Eeva-Marja Saarinen / Johannes Romppanen / Katri-Maria Uusikallio / Julia Masalin & Piiti Blomqvist

Eeva-Marja Saarinen – Muistoja tulevaisuudesta

Oli kevät. Pohdin pysyvyyden oikukasta illuusiota ja joku vieressäni nauroi lentäville keloilleni. Toinen vakavoitui ja lausui huolensa kaiken päättymisestä. Syksy tuli ja jokin päättyikin. Tiesin sen tapahtuvan. Samalla niin moni polku haarautui ja uudet väylät tamppautuivat lehti kerrallaan siennan keltaista maata vasten.

Saunan pesässä tuli tanssi kuin riivattu, enkä saanut katsettani siitä irti. Yritin kyllä. Hetkeä myöhemmin minä tanssin kuin riivattu, eikä joku toinen saanut katsettaan minusta irti. Lieneekö yrittänytkään. Liikennevaloissa vihreät ja punaiset silmät vinkkailivat vuoronperään kutsuvasti ja sitten taas torjuen. Olin kyllästynyt niiden päättämättömyyteen.

Yläkerran ruokapöydässä silmäparit sokaistuivat. Syvänmeren kaloja muistuttavat rekat vyöryivät voimalla toinen toistensa perässä kirkkaiden hahmojen hyppiessä niiden otsista residenssin seinille kuin kilpaa. Tilanne toistui useasti.

Eräänä iltana vaalea muukalainen käveli jonkun takaa olkapäätään sipaisten. Hän muistutti olemassaolostaan – tai ehkä kuitenkin olemattomuudestaan. Tuota seurasi pian vuodenvaihde ja tammikuu, saavuttaen minut kuin salaa. Yöni täyttyivät unista joissa mustiin pukeutuneet sotilaat ohjasivat ihmisiä paikasta toiseen, hotellien sänkypaikoista taisteltiin ja kehot paloivat ilkeästi ritisten punaisissa ja vihertävissä maisemissa. Saavuttivat sitten uutisetkin – nuo lentävät piikkipallon pirulaiset.

Kaunis ja kamala yksinäisyys rakkaimpana seuralaisenani silitti poskeani vuoden, sitten toisenkin. Kirjoitin sormet sauhuten mustaan suorakulmioon. ”Lähetä”. Lähetin, ja tein sen lukemattomia kertoja uudelleen. Lopulta suljin silmäni, ja havahduin. Ystävät. Siinä te olette olleet koko ajan, kulkeneet vierelläni vaikka maailma on uusi ja vieras.

Eeva-Marja Saarinen on valmistunut taidemaalariksi Vapaasta Taidekoulusta vuonna 2020. Hän työskentelee enimmäkseen akryylimaalauksen parissa. Saarisen teoksia nähdään tänä vuonna Suomen lisäksi Tukholmassa sekä Brysselissä. Hänen ensimmäinen julkinen teoksensa valmistuu Jyväskylään kesällä 2022. Saarisen teoksia on yksityisten, yritysten sekä kuntien kokoelmissa Suomessa, Saksassa ja Sveitsissä.

Eeva-Marja Saarinen, Majakalle saapuneet, 2020, akryyli kankaalle, 180 x 110 cm

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely:
Johannes Romppanen – Lilja

Johannes Romppasen valokuvataidekirja Lilja (2019) kertoo valokuvaajan samannimisestä tyttärestä, joka syntyi cp-vammaisena Romppasen perheen kolmanneksi lapseksi. Teoksessaan Romppanen avaa omakohtaisesti lapsiperheen arkea, jossa sairaalakäynnit ovat osa päivittäistä elämää. Käsin sidottu, käsityömäisesti toteutettu ja lahjapaperiin kääritty kirja kehottaa lukijaa avaaman paketin ja sivu sivulta tutustumaan Liljan elämään.

Galleriassa pääsee tutustumaan itse kirjaan ja teeman kuvastoon.

”Lilja” valittiin vuoden 2019 valokuvakirjaksi toukokuussa 2020. Voittajan valitsi Ulla Jokisalo, hän perusteli valintaansa seuraavasti:
”Johannes Romppasen Lilja on monikerroksinen ja tarkkaan ajateltu teoskokonaisuus. Valokuvataidekirjan syvin vaikuttavuus ja koskettavuus on sen äärimmäisessä henkilökohtaisuudessa ja valokuvien inhimillisessä lämmössä. Lilja on Romppasen dokumentaatio vuosista 2013-2018 ja niistä seurannaisvaikutuksista, joita lapsen yllättävä cp- vammaisuuden diagnoosi hänen perheessään aiheutti. Valokuvakertomuksena Lilja on erityinen etenkin Romppasen itsensä ja hänen tyttärensä välisen suhteen kuvauksena, ja heidän yhteisenä näkökulmanaan.”

Jokisalo kiinnitti myös erityishuomiota itse kirjaan taide-esineenä:
”Vaikka valokuvakirjan painopaperi on hyvin ohut ja huokoinen, niin jokaisen valokuvan painojälki on hämmästyttävän korkealaatuinen sekä yksityiskohtien että värien toistossaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta valokuvakirjassa on painosivujen jättäminen rosoreunaisiksi, jolloin katsojan on itse avattava kirjan jokainen aukeama kuvien näkemiseksi. Teoskokonaisuuteen kuuluu myös kuva- ja värimaailmaltaan suloisen aistikas kotelo, johon on reiʼitetty teosnimi Lilja. Päälle päätteeksi valokuvakirjan ja sen kotelon ympärillä on vielä käsin taiteltu ja kaksipuolisesti valokuvin painettu hurmaava käärepaperi.”

Tiedotteeseen on lainattu tekstiä Hippolyten “883 sivua – Vuoden valokuvataidekirja 2019” – ryhmänäyttelyn tiedotteesta. Näyttely esitteli Vuoden valokuvataidekirja 2019 finalistit 3.7.-2.8.2020.

Johannes Romppanen, nimetön

Katri-Maria Huhtakallio – Kesäyössä aika pysähtyy

Työskentelyni pohjautuu vahvasti tarinallisuuteen, omakohtaisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Intuitioon perustuva työskentelytapani antaa aiheen muokkautua prosessin edetessä. Teos saa merkityksensä vasta prosessin kautta. Elämän hetkellisyys, ihmisyys ja luonnon monimuotoisuus ovat minulle läheisimpiä aiheita.

Näyttelyn teokset ovat valmistuneet pääasiassa viimeisen vuoden aikana. Teoksiin sisältyy paljon tunteita, jotka tiivistyvät lopulta yhteen ajatukseen ‒ hetkeen, jolloin ajan kulku katoaa ja tärkeää on vain se mitä tapahtuu nyt. Myös hartaasti odotettu kesä sekä meditatiivinen puuhastelu kasvimaalla ovat vaikuttaneet voimakkaasti teosten syntyyn ja näyttelyn aiheeseen.

Työskentely kokemuksena ja kunnioitus materiaalia kohtaan muokkaavat osaltaan teoksen sisältöä. Muovailemalla voin ilmaista sitä, mitä sanoin on vaikea kertoa tai ajatellakaan. Teosteni pääasiallinen materiaali on keramiikka, johon toisinaan yhdistän muita materiaaleja, kuten metallia tai tekstiiliä. Teosten realistiset muodot yhdistyvät surrealistisiin, unenomaisiin aiheisiin, jotka kertovat omaa tarinaansa, henkilökohtaista ja silti universaalia.

Katri-Maria Huhtakallio (s. 1983) on helsinkiläinen kuvanveistäjä. Huhtakallio on valmistunut Taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta vuonna 2017. Hänen teoksiaan on mm. Valtion taideteostoimikunnan sekä Suomen käsityön museon kokoelmissa.

Taiteen edistämiskeskus on tukenut näyttelyä.

Katri-Maria Huhtakallio, Kultasuu II, 2021, lasitettu ja kullattu kivitavara, 20 x 20 x 30 cm

Julia Masalin ja Piiti Blomqvist – Not a girl not yet a woman

Tapasimme Pekka Halosen akatemiassa, kun aloitimme opiskelut samalla luokalla. Meitä on alusta asti yhdistänyt taiteellinen tyyli sekä herkkyys ympäristölle. Kauneuden etsiminen ja sen luominen omaan elinympäristöön on meille molemmille tärkeää. Kauneus antaa turvaa ja inspiraatiota. Käsittelyssä olevat teemat pohjautuvat elämänvaiheeseen jossa olemme; aikuisuuden kynnykseen. Olemme kohdanneet vaiheen myötä uusia tunteita, joita ei voi määritellä etukäteen. Määrittelemisen sijaan tunteet saavat olla olemassa sellaisina kuin ne ovat. Näyttelyn idea syntyi, kun kävimme molemmat läpi samanlaista elämäntilannetta viime kesänä. Olimme yhdessä valmistuneet keväällä ja koulun loputtua tuntui olevansa tyhjän päällä, nämä tunteet huipentuivat eräänlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin.

Olemme halunneet näyttelymme Not a girl not yet a woman kautta luoda oman maailman, jonka keskeisessä roolissa on raskaita tunteita ja melankolisuutta kätkettynä esteettisen ja leikkisän pinnan alle. Oman maailman luominen ja siihen uppoutuminen on ollut meille molemmille tuttua sekä ominaista jo lapsuudesta lähtien. Pohdimme tunteita ja identiteettiä tuomalla ne eloon satumaisessa ympäristössä. Vaikeat, abstraktit tunteet tuntuvat helpommilta, kun ne sijoittaa teoksissa oleviin hahmoihin ja tiloihin.

Pohdimme tyttöyttä, millaisia kivoja, mutta toisaalta traumatisoivia asioita siihen on liittynyt. Se, että pitää kauneutta tärkeänä ja saa inspiraatiota tyttömäisiksi mielletyistä asioista on aiheuttanut häpeän tunteita. Tyttöys ja tyttömäiset piirteet ovat yhteiskunnassamme väheksyttyjä ja jopa välteltäviä ominaisuuksia. On ollut voimauttavaa tuoda räiskyvästi esille tyttömäisyys iloisten värien ja leikkisyyden kautta.

Olemme toteuttaneet useat teoksista yhdessä työskennellen vaihdellen kummankin kodeissa, tämä näkyy teoksissa tilallisuutena. Lohtua saa konkreettisesta ympäröivästä maailmasta: huoneen katosta roikkuvasta lampusta, räikeästä matosta lattialla ja koriste- esineistä ikkunalaudalla, vastaavanlaisia asioita olemme kodeissamme piirtäneet. Materiaalit, joilla teokset on toteutettu ovat myös tärkeässä roolissa. Pastelliliiduilla ja savella työskenteleminen on tuntunut lohdullisen konkreettiselta.

Haluamme antaa katsojalle mahdollisuuden samaistua ja tuntea kauneuden tuomaa lohtua luomassamme maailmassa.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus sekä Svenska Kulturstiftelsen.

