Kulma, Kenno, Kymi, Kirnu: Näkymiä Suomesta

Lahden Taiteilijaseura järjestää jurytetyn Näkymiä Suomesta näyttelyn osana Suomi 100-juhlavuotta. Näyttelyyn valittiin Lahden Taiteilijaseuran jäsenille suunnatun avoimen haun perusteella teoksia 12 taiteilijalta. Teoksien toivottiin käsittelevän Suomen henkistä tilaa ja tulevaisuuden näkymiä. Jurynä toimi taiteilija Kaisa Salmi sekä kuvataiteilija Kari Vehosalo.

Näkymiä Suomesta näyttely kokoaa yhteen eri sukupolvia ja tyylejä edustavan kuvan Suomesta. Suomi esittäytyy näyttelyn teoksissa moniäänisenä; historiansa tuntevana, eteenpäin katsovana ja tulevaisuudesta huolissaan olevana. Taiteilijat käsittelevät teoksissaan mm. Suomalaisuuden käsitteeseen oleellisesti liittyvää luontosuhdetta, muukalaisten pelkoa sekä ajatusta yhtenäiskulttuurista. Yhteistä näyttelyn taiteilijoille on, että Suomea ei käsitetä muusta maailmasta irrallaan olevana periferiana. Globaali todellisuus on läsnä, niin hyvässä kuin pahassa. Ympäristö uhat, ääriajattelu, pohjoinen melankolia ja eksotiikka ovat osa yhteistä todellisuuttamme. Sen muodot ja painotukset ovat yhtä moninaiset kuin nyt esillä oleva taiteilija joukko.

Satavuotiaan Suomen kasvu on ollut ajoittain kivulias kehitys agraariyhteiskunnasta yhdeksi maailman rikkaimmaksi ja teknologisesti kehittyneimmäksi valtioksi. Kansakunnan työn tuloksena Suomi on saavuttanut itsenäisyyden, toimivan koululaitoksen, sananvapauden ja yleisen tasa-arvon. Näkymiä Suomesta näyttely esittelee tuohon kertomukseen oleellisesti liittyviä kokemuksia ja merkityksiä taiteen keinoin.

Näyttelyn taiteilijat:
Matti Happonen, Mika Heinonen, Hydra, Topi Juntunen,
Susanna Judin, Virpi Kanto, Kirsi Karppinen, Tuomo Lukkari,
Kalle Mustonen, Arto Määttä, Sirpa Pyykkö, Janika Salonen

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus (Taike Häme) sekä Päijät-Hämeen liitto. Näyttely on osa Suomi 100 juhlavuoden ohjelmaa.

Kulma: Sara Kovamäki ja Paula Saraste, Rohto / Remedy

Sara Kovamäen ja Paula Sarasteen näyttely Rohto / Remedy koostuu installaatioista, valo- ja videokuvista, sekä performansseista. Näyttelyn lähtökohtana on erilaisten maskien, peitteiden ja suojusten taakse kätkeytyvän vallankäytön käsittely ja purkaminen. Rohto / Remedy on ehdotus mahdolliseksi selviytymis- ja parannuskeinoksi piilevää väkivaltaa ja ahdistusta vastaan, joiden ympäröimiä toisaalta olemme, mutta joita tahtomattamme saatamme itsekin tuottaa. Rohto / Remedy tuo galleriatilassa eri tavoin näkyväksi vallan ja kontrollin kerrostumien välistä ajallista ja tilallista liikettä. Esiin nousee kysymys, onko mahdollista käyttää vallan mekanismeja sitä itseään vastaan. Mitä ajatuksia soluttautumisen ele herättää katsojassa tai tekijöissä itsessään? Kovamäki ja Saraste lähestyvät näitä kysymyksiä näkökulmasta, jossa kokemus todellisesta vaikuttamisen mahdollisuudesta ja vallan mekanismien hallinnasta on sivuutettu ja syrjäytetty.
Kovamäki ja Saraste ovat työskennelleet yhdessä vuodesta 2009 alkaen.
“Kiinnostuksemme hierarkioihin ja vallankäyttöön kumpuaa muun muassa yhteisestä koulutus- ja balettitaustastamme. Käsittelemme taiteellisessa työskentelyssämme muun muassa erilaisten roolien läsnäoloa ja vaikutuksia sekä itsessämme että ympäristössämme. Käymme alistujan ja voimahahmon ristiiriitaista ja epävakaata suhdetta ja dynamiikkaa vastaan leikin ja naiivin absurdein keinoin. Esimerkiksi äitiyden ja taiteilijuuden haasteet ja mahdollisuudet yhteiskunnassa kiinnostavat meitä. Kuinka eri roolien jatkuva vuorottelu, päällekkäisyys ja läpinäkyvyys tulevat osaksi taiteentekemistä? Haluamme luoda tilaa, jossa äitiyteen, naiseuteen ja perheeseen sekä
taiteilijuuteen liittyvät odotukset voisivat väistyä ja vastaavasti uudenlaiset vaihtoehdot saisivat mahdollisuuden syntyä.” Kovamäellä ja Sarasteella on kummallakin henkilökohtainen suhde Lahteen, ja osa näyttelyssä esillä olevasta kuvamateriaalista on kuvattu Lahden kaupunkiympäristössä.

Performanssien esitysajat:
Ti 14.11. Klo 18
La 25.11. Klo 13
Kesto noin 1-2 tuntia.

