30.10.-17.11.2019 Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen

Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia

Future Memoirs on neljän Lahden taideinstituutista valmistuneen kuvataiteilijan toinen yhteinen ryhmänäyttely. Ryhmän taiteilijat ovat Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen. Galleria Uuden Kipinän kaikkiin neljään huoneeseen levittäytyvä näyttely on taiteilijoiden yhteistyönä syntynyt kokonaisuus; näyttelyssä ei ole erillisiä töitä yksittäisiltä taiteilijoilta vaan kaikki teokset on tuotettu prosessinomaisesti ryhmänä työskennellen.

Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia -näyttely koostuu tilateoksista, jotka ovat välähdyksiä hetkistä ajassamme ja sen jälkeen, kuvitteellisia visuaalisia muistelmia tulevaisuudesta. Neljä taiteilijaa on tuonut näyttelyn teoksiin omat ajatuksensa, pelkonsa ja toiveensa koskien häilyvää tulevaisuutta ja inhimillisen kokemuksen rajallisuutta äärettömän ajan kulussa. Näistä aineksista punoutuu näyttelykokonaisuus, jonka teoksissa rajaton aika saa fyysisen hahmon ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet näyttäytyvät kuvina ja tiloina.

Jokainen huone on oma teoksensa ja kaikki neljä teosta tuovat taiteen ja tarinan keinoin näkyväksi näyttelyn taiteilijoiden mielikuvia ihmiskunnan lyhyestä kukoistuksen hetkestä sekä merkittävistä tapahtumakuluista tulevaisuudessa. Menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden rajat häilyvät, kun mahdolliset tulevaisuudenkuvat ottavat piirteensä historian tapahtumista ja nykyhetkeä katsellaan sieltä käsin, missä se on jo historiaa.

Kulman valtaava installaatio on eräänlainen mallinnos ajasta fyysisenä ja visuaalisena elementtinä. Tilassa etenevä juurimainen muoto on symbolinen aikajana, kuva ajasta kaiken läpi kiemurtelevana, loputtomiin jatkuvana elementtinä, jonka rosoisella pinnalla elävät niin hauraat tapahtumien rihmastot kuin sysimustat ajanjaksot.

Kennossa katsotaan nykyaikaa tulevaisuuden museokävijän silmin eläytyen siihen, miten nykyhetkestä ja omasta olemassaolosta tulee historiaa.  Aikamme arkiset esineet ja ilmiöt näyttäytyvät uudessa, humoristisessakin valossa, kun niitä tarkastellaan tulevaisuuden arkeologien ja historiantutkijoiden tulkintojen kautta.

Kymin teos on häivähdyksenomainen hahmotelma käänteentekevästä tapahtumasta ihmiskunnan tarinassa. Kuva on välähdys ja tyhjentävä hetki ajassa, määrittelemätön muisto menneestä tai aavistus tulevasta.

Kirnussa astutaan tulevaisuuden observatorioon tai arkistohuoneeseen, jonka kätköissä elää neljä erilaista tuleviaisuudennäkymää ja myyttiä. Arkistovideot ja pienet still-kuvaelmat piirtävät neljä erilaista tarinaa ja skenaariota mullistavista tapahtumakuluista määrittelemättömässä ajassa ja paikassa.

9.-27.10.2019 Kaarlo Stauffer, Saimi Suikkanen, Emmu Johansson, Rajat-kollektiivi

Kaarlo Stauffer lomamuistoja ~ ~

hyvä näyttelyvieras

oletko koskaan katsonut maalausta?

katsonut

katsonut

katsonut

katsonut

muistatko lapsuutesi vanhan merimiehen?
muistatko
miten joskus vähän kylmää
sitten lämmintä?

siella buffalo vaeltaa, missä *******

maalauksella ei ole valokuvan todistusvoimaa
näen kuvan
mutten kuvaajaa

mitä muuta näet?

maalauksen valokuvan mukaan
tämä kysymys on sinulle, K
taisit silloin selvitä siitä silkalla ammattitaidolla
mitä seuraavaksi?
skenekuvia ja katkenneita pastelliliituja?

maalaan mitä maalaan
lomamuistoja
vuorovettä
pahempaakin
maalauksia mäeltä
suudelman (repeämä)

sain yhdeksän ja puoli
koska uskalsin tuntea

useimmat näyttelyn teoksista perustuvat äitini ottamiin valokuviin
leijonan tassun aikaa halkova swing

meillä on myös sama syntymäpäivä
riittää!
kuollessaan freud jätti kysymyksen
se kysymys on sinulle, K

mitä mieltä?

en ole modernisti
mutta voin vilkaista ~

näyttelyä on tukenut taiteen edistämiskeskuksen uudenmaan taidetoimikunta

Kaarlo Stauffer, Holiday memories, 2019, öljy kankaalle, 150x85cm
kuva: Mathias-Foster

Saimi Suikkanen – Not a care in the world

Pohdin taiteessani esilläoloa, katseen politiikkaa, sekä tämän hetken naiskuvaa. Olen kiinnostunut siitä, miten kuvien kautta toistamme ja vahvistamme olemassa olevia käsityksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja elämästä ylipäätään. Erityisesti sosiaalisen median aikakaudella olemme altistuneita jatkuvalle kuvavirralle, joka yleensä jatkaa mainoksista ja populaarikulttuurista tuttua normittavaa kuvastoa. Teoksissani pureudun esilläoloon pohtien naiseuden esittämiseen liittyviä rajoja ja soveliaisuussääntöjä.

Näyttelyn Not a care in the world teoksissa olen kuvannut itseäni fiktiivisessä kotiani muistuttavassa ympäristössä sosiaalisen median kuvastoa mukaillen. Teoksia varten olen tarkastellut ikäisteni nuorten naisten tapoja kuvata itseään ja yrittänyt sopeutua kuvien esittämään elämäntyyliin ja estetiikkaan. Täydellisesti sommiteltujen Instagram-kuvien sijaan teokset kuvaavat usein arjen tylsyyttä ja tavanomaisuutta. Maalauksissa leikittelen myös kehoon ja naiseuteen liitetyillä oletuksilla –  on oltava seksikäs, vaikka juuri heränneenä aamukahvi kädessä.

Kuvaan itseäni ja ympäröivää maailmaa inhimillisesti. Jo vuosien ajan teoksissani ovat toistuneet arkisten aiheiden kuvaaminen erilaisten asetelmien ja tilannekuvien kautta. Arjen tylsyyden ja epäjärjestyksen kuvaaminen on ollut vastapainoa tämänhetkiselle täydellisyyttä ihannoivalle kulttuurille. Teoksissa kuvaan myös oman sukupolveni ahdistusta ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Näyttelyn nimi Not a care in the world viittaa  huolettomuuteen ja samalla yhteiskuntamme yksilökeskeiseen maailmankuvaan – vaikka mitä tapahtuisi ympärillä, teosten versio minusta vain poseeraa katsojalle.

Saimi Suikkanen (s.1994, Imatra) työskentelee pääosin maalaamalla öljyväreillä paperille. Suikkanen on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Tällä hetkellä hän asuu ja työskentelee Jyväskylässä.

Yhteystiedot:
saimi.suikkanen@gmail.com
www.saimisuikkanen.com
Instagram: saimisuik

Saimi Suikkanen, Self-portrait on the bed (why did I wake up), 2019, öljy paperille, 165 x 133 cm

Emmu Johansson – Akvaario

Näyttelyä on innoittanut taiteilija Hannah Wilken (s. 7.3.1940- k.28.1.1993) videoteos Hello Boys (1975).

Akvaario on suljettu tila, jossa pidetään useimmiten kaloja. Sen olemassaolo on vankila ja luonto samaan aikaan. Vaikka olisi olemassa hyvä akvaario, mikä on tai olisi pohjaton, kuuluu sen määritelmään rajallisuus. Akvaario on turvallinen paikka, sillä luonnon katastrofit eivät voi vahingoittaa akvaariossa tapahtuvaa elämää. Sen sijaan ihminen voi tappaa pelkällä välinpitämättömyydellä, kuten ruokkimattomuudella keinotekoiseen todellisuuteen järjestetyt lemmikkinsä.

Akvaario on unelma tai nostalgia ihmisen kehitysvaiheesta ennen tietoisuutta. Utopia akvaarioelämästä on lämmin vesi, hengittämisen tarpeettomuus ja rajattu, samalla ulkopuolisilta ärsykkeiltä suojattu tila. Maapallo on avaruudessa kuin lapsi kohdussa. Tai kuin pieni kala valtameressä, tuntemattomien petojen ja vaarojen armoilla.

Olen pohtinut maailman vesistöjä abstraktisti. Näyttelyn tekoprosessin perimmäinen tarkoitus on hyväksyä ihmisen sairaat teot vesistön tuhoutumisessa. Itsekin lukeudun syyllisten ryhmään. Mieli useimmiten kieltää shokeeraavat tapahtumat ja pyörittelee niitä alitajunnassa ja myöhemmin tietoisuudessa lausein ja teoin. Hiljalleen ihmiskunta on heräilemässä tilanteeseen. Samaan aikaan maalaan vettä symbolina ja todellisuutena, joka on rakennettu dystopian, nykyisyyden ja utopian tornien päälle.

Jätän hyvästit vedelle ja teen synninpäästön kankaalla. Maalausprosessi on tuonut levollisuuden tunnetta, vaikka aihe on reaalisesti synkkä. Vesi, meri on maallinen pienoisavaruus maan pinnan alapuolella. Sen on myös elämän ehto, vaikka sen voima pystyy tuhoamaan kaupunkeja.

Vedessä ääni vaimenee ja valo muuttuu hitaaksi. Mielikuva vedenalaisen elämän tarjoamasta rauhasta on nykykulttuurin vastakohta.

Emmu Johansson
Helsingissä 10.4.2019

Emmu Johansson, Akvaario, 2019, öljy kankaalle, 160×300 (160×100-osa)
kuva: Sanna Taikina

Rajat-kollektiivi – Rajat

Rajat, on kollektiivinen, yhteisöllinen ja osallistava installaatio. Installaation teemana ja nimenä kulkee Rajat. Mitä raja tarkoittavat yksilölle?
Miten ymmärrämme rajat ja miten me tulkitsemme ne? Millaiset rajat galleriaan ilmestyvät? 