Piiti Blomqvist, Loss of innocence, 2021, pastelliliitu paperille, 47,5 x 63 cm

Pauliina Heinänen / Henna Nuutinen / Heidi Anniina Mattila / Suvi Härkönen

Pauliina Heinänen – Uoma

Uoma on kohta, josta jokin on kulkenut niin, että liikkeestä on jäänyt painauma. Se on uurros, jossa materiaa on aiemmin ollut, mutta nyt koverrettu pois. Uoma rajautuu ulos ympäröivästä, syntyy ja syvenee vähitellen. Läsnä on liike, aika ja sattuma.

Näyttelyni Uoma koostuu kaiverruksista pigmenttiprinteille. Teokset syntyvät halusta kurkottaa kuvaa kohti, niihin säilöttyihin muistoihin. Olen valokuvannut rantakallioita vuosina 2017–2021 Porvoon saaristossa ja Helsingin Marjaniemessä: paikoissa, joissa koen erityistä kuuluvuutta. 

Kaiverran mustavalkoisten valokuvien pintaa terävällä, metallisella raapekynällä ja käyn vuoropuhelua kuvien ja luonnon kanssa. Pigmenttiprintin pinta taipuu tekoni myötä, ja teokset muuttuvat uniikeiksi yhdistelmiksi valokuvaa ja kaiverrusta. 

Käteni johdattaa sellaisen kuvan alueelle, jonne pelkällä katseella, valokuvalla, ei ole mahdollista päästä. Uomassa kysyn, miten käden kaivertama kuva eroaa valokuvasta. Missä kohtaa kaksi erillistä kuvaa solmiutuvat yhteen, missä ne eroavat?

Näyttelyssä on valokuvien lisäksi esillä luonnonkiviä, joiden pintaa olen kaivertanut kuten kuvia. Näyttelyn teokset syntyvät kädenjälkeni ja alkuperäisen materiaalin yhdistelmästä. Kokonaisuus kutsuu tuon kynnyksen äärelle, kahden maailman leikkauspisteeseen, Uomaan.

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Pauliina Heinänen, Vuolu I, 2021, kaiverrus pigmenttiprintille, kehystetty, 24 x 30 cm

Henna Nuutinen – Suruvaippa

Suruvaippa on ensimmäinen yksityisnäyttelyni. Valmistun kesäkuussa taiteen maisteriksi ja hiljattain valmistuneen opinnäytetyöni aikana olen löytänyt tämänhetkisen suuntani keramiikkataiteen parissa. Abstraktit veistokset ovat intuitiivisen tekemisen tulos. Annan materiaalin kuljettaa muotoa ja näyttää suuntaa. Veistoksissa toistuu orgaaninen muotokieli. Työt voisivatkin olla jonkinlainen ylistys luonnolle. Olen rakentanut veistokset hyvin ohuella seinämällä, mikä tuo kovaksi keramiikaksi poltetulle savelle yllättävän hauraan puolen, jota on mahdotonta havaita vain teoksia katselemalla. Työt ovat nyt olemassa ja keramiikka voi kestää elämää tuhansia vuosia, mutta kuitenkin katoavaisuus ja hauraus on läsnä. Samanlainen hauraus kannattelee vahvalta ja voimakkaalta vaikuttavaa luontoa – sen jokainen osa on tärkeä.

Videoteos ”Väki” syntyi minua kiehtovasta animistisesta ajatuksesta, että kaikella ympärillämme, kuten puilla, järvillä ja eläimillä on sielu. Luontoa ja sen elämää tulisi kohdella kunnioittavasti, etteivät henget suuttuisi. Valitettavasti tätä ajatusta ei enää nykypäivän ihmisillä ole. Me emme pyydä anteeksi eineshyllyn kanankoivelta, että se täyttää vatsamme. Hävitämme metsät ja roskaamme järvet ja meret häpeilemättä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että meillä on kyky eettiseen ajatteluun ja tiedostamme toimemme varsin hyvin. Lopulta olemme kuitenkin kovin pieniä, emmekä voi mitään sille, että luonto ottaa aina paikkansa. Se pärjää ilman meitä, mutta me emme pärjää ilman sitä.

Henna Nuutinen, Nimetön, 2021

Heidi Mattila – Mixtape

Näyttely koostuu koronavuoden aikana syntyneistä maalauksista. Vietin paljon aikaa yksin työhuoneella, tarkkailin ja yritin jäsennellä maailmaa, etsiä kadonnutta yhteyttä. Maalausprosessiin vaikutti työhuoneella kuuntelemani musiikki, josta tuli sosiaalisen elämän korvike ja lohdun tuoja yksinäisen pandemia-ajan kuluessa. Musiikin sävelet veivät minut hetkeksi pois vieraaksi muuttuneesta, pysähtyneestä pandemiatodellisuudesta. Musiikki vaikuttaa kehollisella tasolla, samoin kuin toisten ihmisten tapaaminen.

Kuuntelemani musiikki sai aikaan nostalgian eri aikaan ja paikkaan, kuten 1970-luvun New Yorkin rämiseville klubeille, 80-luvun Californiaan ja 2010-luvun Tampereelle. Sävelten luoma tunnelma tuli näkyväksi maalauksissani. Samoin, kuin kuuntelemilleni tallenteille on tarttunut soittajan käden osuminen kitaran kieliin juuri oikeassa kulmassa, tarttuu maalauksen pintaan käteni liike juuri sillä hetkellä. Maalaus on jälki ohikiitävästä hetkestä. Löysin kuuntelemieni kappaleiden lyriikoista myös nimet maalauksilleni.

Mixtapet olivat aikana ennen suoratoistopalveluiden läpimurtoa itse nauhoitettuja kasetteja tai kotona poltettuja CD:tä, joihon oli koottu sekalainen valikoima hyviä kappaleita. Usein mixtapeja tehtiin suurella hartaudella ja niitä annettiin lahjaksi lähimmille ystäville, joiden haluttiin kuulevan juuri tietyt, itselle tärkeät biisit. Samalla ajatuksella olen valinnut teokset tähän näyttelyyn.

Teoksissani vuorottelevat paksut, tekstuuriset maalikerrokset ja ohuet, läpikuultavat pinnat. Maali ei ole aina levitetty hallitusti siveltimellä, vaan se voi olla ennemminkin jälki kankaalla, painettu, raaputettu tai levinnyt. Maalauksissani on kyse siitä, mitä niissä tapahtuu – jännitteitä, kontrasteja ja muotojen ja värien suhdetta toisiinsa. Maalaaminen on minulle hetkeen keskittymistä ja kaaoksen järjestelyä.

Heidi Anniina Mattila (s.1983) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee maalauksen ja installaation parissa. Mattila on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun AMK:n Taideakatemiasta vuonna 2008.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Lisätietoja: www.heidianniinamattila.com, heidi.mattila@gmail.com

Heidi Anniina Mattila, Beginning to See the Light, 2020, akryyli ja kollaasi akvarellipaperille,
40 x 30 cm

Suvi Härkönen – Depth

Suvi Härkösen näyttely Depth Galleria Uuden Kipinän Kirnu-tilassa johdattelee visuaaliselle matkalle läpi samettisten laskosten.

Härkönen käyttää veistoksellisissa objekteissaan erilaisia kankaan laskostamisen ja muotoilun tekniikoita. Teosten pääasiallisina materiaaleina ovat sametti, puu, kumi ja metalli. Teokset ovat abstrakteja, mutta ne herättävät assosiaatioita sekä luonnonelementeistä että ruumiillisuudesta. Sametti materiaalina yhdistyy fantasiaan, odotukseen ja haltioitumiseen, yltäkylläiseen glamouriin, elokuvan ja teatterin hehkuviin esirippuihin, taianomaisiin tiloihin. Hohtavan pinnan alla avautuu kuitenkin toinen maailma, käänteinen kuva ja glamourin yöpuoli, jossa taika hajoaa tyhjyyteen. Väistämättä muodostuvissa varjoissa katse vajoaa syvemmälle – sametin laskoksin piirtyvät kuvat ja näkymät johdattavat pois hetkestä, horisontin taakse ja ihon alle, menneisiin maisemiin.

Suvi Härkönen on kuvanveistäjä ja installaatiotaiteilija, joka asuu ja työskentelee Porvoossa. Hän on opiskellut kuvataiteilijaksi Lahden Ammattikorkeakoulun Taideinstituutissa ja taiteen maisteriksi Aalto-yliopistossa. Härkösen teoksia on ollut esillä muun muassa Galleria Hippolytessä, Galleria Sculptorissa ja Galleria Huudossa Helsingissä, Porvoon Taidehallissa, GalleriaKONEessa Hämeenlinnassa sekä Galleria Mältinrannassa ja Kulttuuritalo Laikussa Tampereella.

Näyttelyä on tukenut Svenska kulturfonden.

Suvi Härkönen, Attached, 2020, sametti, kovalevy, puu, kumi, metalli, 56 x 77 x 10 cm

19.5.–6.6.2021 Jukka Rusanen / Anu Perkkiö / Kaarina Kuusisto-Lukkari / Kaisu Häkkänen

Jukka Rusanen – Intiimi

Näyttely kertoo asioiden välisistä suhteista. Siitä kuinka erilaiset nimittäjät vaikuttavat toisiinsa. Näyttelyn lähtökohtana on klassinen maalaustaide; sen rytmi, aiheet, materiaalisuus. Olen lähestynyt näitä nimittäjiä perinteisen maalaamisen, kollaasin ja kankaankudonnan keinoin. Näillä tavoin pyrin välittämään kokemuksen, joka syntyy erilaisten materiaalien ja tapojen vuorovaikutuksesta. Voitaisiin sanoa, että kyseessä on purettu kuva. Se mitä koen katsoessani klassisen maalauksen ideaalia esimerkkiä. Tässä näyttelyssä tämä kuvitteellinen lähtökuva on ollut ranskalainen rokokoomaalaus. Niissä esiintyvä lihallisuus, aistikkuus, materiaalisuus, turhamaisuus, kauneus ja raadollisuus.

Näyttelyssä on esillä teos jonka olen kutonut käsin kangaspuissa. Tämän tekniikan opiskelin Lahdessa Kankurin Ilon kudontakeskuksessa. Tässä kahdeksan metrisessä drapediassa yhdistyy klassinen ihanne ja perinteinen, jopa arkinen, materiaalisuus ja käsityötraditio. On mielenkiintoista kuinka jokin hyvin paikallinen ja ikiaikainen yhdistyy ajatuksesta ylevään ja jopa henkiseen muotoon.