BIO
Sara Kovamäki (s.1981) ja Paula Saraste (s.1981) ovat balettitanssijataustaisia kuvataiteilijoita. He ovat valmistuneet Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta tilaaikataiteiden koulutusohjelmasta, Paula vuonna 2016 ja Sara 2017. He työskentelevät sekä yksin että yhdessä pääasiassa performanssin ja videon keinoja hyödyntäen. Yhteinen työskentely on heille mahdollisuus luovaan dialogiin, jossa he etsivät keinoja laajentaa taiteen kautta näköaloja ja vapautua sosiaalisista odotuksista ja säännöistä.

Kenno: Noora Sandgren, Fluere

Noora Sandgrenin yksityisnäyttelyssä Fluere katsoja kohtaa valokuvia ja installaation. Näyttelyn teokset ovat osa Sandgrenin laajempaa, vuodesta 2015 työstämää kokonaisuutta Fluid Being . Sanan “fluid” alkuperä “fluere” (lat.) merkitsee vapaata ja virtaavaa liikettä (flux). Tätä olemassaoloon liittyvää teemaa taiteilija tutkii työskentelyssään. Luonnossa virtaavuus toteutuu jatkuvana metamorfoosina, eikä mikään lopulta jähmety. Yksinkertaisimmillaan ihmisen sisä- ja ulkotilan välinen virtaavuus ilmenee hengityksessä, jonka itsestäänselvyys kyseenalaistuu vasta katkoksessa. Hiidenvedellä, taiteilijan vanhempien puutarhassa sijaitsee ympärivuotinen studio, teosten näyttämö, jossa ihmisen ja luonnon vuoropuhelu tulee näkyväksi. Puutarhassa voi tunnistaa oma paikkansa maaperässä ja havainnoida asioiden liukuvaa tilaa (de rerum natura). Kasvun keskellä itse löydetty tieto rakentuu kokonaisvaltaisessa aistimellisessa kokemuksessa.

Fluere -näyttelyn kuvat ovat syntyneet toisteisen performatiivisen eleen myötä. Sandgren valottaa paperia 30 minuutin
ajan, pään painon ollessa tyhjällä valokuvapaperilla. Aurinko piirtää kuvaa arvaamattomasti reagoivalla paperilla samaan aikaan kun sade, kyynelet, huulien kosteus ja pienet hyönteiset – kaikki jättävät jälkensä. Myös hengityksen höyry värjää kuvan vastaanottavaa pintaa, herkän materiaalin, taiteilijan ja olosuhteiden kemioiden sulautuessa yhteiseen kuvatilaan, 1960-70 -luvuilta peräisin olevalle paperille.

Hitaan prosessin kautta muotoutuva kuva palautuu peruselementteihin: valoon, herkkään materiaaliin ja näiden väliseen vuorovaikutukseen. Sandgrenin työskentelytavassa on yhtäläisyyksiä valokuvan välineen historiaan: auringon luoma “fotogeeninen piirros” oli negatiivi-posititiiviprosessin kehittäjän, Henry Fox Talbotin (1834-) kameraton ja katoava valokuva. Sandgrenin prosessissa ensimmäistä valotusta seuraa toinen valotus, jonka aikana skannerin valo veistää herkkää kuvapintaa tuoden paradoksaalisesti kuvan ensi kertaa näkyviin ja samalla tuhoten sitä. Alkuperäiset kehittämättömät ja kiinnittämättömät valokuvat jäävät muutoksen tilaan ja häviävät lopulta kokonaan. Näyttelyn valokuvien monet aikatasot ja kuviin sitoutunut kehollinen prosessi tuovat esiin valokuvan materiaalisuuden ja sen haavoittuvan luonteen. Valokuvat ovat Sandgrenille kohti kulkemisen ja läsnäolon kirjoitusta, jaettua muodonmuutosta.

Noora Sandgren on helsinkiläinen valokuvataiteilija. Hän viimeistelee valokuvataiteen maisterin opintojaan Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Taiteellisessa työskentelyssään Sandgren on kiinnostunut kokemuksellisesta suhteesta itselle vieraaseen toiseen, tuntemattomaan ja materiaaleihin. Kehollisuus, ekologisuus, tietämisen tavat ja ihmisen vuorovaikutussuhde luontoon ovat hänelle tärkeitä teemoja. Taiteen ilmaisuvälineinä toimivat valokuva, veistos, piirtäminen ja installaatio.

Sandgrenin teoksia on ollut esillä yksityis- ja yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla sekä kansainvälisillä taidemessuilla mm. CHART, viennacontemporary ja Paris Photo. Fluid Being -kokonaisuudesta on esillä teoksia Latviassa Art Station Dubultin Fluid Matter -yhteisnäyttelyssä (8.11.2017–15.1.2018) sekä Suomen valokuvataiteen museon Abstrakti! Vuosisadan ilmiö 1917–2017 -näyttelyssä (1.11.2017–14.1.2018).
Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Finnfoto ry.

Kymi: Heli Kaskinen, Notes About Secrets

Oletko jo kuullut Marie-tädistä ja hänen ystävästään? Tai siitä oudosta perheestä, joka juuri on muuttanut kaupunkiin? Entä niistä kahdesta miehestä, jotka kulkevat aina yhdessä?

Heli Kaskisen näyttely Notes About Secrets (suom. huomioita salaisuuksista) on valokuvista ja installaatioista koostuva näyttely, jonka aiheena on salaisuudet ja niihin liittyvät ilmiöt. Salaisuudet ovat yksityisiä asioita, jotka pyritään kääntämään pois ulkopuolisten silmiltä ja korvilta. Ne kuitenkin kiinnostavat ja kiehtovat sillä salaisuudet ovat usein myös selittämättömiä asioita, arvoituksia ja mysteereitä, jotka kutittelevat ihmisen luontaista uteliaisuutta.

