Avaamme pian!

Hyviä uutisia kaikille Uuden Kipinän ystäville! 

Avaamme ovemme jälleen 3.6. uusien näyttelyiden merkeissä. Olemme auki normaalisti ti-pe 12-18 ja la-su 12-16. 

Pian tavataan taas! Muistetaan kuitenkin sairastaa flunssat ja muut kotona, ja huolehtia käsihygieniasta ja turvaväleistä.

Terkuin,
Kipinätiimi

💖

Galleria Uusi Kipinä ja Lahden Taidelainaamo suljettuna

Galleria Uusi Kipinä ja Lahden Taidelainaamo ovat kiinni hallituksen suosituksen mukaisesti ainakin 17.3.-13.5.
Näin ollen seuraavien näytteilleasettajien näyttelyt siirtyvät vuodelle 2021:

Johanna Sipilä, Juuso Noronkoski, Salla Vaalio, Hanna Lamnaouer, Kaarisillan kuva-artesaanien opinnäytetyönäyttely, Yasushi Koyama, Anni Terävä, Helena Tuura, Hannele Heino

Tiedotamme asiasta lisää koronatilanteen muuttuessa.

Uuden Kipinän henkilökunta vastaa edelleen puheluihin ja sähköposteihin. Meidät tavoittaa arkisin:

Kauno ry. ja Galleria Uusi Kipinä
info@kauno.fi
p. 044 322 4665

Lahden Taidelainaamo
taidelainaamo@lahdentaiteilijaseura.fi
p. 03 734 3865

Ovien ollessa kiinni Lahden Taidelainaamon valikoimaan pääset tutustumaan ja lainaamaan osoitteessa https://www.lahdentaidelainaamo.fi/

Pidetään hyvää huolta toisistamme!


// Kipinä-tiimi

4.-22.3.2020 Mikko Sakala & Manja Riihelä, Maria Pääkkönen, Tarja Lanu & Metropoliitta Arseni, Päivi Virtanen

Mikko Sakala & Manja Riihelä

Mikko Sakalan ja Manja Riihelän valokuvaa ja maalausta yhdistävissä teoksissa silmänsä sulkeneet ihmiset vaipuvat sisäisiin maailmoihinsa. Ihmisen ja taustan päälle muodostuva maalaus irtautuu hahmosta kuin muotoaan hakeva uni tai vaeltava varjo. Hiljentymisestä nousee näkyväksi ajatus, keskittyvän ihmismielen peili.

Teoksia rakentaessa Sakala ei maalaa kuvaa ihmisestä, vaan konkreettisesti ihmistä.  Eri tavoin maalaten , maskeeraten ja rakentaen eri materiaaleilla maalaustapahtumassa syntyy kokonaisuus, jonka kehitystä Riihelä valokuvaa.  Studiovalaistuksessa maalari, valokuvaaja ja malli heittäytyvät performanssin tapaiseen prosessiin, jossa luodaan maalaten, ohjaten ja leikkien kuvaa.  Tämä työskentelytapa avaa mahdollisuuksia lähestyä eri tavoin maalaustaiteen perinteitä ja tapaa kuvata ihmistä.  Maalaus rikkoo todellisuuden muotoja ja tilaa ja rakentaa näin kuviin uusia merkityksiä.

Mikko Sakala ( s. 1961 )
Taidemaalari
Asuu ja työskentelee Sippolassa , Taidekeskus Antareksessa

Manja Riihelä ( s. 1963 )
Valokuvaaja
Asuu ja työskentelee Kouvolassa

Mikko Sakala ja Manja Riihelä, Läpi, 2019, kehystetty valokuva, 97cm x 114,5cm (ilman kehystä)

Maria Pääkkönen – Sumun maa

Katkelma, kudelma, kohtaus. Näkyvän maailman häilyvyys ja parvi vaikeasti pyydystettäviä ajatuksia. Paljon hitaasti kuluvaa aikaa ja kirkas välähdys katoavaa nykyisyyttä. Irrallisia palasia, loputtomasti ei mihinkään sijoittuvia yksityiskohtia ja mielikuvien haurasta liimaa. Kokonaiskuva hämärtyy ja muistin perukoilta karkaavia säikeitä on hankala sitoa yhteen. Muistot tarttuvat vuodenaikoihin ja vuodenajat sulautuvat jatkuvaksi harmaaksi hukkuen lopulta sumuun.