Näyttely on jatkumoa keväällä 2020 pitämälleni Luonnos -näyttelylle Helsinki Contemporary galleriassa. Tässä intiimimmässä kokonaisuudessa on samoja nimittäjiä uudelleen tulkittuna. Alku -tekstiiliteos on molemmissa näyttelyissä ollut ajatuksen rankana.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Jukka Rusanen, Alku, 2019, pellava, juutti ja akryyli, käsinkudottu, koko muuntuva, kuva Jussi Tiainen

Anu Perkkiö / Tuhansien kivikkojen lävitse

[‒ ‒] minut minä kannan, uneksivan lapsen

huuhdon rantakivikkoa vasten kuin rievun kunnes minusta ei jää mitään jäljelle
kuin minuuden kaiku
ja minä, joka elän

Älkää kertoko enää jälkikäteen
mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mitä itse ette olisi kuitenkaan tehneet
sillä olen onnellinen ja vapaa
vaikka tuhansien kivikkojen lävitse

Miten voisin tietää, mihin minua sattuu
ellen katsoisi kipua kohti ja tuntisi?
Vuodet vierivät ja jokaisella synnyn uudelleen minä olen ihminen, ihmeen veroinen

enkä kukaan enkä ketään enää koskaan

Tämän maailman lävitse vain ihmeen kaupalla selviää selkiää jokainen ihme

‒ katkelma Utu Kehrääjän runosta Uneksiva lapsi

Anu Perkkiö (s.1993) on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta keväällä 2021. Viimeaikaisissa töissä valon ja varjon leikki on ollut tärkeässä osassa maalausprosessia kuin myös teemallisesti. Teoksissa esiintyy usein hahmoja ja paikkoja, joiden ulkoiset yksityiskohdat ovat piilotettu tai häivytetty pois jättäen tilaa abstraktiolle ja vapaalle assosiaatiolle. Perkkiö rakentaa akryyli- ja öljyväri maalauksiaan akvarellimaisen kerroksellisesti, jolloin valokohdat hohkaavat maalikerrosten läpi. Teosten unimainen tunnelma ohjaa kiinnittämään huomion samaistumiskohtiin, ristiriitoihin ja sisäiseen puheeseen.

Anu Perkkiö, Jäljelle jääneet, 2021, akryyli ja öljyväri kankaalle 100 x 70 cm

Kaarina Kuusisto-Lukkari / Loputon leikki

Peruslevottomana sieluna innostun aina uusista ja monenlaisista materiaaleista ja tekniikoista joilla toteuttaa taideteoksiani. Yksi asia on kulkenut läpi vuosikymmenten mukanani ja se on ”omalla kielelläni” ilmaan piirtäminen. Viiva ja sen irrottaminen paperilta on haaste jota olen alitajuisesti tehnyt jo pitkään. Olen käyttänyt aiemmissa teoksissani erilaisia jäykkiä lankoja ja kaapeleita, rauta-, teräs- ja kuparilankoja ja muovilla päällystettyjä johtoja. Tarkoitus on ollut saada viiva pysymään ilmassa, siis muodostamaan piirrettyjä veistoksia. Siksipä 3D -kynä ja siinä käytettävä PLA-muovinauha joilla toteutan uusinta installaatiotani, Loputon leikki, on luonnollinen jatkumo tähän työhön.

Taiteeni on nyt leikkiä jota leikin uudella välineellä. 3D-kynä ja PLA filamentit ovat minulle antoisa ja mielenkiintoinen taiteen tekemisen tekniikka. 3D-kynällä on varmaankin painolastinaan askartelutekniikan maine mutta itselleni se on osoittautunut erittäin mielenkiintoiseksi tekniikaksi. Teosten keveys, värikkyys, ilmavuus ja ilmaan piirrettävyys tuovat teoksille aivan uusia ulottuvuuksia.

Olen kainuulainen kuvataiteilija. Kotini ja työhuoneeni, Kuusiston KorpiKalleria, sijaitsee Sotkamon Paakissa vanhalla kansakoululla. Teen taidettani hyvin erilaisista materiaaleista. Valikoimaani kuuluu akvarellit, akryylimaalaus, keramiikka, 3d-kynä, romutaide, ympäristötaide ja varmaan vielä ennätän oppia jotain muutakin.

Taideteosten aiheita löydän ympäristöstäni, omasta mielikuvituksestani ja ajankohtaisista asioista. Olen pitänyt näyttelyitä vuodesta1997 alkaen aktiivisesti ympäri Suomea.

Opetan keramiikkaa ja kuvanveistoa ym. alaan liittyviä aineita Kainuun kansalaisopistoissa.

Sotkamossa 30.3.2021

Kaarina Kuusisto-Lukkari, Purkkapallotäti, 2020, 3D kynällä tulostettu, värilliset PLA filamenti, 42 x 42 x 28 cm

Kaisu Häkkänen / Metsän ääri

Teossarja tutkii tavallista lähiluontoa ja sen yksityiskohtia. Sarja on kuvattu neulanreikäkameralla ja teosten viimeistelyssä on mehiläisvahalla ja valolla on vahva asema.

Luonnosta on tullut elämystehdas. Hakiessamme luontokokemuksia valikoimme henkeäsalpaavat näköalapaikat ja luontomuistomerkit kuluttaen ne nopeasti loppuun. Vietämme aikaa luonnossa jonottaen ja kompastellen edellä kulkevan kantapäille. Luontoaiheiset lifestyle-ohjelmat ovat nostaneet esiin metsiin kätkeytyvät aarteet ja sosiaalinen media on vaikuttanut siihen, miten me näiden aarteiden äärellä käyttäydytään. Suoja-aidatkaan eivät pidättele, koska kuva on otettava sieltä, mistä saadaan paras.

Teossarja Metsän ääri on tehty omassa lähimetsässä hakkuuaukkojen välissä. Maisema ei vedä vertoja kansallispuistoille, mutta luonnolla on kerrottavaa meille muillakin kuin visuaalisesti häikäisevillä ominaisuuksillaan.

Käytän kuvaamisen neulanreikäkameraa, jolla kuvattaessa valotusaika on aina pitkä.Tavallisella kameralla valottaminen tapahtuu sekunnin sadasosissa, neulanreikäkameralla valotetaan minuuteista tunteihin. Pitkästä valotusajasta johtuen neulanreikäkamera esittää eräänlaisen optisen tiedostamattoman, koska pitkä valotusaika tuo näkymän esiin sellaisella tavalla tapahtumattomana, jota ihmisen oma aikakäsitys ei hahmota. Kuviin tulee häivähdys metsässä piilevistä voimista ja sen ikiaikaisesta olemassaolosta.

Teossarjan kuvat on käsitelty mehiläisvahaseoksella. Vaha on suoja, mitta siitä tulee myös kiinnostava osa teosta. Vahattu kuva on läpikuultava ha takaa tuleva valo tuo kokonaisuuteen vahvan kolmiulotteisuuden tunnun. Olen rakentanut kuville syvät kehykset, joiden sisään olen asentanut kullekin kuvalle sopivan valon.

Kaisu Häkkänen, teossarjasta Metsän ääri, 2021, neulanreikäkamera, mehiläisvahaseoksella vahattu pigmenttivedos 110 x 130 cm

28.4.–16.5.2021 Yasushi Koyama / Anni Terävä / Kaija Eerola / Hanna Lamnaouer

Yasushi Koyama – Kevät metsä

Kun kevät alkaa, voit löytää paljon uusia lehtiä puista. Se on uuden elämän alku ja luonnon energian näkyväksi tuleminen kylmän ja pimeän talven jälkeen. Kevät metsässä on paljon uutta elämää niin puissa, lehdissä, ruohossa kuin eläimissäkin. Kun sinä näet eläimiä keväisessä metsässä, sinä voit tuntea luonnon puhtauden. Kevät metsässä luonto sisältää raikkauden, lempeyden, vilpittömyyden, rauhan ja viattomuuden. Eläinten maailma keväisessä metsässä kertoo ja näyttää näitä tunteita näyttelyn vieraille.

Näyttelyssä esitetään suomalaisia eläimiä keväisessä metsässä. Siellä on karhu, susi, kettu, jänis, kärppä, ilves sekä tikka, jotka on tehty puusta ja keramiikasta. Näyttelyssä on myös esillä suuri puuveistos “tassua heiluttava karhu” (noin 160 cm korkea) joka on tehty Lahden Painovoimassa. Gallerian seinillä on seinämaalauksia koivuista, jotka ilmentävät raikasta vihreää metsää.

Koyaman tekemiä eläinveistoksia on kuvailtu söpöiksi, viattomiksi ja humoristisiksi. Suurin osa puuveistoksista on tehty yhdestä puusta käsin talttaa käyttäen. Suomalainen luonto, muotoilu ja kuvitus sekä suomalaisten taiteilijoiden Katja Tukiaisen ja Kim Simonssonin taide ja Muumit ovat myös inspiroineet Koyamaa. Samanlailla myös japanilainen manga, anime, Yoshitomo Naran neo-pop taiteella on ollut vahva vaikutus hänen taiteelliseen kieleen.

Koyama valmistui kuvataiteilijaksi Saimaan AMK:sta vuonna 2010 ja ylemmästä AMK:sta vuonna 2016. Koyama kuuluu Suomen Kuvanveistäjäliittoon, MUU ry:hyn, Helsingin Taiteilijaseuraan, Teollisuustaiteen Liitto Ornamoon ja Kuvasto ry:hyn.

https://www.yasushikoyama.com/

When spring begins, you would find a lot of new leaves on trees. It shows the beginning of new life and visible energy of nature after coldness and darkness in winter. Spring forest has a lot of new lives of tree, leaf, grass and animals. When you see animals in a spring forest, you would feel a pure nature. The nature in a spring forest includes freshness, gentleness, loyalness, calm and innocence. The world of animals in spring forest narrates and shows those feelings to exhibition visitors.

In the exhibition I show Finnish animals in a spring forest such as bear, wolf, fox, rabbit, stoat, wild cat, woodpecker etc made from wood and ceramic. The largest work is the wood sculpture “Waving bear” (160 cm high). I also show the wall painting of white birches to express the fresh green of spring forest.

My animal figures are described “cute, innocent and humorous”. Most of my wood works are made from one piece of wood by using hand chisels. Finnish nature, design & illustration, Finnish artists Katja Tukiainen & Kim Simonsson, and Finnish cartoon Moomin have inspired me. Similarly, the Japanese Manga, Anime, Yoshitomo Nara ́s Neo-pop art have also strongly influenced on his artistic language.

Koyama graduated from Saimaa University of Applied Sciences (LAB University of Applied Sciences) as a Bachelor of Fine Arts in 2010 and as a Master of Fine Arts in 2016. Koyama is a member of the association of Finnish sculptors, The artists association MUU ry, Helsinki Artist Association, Ornamo and Kuvasto ry.