Näyttelyssä esillä olevien teosten lähtökohdat ovat ääneen kertomattomissa perhesalaisuuksissa sekä niihin kytkeytyvissä puheissa. Kaskisen lähtökohtana ovat tarinat, jotka kätkeytyvät kodin seinien sisäpuolelle. Hän lähestyy yksityistä tilaa ja tarkastelee sinne piiloutunutta elämää humoristisesta näkökulmasta, joka on yksi keino käsitellä painavia aiheita.

Notes About Secrets on näyttely, jossa on esillä eri tekniikoin toteutettuja teoksia, jotka muodostavat kokonaisuuden, joka leikittelee yksityisen asian ja uteliaisuuden välisten kohtaamisten kanssa. Näyttelyn teokset esittävät ihmisyyteen liittyviä universaaleja tunteita ja tarpeita kepeällä tavalla. Kuten filosofi Gaston Bachelard on todennut: kukaan meistä ei halua jakaa toiselle itsellemme kuuluvaa muistoa. Kerromme siitä vain ihastuttavia yksityiskohtia.

Heli Kaskinen (s. 1981) on kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa valokuvan parissa. Työskentelyssään Kaskinen etsii uudenlaisia tapoja käyttää niin valokuvataiteen kuin käsitetaiteen ilmaisukeinoja. Hänen teoksensa pohjautuvat usein todellisiin elämänkokemuksiin ja kuin vastapainona elämän kaaokselle, ne näyttävät usein hallittuina ja leikkisinä. Kaskinen on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta ja parhaillaan hän opiskelee valokuvataidetta Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Helsingissä. Parin viimeisen vuoden aikana Kaskisen teoksia on ollut esillä niin yksityis- kuin ryhmänäyttelyissä Euroopassa, kuten Suomessa, Saksassa ja Itävallassa.

Kirnu: Heidi Naumanen, Maalauksia

Etsin uusia ja mielenkiintoisia värimaailmoja, erityisesti haastavat väriyhdistelmät ovat mieleeni. Tämän näyttelyn maalauksissa yhdistelmiä löytäessäni olen kerännyt mm. Facebookin Kirppis- ja Pelastetaan vanhat talot-ryhmistä valokuvia.

Kuvat ovat yllättävää kuvamateriaalia sen vuoksi, että niistä harvemmin löytyy loppuun asti pohdittuja sommitelmia tai kuvauspaikkoja. Siksi ne tuovat odottamattomia väriyhdistelmiäkin. Niissä kuvan funktio on aivan toinen; koitetaan myydä esim. imuri tai annetaan takapihalle jäänyt koripalloteline seuraavalle sitä tarvitsevalle. Tai esitellään vanhan talon lattiaremonttia.

Näin voi syntyä mielestäni inspiroivia lähtökohtia maalaukselle. Näin ei voi mielestäni syntyä inspiroivia lähtökohtia maalaukselle. Yllättäviä tunnelmia. Ei ehkä tavanomaisimpia, mutta sitäkin kutkuttavampia. Tavanomaisuus synnyttää väistämättä tavattomuutta. Keskittymällä itsestään selvään ja arkiseen, kehystää tarkkailunsa kohteen paradoksaalisesti marginaaliin, suhtautumalla epänormaalin voimakkalla kiinnostuksella yhdentekevään. Ei ole ollenkaan helppoa tajuta sitä kaikkea näkymätöntä, joka toistuu päivittäisessä elämässä. Aina jotain itsestään selvää jää huomiotta itsestäänselvyyden näkymättömäksi tekevän voiman takia.

Arkisissa kuvissa on usein väärä valkotasapaino, valon määrä vääristelee värejä ja jostain heijastuu jotain outoa, mistä ei voi tietää mitä se on. Aina on jotain outoa läsnä: se on niin itsestään selvää että sen sivuuttaa irrelevanttia yksityiskohtana, joka on kuitenkin osa yhteistä aluetta, elinpiiriä. Tämä kaikki on kivaa, mielenkiintoista ja kuvamateriaali on toisinaan herkullista ja hämärää. Useimmille ne ehkä näyttävät vain arkisilta kuvilta eivätkä laisinkaan kiinnostavilta, enkä voi siitä syyttääkään. Mutta niistä voi kasvaa mielestäni esimerkiksi mielenkiintoisia maisemia. Epäkiinnostavuus tai hylätyt asiat myös vetävät kiinnostustani puoleensa.

Kyse on kuvista eikä kuvien aiheista (vertaa: tämä ei ole piippu). Arkipäiväinen huolimattomuus ja tökeröys synnyttää omaleimaisen estetiikkansa, johon on helppo samaistua, koska on luultavasti itsekin tiedostamattaan luonut erilaisilla tavoitteiden ohjaamilla toimillaan näitä esteettisiä ominaisuuksia. Taideteoksen tekeminen on tällaisen toiminnan estetisoimista, ja arvottamista sen olemisen luonteenomaisten piirteiden vuoksi, eikä sen funktionaalisuuden tai tuottavuuden vuoksi. Ovatko tässä näyttelyssä käsittelemäni aiheet kenties kuvallista flarfia?

Kuvien pilkkominen ja fragmentaarisuus auttavat minun kaivamaan kuvista, väreistä ja maalaamisesta vielä enemmän irti kuin mitä yhteinäisyys. Pidän tilkkutäkkimäisyydestä. Kuinka todellisuus parsitaan yhteen? Mitä se on kun se on kasattuna yhdeksi? Mitä rytmiä sillä saa aikaan? Kuinka monin eri tavoin todellisuuden näemme eri hetkinä, eri valossa.