Sumun maa on ote tarinan satunnaisesta kohdasta, eräästä prosessista leikattu jakso, äkillinen alku ja avoin loppu. Näyttelyssä nähtävä installaatio koostuu piirustuksista ja tekstistä.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen Taideyhdistys nuorten taiteilijoiden apurahalla sekä Paulon Säätiö

Maria Pääkkönen on Helsingissä asuva kuvataiteilija, joka työskentelee piirustuksen, installaation ja performanssin keinoin. Hänen teostensa keskeisiä teemoja ovat katsomiskokemus, muistaminen, aika, maisema, erilaisten todellisuuksien rajapinnat sekä itse piirustusprosessi, jossa tämä kaikki kietoutuu yhteen. Pääkkönen on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2016. Vuosina 2016 – 2017 hän työskenteli Maastrichtissa kansainvälisessä Jan van Eyck Academie -residenssissä.

www.mariapaakkonen.com

Maria Pääkkönen, Verho / Veil, 2020, kuultopaperi, lyijykynä paperille, tussi ja grafiitti japaninpaperille

Tarja Lanu & Metropoliitta Arseni – Savessa

Keramiikka on uusi materiaali molemmille näyttelyasettajille. Se on yhtäältä vaatinut opiskelua, mutta toisaalta vapauttanut entisistä kaavoista. ”Savi uutena materiaalina antoi minulle mahdollisuuden ja rohkeuden tehdä kuvaksi sellaista, jota maalaten en olisi tehnyt” Tarja Lanu toteaa. Hän myös kertoo käyttäneensä keramiikkateoksissaan olemassa olevia taideteoksia inspiraationsa lähteenä. Metropoliitta Arseni puolestaan toteaa, ettei ole aikaisemmin veistänyt ja savi on vapauttanut hänet siihen. Aiheina hänellä ovat kissaeläimet ja muutamien teosten mallina oma kissa.

Savi on plastinen luonnonmateriaali, jota on käytetty vuosituhansien ajan tarve-, rituaali- ja koriste-esineiden valmistukseen. Savea löytyy Suomesta melkeinpä kaikkialta. Esimerkiksi Etelä-Suomen rannikkoalueella on laajoja savitasankoja ja Pohjanmaan rannikkoalueella jokialueitten maaperä on usein savea. Savilaadun kemiallisesta koostumuksesta johtuen raakapoltetun esineen väri vaihtelee punaisen eri sävyistä harmaaseen ja jopa valkoiseen. Astian tai esineen väritystä voidaan muuttaa vielä lasituspoltossa käyttämällä alilasitevärejä tai värillisiä lasitteita.

Savimateriaalin ennalta-arvaamattomuus johdattaa uudenlaisiin ratkaisuihin niin sisällön kuin toteutuksenkin osalta. Vanha materiaali, savi, tässä ajassa ja uusissa käsissä yllättää tekijät eikä vähiten uunista tullessaan.

.. on johdattanut uudenlaisiin…                      

Savi, tässä ajassa ja uusissa käsissä on yllättänyt tekijät…

Ikiaikainen materiaali, savi, tässä ajassa….

Metropoliitta Arseni, Väijyvä, keramiikka, 11cm x 7cm x 22cm

Päivi Virtanen – Palamisesta

Hiljaisesta tulesta roihuun, joka kuluttaa hengen ja materian loppuun.
Korroosioon ja sisältäpäin hitaaseen kytemiseen.
Elämä on paikoin kuin savuttava, huonosti vetävä hormi, johon karsta kiinnittyy.
Tuhkasta saattaa silti nousta uusi elämä.

Taidenäyttelyn teokset ovat sekatekniikoilla maalattuja intuitiivisia havaintoja palamisesta ja elämästä.

Palamiseen liittyvät sanat  ovat usein elämän ilmiöiden vertauskuvia tai ainakin niitä käytetään eri yhteyksissä sellaisina. “Polttaa kynttilää molemmista päistä” – tuhoutuminen on vain ajan kysymys!  Ihminen voi palaa loppuun…mutta, myös rakkaus, milloin se hehkuu, milloin roihuaa!  Siinä saattaa uhata jopa kärventyminen, ennenkuin se rakkaus lopulta sammuu, tai sitten se jää kytemään.

Pientä liekkiä pitää lietsoa, mutta iso liekehtiminen aiheuttaa jo levottomuutta. Syntymäpäiväkynttilä puhalletaan sammuksiin, mutta tavallinen pöytäkynttilä ehkä jopa niistetään, ellei sitä ennen ole jo polttanut päreitään, kun kynttilöitä ei ollut…

Jos elämä menee vain siihen, että sammuttelee koko ajan pieniä tulipaloja, voi siirtyä hitaan palamisen vaiheeseen, ruuansulatus ja lopulta lahoaminen ovat myös palamisen muotoja. Ruostuminen on aineen yhtymistä happeen ja hidasta palamista, mutta se rautaoksidi kelpaa myös maalaamiseen, aivan kuin hiili, tuhka ja noki.

