovaniemellä. Hän on osallistunut Oulun taiteilijaseura -63 ry:n jurytettyihin näyttelyihin Oulussa ja Porissa. 


Taru Salonen
Viimeinen lumi, 2021, litografia

Taru SalonenUnhola

Taru Salosen Unhola-näyttelyn työt ovat syntyneet vuosina 2018–21 Salosen työstäessä äitinsä muistisairauden herättämiä tuntoja kuviksi. Ajan kuluessa Salosen suhde aiheeseen muuttui ja se näkyy ilmaisussa, tekniikassa ja näkökulmassa. Galleria Uuden Kipinän näyttely on kuudes varioitu Unhola-näyttelykokonaisuus.

Näyttelyn nimi viittaa henkiseen tilaan, jossa ihmiseltä on kadonnut muisti ja sen mukana muu maailma sekä oma identiteetti. Unhola on myös fyysinen tila, johon ihminen unohtuu maailmalta. Unholassa ihmiseen jää jäljelle hiljaisuuteen sulkeutuneen ihmisen arvokkuus.

Hoitokodissa Salonen näki vanhuuden ja sairauden rumuuden ohella haurasta kauneutta potilaissa, värit ja vuodenaikojen mukaan muuntuvan valon. Taiteellisessa prosessissa Saloselle terapeuttinen työ muuttui kuviksi, joita hän tarkastelee kuvataiteellisten tavoitteiden perusteella. Omaisen näkökulma etääntyy taiteilijan näkökulmaksi. Henkilökohtainen laajenee yleiseksi, kaikkia ihmisiä koskettavaksi.

Näyttelyn työt ovat grafiikkaa, puupiirroksia ja litografioita. Puupiirroksia Salonen tekee ns. häviävän laatan tekniikalla, jossa kuva rakentuu kaivertamalla ja vedostamalla värit kerroksittain yhdeltä puulaatalta. Vedossarjat ovat pieniä ja muuntuvia. Menetelmässä Salosta viehättää puumateriaalin työstämisen ja maalauksellisuuden yhdistäminen. Työprosessin lopussa kaiverrettu puulaatta on kuin muistinsa kadottanut vanha ihminen, uurteinen ja tunnistamaton. Kuvat tallentuvat paperille, josta ne siirtyvät katsojien mielissä uusiksi mielikuviksi ja muistoiksi.

Mustavalkoisissa litografioissa, kuva on piirretty kalkkikivelle ja vedostettu paperille kivipainoprässillä. Näissä kuvissa korostuvat yksinäisyyden ja ajallisuuden kokemukset.Taru Salonen on turkulainen taidegraafikko ja kuvataideopettaja. Salonen valmistui taiteen maisteriksi Aalto yliopistosta 2010. Hän opiskelen parhaillaan kuvataiteilijan AMK- tutkintoa Turun Taideakatemiassa. Taiteellisessa työssään Salonen on keskittynyt puupiirrokseen. Hän on pitänyt viime vuosina aktiivisesti yksityisnäyttelyitä ja osallistunut ryhmänäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Salonen on Suomen taidegraafikoiden, Suomen Puupiirtäjien Seuran, Turun Taiteilijaseuran ja Turun Taidegraafikoiden jäsen. Hänen teoksiaan on Suomen Kansallisgallerian ja Husin kokoelmissa. Unhola-näyttely on Salosen ensimmäinen näyttely Lahdessa.


Veera Nelimarkka
Kalmisto I, 2022
betoni, 55 x 62 cm

Veera Nelimarkka – Crux

Crux

Ubi sunt qui ante nos, in mundo fuere?

Where have all the graveyards gone? Gone to flowers everyone. 

– Pete Seeger

Crux (subst.) = ydin, vaikeus, ongelma, taitekohta

Näyttelyn teema on saanut inspiraationsa puun sisällä olevasta kuolleesta ytimestä. Tämä ydin on nimeltään sydänpuu, ja se kannattelee koko elävää puuta. Näen sydänpuun metaforana elämälle yleensä, ja tätä näyttelyni käsittelee: kuolemaa elämän mahdollistajana ja sen kannattelijana. Toista ei ole ilman toista, mutta se ei tee kuolemasta helpommin lähestyttävää.