Lapsena tuijotin vanhempieni makuuhuoneen sängystä puupaneeleista koottua kattoa. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, katto alkoi muuttua kuperaksi ja paneelirivit muodostivat rivitalokylän. Kylään ilmestyi elämää.

Osa maalauksistani kasvavat katseesta. Tapittavasta, nappisilmäisestä katseesta, joka sormiaan jännittyneesti pyöritellen tutkii tilan yksityiskohtia ja aina sen lävitse.

Meidän arjessa sivuutetut tilamme: mitä esineistä ja pihalaatoitusten väleistä on alkanut kasvaa? Vai oliko se sittenkin esineen pinnan väriä? Tai varjoa? Muotoa?

Mitä pirstoutuneisuus tekee kokonaisuudelle?

Miksei kasvu voisi olla digitaalistakin? Ja hohtavaa kuin ydinjäte? Kasvaako pilkkoontuneen todellisuuden väleistä jotain orgaanista?

Digitaalisuuden ja kivijalkaisuuden välinen kamppailu ja sahaava liike jatkuu.

Sekin vielä…

Näiden kuvien syntyajankohtana dippauduin sattumalta maailmaan, jonka minulle toi tietokoneen näkymä Facebookissa. Seuraamieni FB- ryhmien kuvat ilmestyivät tahtomattani ruudulle, kuin mainokset. Tämä kuvatulva lakkasi osumasta silmiini erinäisistä syistä, liittyen lähinnä yhteen antenniin. Noita kuvia ei enää ilmesty sattumalta eteeni. Toisaalta minulla on niitä varastossa, jos satun tarvitsemaan.

Kulma: Hemuloordi, This is the Voice of Finland

Suomalaisia seksisymboleita ovat: sininen ja valkoinen.
Suomalaisia seksisymboleita eivät ole: sininen ja keltainen.

Suomalaisia seksisymboleita ovat: reikäleivät, rieskat sekä kaikki ruisleipä joka tarjoillaan ilman voita.
Suomalaisia seksisymboleita eivät ole: patongit, hamburgerit sekä pitaleipä (paitsi aina pe-la klo 02-05 välisenä aikana).

Suomalaisia seksisymboleita ovat: leijonakoru, pikkuleijonat sekä Teemu Selänne.
Suomalaisia seksisymboleita eivät ole: eläimet jotka eivät ole syntyneet tai kasvaneet Suomessa sekä alkuperäisiltä juuriltaan Suomesta kotoisin (mukaanlukien eläimet joita ei mainita Kalevalassa).

Suomalaisia seksisymboleita ovat: tilliliha, joulukinkku sekä siskonmakkarasoppa.
Suomalaisia seksisymboleita eivät ole: halal, soijarouhe sekä kebab (paitsi aina pe-la klo 02-05 välisenä aikana).

Suomalaisia seksisymboleita ovat: ujous, nöyryys sekä julkisille paikoille virtsaaminen.
Suomalaisia seksisymboleita eivät ole: smalltalk, pieni penis.

Suomalaisia seksisymboleita ovat: jatkosota, jatkokoulutus, jatkojohto.
Suomalaisia seksisymboleita eivät ole: second chances.

Suomalaisia seksisymboleita ovat: taistelevat metsot, grillitappelut, oikeassa oleminen.
Suomalaisia seksisymboleita eivät ole: pronssi tai hopea.

Meillä kaikilla on omat rajamme. Joskus se raja on kuin veteen piirretty viiva- kuten maantieteellisesti Suomi-neidosta oikealle katsottuna.

Tule venyttämään omia rajojasi sekä kaatamaan raja-aitoja HEMULOORDIN taiteen parissa! Sinulla on ehkä oma äänesi tai äänioikeutesi..but…This is the Voice of Finland!

Kenno: Maximilian Stejskal (1906–1991)

Maximilian Stejskal oli helsinkiläinen etnologi ja voimistelun opettaja. Hänen isänsä oli itävaltalainen kylpylänomista. Ja hänen äitinsä oli kotoisin Ruotsista.

Vuonna 1954 Stejskal julkaisi väistöskirjansa ” Folk atheletic -games. An ethno-sociological study of outdoor games among male farming population in Swedish-speaking Finland, particulary in the summer months, of their setting and tradition in the light of general historical changes in sports and their social import.”

Väitöskirjaansa varten hän kuvasi Suomen rannikkoseutujen suomenruotsalaisen miesväestön ”kansanurheilukilpailuja”. Stejskal pyöräili pitkin Itä- ja Etelä-Suomen rannikkoa ja maaseutua vuosina 1929 – 1937 ja jälleen uudelleen 1948. Hän teki kuvausmatkoja myös nykyisen Viron suomen- ja ruotsinkielisille alueille. Tuona aikana Stejskal kuvasi 433 lasinegatiivia.

Kun Stejskal lähti ensimmäiselle kuvausmatkalleen, olivat hänen varusteinaan; vihreä italialainen polkupyörä, kaksi palkkikameraa, laatikko lasivalokuvanegatiiveja ja reppu, missä oli ruokaa ja henkilökohtaisia tarvikkeita.

Luottamusta herättääkseen matkoillaan piti hän päässään ylioppilashattuaan.