Päivi Virtanen on valmistunut taidemaalariksi Vapaasta Taidekoulusta 2018
Hän on Taidemaalariliiton kokelasjäsen

Päivi Virtanen, +1100 astetta, 2016, sekatekniikka mdf-levylle, 100cm x 100cm

12.2.-1.3.2020 Satu Loukkola, Sakari Piippo, Annukka Visapää, Tiina Salmi

Satu Loukkola – Kukkii

Jyreästi nyhähampainen, alta harsukarvainen, pitkäveteinen, harittavasti hatuinen. Vinopuikea tai vastopuikea, suippukka tahi lanttopäinen tai tasasoukka. Sukalaitainen, nyhäsahainen hapsipäinen, vanhempana harsuröyhyinen ja lehdet tönkeäkarvaiset.

Näin hauskasti kuvaili kasveja Flora Fennicassa Elias Lönnrot 1866.

IHANIA KUKKIA

Minä maalasin niitä. Maalasin öljyväreillä kuvia salkoruusuista.
Kukkia on myös vanhojen mestareiden maalaamissa muotokuvissa malliensa hameen helmoissa. Minä maalasin niistä innoittuneena.
Kukkia ovat kirjoneet taitavat kädet pöytäliinoihin. Minä maalasin niitäkin.
Näyttelyssä on maalausten lisäksi graniitista veistettyjä kukkia ja kasvien osia valettuna pronssiin.

Sarja on punnitusta sanomasta vapaa, tutkielma kukista, terälehtien lumoavista laskoksista ja kasvien pitkulais-pyöreistä muodoista.

Satu Loukkola, National Gallery, yksityiskohta

Sakari Piippo – Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä

Joukko toimittajia on kerääntynyt ministerin ympärille esittämään kysymyksiä hallitusohjelman kärkihankkeiden toteutumisesta. Ministeri vastaa vakavana. Harmaan puvun liepeet ovat jo rypyssä pitkän päivän illassa.

Siuntion kunnanvaltuuston kokouksessa yhden valtuutetun muodostama valtuustoryhmä esittää vastalauseen jokaiseen pöytäkirjan mukaiseen esitykseen. Kokous ajautuu kaaokseen, kun jokaisesta kohdasta joudutaan äänestämään yhä uudestaan.

Nuorgamin koululla on eduskuntavaalien äänestyspäivänä hiljaista. Neljä äänestäjää on käynyt kirkkaana kevätaamuna paikalla. Vanhan kyläkaupan pahvilaatikoista kasattu vuosikymmenten saatossa hapertunut äänestyskoppi seisoo paikallaan, kun terävä tuuli pyyhkii ulkopuolella tuntureiden yli.

Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä (2015–2019) on valokuvaaja Sakari Piipon (s. 1981) dokumentaarinen trilogia. Teoksessa liikutaan poliittisen vallan huipulta valtioneuvoston tiedotustilaisuuksista kunnanvaltuustojen kokoussaleihin ja vaalien alla äänestyspaikoille.

Otsikoihin nousevien loistokkaiden vaalivoittojen, kärkipoliitikkojen välisten valtapelien ja koko kansaa kiinnostavien kohupäätösten sijaan tässä hiljaisessa teoksessa tarkastellaan politiikan kuivakkaa arkipuurtamista: ryppyyn istuttuja puvuntakkeja, pitkiksi venyviä valtuustokokouksia ja ostosreissun yhteydessä suoritettua pientä mutta arvokasta rituaalia, äänestämistä.

Sakari Piippo, Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä

Annukka Visapää – Metsänpeitossa

Metsä, vesi, ilma, maa ovat meitä kaikkia ympäröiviä ja rakentavia elementtejä. Me kaikki Maa-planeetan kasvustot olemme samaa tähtipölyä, räjähdyksen jälkeisiä ilmentymiä. Aiheenani näyttelyssäni on ihminen suhteessa olemisen ja näkemisen kautta luontoon, osana maisemaa.

Olen käyttänyt lähestymismetodinani vanhaa suomalaista käsitettä Metsänpeitto.

Metsänpeitto on käsite, jonka kaikki vielä sata vuotta sitten tunsivat. Oli itsestään selvää, että metsä kykeni lumoamaan ihmisen peittoonsa, eriskummalliseen tilaan. Metsän peittämä ei ollut oikein läsnä tässä maailmassa, mutta ei varsinaisesti tuonpuoleisessakaan.
Metsänpeitto kertoi metsän voimasta, metsällä oli tahto.

Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre pitää luonnon tuottamaa elämystä ihmisen ja maiseman vuoropuheluna. Sartren mukaan ihminen näkee itsensä, koska joku näkee hänet. Filosofi, niin ikään ranskalainen, Maurice Merleau-Pontyn mukaan näkeminen ja näkyminen muodostavat vaihduntakuvion, jossa subjekti ja objekti voivat vaihtaa paikkaa.

Kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes puolestaan puhuu näkökyvyn kaksoisliikkeestä. Se kuljettaa ihmistä kahteen suuntaan, taaksepäin, johonkin ihmisessä itsessään olevaan ja samalla ajassa eteenpäin.