Rajat-installaatio luodaan yhdessä ja osin näyttelyn aikana Galleria Kipinän Kirnu-tilaan. Olemme kesän aikana Rajat-kollektiivin kanssa työstäneet materiaalia Rajat-installaatioon. Päämääränämme on ollut yhdessä työskentely ja kokemusten jakaminen. Käytämme installaation rakennuspalikkoina eri tekniikoita. Luomme näyttelytilaan multimodaalisen ja moniaistisen kokonaisuuden, jossa pyrkimyksenä on saada kollektiivin osallistujien näkemykset esiin. Installaation mediana käytämme maalia, piirtämistä, kirjoitusta, rakentamista, videota ja ääntä. Pyrimme installaatiossa kohtaamaan näyttelyyn osallistujan ja annamme heille myös mahdollisuuden osallistua installaation rakentumiseen.

Rajat on ajankohtainen teema. Rajojen olemassaolo koskettaa kaikkia ihmisiä sosiaalisesta luokasta riippumatta. Rajat voivat olla psykologisia rakennelmia tai fyysisesti olemassa olevia tiloja. Rajoja ylitetään, niitä rikotaan ja niitä rakennetaan aina uusia. Mitä rajat tarkoittavat juuri sinulle? Rakentamalla käsityksen rajoista, rakennetaan näkemys yhteiskunnasta, jossa erilaiset kokemukset tulevat esiin. Kävelevän on ehkä vaikea ymmärtää tarvetta esteettömyyteen. Esteettömyys on yhteiskunnan tekemistä avoimeksi kaikille.

Filosofi Juha Varto käyttää termiä “rajattaa” transgression korvaajana. Se tarkoittaa pysymistä rajalla ja rajan eri puolilla horjumista. Rajan näkyväksi tuominen tuo näkyväksi kulttuuria. Rajan yli astuminen luo uuden rajan. Dialogi ja tilassa yhdessä oleminen mahdollistaa “rajattamisen” ja kulttuurin ymmärtämisen.

Rajat-kollektiivin muodostaa kuvataiteilija Jenni Carlen, Jenni on valmistunut kuva-artesaaniksi Kaarisillan Koulutuskeskus Salpauksesta. Remu Helminenen joka on itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Toni Kukkamo joka on myös itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Kuvataiteilija ja yhteisöntaiteilija Nelli Penna, jolla on kokemusta mm. kehitysvammaisten kanssa työskentelystä sekä yhteisöntaiteilijana työskentelystä mm. lastensuojelutyössä. Taidepedagogi ja kuvataiteilija Riina Näsi, joka on viime vuosina keskittynyt tasa-arvo työhön ja yhteisöllisten taidetyöpajojen kehittämiseen. Aleksanteri Kuosa muusikko/äänitaiteilija kehitysvammaisten ohjaaja.

Rajat-kollektiivi – Rajat

18.9.-6.10.2019 Pasi Vainionpää, Hanna Peräkylä, Henri Airo, Mari Hallapuro

Pasi Vainionpää – Ihmisen mieli

Näyttelyssä pyrin itseironian ja mustan huumorin keinoin kuvaamaan yksilön henkistä tilaa nyky-yhteiskunnassa. Minua kiinnostavat alitajunta ja psyykkiset ilmiöt, meidän erilaiset tapamme reagoida elämän myötä- ja vastoinkäymisiin, kun yritämme selviytyä ihmisenä olemisen haasteista tässä perin pirstaloituneessa ajassamme. Teokseni asettuvat usein psykologisen ja yhteiskunnallisen rajapinnalle. Esitystapa on tarinallinen ja vertauskuvallinen. Pyrin sisällön ja teknisen toteutuksen väliseen tasapainoon ja tulkinnalliseen monikerroksisuuteen. Keskiössä on ihminen psykologisena olentona, mutta koska kukaan ei elä tyhjiössä, saa taiteeni paikoin kantaaottavia sävyjä.
Teosteni teemoja ovat mm. kohtaaminen ja kohtaamattomuus, itsekeskeisyys, yksinäisyys, ihmisen kompleksisuus, muisti ja unohdus, kuoleman väistämättömyys, olemisen hauras mielekkyys. Sekä, kaikesta huolimatta, kaiken alla piilevä toiveikkuus.
Teokset ovat keraamisia veistoksia ja reliefejä sekä installaatioita. Teosten materiaalina on enimmäkseen samottipitoinen karkea savi, joskus ryyditettynä muilla materiaaleilla. Monien teosten tumma, hieman metallimainen pinta tulee itse kehittelemästäni lasitteesta.

Kiitokset näyttelyn tukemisesta: Taike / Satakunnan taidetoimikunta sekä Porin kaupunki.

Pasi Vainionpää, Memento mori, 2015, keramiikka, 32 x 44 x 38 cm

Hanna Peräkylä – Kuri

Hanna Peräkylän näyttely käsittelee yltäkylläisyyttä, keskeneräisyyttä ja kuria.

Teoskokonaisuus koostuu abstrakteista tekstiiliteoksista, joiden pohjana ovat uusiokäytetyt tekstiilit, pääosin vanhat vaatteet ja lakanat, paperi sekä pyörän sisäkumi. Materiaaleja on käsitelty maalaten, piirtäen, ommellen, kirjoen, sekä naulaten. Taiteilijaa kiinnostaa vuoropuhelu hauraan ja vahvan, niukan ja yltäkylläisen, vähäeleisen ja maksimaalisen välillä.

Näyttelyä ovat tukeneet Kymenlaakson Maakuntarahasto ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta TAIKE. Näyttelykokonaisuus jatkaa Peräkylän “A study for a (uni)form” -sarjaa.
_____________________________

Peräkylä (s.1984) on valmistunut Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2013 tekstiilitaiteen maisteriksi. Hänen teoksiaan on mm. Kouvolan taidemuseo Poikilon, Taidekeskus Salmelan ja Namibian Yliopiston kokoelmissa. Peräkylä on Kouvolan taiteilijaseura KOUTA:n, Ornamon ja TEXO:n jäsen.

Hanna Peräkylän teokset ovat käsitelleet kulutuksen, tallentamisen, muistamisen ja ihmisen materiaalisuhteen teemoja. Teoksille on ominaista erilaisten tekstiilien moninainen uusiokäyttö, vahva materiaalin tuntu ja veistoksellisuus. Tekstiileissä näkyvät käytön jättämät kulumat, kerroksellisen tekoprosessin jäljet, materiaaliin piiloutuneet merkitykset ja niihin tallentuneet tarinat tuovat teoksiin oman historiansa. Viime vuosina Peräkylä on pyrkinyt kohti yhä vähäisempää lisätyn maalin käyttöä, materiaalien hyväksymistä sellaisenaan.

Peräkylä työskentelee paraikaa Kymenlaakson Maakuntarahaston 1-vuotisella työskentelyapurahalla kotonaan Voikkaalla ja Taidekeskus Antareksessa, Sippolassa.

Yhteystiedot:
http://hannaperakyla.com
Facebook: Hanna Peräkylä art and craft
Instagram: hanna_perakyla
hannaelina.perakyla@gmail.com

Hanna Peräkylä, Absorded, 2019, pyörän sisäkumi, tekstiili keskeneräisellä kellopohjalla, halkaisija 18 cm, syvyys 4 cm

Henri Airo – Land of Significance

1800-luvulla Osmanien valtakunnan Palestiina oli lähes puuton. Muutamia vehreitä laaksoja lukuunottamatta alue oli autiomaata, suota ja aroa, jossa eläminen oli raskasta ja vaati suuria ponnistuksia. Tuon ajan valokuvissa Palestiina näyttäytyy tyypillisesti kuitenkin vehreänä ja hedelmällisenä, kuin Eedenin puutarha. 1800-luvun puolivälissä useat valokuvaajat matkustivat Palestiinaan kuvatakseen raamatullista pyhää maata ja he etsivät ne harvat paikat, jotka sellaisina voisi kuvata. Tämän maiseman he lähettivät aikanaan Eurooppaan postikorttien ja matkakirjojen muodossa. 1800-luvun loppupuolelta saapuneille juutalaisille oli usein järkytys, kuinka paljon maa todellisuudessa erosi heidän ennakkokäsityksistään. He alkoivatkin muokkaamaan maata vastaamaan omia mielikuviaan. Suot kuivatettiin, arot muokattiin viljelysmaaksi ja aavikolle istutettiin metsiä. Nykypäivän Israelissa on yli 240 miljoonaa puuta. 1800-luvun valokuvissa esiintynyt maisema on rakennettu todeksi. Valokuva on toteuttanut itsensä, kuin moderni ennustus.
“Land of Significance” on syntynyt viettämällä aikaa erilaisissa yhteisöissä Israelin ja Palestiinan alueilla keväällä ja kesällä 2019. Näyttelyn valokuvat on tallennettu filmille hyödyntäen ihmissilmälle näkymätöntä infrapunavaloa. Kuvat ovat eräänlaisia kangastuksia, näkymät eivät ole todellisia. Tämänkään näyttelyn valokuvat eivät kykene kertomaan totuutta paikasta. Sen sijaan ne kysyvät, miten ihminen antaa merkityksiä maalle ja mitä seurauksia tällä on? Miten kristityn pyhiinvaeltajan ja beduiinipaimenen erilaiset kokemukset samasta paikasta muuttavat sille annettuja merkityksiä? Antaako merkityksellisyys kenellekkään oikeutta toimia eriarvoisesti muita kohtaan?
Henri Airo (Synt. 1996) on suomalainen valokuvataiteilija, joka tarkastelee töissään yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rakenteita. Hän on loputtoman kiinnostunut tavoista, millä ihmiset sitovat itsensä yhteisöihin sekä paikkoihin. Airo pyrkii visualisoimaan näitä ilmiöitä, jotka ovat muuten näkymättömiä. Antamalla näille sosiaalisille kokonaisuuksille nähtävän muodon, hän haluaa luoda syvempää ymmärrystä ja haastaa ihmisiä olemaan valppaampia ympäristöään sekä mielipiteitään kohtaan. Airo opiskelee neljättä vuotta valokuvausta Lahden muotoiluinstituutissa. Hänen teoksiaan on ollut esille useissa ryhmänäyttelyissä Suomessa sekä ulkomailla, viimeisimpänä Puolassa osana Krakow Photomonth -festivaalia. Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely Galleria Uudessa Kipinässä on hänen toinen yksityisnäyttelynsä.