Näitä kansanurheilukilpailuja, miten Stejsakal kutsui kuvaamiaan kansanperinneleikkejä, ei enää 20 – ja 30- luvuilla enää aktiivisesti harrastettu. Mutta ne olivat yhä tunnettuja kansan parissa. Näillä harjoituksilla ja kilpailuilla miespuoliset maatyöläiset ja käsityöläiset koettivat voimiaan ja rohkeuttaan. Erityisesti nuoret, naimaiässä olevat miehet halusivat esitellä nuoruuden voimiaan, etenkin nuorille naisille

Galleria Uusi Kipinään koottu kokonaisuus käsittää 34 kuvaa Stejskalin 433:sta kuvasta. Kuvat näyttäytyvät outoina, hieman jopa pelottavina performansseina aurinkoisten maatilojen pihoilla. Pian kuvat alkavat näyttämään aivan samankaltaisilta duudsonmaisilta rohkeuden ja hulluuden välimaastoon sijoittuvilta näytöksiltä kuin mitä seuraamme nykyään televisoista. Hiekkapihalla paljain jaloin viikatteen terällä kävelevänuorukainen tai itseään käsivarteen puukolla koetteleva herra.

Vuonna 2016 sveitsiläinen Marie.Isabel Vogel julkaisi kirjan Folklig Idrott Stejskalin kuvista.

http://www.lespressesdureel.com/ouvrage.php?id=4636

Kuratointi: Anu Akkanen ja Kati Välimäki

Kymi: Jenni Niskala, Muuta olemassa olevaa

Taidetta katsotaan toisin kuin muuta olemassa olevaa. Teokset laitetaan esille katsomista tai kokemista varten. Näyttelyssä meillä on tapana tulkita, tutkia tai haluta ymmärtää taideteoksia. Taidekokemus on kuitenkin subjektiivinen, siis riippuvainen katsojan omakohtaisesta tulkinnasta ja ajatusmaailmasta.

Jenni Niskalalle tärkeä kysymys on, miten teos muotoutuu ja mikä on sen vuoro-puhelu ympäröivän maailman kanssa. Koska monotypia taidegrafiikan keinona on arvaamaton, tekniikka ohjaa synnyttämään teosta tietynlaiseksi. Teosta täytyy usein suunnitella peilikuvana tai käänteisessä järjestyksessä, jotta se tulisi esiin halutulla tavalla. Tekniikan lisäksi jännite syntyy viivasta, massasta ja niiden sommitelmasta. Teokset vievät kehämäisesti itseään eteenpäin synnyttäen uusia ja ottaen kantaa aiempiinsa.

Niskala ammentaa kuvastoa myös ympäristön visu-aalisesta ilmaisusta tutkien kuvan rakentamisen keinoja. Näyttelyn taidegrafiikka koostuu mm. maalaukselle ominaisista tai tietokoneiden piirustusohjelmista tu-tuista siveltimen jäljistä ja liukuväreistä. Kuvan elementit ovat kokonaisuudessa rakennuspalikoita, jotka taas muuntuvat subjektiivisen kokemuksen kautta uusiksi mielleyhtymiksi. Teoksissa on kyse teoksen itsensä – uuden, vieraan tai käsittä-mättömän asian syntymisestä tässä ajankuvassa ja ympäröivien vaikutusten alai-sena. Niskala itse tarkastelee teoksillaan kykyä ymmärtää taidetta kuin myös vi-suaalista kulttuuria.

Jenni Niskala on lahtelainen kuvataiteilija ja taidegraafikko. Tämä on hänen en-simmäinen taidegrafiikkaan pohjautuva yksityisnäyttely. Muuta olemassa olevaa ei ole vain näyttely, vaan myös muistutus muuttamaan olemassa olevaa altistaen itseään tarkoitusperäisesti vieraalle tai uudelle asialle.

Kirnu: Lasse Ursin, Arjen illuusio

Käsittelen taidenäyttelyssään “arjen illuusio” aikaa, liikettä ja valumista. Yhdistelen maalausta, veistosta ja arkisia esineitä käyttäen uskomattomia ja mielivaltaisia tekniikoita.

Suuren osan teoksista olen tehnyt ajalla, jolloin olen työskennellyt yhteisöntaiteilijana Lehtiojan palvelukeskuksessa. Osa teoksista on tehty Lehtiojan yhteisön parissa. Teoksissa olen ajatellut arkea, liikkeen pysähtyneisyyttä sekä materiaalien illuusioita. Olen pienestä asti pitänyt escherin paradoksaalisista piirustuksista ja loputtomilta tuntuvista grafiikoista. Myös Salvador Dalin surrealistiset maalaukset ovat kiehtoneet mieltäni pitkään.

Kun tutustuin youtuben kautta accidental painting tekniikkaan mieleeni tulvi teosideoita ja soveltamismahdollisuuksia omaan ilmaisuuni. Myös pitkään nukuksissa ollut taiteellinen kokeilunhaluni heräsi. Huomenta. Maalauksissa tuntuu siltä, että ne ei ole minun hallinnassani vaan ne on luonnonvoimien tekemiä kemikaalisia maalauksia.

Kulma: Olli Niskanen ja Topi Juntunen, Sedimental

Näyttelyssä tarkastellaan luontoa sekä ihmisen ja ympäristön välistä suhdetta. Näyttely koostuu maalauksista, valokuvista ja kollaasitekniikalla toteutetuista teoksista. Näyttelyn nimi viittaa luonnossa ilmeneviin maa-aineksen kerrostumiin ja toisaalta erilaisiin mielen tiloihin. Sedimentti voidaan tässä käsittää laajemmin niin inhimillisen kulttuurin kuin luonnon kerrostumina. Luonto on peili jossa ihmisen ajatukset näyttäytyvät. Luonnon peilissä kuvastuu ihminen, ihmisen elämässä luonnon prosessi.