Kun siis kuljen maisemassa, tai siis yleensä ottaen maailmassa, joutuen metsänpeittoon, katseleeko luonto silloin minua niin kuin minä sitä? Onko maisema sama minussa kuin se on ulkona olevana?
Olen työstänyt näitä energeettisiä tuntemuksia, valokuviksi, maalauksiksi ja esineiksi.

Annukka Visapää, Jossain (Maisema), vedos silisecille, 30cmx50cm

Tiina Salmi – Tehdyt

Työt ovat pitkälti valmistuneet tämän kummallisen pimeän talven keskellä, jossa maisema muuttuu välillä sateisen syksyiseksi. Ajatuksena oli yhdistää tutuista luontokokemuksista liikkeelle lähteviin teoksiin tummia ja hailakoita, vahvoja ja hentoja värejä. Myös pieni galleriatila vaikutti, sillä ajattelin niin, että tunnistettavat elementit saattaisivat sopia sinne paremmin kuin abstraktimpi toteutus.

Homma oli jo pitkällä käynnissä tajutessani sen mistä lähtöajatus sai alkunsa. Tapanani on tehdä työni mahdollisimman suoraan tässä ja nyt, parhaiten myös yleensä onnistun silloin kun uskallan luottaa vaistooni. Nyt kun kävelin kotoa pajalle läpi iltakaupungin koin pimeän, hämärän rajamaan sävyt ja toisaalta yllätyksiä tuovat kaupungin valot. Eli tämän oudon talven kaupunkitunnelmat siirsivät kontrastinsa ja osittain värinsä näille luontohavainnoille.

Mikäli grafiikan paja sijaitsisi jossain eteläsuomalaisessa maaseutuympäristössä, voisivat nykyiset työni olla niin tummia että niiden valaiseminen tuottaisi hankaluutta.

Tiina Salmi, Melkein, 2020, polymeerigravyyri, fotoetsaus, akvatinta, 42,5 x 62,5

15.1.-9.2.2020 Elisa Rovamo / Emma Haikonen, Tino Nyman ja Aleksi Tikkala / Nikki Jääskeläinen / Urpu-Elina Korhonen

Elisa Rovamo – Näyttämö

Maalaan värillisen pinnan, se on kuin näyttämö, jolle piirrän pienen draaman.

Maalauksissani on ihmishahmo, usein esittävän ja abstraktin rajalle pelkistynyt.

Mietin voiko piirtämällä maalata tai maalaamalla piirtää? Voiko värillä ja viivalla herättää tunteita ja mielikuvia? Mitä ihmiset viestivät toisilleen ilman sanoja?

Karsin maalauksistani pois kaiken, mihin en halua kiinnittää huomiota: ihonvärin, vaatteiden yksityiskohdat, rekvisiitan, ympäristön tunnusmerkit.
Ulkoisten seikkojen sijaan minua kiinnostaa kätketyt tunteet ja niitä ilmentävät eleet, asennot, ihmisten väliset sanattomat viestit ja niiden tulkinnat.

Teokseni ovat avoimia myös katsojan tulkinnoille ja voivat ehkä heijastella piilossa olevia, tiedostamattomiakin tunteita.

Kiinnostus taidehistoriaan on tuonut maalauksiini kaikuja kiinalaisesta sivellinpiirroksesta, abstraktista ekspressionismista, värikenttämaalauksesta, kollaasista ja katutaiteesta.

Helsingissä joulukuussa 2019
Elisa Rovamo


Elisa Rovamo asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on opiskellut taidehistoriaa Helsingin Yliopistossa ja suorittanut loppututkinnon Taideteollisessa Korkeakoulussa sekä opiskellut Vapaassa Taidekoulussa.
Rovamolla on ollut 17 yksityisnäyttelyä vuodesta 2002 ja hän on osallistunut kymmeniin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin.
Elisa Rovamo on Taidemaalariliiton ja Helsingin Taiteilijaseuran jäsen.

Elisa Rovamo, Twins, 2019, akryyli

Emma Haikonen, Tino Nyman ja Aleksi Tikkala – DISCOURSE

DISCOURSE on kolmen eri luovan alan osaamista yhdistävä installaatio. Vaatesuunnittelija Emma Haikonen, valokuvaaja Aleksi Tikkala ja graafinen suunnittelija Tino Nyman käsittelevät yhteisteoksessaan suhdetta kadonneeseen aikaan – henkilökohtaisten muistojen, kuvitellun menneisyyden ja nostalgian kautta. Vaatesuunnittelua, valokuvaa ja graafista suunnittelua yhdistävä installaatioproduktio luo monialaisen dialogin ja painottaa vuoropuhelun merkitystä visuaalisen kulttuurin ja suunnittelun eri alojen välillä.