Yasushi Koyama, 4 animals, 2021, puuveistoksia

Anni Terävä – Zeitmass

Vauhtini hidastuu. Jään tuijottamaan. Ehkä joku sininen. Sinervä. Käännän kankaan ympäri. Selvästi liian painava ruskea. Astun taaksepäin. En pysty ymmärtämään, mitä siinä on. En näe sitä. Se on jotenkin liian levoton, hajallaan. Siinä on liikaa ja liian vähän. Astun vielä kauemmas. Keikistelen päätä puolelta toiselle. Toinen silmä kiinni. Ulkoa tuleva valonsäde tekee minut sokeaksi. Lattialla oleva tahra estää näkemästä. Peitän sen. Josko nyt? Se tarvitsee pientä ja tiheää liikettä, intensiteettiä. Teippaan loisteputken päälle kankaan. Kuinka kukaan voi nähdä mitään tällaisessa valossa? Päässä surisee. 1 think we need to do something about this yellow yes yes maybe it is very ugly now yes. Puhelen itsekseni. Miksi englanniksi? Miksi aina englanniksi? Pitikö se tehdä niin holtittomasti, että siitä tuli noin tajuttoman ruma? Sen siitä saa, kun yrittää olla spontaani. Lisään harmaata. Vähennän harmaata. Lisään harmaata, vähennän harmaata. Käännän kankaan ympäri. Ok, ehkä ongelmani ei olekaan harmaa. Mieleeni tulee maalauksesta saamani kommentti: ”miksi teit siitä niin ruman?” Niin, niin miksi? Naurattaa. Toisaalta: ”rumaa maalausta täytyy puolustaa,” sanoi toinen. Koska pitää puolustaa ja koska tuhota?

Maalaus on rytmejä. Koetan löytää kakofoniasta sävelkuvion. Temponi tempoilee.

Anni Terävä (s.1981) on Helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee maalauksen, valokuvauksen ja videon parissa. Terävä käsittelee työskentelyssään kehollisuuteen liittyviä teemoja, fyysisyyttä, fyysisiä rajoitteita, ihmistenvälistä ei-kielellistä kommunikaatiota ja kehonkieltä. Terävä on valmistunut valokuvataiteen kandidaatiksi Kent 1nstitute of Art and Designista, Englannista 2006 ja taidemaalariksi Vapaasta Taidekoulusta 2016.

anni.terava@gmail.com
https://cargocollective.com/anniterava

Anni Terävä, Zeitmass II, 2019, öljy kankaalle, 144 x 125 cm

Kaija Eerola – Kaikenmoista

Kaikenmoista -näyttelyni idea lähti ihmisten paikallaanolosta vallitsevan pysähtyneen maailman tilanteen takia. Pohdin maalatessani, että mikä ihmisiä liikuttaa eristyksissä, kun side toisiin ihmisiin on katkaistuna. Työni ammentavat värikästä ja eläväistä tarinaansa erilaisesta liikkeestä: ilmeistä ja eleistä kasvoilla sekä ihmisistä tanssin pyörteissä. Valmistuttuani taidemaalariksi vuonna 2014 Vapaasta Taidekoulusta, jatkuva liike on ollut olennainen osa tapaani työskennellä. Maalaukseni ovat kerroksellisia ja elävät jatkuvasti niiden jokaisessa vaiheessa aina suunnitelmasta valmiiseen työhön. Liike on siis jatkuvaa, joskus pientäkin, mutta se ei lopu eristyksissäkään.

Kaija Eerola, Pink, 2021, öljy mdf:lle 62 x 62 cm

Hanna Lamnaouer – Pinnan alla

Olen salolainen kuvataiteilija. Näyttelyni koostuu neulahuovutustekniikalla tehdyistä veistoksista ja reliefeistä sekä akvarellimaalauksista. Teosten kautta tuon esiin aistien välittämän kokemuksen maailmasta. Aistiessamme olemme enemmän kuin osa maailmaa: aistiessamme olemme maailma.

Teokset kuvaavat sisäisten ja ulkoisten aistimusten välittämää mielenrauhaa, sulautumista, mutta myös aistimusten välittämää erillisyyden kokemusta. Ihon ahavoitunut pinta antaa muutoin tyynelle olemukselle sisäistä voimaa ja karaistunutta ilmeikkyyttä. Pehmeä villa ilmentää myös elämän haurautta ja herkkyyttä. Pieni lapsi on kosketuksissa maailmaan ensisijaisesti suun kautta. Suuta kuvaavien reliefien kautta kuvaan tätä välitöntä ja perustavanlaatuista suhdetta maailmaan.

Aistit kiinnittävät meidät lujimmin maailmaan ja vahvistavat tunteitamme. Aistimaan pysähtyminen saa meidät ymmärtämään olevamme enemmän kuin häilyvät tunteemme, enemmän kuin erillinen osa maailmaa, velvoittaen pohtimaan arvojamme ja valintojamme. Voimaa on kaikessa. Se on hyvä syy kunnioittaa ja vaalia joka ikistä aineellista ilmiötä.

Hanna Lamnaouer, Iholla nro 1, 2018, akvarelli, 36 x 26 cm

8.–25.4.2021 Johanna Sipilä / Veera Nivalainen / Minja Laakso / Heli Mäki

Johanna Sipilä – I Wanna Be Like You

”Näyttelyni pohtii maalauksen keinoin ihmisen identiteettiä, eläinten ja ihmisten välistä erontekoa, sekä nokkimisjärjestyksiä. Aiheen pohdinta johti intuitiiviseen omakuvien ja apinoiden vuorottaiseen maalaamiseen.

Kun näyttelyni Uudessa Kipinässä siirtyi koronapandemian takia viime keväältä vuodella eteenpäin, tuntui etten voi enää toteuttaa sitä samanlaisena, kuin vuosi sitten olin suunnitellut. Silloin aiheena oli omakuvat abstraktien luontomaalausten ympäröiminä. Olin aloittanut maalausten kautta pohdinnan ei-ihmiskeskeisestä näkökulmasta, luonnon itseisarvosta ja itsestäni pienenä osana luontoa.

Maalatessa on mahdollista eläytyä kokonaisvaltaisesti ja intuitiivisesti aiheeseen kuin aiheeseen, tekniikka on hidas ja fyysiseen tapahtumaan sisältyy paljon kontemplaatiota ja kokeilua. Kuluneen vuoden aikana luonnon, eläinten ja erilaisten ympäristöjen valtava merkitys elämässäni on korostunut. Päätin jatkaa kokeiluja ihmiskeskeisen näkökulman rikkomisesta maalauksen keinoin. Yksinkertaistin aiheen toteutuksen näyttelyä varten lopulta niin, että maalasin vuorotellen omakuvia peilin kautta ja apinoita itse ottamieni valokuvien perusteella. Apinoiden katseeseen, olemukseen ja läsnäoloon alkoi tulla samoja sävyjä kuin omakuviin, ne alkoivat kietoutua toisiinsa. Sitten päätinkin yhdistää omat ja apinoiden piirteet hämmentäväksi hybridiksi. Mitä eroa ja mitä samaa meissä on? Mitä kadehdimme toisiltamme? Ihminen on ainoa eläin, joka haluaa olla irrallaan luonnosta. Mitä kaikkea se oikein tarkoittaa?”

Johanna Sipilä on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän valmistui Kuvataideakatemiasta maisteriksi vuonna 2007 ja opiskeli sitä ennen Vapaassa taidekoulussa, tällä hetkellä hän suorittaa kuvataidekasvatuksen maisteriopintoja Aalto-yliopistossa. Sipilä on työskennellyt viimeiset 6 vuotta Harakan saarella Helsingissä. Sipilän työskentely on fyysistä ja intensiivistä, maalauksissa on voimaa ja vahva tunnelataus. Hän on tehnyt maalausten lisäksi mm. maalausvideoita, piirroksia, installaatioita, performansseja ja konserttien lavavisuaaleja.

http://www.johannasipila.com/
https://www.instagram.com/jojohannasipila/

Johanna Sipilä, I Wanna Be Like You, 2021, öljy, akryyli ja muste kankaalle, 111 x 89 cm

Veera Nivalainen – Honey, milk and Eggs
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Honey, Milk and Eggs on valokuvallinen kokonaisuus, joka pyrkii hahmottelemaan kehoa pehmeänä, nestemäisenä, reagoivana, jopa abjektina, mutta ennen kaikkea informatiivisena materiaalisena kehyksenä. Kirjassa When Species Meet tutkija Donna Haraway kysyy, mitä hän koskettaa, kun koskettaa koiraa? Haraway huomauttaa, että ihmisen geeneistä vain noin 10 % on ihmisen geeniperimää ja loput bakteereita, sieniä ja alkueliöitä. Olen käsitellyt samankaltaisia ajatuksia; mitä todella kosketan, kun kosketan kananmunaa? Mitä eroa meillä on? Ainakin meillä on paljon yhteistä; nainen, eläin ja luonto kantavat jaettua alistamisen ja hyväksikäytön historiaa.

Olen työskennellyt valokuvan, skannografien ja videon kanssa käyttäen orgaanisia, pääasiallisesti eläinperäisiä materiaaleja, sekä omaa ihoani. Työtä on ohjannut kiinnostus valokuvan materiaalisiin mahdollisuuksiin sekä pin- taan kehon interaktiivismpana osana. Tarkastelen olemassaoloa ihmisenä, naisena ja eläimenä, sekä kuvaa haptisena ja utopistisena fantasiana; paikkana, joka uudelleenmäärittää tapaa katsoa, tuntea ja ajatella.

Veera Nivalainen, Sugar, Cream, Skin, 2020, akryylipohjustettu valokuvavedos, 90 x 126 cm

Minja Laakso – Tiikeritien huumaa

Lahtelaislähtöisen kuvataiteilija Minja Karoliina Laakson (s.1988) näyttely “Tiikeritien Huumaa” on hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä Lahdessa. Näyttely koostuu pääosin isoista öljyvärimaalauksista kankaalle, sekä pienemmistä öljyväri ja vahaliitu teoksista.

Tiikeritien Huumaa -näyttelyn maalausaiheet ovat tarinallisia ja luovat keskenään värikkään kokonaisuuden. Laakson maalausprosessin intuitiivisuus on antanut hänelle vapauden luoda alun uudelle myyttiselle tarinalle, joka syntyy munasta ja jatkuu Tiikeritienä maailmojen ääriin. Suoraan kankaalle maalatut isommat teokset rikkovat perinteisen taulun formaattia ja tuovat esille maalauksen uusia muotoja.

Laakso valmistui kuvataiteilijaksi LAB-ammattikorkeakoulusta vuonna 2020. Tällä hetkellä hän asuu, sekä työskentelee Helsingissä.

Minja Laakso, YötönYö (yksityiskohta), 2021, öljyväri, vahaliitu ja hiili kankaalle, 300 x 200cm

Heli Mäki – Konmari – Puhdistus

Heli Mäki on kuvanveistäjä ja installaatiotaiteilija, joka työstää vaihtelevista materiaaleista tilateoksia. Aihemaailma käsittää ihmisen elämänhistorian pysäyttäviä hetkiä, sekä yhteiskunnallisia ilmiöitä joita hän työstää teoksiksi. Oppiminen ja oivaltaminen teostyöskentelyn kautta on olennainen osa Mäen teoksien syntyprosessia ja hänen oma elämänhistoria tuo henkilökohtaisen näkökulman lopulliseen teokseen ja kirjalliseen materiaaliin.