Olli Niskasen teoksissa materiaalivalinnat toimivat vertauskuvana nykyajan ympäristön ja elämäntapamme kerrokselliselle luonteelle jossa erilaiset henkiset ja materiaaliset pyrkimykset limittyvät keskenään. Teokset on koostettu kerroksittain kollaasitekniikkaa käyttäen. Teosten materiaalina on käytetty muun muassa tulosteita, muovijätettä ja kasvien osia.

Topi Juntusen maalaukset perustuvat salamavalolla pimeässä kuvattuihin puihin ja pensaisiin. Salamavalolla kuvattaessa pimeydestä nousee esiin yksittäisiä kasveja ja yksityiskohtia joita paljas silmä ei erota. Päivisin yhtenäisenä näyttäytyvästä vehreydestä nousee esiin kiehtovia yksilöllisiä kasveja. Keinovalon viileään hehkuun pysäytetty luonto on myös luontosuhteen kuva: ihmisen ja luonnon eriytymisen kuva, jossa luonto asettuu ihmisestä erilliseksi ymmärtämisen kohteeksi.

Kenno: Hanna Koikkalainen, Kainuun aarteet, valokuvia

Kainuu on minulle metsiä ja ihmisiä. Se on syrjäseutua, ja syrjässä säilyy kaikkea kiinnostavaa, niin luontoa kuin kulttuuriakin.

Näyttelyn kuvat on valittu suuresta kuva-aineistosta, jota olen kuvannut tutkija Satumaarit Myllyniemen kansanperinnetutkimuksiin vuosien 2005-2016 välillä. ”Korpikansan perinteet elämään” ja ”Kainuun Aarrekartta” -projektit sisälsivät valokuvien lisäksi perinteentallennusta, kuten tarinoiden ja uskomusten keräämistä.

Olen siis kuvannut vuosien ajan kainuulaista elämää ja ihmisiä metsän keskellä. Tapaamistani ihmisistä huokui luonnon keskellä elämisestä syntyvä rauha. Kuvasarja on ylistys tavalliselle metsälle ja tavalliselle ihmiselle, kaikessa arkisessa ihanuudessaan.

On arvokasta tallettaa oman kulttuurin vanhoja kertomuksia ja uskomuksia, sillä tarinankerronnan perinne on hiipumassa Suomessa. Näyttely on kunnianosoitus tarinankerronnan perinteelle ja varsinkin kainuulaisille tarinankertojille, joita vielä maassamme on. Tarinoiden kertojat ja kohtaamiset heidän kanssaan ovat minulle retkieni suurimpia ja arvokkaimpia aarteita.

Kuvatessani Kainuussa metsät, suot, kalliot ja kivet ovat jääneet mieleeni maagisina paikkoina. Jännittävistä tarinoista huolimatta metsä on minulle turvapaikka, paikka rauhoittumiseen, lepoon ja rasitukseen. Rakastan juosta metsässä, tarpoa sammaleessa ja maata pakkasyössä lumihangessa puiden kaartuessa päälleni. Vaikutun vanhoista puista ja metsän äänistä. Uskon metsään ja suhteutan itseni maailmaan metsän keskellä. Se on minulle pyhä paikka, jossa voin pysähtyä ja kohdata omat ajatukseni. Puiden humina pelastaa minut.

Kymi: Maija Ranka, Electricity, maalauksia

Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2015 valmistunut kuvataiteilija Maija Ranka tuo Lahteen Galleria Uusi Kipinään näytille sarjan maalauksia. Näyttely on nimeltään ’Electricity’. Sittemmin helsinkiläistynyt taiteilija vaihtoi vuosi sitten teoksissaan olleen neutraalin harmaan värimaailman vahvoihin kontrasteihin. Vahingossa kankaalle ilmestyneestä väriyhdistelmästä alkoi syntyä uusia teoksia joissa ihmisten kirkkaat silhuetit saavat voimaa täysin mustasta taustasta. Värit ovat kuin sähköisiä.

Kirnu: Katriina Sjöblom & Anna Katariina Roos, Jokapäiväinen arkemme, installaatio

Jokapäiväinen arkemme on kahden taiteilijan tutkielma. Anna Katariina Roosin ja Katriina Sjöblomin installaatio on ylistys beigelle ja arjen intiimiydelle. Jokapäiväinen arkemme on teos värittömyydestä, romanttisista asetelmista, pölystä, paloista, osista, pinoista, kasseista, karvoista. Se on lokerointia, rajaamista, pussittamista, pesemistä, selkeitä hetkiä ja hieman sumuisempia. Tilaan on ripustettu tutkijan muistiinpano, pölyttynyt varasto. Kenen todellisuus tämä on? Sinun? Minun? Meidän?

Innoitusta teos on saanut elämänlaatua mittaavista kyselyistä. Onko teillä tarpeeksi tarmoa? Oletteko tyytyväinen ulkomuotoonne? Kuinka tyytyväinen olette itseenne? Oletteko erittäin tyytymätön, melko tyytymätön, ei tyytyväinen eikä tyytymätön, melko tyytyväinen vai erittäin tyytyväinen? Aavistus siitä, että todellisuus ei näyttäydykään kaikille samanlaisena, on siivittänyt tekijöiden taiteellista prosessia.

Anna Katariina Roos (1977), Inari. “Lähtökohtani ovat teatterin tekemisessä ja esitystaiteessa. Taiteellinen työskentelyni on visuaalista ajattelua, todellisuuksien ahtamista kuviksi.”