Näyttely koostuu sekä betonisista ja puisista veistoksista että serigrafia- ja risografiaprinteistä. Veistokset ovat abstrakteja, mutta niissä voi nähdä kaikuja luista ja rustosta, onkaloista ja luolista. Printit koostuvat Hietaniemen hautausmaalta otetuista valokuvista. Osa kuvista on otettu hautakivien tekstittömiltä puolilta ja rajattu pienelle alueelle hautakiveä. Olen käsitellyt värejä hieman epätavallisiksi sekä vieraannuttaakseni että riisuakseni ne dokumentaarisuudesta. Temaattisesti printeissä sivutaan myös kirjallisuudessa käytettyä ubi sunt -teemaa, keskiaikaisten runojen aloitussanoja, joissa valitetaan elämän ja kauneuden katoavaisuutta.

Crux on visuaalinen ajatusnäyttämö, äänettömien huokausten sarja; muistomerkki ja ristiriitaisin tuntein myönnetty arvonanto ajallisuudelle ja katoavaisuudelle.

Veera Nelimarkka (s. 1991, Helsinki) on valmistunut kuvataitelijaksi Tampereen ammattikorkeakoulusta, ja opiskelee tällä hetkellä taiteen maisteriksi Aalto-yliopistossa. Taiteilijana hän on erityisen kiinnostunut visualisoimaan ja kuvittamaan sekä t(/l)uomaan näkyväksi abstrakteja asioita, ilmiöitä ja tuntemuksia. Näyttelyssä on pyritty käyttämään mahdollisimman paljon kierrätettyjä teosmateriaaleja.


Heli Kaskinen
I Know What You Did Last Summer, 2023
Valokuvarasia, ovisilmä ja hylly, n. 14 x 14 x 16 cm

Heli KaskinenI Know What You Did Last Summer

Heli Kaskisen I Know What You Did Last Summer on oivaltava, sympaattinen ja paikoitellen hauska näyttely, joka tutkii katsomisen ja tietämisen välistä suhdetta kerronnallisuuden, huumorin ja löydettyjen materiaalien kautta. Valokuvateoksista ja esinekollaasista koostuva autofiktiivinen teoskokonaisuus haastaa ensihavainnon humoristisen kuvatulkinnan avulla. Näemmekö sen, mitä katsomme?  

Näköhavainnon avulla saavutettu tieto peilautuu usein muistiin ja on siksi epävarmaa, mutta silti sen perusteella on helppo tehdä vakuuttavia päätelmiä. Näyttelyn teokset lähestyvät katsomisen ja tietämisen aihetta juuri samalla tavoin: Kaskinen asettuu tuijotuskilpailuun valokuvan ihmisen muotoisen kuoren kanssa ja tekee tekstimuotoisia tulkintoja. Teosten sympaattisen kömpelö huumori paitsi kääntää löydetystä esiin toisenlaisen tarinan kuin sen, mitä ensisilmäyksellä näemme, mutta myös elottoman elolliseksi. Ihmisen muotoisen kuoren alla on sykkivä sydän, toinen todellinen – jonka tarina on nähdyksi tulemisen arvoinen.

Humoristisessa valokuvakirjassaan Kim Jong-il Looking at Things (2012) João Rocha esittää katsomisen eleen vallan välineenä ja humoristisena toimintana, mutta myös kohdetta vaivaannuttavana kokemuksena, johon myös näyttelyn nimi viittaa. Se lainaa nimensä vuonna 1997 ilmestyneeltä kauhuelokuvalta, jossa vihjataan, että joku tietää karmeasta salaisuudestasi. Niin vihjaa myös tämä näyttely – paitsi että nuo ”karmeat salaisuudet” ovat todellisuudessa jotain aivan muuta. Näyttelyn teokset pyrkivät luomaan vaihtoehtoisia näkökulmia siihen, miten asiat voisivat myös olla. I Know What You Did Last Summer on teoskokonaisuus, joka inspiroituu niin ihmisyydestä, filosofiasta, taidehistoriasta kuin myös populaarikulttuurista.