Tilateokseni taustalla on ajanjakso, joka pakotti minut pysähtymään menneisyyden äärelle ja käsittelemään hankalaa fyysisen ja henkisen luopumisen aihetta. Läheisen ihmisen kuoleman jälkeen on tarve ja käsitellä mennyttä yhteistä aikaa ja elämänhistoriaa. Omaisena keräät lajittelet, peset, siivoat ja hävität konkreettiset tavarat ja tekstiilit. Puhdistat muistosi ja luot uudet. Työn äärellä on aikaa kohdata ja käsitellä ajatuksiaan vuosien takaa. Hämmennys ja helpotus vuorottelevat, jaksanko kohdata kaiken.

Cleansing Day

She is famous for her trousseau
             bedsheets with lace and beautifully marked linen.
Mangled stiff and smooth
             rolled and stacked in piles and streight lines.
She likes to wring laundry
             sheets, towels, tablecloth…
             even her husbands cotton handkerchief.
All wrinkle-free.
I wring her sheets ‒
             which used to be white,
             smooth
             and shiny
They all have a heavy stiff coating of grime,
             ingrained dirt.
It sticks to fingers.
             Human dough.
Piece of her life.

Heli Mäki, Konmari, 2021

17.3.–3.4.2021 Anssi Hanhela / Jemiina Halonen / Virpi Kanto / Marja Haapakangas & Maria Laitila

Anssi Hanhela – Päiväkirjani

Sukujuureni ovat vahvasti Haukiputaalta Pohjois-Pohjanmaalta, jonne palasin eri puolilla Suomea vietettyjen vuosien jälkeen. Taiteilijaurani alkoi 1980-luvulla ekspressiivisinä maisemamaalauksina. Ympyrä sulkeutui vuosituhannen vaihteessa, kun palasin konstruktivististen jumalkuvien ja minimalistisen seksuaalisuutta käsittelevin piilokuvien jälleen maalaamaan värikkäitä maalauksia. miehen elämä on olemassaolon kamppailua todellisuuden ja omien herkkien tunteiden välillä. Miehen elämä on eksistentialistista hätää siitä, mikä muistiin piirtyneistä jäljistä on todellisuutta, mikä yksinäisyydestä johtuvan haaveilun ja voimakkaiden tunteiden värittämää. Kaikki kuitenkin on yhtä totta, vaikka ymmärränkin, että ympäröivä maailma hahmottuu vahvasti itseni kautta.

Päiväkirjani on tarinoita, kohtauksia elämästä, jotka visualisoituvat värikkäinä ekspressiivisinä kuvina miehen seksuaalisuudesta, himosta, naisen ihanuudesta, ahdistavuudesta sekä kumppanuudesta. Jos miehen elämä on keskeisessä roolissa töissäni, niin on nainenkin. Huumorini on mustaa ja sarkastista, mutta tämä ilkikurisuus ei ole tarkoitettu kuoleman vakavaksi, vaan se on pääsytie aina uuteen.

Jemiina Halonen – Ragnarök

Tutut maisemat näyttäytyvät synkkinä ja sumuisina, kauniinakin. Voisi sanoa rauhoittavina, jos ei tuntisi niiden ahdistavaa painoa, kuulisi henkien pahantahtoista kuisketta puiden takaa.

Aikaa ei ole. On yksi pysähtynyt hetki, joka seuraavassa hetkessä on menneisyyttä ja tulevaisuus nykyisyyttä. Tässä on hetki ennen kaiken alkua, ennen ensimmäistäkään ajatusta, ja kaiken loppu, jumalten tuho. Tuhka laskeutuu ja punainen aurinko nousee.

Näyttelyn teokset on pääasiassa tehty musteella ja hiilijauheella kankaalle. Tekniikassa kiehtoo hiljentymisen ja harkinnan sekä sattumanvaraisuuden yhdistelmä. Lopullisen tuloksen voi nähdä vasta kun kangas on täysin kuivunut, mutta päätökset on työskennellessä tehtävä nopeasti. Se vaatii paitsi luottamusta omaan taitoon myös heittäytymistä sattuman varaan.

Jemiina Halonen (s. 1988) on kuvataiteilija, joka viettää liian vähän aikaa metsässä ja liikaa aikaa oman päänsä sisällä. Hänen hartain toiveensa on, että maailmanloppu tulee ennen seuraavaa deadlinea. Halonen valmistui Satakunnan Ammattikorkeakoulusta vuonna 2013 ja asuu tällä hetkellä Loviisassa. Hän työskentelee pääasiassa piirros- ja sekatekniikoiden ja taidegrafiikan parissa, viime aikoina mukaan on tullut myös keramiikkaa.

Työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Jemiina Halonen, Sacred Somber and Dark I, 2020, hiili ja muste kankaalle

Virpi Kanto – PERHE ja MUITA

Jälkeenpäin ne elävät omaa elämäänsä. Sitä ennen niiden kanssa on vietetty kuukausia, usean kanssa yhtä aikaa. Hylätty hyllylle, nostettu taas esille ja jatkettu. Lopulta meistä tulee tuttuja. Hetkeksi. Viimeinen yhteinen juhlallisuus on olla näyttelyssä. Siellä aseteltuna omaan rauhaansa ne luovat ympärilleen oman tunnelmansa. Sen jälkeen ne jatkavat matkaansa tai vain muuttuvat pikkuhiljaa vieraammiksi, vaikka istuvat tai seisovat työhuoneella, meditoivat omaa elämäänsä.

Tuon näyttelyyn pääasiassa reliefejä seinälle. Pääteos on Perhe.

Muovailen teokset savesta, otan kipsimuotin ja valan betoniin. Tätä tekniikkaa olen käyttänyt yli 30 vuotta.

Julkisiin teoksiin betoni sopii hyvin esim. Lahden Matkakeskuksen pyörätunnelin ”Kun lähdin he nukkuivat”, Kotkan Isopuiston veistos ”Elämäntanssi”.

Työskentelen ja asun Orimattilan Sammalistossa yhdessä mieheni kuvanveistäjä Tapani Kokon ja perheen kanssa. Kierrämme kesäisin Suomea Taidevankkuri Linnuntienä, joka on yhdistetty näyttely ja taideperformanssi. Esitystä on mahdollista tilata tapahtumiin.

www.virpikanto.fi
youtube: Taidevankkuri Linnuntie

Virpi Kanto, nimetön, 2020, betoni, 60 x 23 x 9 cm,
kuva: Ilkka Halso

Marja Haapakangas & Maria Laitila – Luonnonontila – The Shape of Nature

Luonnontila – The Shape of Nature on useista videoteoksista koostuva installaatio, joka luo tilaa nykytanssin, videotaiteen, äänitaiteen ja luonnon väliselle keholliselle vuorovaikutukselle. Se on kahden taiteilijan vaellus, kulku luonnossa etsien paikkoja, jotka pysäyttävät vaikuttavuudellaan ja antavat tilaa kohdata sisäinen ja ulkoinen maailma. Se etsii ja löytää uusia menetelmiä olla läsnä ja dialogissa tanssijan, kuvaajan, kameran ja luonnon kanssa. Se on luonnon puheenvuoro.

Galleria Uusi Kipinän näyttelyn teokset on kuvattu kevättalven valossa, Pohjois-Pohjanmaalla Martimon sydänmailla sekä Venäjällä Kostamuksen luonnonpuistossa, jossa olimme Art Karelian taiteilijaresidenssissä maaliskuussa 2020. Erämaassa koimme omanlaisen eristyksissä olemisen, jonka aistimme kokonaisvaltaisena rauhana. Näyttelyyn valitut tanssivideot pyrkivät keskustelemaan suon, metsän ja puiden olemuksen kanssa. Ne kertovat luonnon ja ihmisen matkasta, kiertokulusta ja yhteydestä, sekä toisaalta ihmisen toiminnasta ja sen jättämistä jäljistä.

Videoteokset keskustelevat eri seinille installoitujen näkymien kautta. Luonnon näyttämö voi olla ikiaikainen kelometsä, suo tai hakkuuaukea. Installaatioon on tuotu mukaan puumateriaalia eri muodoissa. Yksi tanssivideoista on koettavissa lisätyn todellisuuden kautta, suoraan puunkannon pinnalta, omaan puhelimeen ladatun AR-sovelluksen (Artivive) avulla. Näyttely tarjoaa tilan rauhoittumiselle sekä ottaa huomioon moniaistillisen kokemuksen. Teoksilla pyrimme ruokkimaan ajattelua uusista näkökulmista, olemalla tasa-arvoisessa positiossa luonnon ja ympäristön kanssa. Osallistumme keskusteluun luonnon monimuotoisuudesta ja posthumanismista.

Galleria Uusi Kipinässä koettavien tanssivideoiden äänimaisemat ovat luoneet tunnustusta saaneet äänitaiteilijat Laura Naukkarinen (Lau Nau) ja Tatu Rönkkö, joille luonto on merkittävä inspiraation lähde sekä konkreettisesti äänimateriaalien sammio.

Tähän mennessä Luonnontila – The Shape of Nature -projektimme teoksia on nähty Kansainvälisen tanssin päivän 2020 ohjelmistossa sekä Turun Tehdas Teatterin Poikkeus-Tila-Taide 2020 -ohjelmistossa. Yksi projektin teoksista valittiin myös kansainvälisen Art Ii biennaalin tapahtumaan kesäksi 2020. Galleria Uusi Kipinässä nähtävä teos Kelo esitetään toukokuussa 2021 osana kansainvälisen Frequenz Festival in Kiel -ohjelmistoa. Luonnontila – The Shape of Nature -teoskokonaisuus on saanut tukea Taiteen edistämiskeskukselta 2021.

Luonnontila on tanssi- ja esitystaiteilija Maria Laitilan (KM) sekä video- ja kuvataiteilija Marja Haapakankaan (TaM) yhteinen tanssivideoprojekti, joka sai alkunsa vuonna 2018. Laitilan vahvuuksia ovat vahva näyttämöllinen preesens, intuitio ja liikkeellinen improvisaatio. Hän toimii taiteen kentällä erityisesti esitys- ja kuvataiteen välimaastoissa. Haapakankaalle kuvaaminen on hetken vaikutelmien maalaamista sekä autenttisen liikkeen välittämistä liikkuvaan kuvaan. Tanssia kuvatessa hänelle olennaista on kinesteettisen empatian välittyminen. Yhteistä näille kahdelle taiteilijalle on ilmaista taiteessaan ihmisen vuorovaikutteista suhdetta luontoon, itseensä sekä toiseen ihmiseen. 