Henri Airo – Land of Significance

Mari Hallapuro – Metsittynyt

Olen tehnyt kuvia metsistä. Piirtäessäni niitä olen kuvitellut itseni metsään. Metsässä olen kuunnellut, kuinka viileä syksyinen tuulenpuuska on kulkenut puuston lomitse, narisuttanut jossain lähistöllä olevaa puun runkoa ja havisuttanut lehtiä puissa voimakkaasti. Kuvitelmassani olen katsonut, kuinka puut ovat notkistuneet tuulen voimasta huojumaan ja palautuneet taas pian hiljaisiksi. Metsä on tuoksunut kostealta, ja jossain alempana juurakossa, ehkä mättään pinnassa, on kuulunut rapsahduksia. Kuvitelmassani olen seurannut, kuinka varjot saapuvat hämärtyvään metsämaisemaan.
Teosteni maisemat ovat osittain havaintooni perustuvia ja osittain kuviteltuja. Ne ovat hitaita tutkielmia kallioista, kivistä ja niiden välissä olevista murtumista ja rakosista. Kuvissa on mainintoja maaston notkelmista, pinnan muodoista ja puista, oksista ja risukoista. Teokset ovat kuviteltujen ja olemattomien maisemien näkyväksi tulemisia.
Kuvaamissani paikoissa ei ole ketään. On vain valitsemani maisema, jota tutkin ja tuijotan. Ensin luonnostelen paperille ja sen jälkeen sommittelen kuvan taidegrafiikan painolaatalle. Taidegrafiikan myötä tekemiseen tulee työskentelyn hitaus ja välillisyys. Työstän painolaattaa yhä uudestaan ja uudestaan: piirrän, raaputan, pohjustan, syövytän, rouhin ja kiillotan.
Työskentelyprosessin aikana maisema ja metsäkuvaelmat synkkenevät entisestään ja alkavat tuntua tekijälleen sopivilta. Toisaalta pohdin: ehkä pienen valokohdan esiin kiillottaminen mezzotintolaatalla korostaa sitä, mikä nousee kuvan varjoista. Valon ja varjon leikki metsässä saa jatkua.
Työskentelen perinteisten taidegrafiikan tekniikoiden parissa: teen pääasiassa kuivaneulaa, mezzotintoa ja viivasyövytystä. Kun työskentelen taidegrafiikan parissa, työstän yhtä ja samaa laattaa pitkään ja välivedoksia ottaen. Näin teokseni ottavat usein muotonsa teossarjoina. Sarjallisen työskentelytavan myötä kuvamaailma muuttuu ja muuntautuu piilotajuntaisten ryöpsähdysten mukaan johdatellen niin katsojan kuin tekijänsäkin uusiin maisemiin.

Mari Hallapuro (s. 1985) asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelmasta vuonna 2012. Valmistumisensa jälkeen Hallapuro on järjestänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ottanut osaa ryhmänäyttelyihin. Viimeksi Hallapuron teoksia on ollut esillä XXIII Mäntän Kuvataideviikoilla (2018) ja Meidän tarinoitamme-ryhmänäyttelyssä Seinäjoen Taidehallissa (2018). Hallapuron teoksia on hankittu mm. Helsingin Taidemuseon, Valtion sekä Pohjanmaan museon taidekokoelmiin. Hän on Suomen taidegraafikoiden ja Helsingin taiteilijaseuran jäsen.

Näyttelyn järjestämistä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Mari Hallapuro, Pirunpelto II, viivasyövytys, mezzotinto, kuivaneula, 2019

28.8.-15.9.2019 Ulla Kudjoi, Kaisa Karhu, Minna Louhelainen, Joki_Pathirane

Ulla Kudjoi – See Saw Seen

Silmä on näköelin. Se tuottaa jatkuvasti ensisijaisia havaintoja ympäristöstä. Englannin kielen I see merkitsee myös ymmärtämistä. Näköaisti tuntuu aisteista vallitsevimmalta. Viime aikoina minun on tehnyt mieli katsoa asioita mahdollisimman tarkasti. Kyseessä on pyrkimys pysähtyä katsomaan ja keskittyä vain yhteen havaintoon kerrallaan. Samalla olen havahtunut muiden aistien olemassaoloon ja valppauteen.

Äitini sokeutuminen on vaikuttanut voimakkaasti taiteelliseen työskentelyyni. Tiedostan, että näkemisen vimma nousee sokeutumisen pelosta. Oikeastaan siis siitä, että silloin olisi pakko antautua täysin muiden aistien varaan. Tämän täytyy tarkoittaa, että koko kehollaan voi ikään kuin nähdä. Aistia, kokea, hahmottaa ja ennen kaikkea kommunikoida.

Näyttelyni materiaali jakautuu kolmeen osaan: videoteokseen, valokuviin ja punaiseen kankaaseen. Videoteoksessa tarkastelen silmää, havaintoa ja moniaistisuutta. Näyttelyn valokuvilla pyrin tarttumaan käsinkosketeltavaan ja konkreettiseen, toisaalta kurkottamaan epäkonkreettiseen. Kuvat voisivat esittää kysymyksen, mitä näemme, mutta ennen kaikkea, mitä silmän takana sijaitsee. Vapaus nähdä ja tulkita näkemäänsä? Tai jokin miellyttävän epälooginen aistihavaintojen, mielikuvien ja elämänkokemusten tuottama yhteensulautuma? Punainen kangas kuvastaa näköharhaa. Sokean henkilön kangastuksen omaista, huijaavaa näköhavaintoa.¹ Mutta samalla se joko peittää tai paljastaa, kuten verho tai esirippu, ja jakaa näyttelyn ajatuksen kahtia. Useimmat meistä näkevät, jotkut menettävät kykynsä nähdä. Ja toisaalta ei-näkevät voivat myös nähdä. Se ei vain tapahdu silmillä. Aisteilla on kyky kasaantua kehon havainnoiksi.

Ulla Kudjoi on valmistunut Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta 2018. Kudjoi työskentelee lähinnä valokuvan, videon ja tekstin parissa. Hän toimii myös valokuvauksen opettajana.

”Kudjoi’s work challenges the socially constructed hierarchies of the senses … by fosucing on the body as a holistic instrument for perception, it reaffirms that our experience of space cannot be reduced to visual perception only.”
–Bilge Hasdemir, Aalto-yliopiston näyttelykuraattori

www.ullakudjoi.com

Ulla Kudjoi, Cut Outs And Rituals , 2018, videostill

Kaisa Karhu – Landscape and Self -Adaptations / Mukaelmia maisemasta ja itsestä

Näyttely Landscape and Self -Adaptations muodostuu maisema- ja omakuvista, jotka rinnakkain esitettyinä rakentavat feminiinisen näytelmän luonnon, maiseman ja naisvartalon ympärille. Sarjan teoksia ovat innoittaneet 1500-1800-luvuilta peräisin olevat naistaiteilijoiden herkät, mutta voimakkaat omakuvat, sekä romantiikan ajan maisemamaalaukset. Jokainen maisemakuva koostuu yhdeksästä palasta, jotka yksittäisinä osina esittävät nähtyä maisemaa. Kolmeosaiset omakuvasarjat esittävät tapahtuman maisemassa.

Maisema
Hakeudun maiseman äärelle. Matkustaessani toivon aina näkeväni vuoren siintävän horisontissa, meren aavan ulapan, jylhää metsikköä tai värikästä kukkivaa kasvillisuutta. Maisema liikuttaa minussa syvällä sisälläni jotain perustavanlaatuista. Tunne ei ole kaipuuta tai haikeutta, vaan enemmänkin pakahduttavaa, rintaa puristavaa tunnetta. On vaikea hengittää. Maisema on eräänlainen paradoksi minulle, en ymmärrä sitä. Se jatkuu katseeni ulkopuolella aina johonkin suuntaan, enkä näe siitä kuin pienen osan kerrallaan. Kääntäessäni katsettani maisema muuttuu ja tilalle on tullut uusi maisema, joka koostuu uusista palasista ja osista, joita edellinen vilkaisuni ei saavuttanut. Samaan aikaan se on totta, olemassa siinä edessäni, kuitenkin minun saavuttamattomissa/tavoittamattomissa.

Omakuva
Naisvartalo, ele ja maisema. Muutun hetkellisesti osaksi näkymää, jonka olen valinnut katseellani. Asetun kameran eteen ja toteutan performatiivisen teon. Elein, jotka voivat olla hyvin pienimuotoisia tai suurempia havaittavia liikkeitä. Tuo kappale maisemaa on puhunut minulle, näyttänyt miten siinä olla, tulla osaksi sitä. Maisemassa minä ja vartaloni sulaudumme osaksi kokonaisuutta, silti olen irrallaan siitä, esittäen itseäni maisemassa. Vain maisemassa tapahtuu jotain: muutos, jonka vartaloni, katseeni, eleeni siihen piirtää. Ja minä siirrän sen valokuvaan. Maisema jatkaa hidasta muutostaan, poistun siitä jättäen jälkeeni pienen painalluksen, joka ajan saatossa katoaa. Minä muutun, maisema muuttuu, mutta yhteinen jälkemme jää valokuvaan.

Kaisa Karhu (s.1984) on helsinkiläinen valokuvataiteilija, jonka työskentely pohjautuu performatiivisen teon ja valokuvan yhdistämiseen. Teoksissaan hän pohtii henkilökohtaisten tapahtumien kautta naistaiteilijuutta, sekä nais-sukupuolen alisteista historiaa luonto aiheiden kuvaajana. Karhun edellinen yksityisnäyttely Tunteiden kasvio oli esillä Galleria Uudessa Kipinässä Lahdessa (2016) sekä Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella (2017). Karhu valmistui taiteen maisteriksi Aalto yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta keväällä 2017.

www.kaisakarhu.com

Kaisa Karhu, Japanese view, 2019, valokuva kankaalle, 200cm x 300cm

Minna Louhelainen – Sadeatlas

Taiteessani käsittelemäni aiheet ovat usein ihmisenkokoisia mutta universaaleja: erityisen kiinnostunut olen tietoisuudesta sekä minuuden ja muistojen muodostumisesta. Muistoihin perustuvat rekonstruktiot menneisyydestä ovat ailahtelevaisessa sirpaleisuudessaan aina vain approksimaatioita totuudesta – ne ovat tarinoita, joista ihminen hitaasti kutoo itseään. Toivon taiteeni kartoittavan näitä prosesseja katsojan mielessä omalla hiljaisella tavallaan.