Tekijöiden visuaalisesta ajatustenvaihdosta näyttelytilaan rakennetaan installaatio, jossa vaatemalliston asuista, valokuvista ja graafisesta materiaalista koostuvat elementit keskustelevat menneisyydestä, kaipuusta ja ajasta. Installaatio on kokemuksellinen tila, jossa näyttelyvieras pääsee uppoutumaan sisälle teemaan.

Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen aluerahaston tukema näyttelykokonaisuus kannustaa tarkkailemaan kuinka tavallisesti kaupallisiin tarkoituksiin valjastettujen osasten sisään kätkeytyy paljon kokeellisuutta ja taiteellista arvoa.

Työryhmän kaikki jäsenet ovat Lahden Muotoiluinstituutin alumneja.

Emma Haikonen, Tino Nyman ja Aleksi Tikkala – DISCOURSE

Nikki Jääskeläinen – eiku ja muita teoksia

Paperinpalojen muodostama ruudukko toimii pohjana viivoille ja tahroille. Ohuella, pehmeällä paperilla ne paljastavat käden jokaisen liikkeen, joka voi olla vakaa tai vapista ja heilahtaa tarkoituksettomasti. Paperi repeää, rypistyy ja muuttaa olomuotoaan. Ruutujen välillä tapahtuu hetkellisesti jotain, mikä muistuttaa kerronnallisuutta.

“Työstän ajatuksia ihanteellisen ja epätäydellisen sekä eteerisen ja kehollisen suhteesta. Usein teosten lähtökohtana on konkreettinen arkipäiväinen kokemus, johon sekoittuu häivähdys käsittämättömästä; roiskeet kaakeleissa, jotka luulin juuri pyyhkineeni pois tai harhakuvat näkökentässä liian pitkien päiväunien jälkeen. Työskentelyni asettuu arte poveran ja prosessitaiteen jatkumoon ja pidän työskentelyprosessia vähintään yhtä merkittävänä kuin sen tuloksena syntyviä teoksia. Kaikki näyttelyn teokset on tehty suoraan näyttelytilaan vessapaperilla, hiilellä, musteella ja valkaisuaineella. Ne on tarkoitettu väliaikaisiksi ja näyttelyn jälkeen ne lakkaavat olemasta.”

Nikki Jääskeläinen on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa musteen, hiilen ja arkipäiväisten kodin materiaalien kanssa. Hän on valmistunut kuvataiteen maisteriksi vuonna 2012 Kuvataideakatemian taidegrafiikan osastolta.

Kiitos Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto.

www.nikkijaaskelainen.fi

Nikki Jääskeläinen, eiku, 2019, hiili vessapaperille

Urpu-Elina Korhonen – KOHTI

”Maalaukseni näyttelyyn syntyivät luonnostelematta. Ne lähtivät liikkeelle siveltimen, rätin tai tiskiharjan kosketuksesta kankaalle. Kuva alkoi syntyä pikkuhiljaa, varovaisesti, mutta maalauksen edistyessä ja värin ja sommittelun kommunikoidessa syntyi pelottomuuden tila – kuva vei omaan maailmaansa. Unohdin välineet ja siirryin maalaamaan paljain sormin.” Näin kirjoitin jo vuosia sitten näyttelyä pystyttäessäni. Sama työskentelytapani on säilynyt, vaikka teokseni ovat muuttuneet pikkuhiljaa pelkistyneemmiksi. Maisemallisuus on vähentynyt ja värien monokromaattisuus lisääntynyt – yhdenkin värin sävyillä voi kertoa tarinan.

Kuvien tekeminen merkitsee minulle myös toisaalla olemista, keskittymistä olemassa olevaan hetkeen. Ehkä se siksi onkin palkitsevaa: kun maalaus tuntuu valmiille, voi hetken aikaa hymyillä…

Pimeydessä ei ole väriä. Näyttelyni nimi, Kohti, viittaa valon ja värin lähelle tulemiseen, niiden kohtaamiseen.

Urpu-Elina Korhonen, KOHTI, 2019, öljy

13.12.2019-12.1.2020 Kaunon tekijät


Avajaiset torstaina 12.12. klo 17-19, tervetuloa!

Kaunon tekijät on Kauno ry:n jäsenyhdistysten yhteisnäyttely, joka nähdään Galleria Uudessa Kipinässä vuoden vaihteessa. KAUNO ry on Lahden Taiteilijaseura ry:n, Lahden Taidegraafikot ry:n ja
Lahden valokuvataide ry:n vuonna 2003 perustama yhdistys joka toimii jäsenjärjestöjen hyväksi ja niiden valtuuttamana. Näyttelyssä suunnataan katse yhdistyksiin kaiken galleriatoiminnan takana. Keitä ovat Kaunon tekijät? Millainen historia Kaunolla on?