Videoiden yhteiskesto n. 25min

http://marjahaapakangas.blogspot.com/
Instagram: marialaitila

Marja Haapakangas ja Maria Laitila, stillkuva videoteoksesta Kai puu, 2021, Martimo

24.2.–14.3.2021 Arto Kettunen / Onni Takkinen / Laura Pajunen / Noora Ojanperä

Arto Kettunen – Elina

Näyttelyn nimi Elina viittaa puolisooni Elinaan, jota olen käyttänyt maalausteni mallina. Minulle oli tärkeää valita maalausten malliksi itselleni läheinen henkilö. Halusin kuvata maalauksissani nuoren naisen arkea. Aloitin maalaussarjan tekemisen noin kaksi vuotta sitten, vähän sen jälkeen, kun tapasin Elinan ensimmäistä kertaa.

Teosteni lähtökohtana on ollut itse ottamat valokuvat, mutta maalausprosessin edetessä olen etsinyt referenssimateriaalia myös muista lähteistä. Maalausteni valmistuminen kestää yleensä useita kuukausia, jopa vuosia. Suurin osa tästä ajasta ei ole aktiivista maalaamista, vaan teoksen työstäminen on enemmän katsomista. Katson teosta, ja yritän saada kaikki sommitelman osa-alueet toimimaan harmoniassa keskenään. Tässä kohtaa prosessi on haastavinta, ja työskentelyyn liittyy paljon kokeilua ja uudelleen maalaamista. Viimein kaikki alkaa kuitenkin toimia maalauksessa, ja olen kokonaisuuteen tyytyväinen – silloin maalaus on valmis.

– Arto Kettunen

Arto Kettunen (s. 1987) on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2016. Valmistumisen jälkeen Kettunen on osallistunut useisiin ryhmä- ja yksityisnäyttelyihin eri puolilla Suomea. Hänen teoksiaan on useissa kokoelmissa, muun muassa Valtion taidekokoelmissa.

Arto Kettunen, Wonder Woman 2020, 160 x 140 cm

Onni Takkinen – Sidottu/Tied Up

Onni Takkisen näyttely Sidottu/Tied Up, käsittelee taiteilijan omaa tunnemaailmaa ja taiteen tekemisen prosessia. Näyttely koostuu piirroksista, jotka on toteutettu hiilellä kankaalle ja paperille. Osa teoksista on piirustusperformanssien tulosta ja osa ekspressiivisiä maisemia.

Performanssien kautta toteutuneet piirrokset, ovat syntyneet halusta tutkia omien aistien toimintaa ja intuitiota. Sitomalla silmät ja kädet, piirtämisestä on tehty tarkoituksella hankalaa ja kömpelöä. Maisemapiirrokset ovat perinteisempiä hiilipiirroksia, hallittuja ekspressiivisiä kokonaisuuksia. Prosessien kautta on syntynyt erilaisia, mutta toisiaan tukevia maailmoja.

Onni Takkinen on Tampereella asuva kuvataiteilija, joka on valmistunut Saimaan ammattikorkeakoulusta 2018. Takkinen työskentelee monipuolisesti taiteen kentällä: maalausta, piirustusta, video- ja äänitaidetta, ja performansseja.

Takkisen teokset ovat ekspressiivisiä, eli ne käsittelevät hänen omia tunteitaan, joihin vaikuttaa ympäröivä todellisuus, kuten luonto ja ihmisen muokkaama kaupunkiympäristö, ja ihminen itse.

Onni Takkinen, Piirustusperformanssi (silmät ja kädet sidottuna), 2019, hiili kankaalle 140 x 170 cm

Laura Pajunen – Kipuestetiikka

Kivulla on oma narratiivinsa – jokainen vaihe piinaa omanlaisilla oireilla ja seurauksilla. Ne eivät rajoitu vain kehollisiin kokemuksiin, vaan laittaa ennakoimaan elämää ja pysäyttämään normaalin arjen – milloin sitä joutuu muuttamaan askellusta ettei takaraivossa tärähdä, istumaan pilkkopimeässä kuumassa suihkussa, painamaan sormia silmäkuoppien sisäkulmiin tai viettämään kipua seuraavan päivän epämääräisen olon sumussa. 

Kipuestetiikka -näyttely käsittelee kivun kokemisen ja ilmentymisen teemoja. Taiteilija Laura Pajunen on kärsinyt migreenistä lapsesta asti ja elää kroonisen päänsäryn kanssa. Näyttely on omakohtainen, visuaalinen ulostulo kivun kokemisesta, sen kanssa elämisestä sekä sen liittämisestä identiteetin jatkeeksi.

Taidemaalarina Pajunen pyrkii kuvaamaan kipua ja kivun narratiivia poikkeuksellisen seesteisellä otteella, pyrkien harmoniseen ja jopa rauhoittavaan teoskokonaisuuteen.

Laura Pajunen (1992) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta keväällä 2019. Lisäksi hän on suorittanut sarjakuvailmaisun ja animaation sivuaineet. Valmistumisensa jälkeen Pajunen on työskennellyt viimeiset puolitoista vuotta pääsääntöisesti öljyvärimaalaamisen parissa ja maalaa isoja, figuratiivisia teoksia. Teosten ilmaisuvoima syntyy tiiviistä rajauksista sekä tunneilmaisua korostavista, kokeellisista värimaailmoista. Pajunen on myynyt teoksia yksityiskokoelmiin ja osallistunut useaan ryhmänäyttelyyn. Ensimmäiset soolonäyttelyt ovatkin vasta tulossa pitkin vuosia 2021-2022. 

Laura Pajunen, Missä tuntuu, 2021, öljy kankaalle, 70 x 55 cm

Noora Ojanperä – I like danger – Ihastumisesta vaaran tunteeseen

Noora Ojanperän teos I like danger (IV) on jatkuvassa prosessissa oleva mediakollaasi, jonka lähtökohtana on kokemus hallinnan menettämisestä. 

Ojanperä työskentelee autofiktiivisen materiaalin, kuten videoiden, tekstipätkien sekä ääniraitojen parissa sattumaa hyödyntäen. Prosessin aikana muodot, rytmit sekä rakenteet rikkoutuvat luoden tilaa jollekin uudelle ja epäselvälle. 

I like danger (IV) on jatkoa online-teokselle, joka löytyy osoitteesta www.ilikedanger.fi

Noora Ojanperä (s.1993) on Helsingissä asuva kuvataiteilija. Hän työskentelee prosessinomaisesti useiden medioiden, kuten äänen, tekstin, valokuvan sekä liikkuvan kuvan parissa. Teoksissa toistuvat vaikeasti selitettävät järjestykset ja kokemukset intensiivisistä tunteista. Ojanperä on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun AMK:n Taideakatemiasta vuonna 2020

Noora Ojanperä, I like danger, 2020, ruutukaappaus videosta

3.–21.2.2021 Tuomo Lukkari / Sanna Kannisto / Ville Välikangas / Tapio Brotherus

Tuomo Lukkari – DA CAPO AL FINE

DA CAPO AL FINE
alusta uudelleen

          Puhtaat värit, murretut värit, kylmät ja lämpimät värit, valööri, kulööri, kultainenleikkaus, tekstuuri struktuuri, erilaiset kontrastit jne. Siinä taidemaalarille opetettua tietoa.
          ´´aatos aikaan taas menneeseen kulkee”, jolloin maalaaminen tapahtui vaistonvaraisesti ilman taideopetuksen antamaa tukea. Kun katson nyt esille asettamiani uusia maalauksiani, olen näkevinäni niissä alkukauden työskentelyn piirteitä.
          On kuitenkin niin, että kun telineelle asettaa uuden,tyhjän kankaan, niin samalla joutuu toteamaan; alusta uudelleen.

Tuomo Lukkari, Torjunta, 2019, öljyväri kankaalle, 155 x 122 cm

Sanna Kannisto – Observing Eye

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Sanna Kanniston yksityisnäyttely Observing Eye koostuu luontoon rakennetussa studiossa kuvatuista lintu- valokuvista ja useita kuvia sisältävistä valokuvakollaaseista.

Sanna Kanniston tuotanto asettautuu niin tieteellisen kuvituksen, lavastetun valokuvan kuin asetelmankin traditioon. Hän rakentaa kuvansa tarkoin studiossa. Linnut vaikuttavat olevan täydellisesti oksille asettautu- neita, valaistus on suunniteltu ja kuvausasetelmien yksityiskohdat kuten oksat ja telineet ovat tarkoin harkittuja. Studiossa olevat linnut saavat veistoksellisen olemuksen, kun niiden liike pysähtyy valkoista taustaa vasten tai kun ne istuvat osana taiteilijan rakentamaa asetelmaa. Kuvia ei ole kuitenkaan yritetty lavastaa luonnollisiksi, vaan prosessi on jätetty näkyviin: kasveissa näkyy leikkaamisen merkkejä, niitä on yhdistelty nippusiteillä, oksat voivat leijua tyhjyydessä ja näkyvissä voi olla studion rakenteita. Lintujen liikkeet ja oma tahto rikkovat suunnitelmallisuuden ja tuovat kuvaan sattuman elementin. Kuvissa sekoittuu teatterillinen esillepano ja valokuvan dokumentaarinen luonne.

Kannisto työskentelee tiiviissä yhteistyössä luonnontutkijoiden kanssa pohtien kuvissaan taiteen ja tieteen rajapintoja. Hän ei tutki vain eri lajien piirteitä vaan myös tieteellisen visualisoinnin koodeja. Myös oma positio toimijana, kokijana ja tutkijana on tarkastelun alla. Kuvaustudio toimii sekä laboratoriona että esiintymislavana valokuvausprosessille.

Suomessa kuvatut linnut (kuten näyttelyn pajulintu, hömötiainen ja pyrstötiaiset) ovat muuttolintuja, jotka on rengastettu Hangon lintutieteellisellä asemalla osana Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkimusta. Kannisto on saanut lintuja kuvattavakseen tutkimuksen jälkeen. Tavallinen kuvaussessio linnun kanssa kestää noin 20 minuuttia. Kaikki kuvaukset on tehty eettisiä toimintaperiaatteita noudattaen ja lintujen hyvin- vointi huomioiden.

Kollaasiteokset valottavat Kanniston työskentelyn taustoja ja esimerkiksi ajankohtaisia ekologisia kysy- myksiä, joita hän pohtii. Kollaasiteokset yhdistävät ja rinnastavat kuvia, tieteen tekstejä ja diagrammeja liittyen luonnontutkimustyöhön, tutkimusasemiin, maisemiin sekä lintujen- ja ympäristönsuojeluun ja uhkakuviin. Ekologisten kysymysten, kuten lintujen ja hyönteisten määrän vähenemisen, esiintuominen teoksen muodossa tuntui taiteilijasta juuri nyt tärkeältä.

Sanna Kanniston teosten vetoavuus perustuu siihen, miten lähellä kohteitaan taiteilija työskentelee: hänen luontosuhteensa, tapansa nähdä ja kokea luonto ovat keskeistä ilmaisussa ja yhteistyö tutkijoiden kanssa on tärkeä osa taiteellista prosessia. Kannisto ei myöskään pelkää näyttää kauneutta vaan näkee sen voimana ja vaikuttavuutena – se mikä voi vaikuttaa tunteisiin, voi myös muuttaa ihmisten käyttäytymistä.