Toteutan etenkin erilaisia pienikokoisia kollaasisarjoja, joita koostan sekä paperille että puulle. Merkittävä osa käyttämästäni kollaasiraaka-aineesta on peräisin vanhoista töistäni, esim. koevedoksista tai virheellisistä grafiikanlehdistä. Lisäksi käytän esimerkiksi kirpputoreilta löytämiäni vanhoja merikarttoja. Olen hullaantunut siitä, miten näitä kollaaseja sekä tehdessä että katsoessa kaaoksesta pelkistyy hitaasti esiin jotakin enemmän tai vähemmän koherenttia. Erilaista alkuperää olevien palasten yhtäkkisillä rajoilla väreilee; palojen välille muodostuu rinnastuksia, jännitteitä ja myötämielisyyksiä, joista valitsen ikuistettavaksi hedelmällisimmät, herkullisimmat ja puhuttelevimmat yhdistelmät.

Hyödynnän kollaasinomaista tekniikkaa myös näyttelyripustuksissani. Ripustan kehystämättömiä, usein standardimitoissa toteuttamiani teoksia vieri viereen, jolloin ne muodostavat yhdessä suuremman kuvapinta-alan ja keskustelevat toistensa kanssa intensiivisesti.

Sadeatlas-näyttelyn työt kartoittavat sitä sadetta, jota minun on viimeisen kahden vuoden aikana ollut tarve puristaa irti sydämestäni.

LYHYESTI MINUSTA

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1984, ja asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Savossa. Kuopiossa opiskelin lääketieteen kandidaatiksi; vaihdoin sittemmin alaa ja valmistuin Lahden Taideinstituutin viimeisen vuosikurssin mukana keväällä 2016. Tällä hetkellä asun ja työskentelen Lahden Nikkilässä. Pidän itseäni ensisijaisesti taidegraafikkona, vaikka hallitsen ja käytän myös muita tekniikoita. Minua inspiroivat mm. tietokonepelit, mineraalit ja merimatkat.

www.minnalouhelainen.net

Minna Louhelainen, Been Raining in Space since 1984 #5, 2018, sekatekniikkakollaasi, 21 x 18 cm

Joki_Pathirane – Kuja ammottaa, hirviö kiiluu

Tiirismaan koulurakennus Lahdessa Ursankatu 4:ssä purettiin kesällä 2019. Tätä ennen se ehti seistä vuosia suljettuna sisäilmaongelmien tähden. Ylen uutisessa ”Tiirismaan koulun purkulupa menossa päätöksentekoon” (9.11.2018) todetaan, että ”Tiirismaan vanha koulu pitäisi saada purettua, koska se on ollut pitkään alttiina kutsumattomille vieraille ja ilkivallalle.”

Asuimme Lahdessa vuonna 2018. Pyörimme asiattomasti Tiirismaan koulun liepeillä ja seurasimme keskustelua aiheesta. Kiinnostuimme siitä, kuinka hylätyssä rakennuksessa vierailevat ihmiset kyseenalaistamatta esitetään ja ilmeisesti koetaan ongelmana. Kiinnostuimme samoihin aikoihin hirviön käsitteestä, metaforasta, hahmosta sekä sanan käyttöyhteyksistä ja huomasimme näiden kahden kiinnostuksen kohteen resonoivan keskenään.

Hirviöt osoittavat ja rituaalisesti uusintavat järjestäytyneen yhteiskunnan, yksilöiden valvonnan ja yhteisön turvallisuudesta huolehtimisen välttämättömyyden. Hirviö toimii syntipukkina: sitä voidaan käyttää yhteisön ”puhdistamiseen” tai ”synninpäästöön”. Sanan ’syntipukki’ alkuperä on muun muassa Vanhan testamentin Mooseksen kolmannessa kirjassa kuvatussa käytännössä, jossa vuohipukki karkotettiin erämaahan yhteisön synnit mukanaan; valittu kansa pysyi pyhänä karkottamalla paristaan kaiken epäpyhän. Yhteiskunta puhdistuu luomalla hirviöitä ja rajaamalla ne ulkopuolelleen.

Hirviöitetyt, hirviömäisiksi toisiksi toiseutetut, ovat harvemmin keskiluokkaisia valkoihoisia. Toisinaan paikka ja konteksti tekevät hirviön. Naapurustolle ja konservatiiviselle turvallisuusajattelulle ”asiaton kuljeksija”, vieraaksi tunnistettu, on uhka omaisuudelle, lapsille ja naisille; koko yhteisön arvoille ja elämäntavalle. Vieras on pelon politiikan instrumentti, jolla vieraaksi tunnistettujen kehojen liikkumista rajoitetaan kuvitellun yhteisön kuviteltujen rajojen sisällä, oikeastaan siis kaikkialla.

Verna Joki (1988) viimeistelee opintojaan Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisteriohjelmassa. Henrik Pathirane (1987) tekee estetiikan alan väitöskirjaa Helsingin yliopistolla. Vernan viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet Hippolyte Studiossa huhtikuussa 2019 ja Galleria Rajatilassa Kesäkuussa 2019. Henrik on julkaissut runoilija, jonka näyttelykontekstiin tarkoittamia runoja on ollut esillä muun muassa Oksasenkatu 11:sta maaliskuussa 2019. Joki_Pathiranen aikaisemman yhteistyön tuloksena Henrikin runoja on ollut Vernan yksityisnäyttelyiden teksteinä. Työparin ensimmäinen yhteinen kirjamuotoinen teos tuli ulos kesäkuussa 2019 Humahduksen Selkänahka-erillisjulkaisusarjassa.

Joki_Pathirane, Kuja ammottaa, hirviö kiiluu, 2019, still kuva videoteoksesta

7.8.-25.8.2019 Laura Vainikka, Jaakko Kahilaniemi, Jussi Pyky

Laura Vainikka – AMATÖÖRIN OBSERVATORIO

Voiko nokimustalla kuvata avaruuden äärettömyyttä?

Amatöörin observatorio – näyttely leikittelee huonon näkyvyyden, pimeän valon ja olemattoman optiikan teemoilla. Esillä on teoksia joissa käsitellään näkemisen kompleksisuutta sekä aineettoman ja aineellisuuden suhteita.

Näyttely muodostuu vedoksista ja esineteoksista, joissa yhdistyvät materiaaliset pohdinnat ja sattumanvaraiset harhailut kuvitelmissa ja kangastuksissa.

Laura Vainikka (s.1979) on pääkaupunkiseudulla asuva kuvataiteilija ja taidegraafikko. Hän käsittelee teoksissaan näköhavainnon ja valon teemoja. Vainikan työskentely sijoittuu painetun taiteen alueelle.

Vainikka on opiskellut mm. Lahden Taideinstituutissa sekä valmistunut Kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2013. Hänen teoksiaan on ollut esillä ympäri Suomen lukuisissa yksityis- sekä yhteisnäyttelyissä. Vainikka on ollut ehdolla Kjell Nupen Memorial grant – palkinnon saajaksi ja mukana kirjoittamassa teosta Siirtämisen ja välittymisen taide, ensimmäistä suomenkielistä julkaisua joka tarkastelee painetun taiteen filosofisia ja taideteoreettisia piirteitä. Vainikan teoksia on muun muassa Porin ja Jyväskylän taidemuseoiden, sekä Valtion taidekokoelmissa.

Laura Vainikka, Amatöörin observatorio, 2019

Jaakko Kahilaniemi – All Those Hectares And Other Stories From Nature

Jaakko Kahilaniemi (s.Toijalassa 1989) valmistui kuvataiteilija AMK:ksi Turun AMK:n Taideakatemiasta vuonna 2014 ja valokuvataiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta keväällä 2018 Helsingissä. Kahilaniemi voitti kansainvälisesti arvostetun nuorille valokuvataiteilijoille suunnatun ING Unseen Talent Award Jury-palkinnon vuonna 2018 ja Majaoja/Backlight’17–pääpalkinnon vuonna 2017.

Kahilaniemen töitä löytyy Suomen valtion, ING-pankin ja Villa Noaillesin taidekokoelmista, sekä useista yksityiskokoelmista ympäri maailmaa. Hänen töitään on julkaistu laajasti kansainvälisissä taidejulkaisuissa, kuten Eikon Magazine, Der Grief, Green Peace Magazine ja HANT Magazine. Kahilaniemen töitä on ollut lukuisissa yhteisnäyttelyissä ympäri maailmaa, kuten muun muassa Pariisissa, New Yorkissa, Lontoossa, Denverissä ja Wienissä.

Kahilaniemen työskentely pohjautuu kokeelliseen ja käsitteelliseen valokuvaukseen, joka on laajentunut veistosinstallaatioihin ja videotyöskentelyyn. Hän pyrkii jatkuvasti löytämään uusia tapoja visualisoida aiheita, jotka liittyvät ihmisen ja luonnon ristiriitaiseen, monimutkaiseen ja monitulkintaiseen suhteeseen. Kahilaniemen teoskokonaisuuksista 100 Hectares of Understanding käsittelee hänen perimäänsä metsäpalstaa ja Nature Like Capital-projekti puolestaan käsittelee laajasti sitä, miten ihmiset ajattelevat luonnon ja ympäristön olevan pääomaa.

Galleria Uuden Kipinän kutsunäyttelyssä yhdistyy Jaakon teoksia useista eri teoskokonaisuuksista. Näyttelyn pääteema onkin se, miten luontoa ja ympäristöä voi ajatella uudella ja erilaisella tavalla suhteessa totuttuihin tulkintatapoihin. Kokonaisuus koostuu valokuvateoksista ja veistosinstallaatiosta.

Jaakko Kahilaniemi, Preserving Nature, 2018

Jussi Pyky – The seven-petalled flower

Mieleeni on jäänyt lapsuudestani kuva valkea terälehtisestä kukasta, joka koristi erästä jogurttipurkkia. Muistan selvästi kun myöhemmin löysin ensimmäisen kerran samaisen kukan läheisestä metsiköstä, kukka oli metsätähti. Muutama vuosi sitten tämä muisto palasi yllättäen mieleeni. Hain internetistä kuvaa kyseisestä kukasta. Kukan ulkomuodossa oli jotain outoa. Luin metsätähden olevan yksi harvoista kukista, joka kasvattaa säännöllisesti seitsemän terälehteä.