Katriina Sjöblom (1976), Pori. “Teosteni pohjalla on useimmiten kehollisia tutkielmia sekä intohimoista piirtämistä. Piirrän ja pohdin kunnes tiedä mitä olen tekemässä.”

Molemmat taiteilijat ovat valmistuneet Kankaanpään taidekoulusta vuonna 2015. Taiteilijat ovat tehneet yhteistyötä vuodesta 2011 alkaen. Yhteistyössä on syntynyt lukuisia esityksiä, nyttemmin myös veistoksia. Jokapäiväinen arkemme on työparin ensimmäinen yhteinen näyttely.

Kulma: Kirsti ja Sakke Nenye, Muistolle omistus

Muistolle omistus näyttely koostuu Kirsti Nenyen valokuvasarjasta Yhdessä yksin ja Sakke Nenyen näyttelykokonaisuudesta Napsu.

Kirsti Nenye, Yhdessä yksin

Teoskokonaisuus on sarja kuvia hautajaisten muistotilaisuuksista. Hautajaiset ovat monella tavalla murroskohta. Kuvat tuovat näkyväksi tuon murroksen tunnelmia: hyvästijättöä, luopumista, siirtymistä ja kohtaamista. Tukea hautajaisissa tuovat perinteet, tummiin pukeutuminen ja hiljainen puheensorina. Kuitenkin surunsa jokainen kohtaa ja käsittelee yksin ja erillisenä.

Olen valokuvaaja / valokuvataiteilija. Olen aloittanut dokumentaristina, mutta siirtynyt vuosien saatossa lähemmäs myös ei esittävää ilmaisua. Kuvani ovat aina valokuvia jostakin, vaikka toisinaan etääntyvätkin dokumentaarisuudesta pitkälle käsitteelliseen ja abstraktiin suuntaan.

Kuvissa on oikeita asioita, jotka tulevat näkyviksi, mutta eivät itsestään selviksi. Siksi katsoja voi tulkita töitä oman käsitteistönsä ja elämänkokemuksensa lävitse. Pyrin siihen, että vaikka kuvani ovat käsitteellisiä, ovat ne myös valokuvauksellisia ja että niissä näkyy myös perinteellinen käsityötaito.

Sakke Nenye, Napsu

Näyttelyosuuteni piti olla jotain ihan muuta. Mutta sunnuntaina 13.8.2017 perheenjäsenemme Napsu–koira siirtyi ajasta ikuisuuteen ja niin päätin omistaa tämän näyttelyn kuvat Napsun muistolle.

Ensimmäisessä viidessä kuvassa koen uudelleen Napsun ja minun koko yhteisen aikamme. Ensimmäisenä on kuva kohtaamisestamme Napsun ensimmäisenä päivänä meillä keväällä 2000 ja viimeisessä kuvassa katsomme Napsun kanssa toisiamme viimeisen kerran elokuussa 2017 – kyyneleet silmissä molemmilla.

Toisessa sarjassa voin muistaa katseeni ja käteni koskettavan Napsua ja Napsun aistivan valokuvauksen – kamerani kosketuksen. Ja yhdellä erillisellä kuvalla annan myös Napsulle tilaisuuden katsella tätä näyttelyä – meitä.

Näyttely on Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Kenno: Milla Toukkari, Meret

– – kykenemättä puhumaan muuten kuin lapsen yksitavuisilla sanoilla, suojattomana lau-seita vastaan – minä joka olin sorvannut niin monia, ilman seuralaisia vaikka olen aina liikkunut kaltaisteni kanssa, yksin vaikka minulla on aina ollut joku istumassa vieressäni tyhjän takan tai kuparisen kaapin edessä.
Mutta miten on kuvattava maailmaa jonka on nähnyt ilman omaa minuuttaan? Siihen ei ole sanoja. Sininen, punainen – nekin johtavat harhaan, peittävät paksuudellaan, sen sijaan että päästäisivät läpi valon. Miten kuvata tai ilmaista jotakin selvin sanoin – niin ettei se häivy, asteittain muutu, muutu jo muutaman askelen aikana tottumukseksi – siis tätä näkymää? Sokeus palaa liikkuessa ja jokainen lehti on toisensa kaltainen. Kauneus palaa katsellessa, kaikkien haamulauseiden seuraamana. Ihminen hengittää syvään, alhaalla laaksossa juna kulkee peltojen poikki luppakorvainen savulaahus perässään.
Hetki sitten olin istunut nurmikolla korkealla meren loiskeen ja metsän huminan yläpuolella, olin nähnyt talon, puutarhan, tyrskyt. Vanha lapsenhoitaja joka kääntelee kuvakirjan lehtiä on lopettanut ja sanonut: ’Tämä on totuus’.

Vuonna 2013, kävellessäni ulkosaariston rannoilla, havaitsin itsessäni toistuvan olotilan: yhtäaikainen viehtymyksen ja kuvotuksen tunne, jonka saivat aikaan kallioiseen merenrantaan lyövät ja siitä vetäytyvät aallot. Väistämättömän tapahtuminen, kahden samaksi tuleminen ja yhtäaikainen erkaneminen. Suolaveden ja kiven yhdessä, toistensa kautta tapahtuva eriytyminen. Meret-näyttely käsittelee erityisesti tätä tunnetta. Lyhyesti, ja ehkä liikaakin selitellen paljastan, että se on minun henkilökohtainen outo laaksoni. Pohdin toisaalta pelkoa mennä lähemmäs ja toisaalta vastustamatonta halua nähdä tarkemmin, tuntea levän haju ja niljakas kallio. Olen kiinnostunut erityisesti tuosta kuvotuksesta ja kauhusta – mistä ne kumpuavat?