Heli Kaskinen (s. 1981) on kuvataiteilija, joka työskentelee valokuvan, esinekollaasin ja tekstin parissa. Kaskisen teokset ammentavat itsereflektiosta ja hänen teoksensa käsittelevät usein ihmisyyden, eletyn elämän sekä trauman teemoja humoristis-filosofisesta näkökulmasta käsin löydettyjä materiaaleja sekä tarinankerrontaa hyödyntäen. Työskentelyssään Kaskinen on kiinnostunut näkyvän ja ei-näkyvän välisestä suhteesta, siitä millainen tarina kätkeytyy tarinan taakse. Hänen teoksensa pohjautuu kääntämisen ideaan ja teoksissaan hän pyrkii humoristisen kuvatulkinnan avulla kääntämään löydetyistä valokuvista ja objekteista esiin toisen näkökulman yhdistelemällä niihin tekstimuotoisia havaintoja elämästä. Humoristinen kuvatulkinta on menetelmä, jota Kaskinen tutkii ja kehittelee taiteellisessa työskentelyssään. Kaskinen on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta (2022) ja kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta (2017). Hänen viimeisimpiä yksityisnäyttelyitään ovat olleet One Dot Rules Them All (2021) Mikkelin valokuvakeskuksessa, Mikkelissä ja Valokuvakeskus Nykyajassa, Tampereella sekä Meanwhile, On The Other Side (2019) Valokuvagalleria Hippolytessä, Helsingissä. Kaskisen teoksia on ollut esillä myös yhteis- ja ryhmänäyttelyissä niin Suomessa kuin myös ulkomailla, kuten Itävallassa, Saksassa ja Tanskassa. Vuonna 2023 Kaskiselle myönnettiin valtion 3-vuotinen taiteilija-apuraha.

Taiteen edistämiskeskus on tuellaan mahdollistanut näyttelyn toteutumisen.

Tiina Kaisa Leppänen / Lydia Toivanen / Anne Rantakylä / Magnus Strandberg

22.11.–10.12.2023


Tiina Kaisa Leppänen
Tummat vedet
2023
öljy koivuvanerille

Tiina Kaisa Leppänen – Hengitän

Näyttelyn teokset on maalattu akryyli- tai öljyväreillä ulkona eri vuodenaikoina Rapolanharjulla Sääksmäellä ja Tampereen Hatanpäällä vuosina 2021–2023. Teosten lähtökohtana on ollut jokin konkreettinen paikka, kuten risukko, kivikko rannassa tai puu puistossa, josta Leppänen lähtee työstämään maalausta. Esittävyyden merkitys vähenee työskentelyn edetessä ja maalaustavan merkitys ja ekspressiivisyys lisääntyvät, jolloin lähtökohtana olleen aiheen merkitys vähenee. Pyrkimyksenä on, että maalauksen aiheen merkitys katoaa ja maalauksellisuus ja teoksen tunnelma ovat pääosassa.

Tiina Kaisa Leppänen on Tampereella asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hän on toiminut kuvataiteilijana vuodesta 1997 lähtien.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.


Lydia Toivanen
Still-kuva videoesseestä Mafia
2022

Lydia Toivanen – Mafia

Käsittelen teoksissa taustaani vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ja suurperheessä. Tuon esiin suurperheen sisäistä dynamiikkaa suhteessa yksilön kasvuun sekä kodin hengelliseen perintöön. Olen työskennellyt arkistolähtöisesti ja käyttänyt oman materiaalin lisäksi vanhempieni sekä isoäitini kotialbumikuvia. Teoksissa on nähtävissä dokumentoinnin kehityskaarta harkitummasta filmikuvaamisesta jokapäiväiseen, spontaaniin kännykkäkuvaamiseen.

Mafia on videoessee, joka havainnollistaa vanhoillislestadiolaisen suurperheen monisävyistä elämää ja sisäistä dynamiikkaa. Video nostaa esiin erilaisia todellisuuksia, joita jokaiselle yksilölle yhteisestä kasvualustasta huolimatta muodostuu. Video perustuu älypuhelimen jatkuvaan läsnäoloon ja tuo esiin puhelimen intiimin ja arkisen luonteen. Ilman sitä teoksen materiaalia ei olisi olemassa. Teoksen nimi tulee perheeni WhatsApp-ryhmän nimestä.