Tänä keväänä olen lukenut muun muassa symboleita, myyttejä, uskontoja ja psykologiaa  käsittelevää kirjallisuutta. Havahduin kun vastaani tuli jälleen kuva seitsenterälehtisestä kukasta lukiessani Carl Gustav Jungin teosta Psychology and alchemy. Toisessa kirjassaan Alchemy: An Introduction to the Symbolism and Psychology Jung kirjoittaa, että alkemistinen seitsen terälehtinen kukka symboloidessaan seitsemää planeettaa ja seitsemää transformaation tasoa, viittaa psykologisesti ”evoluutioon ajassa”, hitaaseen prosessiin tulla tietoiseksi.

Näyttelyn piirustukset on tehty pääsääntöisesti tämän vuoden aikana ja niitä tulee olemaan esillä useita kymmeniä. Olen ripustanut teokset teemoittain ryhmiin niin kuin olen niitä työstänytkin. Piirtäminen ja paperille työskentely on ollut vapauttavaa verrattaessa hitaampaan ja työteliäämpään öljyvärimaalaamiseen. Kun piirroksia on paljon ilmentävät ne myös mielenkiintoisella tavalla muutosta, jota tapahtuu lyhyessäkin ajassa.

Mircea Eliade kirjoittaa kirjassaan Images and Symbols: Studies in Religious Symbolism, että Intialaiseen ajattelun mukaan ihmisen tila määritellään vastakohtien olemassa ololla ja vapautuminen ihmisyyden tilasta vastaa epätilaa tai ei-tilaa, jossa vastakohdat yhdistyvät. Näitä aiheita käsittelen itsekin piirustuksissani, joissa vastakohdat ovat useasti läsnä erilaisissa ilmenismuodoissaan. Maailma näyttäytyy meille vastakohtien avulla. Ne kertovat ihmisyydestä aikaan kahlittuna. Vastakohdat ovat piirustuksissani toisinaan konfliktissa ja toisinaan sovussa tai yhtymisen tilassa. Piirtäminen tekemisenä ja välineenä on minulle mahdollisuus irtautua tästä arki olemisen dualistisesta luonteesta. Piirtäminen muistuttaa joskus rukoilua tai meditaatiota, jossa parhaimmillaan voi päästä pysähtyneeseen tilaan tai kiinni hetkeen, jossa tietoisuus ajasta katoaa.

Jussi Pyky (s. Tyrnävällä 1985) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on valmistunut Lahden Taideinstituutista kuvataiteilijaksi vuonna 2009 ja kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2016. Hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomaila sekä ollut mukana monissa ryhmä- ja yhteisnäyttelyissä. Pyky on Lahden taiteilijaseuran jäsen ja kuuluu taiteilijaryhmä Hydraan.

Jussi Pyky, Womb, 2019, hiili, muste ja grafiitti paperille, 43 x 32 cm

17.7.-4.8.2019 Linda Inkeroinen, Kim Jotuni, Aino Kauranen, Kristiina Korjonen, Riina Pastinen – Ajassa

Linda Inkeroinen

Muutos. Kuinka ajan kuluminen konkretisoituu muutoksissa? Aiemmassa työskentelyssään Inkeroinen on keskittynyt ajan kulumisen huomiointiin negaatioiden kautta: epäonnistumisen taltiointiin esimerkiksi pilaantuneiden, homehtuneiden ja mädäntyneiden kotiruokien kuvaamisessa. Nyt esillä on raikkaampaa installointia kasvusta ja kehityksestä. Toivo ja usko parempaan tulevaisuuteen näkyy herkässä ja jopa minimalistisessa kokonaisuudessa. 

Kim Jotuni

Jotunin figuratiiviset puuveistokset käsittelevät ihmisyyttä, erityisesti tämän lihallista ja materiaalista olemassaoloa. Figuratiiviset veistokset valmistuvat käsityönä, moottorisahalla ja taltoilla, lopuksi hioen. Jotuni tavoittelee puun syvyyksistä ilmestyvää ihmistä, ihoa ja lihaa.

Abstraktit reliefit ovat tehty niin ikään puusta, mutta niiden valmistamisessa on käytetty 3d -mallinnusohjelmia. Reliefien muoto on jyrsitty esiin cnc-jyrsimellä.

Kim Jotuni, Man with a Blue Pants, 2018,
140x100x50cm, haapa

Aino Kauranen

Nopeasti ohimenevät hetket ja ajan ja arjen pysähtyneisyys ovat usein läsnä työskentelyssäni. Miten ajan käsitys muuttuu ja muovautuu kuvissa, usein hidastuen ja pysähtyen. Millaisia tunnesiteitä meillä on tiettyyn aikaan ja paikkaan ja kuinka paljon mietimme sitä tietoisesti. Ja miten koitamme säilyttää ja varastoida aikaa jopa pakkomielteisesti erilaisiin kuviin ja esineisiin.

Aino Kauranen, A cryptid, 2017,
155x100cm, akryyli kankaalle

Kristiina Korjonen

Kristiina Korjosen taiteellinen työskentely pitää sisällään abstrakteja akryylimaalauksia, joita hän toteuttaa toistamalla yksittäistä pientä elementtiä, kuten pistettä tai viivaa muodostaakseen kuvapinnan kankaalle. Teokset rakentuvat sitä mukaan kun maalauksen pohjaväri peittyy haluttuun elementtiin, kerran maalattuun pintaan enää koskematta. Tämä tuo työskentelyyn intensiivisyyttä ja tarkkuutta, sekä vaatii maalausprosessilta suunnitelmallisuutta.

Temaattisesti Korjosen työskentelyssä on kaksi lähtökohtaa, värien käyttö ja aika. Maalaukset ovat tutkimusta värien suhteista, siitä kuinka eri värit keskustelevat kankaalla rinnakkain ja kuinka valöörin muutokset tai pisteiden tiheys pohjaväriä vasten muuttavat värin syvyyttä ja sävyä.

Toisto maalauksen metodina on itsessään vahvasti kytkeytynyt aikaan, koska se on hidas tapa luoda kuvaa. Tämä hitaus ja työskentelyyn liittyvä tietynlainen tehottomuus kiehtoo Korjosta. Huolimatta siitä, että osan teoksista voisi toteuttaa digitaalisesti ja päästä visuaalisesti lähes samanlaisiin lopputuloksiin kuin käsin maalaten, Korjonen kuitenkin kokee aikaa vievän maalausprosessin olevan osa teosta siinä missä valittu värimaailma tai sommittelu.

Kristiina Korjonen, Spaces Between I, 2018, 120x140cm,
akryyli kankaalle
Teoskuva: Jose Jompero

Riina Pastinen 

Riina Pastinen on kiinnostunut havainnoimaan nykypäivän hektisen ja trendikkään somekulttuurin varjopuolta, erityisesti sen aikaansaamia status- ja ulkonäköpaineita, sekä niihin liittyviä kipupisteitä. Esillä olevien maalausten lähtökohtana hän on käyttänyt ottamiaan selfie-kuvia joita on sitten muokannut samoilla keinoin joita käytetään, jotta vartalosta ja kasvoista saataisiin aikaan mahdollisimman positiivinen illuusio, mutta lopputulos onkin vääristynyt ja harhaanjohtava. Miten vaikeaa on hyväksyä vanhenemisen väistämättömyys ajassa joka palvoo virheettömyyttä ja ikuista nuoruutta?

Riina Pastinen, Harha 2, 2018, 59,5 x 64 cm,
sekatekniikka, vesiliukoinen öljyväri, pastelliliitu

26.6.-14.7. Tuomas Uusheimo, Annika Bergvik-Forsander, Jukka Tilus, Niko Skorpio

Tuomas Uusheimo – Äärirajat

Valokuvaajan työni käsittelee rakennettua ympäristöä ja sen suhdetta ihmiseen. Etsin arkkitehtuuria jokapäiväisistä asioista, nykyaikaisen rakennussuunnittelun viitekehyksen ulkopuolelta.

Äärirajat –näyttelyn valokuvat käsittelevät urheilun tilaa, rajoja ja arkkitehtuuria.

Urheilukenttä jakautuu rajojen avulla varsinaiseen pelikenttään sekä sen ulkopuolisiin alueisiin. Rajat tai linjat jakavat pelikentän kaksiulotteisiin pintoihin. Nämä pinnat voivat olla vaaka- tai

pystysuuntaisia. Yhdessä ne määrittelevät kolmiulotteisen tilan, jonka sisäpuolella pelaaminen tapahtuu.

Pelikentän rajat varmistavat pelin toimivuuden. Pelaajan tai pelivälineen kulkeutuminen pelikentän rajojen ulkopuolisille alueille tyypillisesti katkaisee pelin. Mitä ammattimaisemmalla tasolla peliä pelataan, sitä täsmällisemmin pelikentän rajoja noudatetaan.

Lähellä pelikentän ääriä, rajojen tuntumassa – juoksulinjojen sisäkaarteissa, sivurajojen läheisyydessä ja maalialueiden reunoilla – tapahtuvat pelin ratkaisevat hetket. Nämä tapahtumat jättävät usein jälkiä pelikenttään sekä pelivälineeseen.

Pelikentän pinnat, tilat, rajat ja jäljet ovat urheilun arkkitehtuurin rakennuselementtejä.

Tuomas Uusheimo on helsinkiläinen valokuvaaja ja valokuvaa arkkitehtuuria toimeksiantoina suomalaisille sekä kansainvälisille suunnittelutoimistoille ja lehdille. Lisäksi hän työskentelee henkilökohtaisten valokuvaushankkeiden parissa. Uusheimon teoksia on ollut esillä yksityis- ja yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Vuonna 2014 Taiteen edistämiskeskus myönsi Uusheimolle 5-vuotisen taiteilija-apurahan.

Tuomas Uusheimo, ÄÄRIRAJAT, 2019

Annika Bergvik-Forsander – Forest People

Kenno-galleriassa kuvataiteilija Annika Bergvik-Forsander asettaa näytteille valikoima teoksia pitkäaikaisista piirustus- ja sekatekniikkaprojektista teemana The Forest People.