Observing Eye -sarjan teokset ovat tulosta työskentelystä Suomessa, Italiassa, Saksassa, Baikalilla Venäjällä ja Costa Ricassa.

Sanna Kannistolle (s. 1974, Hämeenlinna) myönnettiin valokuvataiteen valtionpalkinto vuonna 2015. Taiteilijan teoksia on useissa merkittävissä museokokoelmissa, kuten Centre Pompidou, Pariisi, Ranska; Fotomuseum Winterthur, Sveitsi; Statoil Art Collection, Norja; Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki. Syksyllä 2020 saksalainen Hatje Cantz julkaisi Sanna Kanniston valokuvakirjan Observing Eye, jossa on 76 lintusarjan valokuvaa.

www.sannakannisto.com
Instagram: sanna_kannisto

Sanna Kannisto, Carduelis carduelis, 2019, pigmenttivedos, 40 x 32 cm

Ville Välikangas – Ihmisen maisema

Maalaaminen on osa elämääni. Se on tarve muiden tarpeiden joukossa. Maalaan usein ihmisen kuvan. Maalaamani hahmot ovat keksittyjä, mutta ajattelen usein, että kuvaan teoksissa itseäni. Toivon, että joku muukin voi löytää jotain itsestään kuvieni kautta. Maalauksissani on aina jotain esittävää, ihmisen lisäksi aiheitani on esimerkiksi maisema.

Yksittäiset värit tai väriyhdistelmät ovat minulle usein tunteiden symboleita. Tietysti väriyhdistelmät syntyvät myös puhtaasti maalauksen prosessin ehdottamina – joku tietty väri sopii hyvin toisen värin viereen. Maalausprosessini on usein vauhdikas. Toisaalta teoksen valmistumiseen saattaa mennä paljonkin aikaa, kun tuhoan maalikerroksia ja maalaan hävitetyn päälle taas uusia.

Ville Välikangas, Ensilumi, 2020, öljyväri kankaalle, 95 x 90 cm

Tapio Brotherus – Muodonmuutoksia

Tapio Brotheruksen Muodonmuutoksia-näyttely Galleria Uudessa Kipinässä käsittelee aihetta luonnollisen ympäristön ja ihmisen rakentaman keinotekoisen välisestä vuorovaikutuksesta. Orgaanisen luonnolliset muodot väistyvät geometrisen säännöllisyyden tieltä. Metsän mikrobit on poistettu normaalista elinympäristöstään ja siirretty ravinneliuoksella täytettyihin petrimaljoihin jatkamaan kasvuaan. Lajien väliset monitasoiset suhteet on pelkistetty palvelemaan ihmisen tarvetta kategorisoida ja hallita muuta elämää. Brotheruksen veistokset liikkuvat jossain oikean ja imitaation välisessä tilassa. Jos teet puun muotoisen veistoksen puusta, onko se pelkkä representaatio, vai ehkä jotain muuta?

Tapio Brotherus

Maailma muuttuu 13.–31.1.2021

KAARISILLAN VALMISTUVIEN KUVA-ARTESAANIEN NÄYTTELY

Joulukuussa 2020: 

Kun kirjoitimme lehdistötiedotetta elettiin maaliskuun alkua vuonna 2020. Näyttelyn toteutuminen oli vaakalaudalla, mutta totta kai valmistauduimme sitä varten. Nyt 10 kuukautta myöhemmin olemme valmistuneet ammattikoulusta ja jatkaneet kukin tahoillemme. Emme vielä maaliskuussa näyttelytiedotusta tehdessämme tienneet kuinka paljon maailma vajaassa vuodessa voisikaan muuttua.

Maaliskuussa 2020:

Olemme viimeistä vuotta opiskelemassa. Keväällä kaikki muuttuu ihan täydellisesti, kun valmistutaan. Uuteen elämään. Asiat ovat silloin muututtuansa erilaisia. Niihin pitää vain tottua, jos niistä ei tykkää tai päinvastoin.

Kaarisillan valmistuvien kuva-artesaanien näyttelyssä on kyse henkilökohtaisen maailman muuttumisesta valmistumisen myötä. Maailman muuttuminen tarkoittaa sitä, että asiat muuttuvat joko hyvään tai huonoon suuntaan riippumatta siitä teemmekö asialle mitään.

Anne Korhonen, Nykyajan Mona Lisa, 2019, liitu ja hiili

Näyttelyyn osallistuu kymmenen taiteilijaa. Katja Heikkilä tekee lyijykynätöitä, sekä maalaa akryyliväreillä. Hän käyttää töissään voimakkaita värejä. Heikkilää kiinnostaa luonto, meri ja maisemat. Julia Ivanoff kuvaa kauniita asioita. Katri Kaasalainen pitää maalaamisesta ja väreistä. Hänen lempivärinsä on sininen. Salla Karppanen piirtää mieluiten eläimiä ja maisemia puuväreillä.

Miika Kurki, Bisnesmies, 2020, puuväri

Anne Korhonen tekee muotokuvia, koiria, sekä satuhahmoja. Hän käyttää töissään akryylivärejä, kuivapastelliliituja, vahaliituja ja lyijykynää. Korhonen tavoittelee töissään aina kolmiulotteisuutta. Miika Kurki tykkää tehdä mediataidetta ja musiikkia, sekä piirtää dinosauruksia. Joona Manninen enimmäkseen maalaa ja piirtää. Viljo Pertola maalaa akryyli- ja vesiväreillä, sekä rakentaa tarpeellisista materiaaleista fantasia-aiheisia teoksia.

Viljo Pertola, Vartiopuu, 2020, keramiikka, 40 x 35 cm

Jyry Sirén maalaa maisemia, kaupunkikuvia ja lapsuuskuvia akryyliväreillä ja joskus vesiväreillä. Ville von Martens tykkää tehdä eläimiä erityisesti savesta ja paperiliisterimenetelmällä.

Jyry Sirén, Piknikillä Suomenlinnassa, 2020, akryyli

Näyttely levittäytyy Galleria Uuden Kipinän Kennoon, Kulmaan, Kymiin ja Kirnuun. Mukana on opiskeluaikana valmistuneita piirustuksia, maalauksia, veistoksia ja mediataidetta. Maailma muuttuu joka päivä uudenlaiseksi.

16.12.2020–10.1.2021 Hanna Koikkalainen / Kari Pyykönen / Teemu Siika / Mari Aulinen

Hanna Koikkalainen – Satavuotias yö

Soiva valokuvanäyttely Suomen sisällissodasta

Valokuvaaja Hanna Koikkalaisen (s. 1980) soiva valokuvanäyttely ”Satavuotias yö” käsittelee kuvin, sanoin ja äänin Suomen sisällissotaa ja sen kaikuja. Näyttelyn keskiössä on sisällissodan kokemuksellisuus, vaietut tunteet, unohdetut yksityiskohdat, pusikoituneet joukkohaudat, aikalaiskuvien katseet ja arkiset muistot. Näyttelyssä on esillä arkistokuvapohjaisia teoksia, ääntä, esineteoksia sekä uusia valokuvia tapahtumapaikoilta vuoden 1918 Suomesta, sisältäen Karjalankannaksen. Dokumentaarisissa kuvissa ja installaatioissa yhdistyy kulttuurihistoria ja poetiikka, ja työskentelyä on inspiroinut kansanperinteen, tarinoiden, esineiden ja paikkojen välittämät muistot ja niiden kerroksellisuus. Arkistopohjaisissa teoksissa on kokeiltu mitä väkivalta tarkoittaa valokuvalle: kuvia on revitty, poltettu ja ammuttu. Näyttelyn äänimaisemasta vastaa muusikko Pekko Käppi ja näyttelyssä on kuunneltavissa Katja Lautamatin ja Heta Kaiston Ylelle tekemä radiodokumentti, jossa on mukana aikalaisten muisteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistonauhoilta.

”Satavuotias yö” toteutuu osana taiteen, journalismin ja taiteellisen tutkimuksen hanketta ”Hysteeriset oireet: Suomen sisällissodan ylimääräiset liuskat” (2015–2018). Hankkeen tarkoituksena on ollut nostaa esiin arkistojen mikrohistoriallisia ääniä, unohdettuja arkistokuvia, lauluja ja ylimääräisiä liuskoja, joiden ääreen harvoin pysähdytään. Hankkeen työryhmään kuuluvat lisäksi Laura Airola, Heta Kaisto, Pekko Käppi ja Katja Lautamatti.

Hanna Koikkalainen on valokuvaaja (TaM), joka käsittelee teoksissaan usein kollektiivista muistia, muistoja, maiseman muutosta, kansanperinnetta ja tarinoita. Koikkalaisen valokuvateos Suomen ja Venäjän rajaseutuja käsittelevä valokuvakirja ”Raja” valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi 2017.Näyttely on toteutettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston arkistomateriaalin avulla. Hanke on saanut tukea Koneen säätiöltä, Taiteen keskustoimikunnalta ja Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahastolta. Hanketta on taustoitettu haastattelemalla eri tutkijoita ja perehtymällä aikalaisaineistoihin.

Hanna Koikkalainen, Hötönmäki, Kanneljärvi, teloituspaikka keväältä 1918, 50 x 50 cm, pigmenttimustevedos tammikehyksissä

Kari Pyykönen – Clichés

Kutsun itseäni valokuvataiteilijaksi. Se on identiteettini, mutta ei ammattini. Koska taiteilija tunnetusti maksaa, minun on vahdittava muiden taiteilijoiden töitä rahoittaakseni oma taiteeni. Minä olen museovalvoja, se joka nuokkuu tuolilla, kieltää juomasta limua ja syömästä jäätelöä näyttelysaleissa ja käskee viemään repun naulakkoon. Aika usein valvon kuolleiden taiteilijoiden töitä, koska he ovat monien kuraattoreiden mielestä parhaita taiteilijoita.

Aloitin museovalvojana, koska yhdessä Kansallisgallerian museoista oli esillä suomalaisen taiteen supertähden näyttely ja tarvittiin lisää asiakaspalveluhenkilökuntaa. En kerro kenen, koska inhoan nimien droppailua. Helene Schjerfbeckin. Parhaina päivinä asiakkaita, eli museovieraita, oli tuhansia. Silloin ei ehtinyt kauheasti pohtia taidetta, kun piti haukkana vahtia, ettei joku heitä reppua seinän viereen selfien ottamisen ajaksi ja aiheuta hälytystä. Kun koronavirus alkoi kiertää maailmaa ja harvensi asiakaskuntaa, jäi aikaa miettiä. Kävellessäni ympäri näyttelysaleja olen pohtinut vanhaa taidetta ja nykytaidetta, maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja valokuvia, vähän jopa ääni- ja videotaidetta. Viimeksi mainittua kutsutaan jostain kummallisesta syystä myös liikkuvaksi kuvaksi. Tätä on nyt jatkunut lähes vuoden. Kuten huomaatte, se on selvästi vaikuttanut tekemisiini viime aikoina, mutta olisi pöhköä väittää, että se määrittelisi taidettani.