Valokuvakirjan Yhdestä viattomasta katseesta toistuvana elementtinä on lapsuudenkotini ruokapöytä, joka symboloi perheemme yhteisöllisyyttä ja monimuotoisuutta. Kirjan tekstiosuus koostuu sisarusteni muistoista pöydän ympäriltä kolmen vuosikymmenen ajalta. Kirjan nimi viittaa vanhempieni ensikohtaamiseen ja äitini tyypilliseen lausahdukseen, ”kaikki tämä on lähtenyt yhdestä viattomasta katseesta.”

BIO

Lydia Toivanen (synt. 1987) on kuvataiteilija, jonka pääasialliset mediat ovat valokuva ja video. Hänen keskeinen työvälineensä on älypuhelin, jonka käyttö nostaa esiin kysymyksiä valokuvauksen estetiikasta, etiikasta ja käyttötarkoituksista. Teoksissaan hän käsittelee taustaansa uskonnollisessa yhteisössä ja suurperheessä.


Anne Rantakylä
14/4 sarjasta Mangifera indica

Anne Rantakylä – Mangifera indica

Näyttelyni Mangifera indica dokumentoi valokuvin Mangifera indica kasvin eli mangon taimen hidasta kasvua kahden kuukauden ajalta ensimmäisenä koronakeväänä vuonna 2020. Teoskokonaisuudessa kuvaan ateljeen yksitoikkoista arkea vähäeleisellä tavalla, jossa kasvi ei juuri kasva mutta päivä ja valo vaihtelevat. 

Taustani valokuvataiteilijana on piirtämisessä. Opin havainnoimaan valoa piirtämisen kautta tarkkailemalla valon muutoksia kolmiulotteisilla pinnoilla ja sen tulkitsemista kaksiulotteiselle pinnalle, paperille. Valokuvaamisessani on kyse samanlaisesta havaitsemisesta. Valon olemus kiehtoo minua ja se on usein tärkein yksittäinen asia ilmaisussani. Valokuvaan mustavalkoista valokuvaa juuri tästä syystä. Se pelkistää valon olemuksen, jättää jotain salaperäistä todellisuudesta näyttämättä ja minulle se on oma maailmansa, jossa viihdyn. 

Toinen Mangifera indica näyttelyn teemoista on aika. Olen keskittynyt viime vuosina taiteellisessa työssäni aikaan liittyviin kysymyksiin. Olen valokuvannut erityisesti geologisia muodostelmia. Aavikkoa, kiviä, kallioita. En osaa selittää miksi aika kiehtoo minua niin kovasti, ehkä se on mysteereistä suurimpia rakkauden lisäksi. Kiinnostukseni aikaan on myös varsin arkinen, vuosittain minulla on lukematon määrä erilaisia paperisia kalentereita, jotka myös säilytän ja joihin palaan. Mangifera indica teoskin on eräänlainen kalenteri. Valokuvan suhde aikaan on monitahoinen. Maisteritutkielmassani kyseenalaistin valokuvataiteen teorian kaanonin siitä, että valokuva olisi pysäytetty kuva ajasta. Perustelin väitettäni sillä, että ajan olemuksesta ei ole filosofiassa tai tieteessä konsensusta ja usein valokuvataiteen teoria käsitellessään aikaa lähtee olettamuksesta, että aika olisi yksinkertaisesti lineaarinen ilmiö, joka näyttäytyy niin kuin me se ihmismielessä ja elämässä koetaan. Siinä olettamuksessa valokuva on pysäytetty kuva ajasta ja menneisyydestä. Minulle valokuva päinvastoin on elävä ikkuna aikaan ja nykyhetkeen.

Helsingissä asuva ja työskentelevä Anne Rantakylä (s. 1989) valmistui Imatran taidekoulusta kuvataiteilijaksi vuonna 2017 pääaineena valokuvataide ja valokuvataiteen maisteriksi Göteborgin yliopistosta vuonna 2019. Rantakylä on osallistunut aktiivisesti näyttelyihin Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut ruotsalainen Kerstin Lind-Pafumis stiftelse ja näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.