Projektissa hän on tutkinut teemaa The Forest People niin syväpsykologisesta kuin kulttuurihistoriallisestakin näkökulmasta. Osittain inspiraatiota on lähtöisin suomalaisesta kansanuskosta, kuten vanhoista tarinoista, joissa kerrotaan noituudesta, taikauskosta ja okkulttista, erityisesti liittyen puihin, metsään sekä eläimiin.

Kuvataiteilijana Bergvik-Forsander työskentelee maalauksen, piirustuksen, grafiikan ja kollaasin eri muotojen parissa, mielellään isossa koossa tai isojen kuva-instalaatioiden muodossa. Mieluiten hän tekee pitkäaikaisia sarjoja ja konsepteja erilaisten kuvaideoiden ympärille, hänen kuvamaailmaansa luonnehditaan usein ilmaisultaan yksinkertaiseksi sekä graafiiseksi. Moniselitteiset kuvat, musta huumori ja lämmin väriskaala ovat muita tunnusmerkkejä. Bergvik-Forsander on pitänyt yli 40 yksityisnäyttelyä ja osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin ympäri Suomea sekä ulkomaillakin, viime vuosina esim. Münchenissä, Berliinissä ja Tukholmassa. Hän on myös tehnyt muutamat julkiset teokset m.m suuri julkisivuteos Arabianrantaan Helsingissä. Hänen kotisivuosoitteensa on https://bergvikforsander.com/

Annika Bergvik-Forsander, The Trainee, 2018, 70 x 50 cm, hiilipiirustus

Jukka Tilus – From where the planes leave

Kun olen muuttanut Vantaalle, tuntuu pitkään, etten saa siitä mitään otetta. Vantaalla on lentokenttä ja rautatie ja lähiöt, niiden välissä parkkipaikkoja, peltoa ja liikenteen ääniä. Käyn töissä Helsingissä. Ulkopuolisuuden tunteelta on vaikeaa välttyä.

Vantaa kasvaa kuvauskohteeksi kuin varkain kävelylenkeillä jättömailla ja moottoriteiden varsilla, kun kaupunki alkaa jollakin tapaa tulla tutuksi. Rautatiesillat ja puretut talot.

Kerrostalojen takapihoilla tuulessa heiluvat pyykit ja muut arkiset näkymät näyttävät kiinnostavan ja välillä oudonkin puolensa. Kun kävelee tarpeeksi pitkään, voi päästä siihen tilaan, jossa ympäristön ja yksityiskohtien havainnoimisen tieltä putoaa mielestä pois kaikki muu.

From where the planes leave on puolidokumentaarinen valokuvausprojekti kuljeskelusta Vantaan lähiöissä, niiden liepeillä ja välissä. Olen kuvannut sitä kesästä 2017. Projekti jatkuu vaihtelevalla aktiivisuudella, enkä ole

ajatellut, että sen edes välttämättä pitäisi erityisesti tulla valmiiksi. Tärkeintä on tekeminen ja käveleminen ja kuvaaminen.

Jukka Tilus (s. 1980) on syntynyt ja kasvanut Himangalla Keski-Pohjanmaalla. Ennen Vantaata hän on asunut myös Kuortaneella ja Lahdessa. Valokuvaajana hänen työskentelynsä pohjaa vahvasti sattumaan ja improvisaatioon.

Jukkatilus.com

Jukka Tilus, Vantaa, 2017, digitaalinen valokuvatuloste

Niko Skorpio – The Unfolding

THE UNFOLDING (in finite space)
2018
Projisoitu videoinstallaatio
HD 1080p | 16:9 | audio 2.0 | pituus vaihteleva

The Unfolding on monimuotoinen audiovisuaalinen teos, joka hyödyntää päällekkäisvalotus- ja montaasitekniikoita. Kuvassa valoa hohtava ihmisen pään kaltainen hahmo muotoutuu, kääntyy ja ‘avautuu’ loputtomiin. Kuvan kaksipuolinen symmetria muistuttaa kineettistä mustetahratestiä ja viittaa luonnossa ja monissa elämänmuodoissa ilmenevään symmetriaan. Teoksen elektroakustinen ääniraita mukailee sävyltään ja rakenteeltaan eri kulttuurien rituaalimusiikin elementtejä, ja muuntuu ajan myötä joksikin muuksi.

Pintapuolisesti The Unfolding on tutkielma valosta, muodosta ja liikkeestä. Syvällisemmin se heijastelee ihmisyyttä kauneuden, haurauden ja voiman häilyvän kolminaisuuden kautta. Teoksen lähtökohta on eksistentiaalinen kaipaus purkaa muuri itsen ja toisen välillä.

Käsikirjoitus, kuva, ääni NIKO SKORPIO
Tuotanto PARAFERAL

Niko Skorpio työskentelee kuvan, äänen ja sekalaisen kadonneen ja löydetyn materiaalin parissa. Hänen teoksiaan on esitetty taidenäyttelyissä ja tapahtumissa kansainvälisesti. Hänen taustansa on kokeellisessa musiikissa ja graafisessa suunnittelussa, joiden parissa hän on toiminut 1990-luvulta alkaen. Hän on opiskellut Aalto-yliopistossa (Taiteen maisteri) ja Tampereen ammattikorkeakoulussa (Kuvataiteilija AMK).

Niko Skorpion teokset tarkastelevat ihmisen, luonnon ja teknologian epätasapainoista kolmiyhteyttä vieraantuneesta näkökulmasta. Yhdistelemällä kuvaa ja ääntä kollaasinomaisesti hän pyrkii luomaan päänsisäisiä näkymiä pinnanalaisiin todellisuuksiin.

Niko Skorpio asuu ja työskentelee Venäjänkankaalla.

Niko Skorpio, The Unfolding, 2018, videoinstallaatio

29.5.-20.6.2019 Leena Niivuori, Taru Happonen, Marika Kotiranta, Ulla Karttunen

Leena Niivuori – MAALAUSJÄLKI

Näyttelyni koostuu Maalausjälki-sarjan teoksista vuosilta 2016-2019. Ne ovat realistisia piirroksia abstraktista maalausjäljestä. Kutsun teoksiani piirustusmaalauksiksi, koska niissä yhdistyy hiilikynäpiirros ja akryylimaalaus.

Taiteellisen työskentelyni lähtökohtana on jo pitkään ollut pyrkimys kohdata asioiden ja esineiden olio eli niiden omin olemus. Olen miettinyt sitä, voiko esimerkiksi esineen omimman olemuksen eli sen, mikä on siinä itsessään, tavoittaa piirtämällä tai maalaamalla. Tavoittaakseni olion, olen pyrkinyt esittämään asiat mahdollisimman objektiivisesti, lisäämättä niihin mitään minusta lähtöisin olevia merkityksiä.

Tykkään katsoa lähelle ja tarkasti, koska silloin voi ehkä nähdä jotain enemmän. Maalausjälki-sarjan teoksissa olen siirtänyt katseeni esineiden maailmasta sattumanvaraiseen maalausjälkeen. Olen tutkinut maalausjälkeä kameran linssin läpi ja pyrkinyt piirtämään havaintoni mahdollisimman tarkasti tavoitteenani päästä lähemmäksi maalauksen ominta olemusta, oliota.

Maalausjälki-sarjan teokset esittävät maalausjälkeä, joka ei lähtökohtaisesti esitä mitään muuta kuin itseään. Jälki on vain jälki. Ajatus siitä, että joku asia vain on mitä on eikä jotain muuta, tuntuu tässä hetkessä jotenkin vapauttavalta.

Maalausjälki-sarjassa olen myös halunnut leikitellä kuvataiteen perinteillä tekemällä maalauksia ilman maalia ja sivellintä käyttäen vain kynää. Maalausta käytetään perinteisesti tekniikkana ja välineenä kuvaamaan erilaisia asioita. Näyttelyni teoksissa olen halunnut kääntää asian päinvastoin ja kuvata nimenomaan maalausjälkeä itseään ja sitä miltä se näyttää.

Leena Niivuori, Maalausjälki no 8, 2018, 115cm x 95cm, hiilikynä ja akryyli kankaalle

Taru Happonen – Organism

Viime vuosikymmenen aikana tehtyjen kasvien älykkyyttä käsittelevien tutkimusten mukaan kasvit ovat paljon kyvykkäämpiä kuin on aiemmin ymmärretty. Niillä väitetään olevan ainakin 20 eri aistia ja osaavan varoittaa toisiaan kemiallisesti tuholaishyönteisten parvesta. Minua kiehtoo ajatus älykkäästä, verkkaisesta kasvikunnasta, joka katselee ihmetellen elinympäristöään tuhoavaa ihmistä.

Ihminen on saavuttanut ja pitänyt valta-asemaansa maapallolla vasta verrattain pienen hetken. Kasvit ja merenelävät ehtivät kukoistaa jo satoja miljoonia vuosia ennen ihmislajin kehittymistä. Antroposentrismi onkin minusta muiden organismien aliarviointina. Ehkä älykäs kasvikunta pitää meitä vain ohimenevänä vaiheena, dinosauruksena joka katoaa.

Organism-sarjan teokseni käsittelevät utopiaa jossa ihminen on kehittynyt täysin erilaisen (kasvi)älykkyyden parissa uudeksi lajiksi. Maalauksissa ja piirroksissa kasvi- ja ihmiskunta ovat sulautuneet yhteen muodostaen hybridejä keskenään. Risteytymät edustavat minulle haitallisen ihmiskeskeisyyden murentumista — aikaa humanismin jälkeen jossa lajien väliset rajat ovat kadonneet.

Taru Happonen (s.1989, Lahti) on maalauksen parissa työskentelevä kuvataiteilija. Happonen on valmistunut Aalto-yliopistosta ja aiemmin vaikuttanut poikkitaiteellisessa GRMMXI-kollektiivissa. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.

Based on the studies of plant intelligence made during the last decade, it has been detected that plants are more knowledgeable than has been thought before. They have at least 20 different senses and can, for example, alert each other about pest attacks. I am intrigued by the idea of an intelligent and imperceptible Plantae that is observing mankind and wondering how it can be destroying its living conditions.