Kaikki kuvat ovat muotokuvia, asetelmia tai maisemia, eikö vain. Pidän asetelmien kuvaamisesta. Minun ei tarvitse lähteä kotoani mihinkään, vaan voin asetella kamerani objektiivin eteen kaikenlaista ryönää, kokeilla erilaisia valaisimia ja heijastimia ja sitten kuvata. Tässä piilee myös taidemaalarin ja valokuvaajan ero: maalari voi maalata tyhjästä, ”omasta päästään”, mutta kameran linssin edessä on aina oltava jotain. Jos jotakuta kiinnostaa, käytän keskikoon digitaalikameraa, johon minulla on kolme erilaista objektiivia. Se on aika hyvä kamera, mutta vanha. Hankin sen käytettynä. Uutena viitisentoista vuotta sitten se olisi maksanut uuden, hyvälaatuisen henkilöauton verran. Minulla ei olisi koskaan ollut varaa hankkia sellaista, vaikka silloin olinkin aika hyväpalkkaisessa opetusvirassa. Museovalvojan palkalla ei saa edes halvinta pokkaria.

Käytän kameraa kytkettynä suoraan tietokoneeseen, koska voin säätää kuvan saman tien klikkauksen jälkeen. Vasta digitaalisen työnkulun myötä olen saanut kuvistani sellaisia kuin olen halunnut. Negatiivistä vedostettuun kuvaanhan ei oikeastaan voi vaikuttaa kuin materiaalivalinnoilla ja alkeellisilla pimiötekniikoilla. Tärkeintä on tietää jo kuvatessa millaisen kuvan haluaa, koska mahdollisuudet ovat rajattomat. Kameraani voisi vaihtaa digiperän tilalle filmiperänkin, mutta myin sen pois. Olen niin vanha, että olen kokenut filmille kuvaamisen aikakauden ihanuuden. Vihaan pimiötä! Minulla ei ole mitään kaipuuta haistelemaan myrkyllisiä liemiä ja ihmettelemään kuvan taianomaista ilmestymistä hopeapaperille. Vietin kesätöissä kolme kokonaista kesää säkkipimeässä kaupallisen kuvavalmistamon laboratoriossa ja voin kertoa, että niitä ei saa koskaan takaisin. Mieluummin katselen tulostimesta ilmestyvän museolaatuisen pigmenttiprintin täydellisyyttä. Sitä ei tarvitse pestä, prikata eikä prässätä.

Muotokuvien ottaminen on melkein yhtä mukavaa kuin asetelmien kuvaaminen. On aika hauska tavata uusia ihmisiä tai vanhoja tuttuja, ja keksiä millaisia kuvia heistä voisi saada. Eikä silloinkaan ole välttämätöntä poistua kotoa. Minulla on työhuoneessani pieni studio, harmaa taustakangas ja Ikean baarijakkara, parkettilattiakin – ei tosin kalanruotoa. Minusta on outoa, että kaikki kuuluisat muotokuvaajat haastatteluissa korostavat, kuinka tärkeätä on saada malli rentoutumaan ja unohtamaan kameran ja kuvaajan läsnäolo. On paljon kiinnostavampaa nähdä millaisia reaktioita silkka pakokauhu tai äkkiväärä poseeraus saavat aikaan, kuin tylsämielinen rentous. Muotokuvia ei voi muuten koskaan photoshopata liikaa. Mikään ei ole sen hauskempaa, kuin kuulla mallin toteavan innostuneena, että hänen persoonansa on täydellisesti tavoitettu ja hämmästelevän miten nuorelta hän näyttääkään ikäisekseen. Muotokuvauksesta minulla olisi paljon muutakin sanottavaa, siitä voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan.

Tuossa kartanon puistossa kotini lähellä on niitty, johon kesäaurinko paistaa hienosti tiettyyn aikaan. Yritin saada siitä kuvaa useaan otteeseen, mutta en onnistunut tavoittamaan toivomaani impressiota. Sen sijaan sattumalta työmatkalla Kreetalla – uuh, miten hienolta kuulostaa – aurinko läikähti oliivilehtoon. Tajusin vasta muutama viikko sitten, että Vincent van Gogh’han oli kuuluisa oliivimetsistään, toki myös auringonkukistaan. Mistä tulikin mieleeni, että museovieraat ihastelevat monesti vanhojen maalausten edessä niiden yksityiskohtien tarkkuutta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut asiakkaan sanovan: ”Katso, miten taitavasti tehty, aivan kuin valokuva!” Toisaalta sen jälkeen, kun valokuva sulautui osaksi nykytaidetta, ei ole lakattu taivastelemasta sen maalauksellisuutta.

Seurasin huolissani, kuinka valokuvalta katosi pinta digitalisoitumisen myötä. Mitä kaikille valokuville tapahtuu, kun maailmasta loppuu sähkö? Vanhassa öljymaalauksessa on pigmenttiä kankaalla tai puulla, se on vieläpä suojattu vernissalla. Siellä se on ja pysyy, ja jos kovin tummaksi äityy, voi konservaattori sen pumpulipuikollaan kevyesti kirkastaa. Niihin ei oikein valokaan pysty. Mutta, jos on paperipohjainen työ, niin kuin piirustukset ja valokuvat ovat, ne täytyy pitää pimeässä. Vain hetkeksi voi valoon tuoda ja muille näyttää. Sen takia, jos menette useamman kerran johonkin näyttelyyn ja huomaatte, että piirustukset ovatkin yhtäkkiä muuttuneet toisiksi johtuu se siitä, että ne on vaihdettu uusiin, jotka vuorostaan saavat oman valoannoksensa. Ellen Thesleffin omakuvaa ei voi näyttää enää vuosikausiin, se on liiaksi altistunut. Asia kerrottiin sanomalehdessä. Kuten sanoin, valokuvakin on paperipohjainen: häipymisprosessi alkaa heti kun kuva on valmistettu. Värit alkavat haalistua eri järjestyksissä ja paperi haperoitua. Vaan onhan 180 vuotta vanhoja valokuvia olemassa, sen sijaan vanhimpia kovalevyjä ja muistokortteja ei saa kohta enää auki kirveelläkään. Minä tarvitsen vedoksia, haluan selailla niitä, katsella rinnakkain pöydällä, hypistellä ja vertailla erilaisia pintoja. (Muutenkin olen tykästynyt tavaroihin; kuviin, kirjoihin ja levyihin.) Vedoksen voi kehystää ja ripustaa seinälle. Niillä riivatun sähköisillä alustoilla, kuten tietokoneita ja tabletteja fiksusti kutsutaan, kuva säilyy vain hetken – milloin ei pala näyttöruutuun kiinni.

”I always thought symbols were those things you clash together” sanoi viisas Marilyn aikoinaan. Cliché-sanakin tulee painolaatan äänestä, kun se klikkaa vasten paperia aina uudestaan ja uudestaan. Sama ääni kuuluu kameran laukaisimesta, klik! Ilmankos ranskankielessä cliché tarkoittaa valokuvaa. On olemassa klikkijournalismiakin, halpahintaista ja sensaatiohakuista, jolla haetaan nimesä mukaan klikkauksia, niitä toivottuja vierailuja sivustoilla. Sitten kun klikkaat, siellä ei ole mitään huomionarvoista, ehkä jonkun takamus. Kliseet ovat noloja ja ärsyttäviä, aiheuttavat oikein tuohtumusta niissä, jotka jostain jotain tietävät. Klisee on faux pas, harha-askel, ihan nou-nou, kaikesta sisällöstä tyhjentynyt lause.

Kari Pyykönen, Auringonkukat, 2020, 30×20 cm, ed. 1/5 

Teemu Siika – Me

Uskonto, talous, politiikka – vallankäytön pyhä kolminaisuus, jonka perustana on ihmisluonnon taipumus hedonismiin. Omien etujen ja mielihalujen täyttäminen on asetettu korkeimmaksi pyhyyden asteeksi ajassamme. Yhdessä paremmuusharhojen kanssa tämä väistämättömäksi uskoteltu luonnonvoima on luonut meille nykyisen todellisuuden. Todellisuuden, jossa luonto ja muut ihmiset – oikeastaan kaikki aineellinen ja aineeton – on toissijaista, kun pyrimme kasvattamaan omaa mielihyväämme ja taloudellista vaurauttamme.

Teemu Siian näyttelyssä Me veistokset ottavat muodon palvonnan kohteena olevina epäjumalan ja sankaripatsaina, jotka tukevat tätä kulttia ja fantasiaa, jossa me kaikki olemme meitä. Aiheeseen pureudutaan satiirisen narratiivin kautta.

Galleria Uuden Kipinän tilan Kymi ottavat haltuun käsin rakennetusta keramiikasta tehdyt ihmisen kokoluokkaa olevat veistokset. Näiden seurana on vaihtelevin tekniikoin valmistettuja töitä.

Teemu Siika, Masters of the Universe
2020, käsin rakennettu kivitavarasavi, engobe, kultalasite

Mari Aulinen – Perhosen aika

Aavistustaan ja kokemustaan ei voi aina kuvata sanoin. Maalaaminen on minulle väline tässä tunnustelussa. Se on myös vapautta dialogiin kaipuun ja rakkauden kanssa. Maalaaminen toimii myös siltana ulkoisen ympäristön ja sisäisen tilan välillä.

Maalaan öljyväreillä kerroksittain. Työtapani ei enää ole pelkästään spontaani, vaikka kuvat syntyvät maalausprosessin aikana. Maalatessani voin kokea itsessäni jotakin, joka ulottuu syvälle eikä objektivoi tai jätä kokonaan yksin.

Olen pyrkinyt maalaamaan avoimesti tunnelmia ja kokemuksia siitä miten elämä on vaikuttanut minuun. Useimmat maalaukseni eivät enää ole pelkästään omassa itsessäni tapahtuvia tuntemuksia vaan jaettuja kokemuksia. 

Omalla työskentelylläni ja maalauksillani haluan välittää ihmisen kokemuksen ja haurauden merkityksen; niiden tarjoaman mahdollisuuden muutokseen ja elämän uudelleen löytämiseen.

Työskentelytapani ja maalauksieni pyrkimys on olla myös vastalause valmiiksi tiedetylle tiedolle ja ihmisen esineellistämiselle. Eräänlainen muistutus siitä miten paljon ihmisessä on näkymätöntä ja sanatonta elämää.

Minulle maalauksissani hahmottuu jotakin osittain itsellenikin tuntematonta ja kokonaista.Eletyt hetket saavat muodon.

Mari Aulinen, The Butterflies of Love, 2019, öljy kankaalle