Muovaava vyöryminen. Vähittäinen muutos. Vuorovaikutus, jota ei näe, mutta joka on läsnä keskeyttämättömästi. Alitajuisesti? Olen nähnyt unia vedenvaraan joutumisesta. Eri olomuodoissaankin nämä mineraalit peilaavat toisiaan, ja minä näen halun tulla joksikin, joksikin siksi mitä se toinen eniten haluaa. Sulautua toiseen. Tämä integration is an illusion, but a captivating one which promises much and pro-vides, according to Lacan, the prototype for the ego.

Kymi: Tiina Herttua, Between III

Taiteilija haluaa teoksillaan kysyä, mikä on tarpeemme ihmisinä omistaa tai hallita maata, tavaraa tai toisia ihmisiä. Missä on paikkamme ja kuka saa vetää rajat ympärillemme? Teemmekö paikkamme itse vai lokeroiko ympäristö meidät haluamallaan tavalla? Näyttelyn teoksissa materiaalisuus ja maalaustapahtuma on voimakkaasti läsnä.

Between III on sarjan kolmas näyttely. Ensimmäinen oli Lahdessa vuonna 2012 Galleria Oyoyssa, jossa pohdittiin alkuperäiskansojen oikeutta maahan. Uusi Kipinän Between III -näyttely palaa samaan teemaan, rajojen vetämisen oikeutukseen.

Tiina Herttua on Sipoonkorven kansallispuiston reunalla asuva kuvataiteilija. Töissään hän käsittelee usein luontokokemusten moniaistisuutta sekä lisäksi yhteiskunnan ilmiöitä, kuten uskontoa ja kulttuurista suvaitsevaisuutta. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla, seuraava Kiotossa, Japanissa lokakuussa 2017 yhdessä japanilaisen Erika Kusumoton kanssa.

Kirnu: Emilia Rüf, Meïssa

Senegalissa tapasin Meïssan. Hän sanoi aina halunneensa tehdä elokuvia ja kerroin että minulla oli siihen tarvittavat välineet mukana. Poljin joka aamu pajalle kamera ja mikrofoni repussa. Suunnittelimme kameralle jalustoja ja hitsasimme yhden polkupyöräni ohjaustankoon. Periaatteessa se toimi mutta katujen kuoppaisuutta emme olleet ottaneet huomioon. Yhtenä iltana menimme meren rannalle saakka ja Meïssa keskeytti kuvaukset koska auringonlasku ei ollut hänen mielestään tarpeeksi upea.

Meïssa on muotokuva Meïssa Fallista, senegalilaisesta polkupyörienkorjaajasta, taiteilijasta ja filosofista. Kamera seuraa Meïssan arkea hänen pallotellessa taiteili-jan ja mekaanikon roolien välillä. Metallityöpajalla, taiteilijan valvovan silmän alla, työläiset muuttavat hylättyä metalliromua mielikuvituksellisiksi naamioiksi ja veistoksiksi. Maanläheisellä filosofiallaan Meïssa tarkastelee taiteilijan asemaa yh-teiskunnassa ja pohtii taiteen merkitystä ihmiselle. Hän myös aktiivisesti hämärtää toden ja fiktion välistä rajaa esittäen spontaanisti kameralle improvisoituja kohtauksia välittääkseen katsojalle tärkeänä pitämiään viestejä.

Vuosikertomus on kolmentoista Lahden Taideinstituutista viimeisenä vuonna valmistuneen taiteilijan yhteisnäyttely Lahden Galleria Uudessa Kipinässä. Esillä on monien yhteisnäyttelyiden tapaan veistoksia, grafiikkaa, maalauksia, sekä
installaatioita. Osa Vuosikertomuksen taiteilijoista tekee kuitenkin tällä kertaa myös yhteisteoksia tai koostaa valmiista teoksistaan yhteisinstallaatioita.

Kouluvuosien yhteisnäyttelyiden jälkeen taiteilijoita alkoi kiinnostaa kokeilla
toisenlaisia tapoja tehdä teoksia. Sen sijaan, että jokainen toisi yhden teoksen ja sarjan omaa tuotantoaan osaksi näyttelyä, taiteilijat käyvätkin tekoprosessia
yhdessä läpi. Tällä tavoin voi myös päästää irti omasta taiteilijaegostaan.

Taiteilijat ovat tulleet tunnetuksi ryhmähengestään, joka on saanut heidät pitämään valmistumisensa jälkeen jo kaksi yhteisnäyttelyä vuoden 2017 aikana.
Vuosikertomus on heidän kolmas yhteisnäyttelynsä tänä vuonna. Vuosikertomuksen taiteilijat ovat toimineet aktiivisesti tahoillaan pitäen myös omia näyttelyitään. Heillä on käytössään poikkeuksellisesti gallerian koko näyttelytila, joka käsittää neljä huonetta.

Näyttelyn aikana Lahdessa vietetään taidelauantaita 26.8., jolloin taiteilijoita on paikalla esittelemässä näyttelyä.

Näyttelyn taiteilijat

Suvi Forssén, Mine Güngör, Niklas Ingelius, Veera Inkeri, Maaria Jokimies, Heidi Katajamäki, Katri Korjus, Minna Louhelainen, Elisa Marin, Arttu Matilainen, Jenni Niskala, Kaisa Porkka, Anssi Uusnäkki.