Human has reached and kept an ascendancy on Earth for only a relatively short period. Plants and sea creatures thrived for hundreds of millions of years before human evolution. I believe anthropocentrism devalues other organisms. The plant kingdom could consider us a transient bout, a dinosaur that will perish.

Organism series is addressing a utopia, where Homo sapiens has evolved into a new species with a thoroughly different kind of (plant) intelligence. In the paintings and drawings, Homo sapiens and Plantae have coalesced together forming hybrids. For me, the crossbreeds of humans and plants represent the collapse of destructive anthropocentrism — in a time after the humanism when the gap between the species has vanished away.

Taru Happonen (b.1989, Lahti, FI) is a visual artist working with painting. Happonen has graduated from Aalto University, and previously worked as a member of the interdisciplinary GRMMXI collective. She lives and works in Helsinki.

Taru Happonen, Hybrid 2, 2018, 110cm x 140cm, öljy ja akryyli pellavalle

Marika Kotiranta – Ääneenlausumatonta Maalauksia

Maalaan akryyleilla ja joskus myös öljyväreillä kankaalle. Maalauksissani liikun abstraktin ja esittävän välimaastossa. Aiheet syntyvät usein tunteista, toiveista ja muistoista. Niissä näkyvät myös arjen pienet ja suuret koetut hetket. Värit vaikuttavat minuun voimakkaasti ja se näkyy myös töissäni. Kasveja ja niihin viittaavia muotoja on tullut maalauksiini pikkuhiljaa yhä enemmän. Asun ja työskentelen Lahdessa. Olen Lahden Taiteilijaseuran jäsen.

Tämän näyttelyn ajatus syntyi siitä harhakäsityksestäni, miten tietyn ikäisenä elämäni olisi tasapainoista ja rauhallista. Tyytyväistä keski-ikäisen elämää. Niin olin kuvitellut. Nyt tietenkin olen huomannut, miten moni tekee suuria mullistuksia ja päätöksiä elämässään kun ymmärrys kaiken rajallisuudesta kirkastuu. Ja myös käsitys siitä, kuka on ja mitä haluaa.

Vuodet ovat olleet täynnä suurta murhetta, luopumista ja kipua. Samalla kuitenkin myös niin paljon riemukkaita hetkiä, onnea ja uuden löytämistä. Kaikella kokemallani on ollut suuri vaikutus omaan identiteettiini, kokemukseeni ihmisenä ja naisena. Kuin olisin saanut pienen aavistuksen tästä ihmeellisestä kokemuksesta nimeltä Elämä. Toivon sen välittyvän katsojallekin.

Marika Kotiranta, Jäähyväisiä, 2019, 110cm x 100cm, akryyli kankaalle

Ulla Karttunen – Donna Fatale

Donna Fatale on kohtalokas nainen italiaksi, mutta film noir’n lumoojattarien sijaan kyse on pikemmin yhdenvertaisuudesta globaalina kohtalonkysymyksenä: vallasta, vallattomuudesta, sukupuolesta, väärinkäytösten näkyväksi tulemisesta, feminiinisestä voimasta. Esillä on pieni otos roomalaiseen museoon tulevasta laajemmasta yksityisnäyttelystä.

Teokset liikkuvat banaalin ja ylevän välimaastossa. Vaikka taustalta löytyy yhteiskunnallisia kysymyksiä vallasta ja etiikasta, päähuomio kohdistuu myyttisiin ja eksistentiaalisiin teemoihin ja värikylläiseen, symbolistiseen ilmaisuun. Toisinaan kuvat hahmottavat kulutuskulttuurin surrealistista ylenmäärää, jossa naisen paikka on vauhdittaa lumouksen bisnestä, olla tuotteista tai luontokappaleista viettelevin. Vaikka kuvien materiaaleja on saattanut löytyä arkipäiväisestä mainos- ja mediakuvavirrasta, hahmot viittaavat usein johonkin hieman fataalimpaan: mystikoihin, pyhimyksiin, Jeanne d’Arcin tai Pyhän Teresan hengenheimolaisiin.

Miksi mystikoita tai pyhimyksiä? Eikö hiljaisuuteen vetäytyvä, jumalallista meditoiva olento ole mahdollisimman vääränlainen hahmo selfieitään tykittävien somevaikuttajien ajassa? Kyllä, ja osittain juuri siksi. Mystikko on marginaalinen, mutta tällaisen hahmon kautta voi tarkastella olemassaolon parodoksisia mutta myös perustavia tiloja: inhimillisen näkökyvyn rajallisuutta, sokaistumista, hurmioitunutta elämänvoimaa tai passion ääripäitä kärsimyksestä ekstaasiin.

Ulla Karttusen taidetta on kuluneella vuosikymmenellä esitetty ennen kaikkea ulkomailla, esimerkiksi Miamissa, Firenzessä, Rio de Janeirossa, Roomassa, Pariisissa, Cremonassa, Algiersissa, Ponte de Limassa, Leipzigissa, Bolognassa, Berliinissä, Ljubljanassa sekä toistuvasti Lontoossa ja Los Angelesissa. Karttusen installaatiot ja digitaaliset kuvat ovat useita kertoja nousseet finalistinäyttelyihin kansainvälisissä taidekilpailuissa; esimerkiksi Donna Criminale -projekti vessapaperista rakennettuine madonnahahmoineen voitti nykytodellisuuden tabuja käsittelevän taidekilpailun Firenzessä. 2010-luvulla hän on laajan kansainvälisen näyttelyohjelman lisäksi luennoinut markkinatalouden viettelyn estetiikasta ja etiikasta lukuisissa kansainvälisissä konferensseissa.

Ulla Karttunen, Tractatus Poetico-Ecstaticus,
2019, 150cm x 120cm pigmenttivedos alumiinille ja akryylille

8.-26.5.2019 Lila Vainikka, Jenni Karhapää, Pinja Sydänmaa, Jari Lonka

Lila Vainikka – Maalauksia

Maalaan öljyvärein kankaalle. Työskentelen sekä esittävien että abstraktien kuva-aiheiden parissa.

Maalausteni lähtökohtana on usein valokuva. Muokkaan valokuvia digitaalisesti, kokeilen erilaisia rajauksia, värimaailmoja ja käsittelen kuvaa eri työkalujen avulla. Lähtökohtana olleen valokuvan kuva-aiheella ei välttämättä ole merkitystä. Tärkeämmäksi kuin mitä kuva esittää, koen sommitelman, muodon ja värit.

Maalaus voi jäljitellä luonnosta tai muuttua työskennellessä joksikin muuksi. Samasta luonnoksesta voi rajaamalla ja muokkaamalla tulla usempia erilaisia maalauksia. Minua kiinnostavat maalausjäljen eri variaatiot ja häivytetyn maalausjäljen tuoma liikkeen tuntu. Maalauksellisena keinona häivyttäminen ja sumentaminen ovat usein läsnä maalauksissani. Maalauksilleni ominaista ovat pehmeät liukumat väripintojen välillä.

Lila Vainikka, Nimetön, 2019, 102cm x 85cm, öljy kankaalle

Jenni Karhapää – TI-TYY, sanoi talitiainen

Ikkunan takana maisema velloi apaattisuudessa. Pihallani ei enää juurikaan vierailtu.
Eihän niiltä oltu edes kysytty.

Haltuunottajat julistivat: Kyllä sitä riittää! Istutetaan lisää!

Niin uusi metsä kasvoi ja vastasi koko maan peittäneellä hiljaisuudella. Jotain oli mennyt rikki, ketju oli katkennut. Liian paljon, liian laajalti.

Ti-tyy, sanoi talitiainen. Terveisiä kaupungista: Sopeudu tai katoa.

Maisema jatkoi vellomistaan ja minä virtasin sen mukana.

Jenni Karhapään (s.1984) akryyli- ja öljyvärimaalauksissa post-apokalyptinen maailmankuva yhdistyy leikkisiin elementteihin sekä väreihin. Karhapää asuu ja työskentelee Tampereella. Hän on valmistunut Tampereen ammattikorkeakoulusta kuvataiteilijaksi vuonna 2015.

Jenni Karhapää, Ruokolahden kuukkeli, 2018
akryyli- ja öljyväri vanerille
30 x 25 cm

Pinja Sydänmaa – Maapallo pyörähtää

On hyvä työskennellä rauhassa ja hiljaisuudessa.
Ryhmässä teemme yhteistyötä ja siihen tarvitaan yhteishenkeä.
Taide on taidetta.
Taide voi olla kulttuurintuntemusta, performanssia ja lahjoituksia.
Piirustukset ja maalaukset ovat elämän syke.
Taide on loistava asia elämässäni.

Olen maalannut akryyli-, tempera- ja öljyvärimaalauksia.
Maalaan erilaisia pieniä tunnelmia. Valo on töissä tärkeä asia.
Eniten tykkään väreistä ja muodoista. Olen 26 -vuotias viime keväänä kuva-artesaaniksi valmistunut nuori nainen. Olen maalauksen lisäksi kiinnostunut myös muista taiteen alueista, kuten media-taiteesta, elokuvasta ja runoudesta.

Pinja Sydänmaa, Gotham city, akryyli kankaalle, 54x65cm, 2018

Jari Lonka – Pysäytys-Sana

Koemme asioita henkisesti ja fyysisesti, ajassa ja paikassa. Teossarjassa ”Pysäytys-Sana” etsin näiden kokemusten olemusta ja tilaa valon ja värin kautta.

Kaikki näkyvä realisoituu näkyvän valon avulla. Einstein todisti yleisessä suhteellisuusteoriassa, että suuren painovoimakentän vaikutuksesta jopa näkyvä valo taipuu.

Samoin kuin suuren painovoimakentän vaikutuksesta valo taipuu, on valon avulla kuvattu muotoina mielentiloja paineen alla. Sitä mitä me koemme fyysisesti ja henkisesti painavana, positiivisena tai negatiivisena, ”luissa ja ytimissä”.

Teoksissa valo taipuu ihmisen kylkiluiksi. Luissa ja ytimissä vellovat kokemukset väreiksi ja muodoiksi. Tila ja aika ympärillä pysähtyy tyhjäksi neliöksi.