Kaunon historia kaikkien jäsenyhdistystensä kattojärjestönä on verrattain lyhyt, se on rekisteröity vuonna 2003. Silti juuret menevät paljon pidemmälle, ja nousevat hyvin aktiivisesta toiminnasta
Päijät-Hämeen alueella, joka on myös valtakunnallisesti merkittävää.

Kaunon tekijät on sanaparina monimerkityksellinen, sen takana ovat sekä ihmiset, että tekijät, jotka Kaunon syntyyn ovat vaikuttaneet. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Kaunon tekijät -lehti, joka on informatiivinen kokoelma tekstejä Kauno ry:n ja sen jäsenyhdistysten toiminnasta Lahdessa. Kaunon tekijät -lehdessä on monta kirjoittajaa, jotka vievät meidät historiaan ja tuovat sieltä takaisin tähän päivään. Niin lehteä kuin näyttelyä varten kootussa materiaalissa korostuu yhdistykseen kuulumisen tärkeys, halu kuulua yhteisöön usein yksin tapahtuvan työskentelyn vastapainona.

Arto Määttä, Let there be light, 2019, akryyli kankaalle, 50 x 50 cm

Galleria Uuden Kipinän Kulma ja Kenno -tiloissa on esillä kaikkien yhdistysten jäsenten tuoreimpia teoksia. Kaunon tekijät -taiteilijat on haettu ja valittu jäsenille suunnatun avoimen haun kautta. Valitut teokset muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka kumpuaa luonnosta, kaaoksesta maailmassa – ihmisen jäljestä. Luonto näkyy sekä teosten aiheena, että materiaalina.

Stéphane Pellennec, Breathing Earth -3, 41x28cm

Kaunon tekijöiden ajan Kymissä työskentelee kuvanveistäjä Terhi Kaakinen. Gallerian asiakkaat ja ohikulkijat pääsevät seuraamaan hänen työskentelyään sekä sisällä, että ulkoa käsin.

Kirnu -tilassa avautuu Kaunon historia, kun katsojaa kuljetetaan yhdistysten historiasta Kauno ry:n perustamiseen ja tähän päivään tärkeiden vuosilukujen, tapahtumien ja tekijöiden kautta.

Näyttelyn taiteilijat
Jonne Heinonen VTRY, Essi Immonen LTG, Niklas Ingelius LTS, Susanna Judin LTG, Terhi Kaakinen LTS, Miss Kompro LTS, Santeri Kuisma VTRY, Minna Kähkönen LTS, Arto Määttä LTS, Kirsti Nenye VTRY, Jenni Niskala LTS LTG, Stéphane Pellennec VTRY, Tiina Salmi LTG ja Marianne Siri LTS

Näyttelyn ja lehden ovat tuottaneet vapaaehtoisvoimin Kaunon ry:n entiset näyttelysihteerit Eeva Kaisa Jauhiainen ja Veera Inkeri.

20.11.-8.12.2019 Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen, Noora Lehtovuori, Mari Lampinen

Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen – MEMENTO CARNE

Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen saapuvat hartaudella ruumiillisen kauhun äärelle. Keholliset neuroosit etääntyvät purkkapopin katkuisen värimaailman ja pelkistetyn estetiikan kautta lähes abstrakteiksi muodoiksi, kodittomiksi ja tunnistamattomiksi massoiksi. Teoskokonaisuus järjestäytyy humoristiseksi aladobikakkujen kokoelmaksi joka näyttäytyy bodyhorroria uhkuvana antropologisena kokoelmana, vieraan ja tuntemattoman lihallisuuden pyhättönä.

Installaatio koostuu maalauksista ja keramiikkaveistoksista. Laura Pietiläisen öljyvärimaalausten teemat pyörivät kuvitteellisten tai aitoa mukailevien sisäelinten, kasvainten ja kudosten ympärillä. Nämä kirurgisella tarkkuudella tarkasteltavaksi irroitetut kasvaimet paljastavat konkreettisen sisäisen kauneuden ja tuntemattoman uhan.

Ville Kirjasen keramiikkaveistokset kuvaavat fantastisia elimiä tai organismeja jotka ovat aloittaneet oman itsenäisen elämänsä. Ne ovat irtautuneet vapaaksi ruumiista, jonka suojissa ovat mahdollisesti saaneet alkunsa. Kirjasen veistokset ja Pietiläisen maalaukset luovat yhdessä kokonaisuuden joka on samalla groteski ja kaunis, tunnistettavissa ja tuntematon.