Magnus Strandberg
Still-kuva installaatiokokonaisuudesta Loitering
2023, video, 2min 46sek

Magnus Strandberg – Loitering

Magnus Strandberg ja joutavuuden lumo

Magnus Strandbergin näyttely Loitering on kunnianosoitus irtolaisuudelle ja joutomaille. Taiteilija on ollut viime aikoina inspiroitunut Helsingin Taivallahdesta ja siellä sijaitsevasta Taivalsaaresta. Kyseiset Hietarannan uimarannan ja Hietaniemen hautausmaan yhteydessä sijaitsevat alueet ovat olleet viimeisiä pääkaupungin keskustan liepeillä sijaitsevia joutomaita. 

Joutomaat alkoivat kiehtoa taiteilijaa sen myötä, kun hän jokin aika sitten kiinnostui vieraslajeista kerätessään kasveja värjäämistä varten. Uudessa näyttelyssä hänen projektinsa on laajennut esimerkiksi valkoposkihanhen pörhistelyä kuvaavaan videoon ja kasvienkeräilyn yhteydessä Strandbergin työhuoneelle kulkeutuneita pikkumönkijöitä kuvaaviin syanotypioihin. Kasvit ovat taas antaneet värinsä näyttelyn tekstiiliteoksille. Vieraslajit, joutomaat ja kutsumattomat vieraat ovat Strandbergista uskomattoman kiehtovia, koska ne ilmentävät kontrollin ulkopuolista ja kuritonta aikamme maailmassa. Hän toteaakin seuraavaa: ”Määrittelemättömään paikkaan eivät kuulu tarkat säännöt siitä, miten siellä pitäisi olla. Joudut keksimään ne itse. Päätät itse. Leikillä ei ole sääntöjä eikä määränpäätä.”

Taivallahden alue kiehtoo taiteilijaa myös siitä syystä, että sen historiassa erilaiset käyttötarkoitukset kontrastoivat toistensa kanssa. Samalla alueella on sijainnut niin teurastamo tai uimaranta, minkä lisäksi 1800-luvun venäläissotilaiden hautausmaan päälle on myöhemmin rakennettu tennishalli. Keskenään ristiriitaiset tai ainakin erisuuntaiset käyttötavat kertovat omalla tavallaan alueen statuksesta ja käytöstä. Tätä nykyä alue on murroksessa, kun kiistellyn kylpylähotelliprojektin myötä ovat saaneet väistyä niin veneiden talvisäilytys kuin sekalainen kasvusto. Jälkimmäinen vaikuttaa onneksi olevan sitkeää laatua ja onkin puskenut versoja lanatun maan pintaan. 

Strandberg käsittelee näyttelyssään yksiulotteisen talousajattelun näkökulmasta hyödytöntä joutomaalle kasvanutta lähiluontoa, jossa näkyy suunnitelmaton kerroksellisuus ja tietynlainen määrittelemättömyys. Yhteiskunta, joka haluaa kaiken määrittelyn ja vallankäyttönsä kohteeksi, on armoton ja muistiton organisaatio. Taiteilijan näyttely onkin hätähuuto joutomaiden ja epämääräisyyden puolesta. Hän kirjoittaa seuraavaa: ”Mielestäni maleskelu ja asiaton oleskelu kuuluvat olemisen tärkeimpiin muotoihin, koska ne usein miten sisältävät poikkeuksellisia ajattelun ja havaitsemisen muotoja.” 

Näyttelyssään Loitering Magnus Strandberg ei etsiydy koskemattoman ja villin luonnon äärelle, vaan hän on kiinnostunut lähiluonnosta ja vähämerkityksellisemmäksi koetusta arkipäiväisen alueesta, joka osoittautuu hänen analyysissaan kapinalliseksi ja kurittomaksi vapauden tyyssijaksi. Arkisen ja vähäpätöisen merkitys paljastuukin hänen teostensa myötä äärimmäisen tärkeäksi. Taiteilija näyttää, miten tärkeää on antaa aikaa ja tilaa odottamattomasta avautuville vaivihkaisille kokemuksille ja toimille. Strandbergin taiteessa pienimuotoinen ja sivuutettu saa näkyvyytensä ja paljastaa voimansa. Maleskelu ja oleskelu ovat välttämättömiä asioiden syvemmälle ymmärrykselle. 

Näyttelyä ovat tukeneet Konstsamfundet ja Svenska kulturfonden. 

FT Juha-Heikki Tihinen