Jari Lonka, A brief history of me, Kromogeeninen värivedos, Silisec 2018, Koko: 50cm x 50cm Editio 1/5 + 2AP

10.4.-5.5. 2019 Roy Aurinko, Sandra Kantanen, Pirjo Kaartinen, Elina Strandberg

Roy Aurinko – Saatanalliset bakkanaalit

Nuoruus on sementtiä ja katkenneita liituja

Saatanalliset bakkanaalit on Roy Auringon näyttely nuoruuden ilonpidosta, elämänpiirin hahmottamisesta ja olemisen hauraudesta. Sekatekniikalla valmistuneissa maalauksissa Aurinko on käyttänyt perinteisten materiaalien, öljyn, akryylin, temperan ja öljyliitujen lisäksi sementtiä. “Satunnaisten kokeilujen tuloksena sementti osoittautui hyväksi alustaksi teoksille, joissa olen pyrkinyt hämärtämään maalauksen ja piirroksen välistä raja-aitaa.” Työskentelyn jälki ja materiaalin tuntu ovat läsnä suurikokoisissa ekspressiivisissä maalauksissa. “Joku viisas on sanonut että maalaus ei ole koskaan valmis, vaan maalaaminen vain lopetetaan mielenkiintoisella hetkellä. Olen koettanut pitää ohjeen mielessä: hyvässä maalauksessa yhdistyvät vaaran ja helppouden tunne.” Roy Aurinko asuu ja työskentelee Heinolassa. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Lapin yliopistosta 2007.

Roy Aurinko, Ääniä avoimesta ikkunasta, 2018 tempera, akryyli, öljy, öljypastelli ja sementti kankaalle 190x150cm

 

Sandra Kantanen – Smokeworks

”Valokuva on aina aiheuttanut minulle päänsärkyä. Yritän ymmärtää valokuvaa erittelemällä valon ominaisuuksia, mitä kameran edessä on, missä kuva syntyy, onko valokuva kuva todellisuudesta, mikä on oikeasti olemassa. Ryhdyin lainaamaan maalauksen jälkeä nähdäkseni mitä valokuva ei ole. Maisema sai toimia näiden kysymysten välineenä.

Menin Kiinaan opiskelemaan kiinalaista maisemamaalausta. Kiipesin kaikki heidän pyhät vuoret etsien kuvaa joka olikin pääni sisällä. Maisemamaalauksen perinne piti sisällään näkemyksen luonnosta joka erosi suuresti luonnon todellisesta tilasta Kiinassa tänään.

Nyt 18 vuotta myöhemmin kuvaan edelleen maisemia mutta olen oppinut näkemään kuvia lähempänä kotia. Smoke works sarja on kuvattu 5 minuuttia kotioveltani Hangossa.Työskentely tapani on muuttunut, pystyn seuraamaan säätä, valoa ja vuodenaikaa tarkemmin. Näen enemmän yksityiskohtia metsässä. Lumi on löytänyt kuviini äskettäin. Se on kuin luonnon omaa melankolista maalia.

Sandra Kantanen

Pirjo Kaartinen – Erimielisyyksiä jatkosta

Pirjo Kaartinen on maalannut ilmastonmuutosta käsittelevän näyttelynsä teokset viime vuoden lopulla ja tämän vuoden alussa. Maalauksissaan hän pohtii ilmastonmuutoksen myötä kasvavien sään ääri-ilmiöiden aiheuttamia ongelmia esim. kuivuuden lisääntymistä ja kesien tuhoisia metsäpaloja, rankkasateiden aiheuttamia tulvia tai sukupuuttoon kuolevia kasveja. Maalauksissa ilmastonmuutoksen kohteina ja kokijoina ovat sadunomaiset eläimet ja sarjakuvamaiset ihmishahmot. Kaartinen on lahtelainen taiteen maisteri, floristi ja kuvataiteilija, ja tämä on kymmenen vuoden tauon jälkeen hänen ensimmäinen uusista teoksista koostuva yksityisnäyttelynsä.

Kaartinen tutkiskelee maalauksissaan, mikseivät poliitikot ja päättäjät tee mitään tulevan ekokatastrofin estämiseksi, vaan jättävät yksittäisten ihmisten tehtäväksi ilmastonmuutoksen torjunnan. Kokemustensa pohjalta hän on huomannut, että käytännössä harva haluaa muuttaa omia tottumuksiaan. Varmasti jotkut kansalaiset tekevätkin elämäntapamuutoksia, mutta riittävätkö vapaaehtoisten ihmisten ilmastoteot? Erimielisyyksiä jatkosta -näyttely pohtii, miten suuria häiriöitä ja vakavia katastrofeja pitää tapahtua ennen kuin poliitikot, oman kannatuksensa menettämisen pelosta huolimatta, rohkenevat tehdä lakeja ja määrätä meille veroja ilmastoa tuhoavien päästöjen vähentämiseksi?

”Koska ympäristössämme kaiken ytimessä on vesi, käytän työskentelyssäni vesivärejä”, Pirjo Kaartinen kertoo. Hän maalaa vesiväreillä kankaalle sekä lisäämällä väriä, mutta myös nk. poistotekniikalla, poistamalla väriä. Kaartinen jatkaa: ”Vedellä on suuri merkitys sekä ilmastonmuutoksessa että kestävässä kehityksessä. Vesivärimaalausteni materiaalivalinnat liittyvät omalta osaltaan kokonaisuuden teemaan. Pyrin työskentelyprosessissa ottamaan kestävän kehityksen arvot huomioon. Käytän teosteni maalauskankaina kirpputoreilta mahdollisuuksien mukaan löytämiäni vanhoja maalauksia ja maalauspohjia. Lisäksi kehystän teokset siirtolavoilta keräämilläni poisheitetyillä kehyksillä.”

”Meillä on suuria erimielisyyksiä jatkosta. Jos ilmastonmuutosta ei saada torjutuksi, meillä ei ole jatkoa”, taiteilija toteaa.

 

Pirjo Kaartinen, Minäkin haluan olla mukana, vesiväri kankaalle, 2019

 

Elina Strandberg – Heinäveistoksia

Asun ja työskentelen Helsingissä, mutta olen kotoisin Lahdesta.

Perheeni muutti Vesijärvenkadulta tornitaloon Ruolankadulle kun olin kahdeksanvuotias. Asfalttipiha muuttui harjulle muuton kautta viherpihaksi, jossa metsä alkoi kadun toiselta puolelta. Muutos oli valtava lapsen näkökulmasta, sillä metsästä tuli tästä eteenpäin leikkipaikkamme vuosiksi. Täälläkin luonto muovautui koko ajan rakentamisen, liikenteen ja muun ihmisen toiminnan kautta. Huoneeni ikkunasta näkyi mäntyjen latvoja ja vuosien aikana muistan alkaneeni huolestua enemmän ja enemmän tummista savuista, joita usein nousi Upon ja Askon tehtailta harjun juurelta. Pelkäsin mäntyjen kärsivän ja nuivettuvan niistä, mikä huoli tietenkin oli aivan aiheellinen.

Parikymppisenä lähdin opiskelemaan ja jäin asumaan Helsinkiin.

Ilmeisesti vahva suhteeni luontoon, ja varsinkin kaupunkiluontoon, sai alkunsa näistä lapsuuden harjujen leikkipaikoista. Monet teoksistani liittyvät vieläkin näihin asioihin.

HEINÄVEISTOKSIA

Berliinissä 2016 näin japanilaisten arkkitehtien piirustuksia luontoaiheista. He tekivät niitä suunnitellessaan uusia tiloja: luonnokset olivat hauraita, hengittäviä ja avaria (tutkielmia luonnosta ennen rakennuttamistapahtuman vaatimia kompromisseja).

Koin niiden herkkyyden ja avoimuuden poikkeuksellisen koskettavana.

Nämä luonnokset inspiroivat minua rakentamaan pienoisveistoksia kuivatuista kasveista, heinäveistoksia (Selviytymistarinoita 2017). Teemana oli kaupungissa lumen alta löytyvä luonto, rosoineen ja roskineen. Sulavan lumen alta paljastuu kaupunkimetsä, jossa vilahtelee myös epäorgaanisia aineksia: luontoon päätyneitä elementtejä rakentamisen, liikenteen ja muun ihmisen toiminnan kautta.

Käytän teoksissani myös osittain maatuneita kasveja sekä rannoilta, vedestä ja metsistä löytämiäni tavaroita, jolloin teoksiin tulee mukaan myös lähihistoriaa. Joistakin näistä ihmisten jäljistä ja luonnon kasvuston kohtaamisista rakennan uusia hybridejä, veistoksia heinien elämästä kasvavan kaupungin pyörteissä.

Teoksiin sisältyy japanilainen käsite wabi-sabi, jolla viitataan pelkistettyyn, karuun tyyliin, joka antaa keskeneräisyydessä ja epätäydellisyydessä piilevän kauneuden nousta esiin.

Kuivattujen kasvien hauraus sanelee veistosten koon, mutta näissäkin teoksissa etsin painovoiman kumoamista: ilmavuutta, keveyttä ja muotoa.

Tavoitteeni on luoda runollinen ja melankolinen näkökulma näihin ihmisen ja luonnon kohtaamisiin.

LYHYESTI TAITEESTANI

Olen alkujaan piirtäjä, josta tuli myöhemmin kuvanveistäjä. Työskenneltyäni kuvanveistossa valoinstallaatioiden parissa – sekä piirtäjätaustani kautta – aloin kuvata valoa myös värin kautta. Nykyään teokseni voivat olla myös maalauksia.

Valo liittyy keskeisesti työhöni. Rakennan installaatioita tilaan ja valoon, joten niiden luonteeseen kuuluu usein väliaikaisuus. Erityisen kiinnostavina pidän materiaaleja, jotka joko läpäisevät tai heijastavat valoa. Ne voivat olla myös hauraita ja lähes aineettomia. Vesi on usein mukana installaatioissa sekä puhtaana materiaalina, mutta myös taianomaisen valo- ja heijastusvoimansa vuoksi.

Opiskelin Kuvataideakatemiassa ja valmistuin sieltä kuvataiteen maisteriksi vuonna 2002.

 

ELINA STRANDBERG

www.elinastrandberg.com

Blogi:Taiteilijantapaus/TheCaseoftheArtist

http://elinastran.blogspot.com/

Elina Strandberg, Koditon puutarha, Lehdet, työhansikas, kasvit, muovinaru, rautalanka ja valo, 2018