Ville Kirjanen, yksityiskohta installaatiosta, keramiikka, 40x40x40cm

Noora Lehtovuori – Life is Dangerous

OLISI JOPA SUOTAVAA TYLSISTYÄ, JOSKUS

Life is Dangerous–näyttely tarkastelee kriittisesti tylsyyden olemusta tai jossain määrin jopa sen poissaoloa nyky–yhteiskunnassa. Aihe on noussut tarpeesta kohdata enemmistön etuoikeutettu asema hyvinvointivaltiossa ja samalla pohtia ihmisen luontaista kaipuuta vaaraan ja jännitykseen. Nykypäivänä ihmiset pitävät tiukasti kiinni älypuhelimistaan, jotka

tarjoavat jatkuvalla syötteellä tietoa ja viihdykettä. Näin kenenkään ei tarvitse kokea tylsyyttä. Ihmiset tuntuvat karttavan ja pelkäävän tylsyyttä kuin ruttoa, vaikka pysähtyneisyys ja tyhjyys voivat tarjota tilaa eksistentiaalisille kysymyksille, arvoille sekä pohjaa luovuudelle.

Galleria Uusi Kipinässä koettava näyttely on syntynyt yhteistyössä taiteilija Noora Lehtovuoren sekä näyttelyn arkkitehtuurista vastaavien Maija Joensuun ja Laura Sunin kanssa. Lahteen saapuva näyttely oli ensimmäisen kerran esillä Ruotsissa, Göteborgissa. Noora Lehtovuori oli helmikuussa 2018 Islannissa SIM-taideresidenssissä, missä suurin osa hänen töistään on syntynyt.

Näyttely koostuu kahdeksasta valokuvasta, kahdesta ready–made-veistoksesta sekä video– ja ääniteoksesta. Teokset on tehty yhteistyössä eri taiteilijoiden kanssa: Dooee Jeong (valokuvissa), Tobias M. Draeger (videolla), Minh Ngoc Nguyen (valokuvissa), Seunghee Park (valokuvissa). Valokuvissa mallien kasvot on peitetty. Näin taiteilija on halunnut painottaa kehollisuutta, joka tuntuu olevan välillä kadoksissa digitaalisella aikakaudella. Näyttely muuntuu tilan ja paikan mukaan.

Suomen näyttelykierros on alkanut Kouvolasta. Vuonna 2014 Kouvola valittiin Suomen tylsimmäksi kaupungiksi Helsingin Sanomien Tylsyys-äänestyksessä. Oli suuri kunnia aloittaa kierros sieltä ja nyt lopettaa se Lahteen, joka on tekijöiden syntymäkaupunki ja missä he ovat viettäneet nuoruutensa.

Lisää tietoa näyttelystä:
exhibitionlifeisdangerous2019.com
Instagram: @exhibition_life_is_dangerous

Noora Lehtovuori, Life is Dangerous 01, 2018, arkistokelpoinen pigmenttivedos, 60×90

Mari Lampinen – Science is the new religion

Tutkin kuvan kaksiulotteisen pinnan ja sen visuaalisen syvyysvaikutelman muodostusta ja anatomiaa. Rakennan ja rikon eri tasoja, luoden ristiriitoja niiden välille. Visuaaliset elementit luon valokuvaamistani still-life asetelmista, jotka muistuttavat jälkikäteen digitaalisesti muokatuilta valokuvilta, mutta eivät ole sitä. Etäännytän kuvattavan objektin alkuperästään ja esitän sen jonain muuna kuin mitä se lähtökohtaisesti on. Kuvaustavoillani tutkin valokuvan voimakasta dokumentaarista statusta, sekä miten paljon kuvan visuaaliseen arvoon vaikuttaa, jos se näyttää jälkikäsitellyltä (kuitenkaan olematta sitä).

Teoksillani pyrin esittämään ympäröivän maailman moninaisuuden ja aistiemme, olettamustemme ja ennakkoluulojemme rajoittuneisuuden. Olen pitkään ollut kiinnostunut eläin- ja kasvitieteestä sekä lokeroinnista. Se, miksi kasvit kiinnostavat minua ja minkä takia käytän niitä taiteessani juuri nyt, johtuu niitä koskevan tietoisuuden kasvusta. Kasvien tutkimus on alkanut hiljalleen ottaa merkittäviä harppauksia tieteellisellä saralla.

Lihansyönnin ympäristöhaitoista maapallolle on puhuttu pitkään ja nyt markkinoilla lisääntyykin lihaa korvaavia ja niitä muistuttavia kasvisvaihtoehtoja. Pohdin kasvien ja lihan visuaalisten elementtien yhtäläisyyksiä osoittaessani, herääkö jossain vaiheessa kasvissyönnin lisääntyessä keskustelua esim. kasvien kasvatusolosuhteiden luonnonmukaisuudesta ja eettisyydestä, jos käy ilmi, että ne ovatkin huomattavasti moninaisempia aistimaan ja ehkä jopa tuntemaan kuin olemme aiemmin tienneet.

30.10.-17.11.2019 Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen

Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia

Future Memoirs on neljän Lahden taideinstituutista valmistuneen kuvataiteilijan toinen yhteinen ryhmänäyttely. Ryhmän taiteilijat ovat Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen. Galleria Uuden Kipinän kaikkiin neljään huoneeseen levittäytyvä näyttely on taiteilijoiden yhteistyönä syntynyt kokonaisuus; näyttelyssä ei ole erillisiä töitä yksittäisiltä taiteilijoilta vaan kaikki teokset on tuotettu prosessinomaisesti ryhmänä työskennellen.

Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia -näyttely koostuu tilateoksista, jotka ovat välähdyksiä hetkistä ajassamme ja sen jälkeen, kuvitteellisia visuaalisia muistelmia tulevaisuudesta. Neljä taiteilijaa on tuonut näyttelyn teoksiin omat ajatuksensa, pelkonsa ja toiveensa koskien häilyvää tulevaisuutta ja inhimillisen kokemuksen rajallisuutta äärettömän ajan kulussa. Näistä aineksista punoutuu näyttelykokonaisuus, jonka teoksissa rajaton aika saa fyysisen hahmon ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet näyttäytyvät kuvina ja tiloina.

Jokainen huone on oma teoksensa ja kaikki neljä teosta tuovat taiteen ja tarinan keinoin näkyväksi näyttelyn taiteilijoiden mielikuvia ihmiskunnan lyhyestä kukoistuksen hetkestä sekä merkittävistä tapahtumakuluista tulevaisuudessa. Menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden rajat häilyvät, kun mahdolliset tulevaisuudenkuvat ottavat piirteensä historian tapahtumista ja nykyhetkeä katsellaan sieltä käsin, missä se on jo historiaa.

Kulman valtaava installaatio on eräänlainen mallinnos ajasta fyysisenä ja visuaalisena elementtinä. Tilassa etenevä juurimainen muoto on symbolinen aikajana, kuva ajasta kaiken läpi kiemurtelevana, loputtomiin jatkuvana elementtinä, jonka rosoisella pinnalla elävät niin hauraat tapahtumien rihmastot kuin sysimustat ajanjaksot.

Kennossa katsotaan nykyaikaa tulevaisuuden museokävijän silmin eläytyen siihen, miten nykyhetkestä ja omasta olemassaolosta tulee historiaa.  Aikamme arkiset esineet ja ilmiöt näyttäytyvät uudessa, humoristisessakin valossa, kun niitä tarkastellaan tulevaisuuden arkeologien ja historiantutkijoiden tulkintojen kautta.

Kymin teos on häivähdyksenomainen hahmotelma käänteentekevästä tapahtumasta ihmiskunnan tarinassa. Kuva on välähdys ja tyhjentävä hetki ajassa, määrittelemätön muisto menneestä tai aavistus tulevasta.

Kirnussa astutaan tulevaisuuden observatorioon tai arkistohuoneeseen, jonka kätköissä elää neljä erilaista tuleviaisuudennäkymää ja myyttiä. Arkistovideot ja pienet still-kuvaelmat piirtävät neljä erilaista tarinaa ja skenaariota mullistavista tapahtumakuluista määrittelemättömässä ajassa ja paikassa.

9.-27.10.2019 Kaarlo Stauffer, Saimi Suikkanen, Emmu Johansson, Rajat-kollektiivi

Kaarlo Stauffer lomamuistoja ~ ~

hyvä näyttelyvieras

oletko koskaan katsonut maalausta?

katsonut

katsonut

katsonut

katsonut

muistatko lapsuutesi vanhan merimiehen?
muistatko
miten joskus vähän kylmää
sitten lämmintä?

siella buffalo vaeltaa, missä *******

maalauksella ei ole valokuvan todistusvoimaa
näen kuvan
mutten kuvaajaa

mitä muuta näet?

maalauksen valokuvan mukaan
tämä kysymys on sinulle, K
taisit silloin selvitä siitä silkalla ammattitaidolla
mitä seuraavaksi?
skenekuvia ja katkenneita pastelliliituja?

maalaan mitä maalaan
lomamuistoja
vuorovettä
pahempaakin
maalauksia mäeltä
suudelman (repeämä)

sain yhdeksän ja puoli
koska uskalsin tuntea

useimmat näyttelyn teoksista perustuvat äitini ottamiin valokuviin
leijonan tassun aikaa halkova swing

meillä on myös sama syntymäpäivä
riittää!
kuollessaan freud jätti kysymyksen
se kysymys on sinulle, K

mitä mieltä?

en ole modernisti
mutta voin vilkaista ~

näyttelyä on tukenut taiteen edistämiskeskuksen uudenmaan taidetoimikunta

Kaarlo Stauffer, Holiday memories, 2019, öljy kankaalle, 150x85cm
kuva: Mathias-Foster

Saimi Suikkanen – Not a care in the world

Pohdin taiteessani esilläoloa, katseen politiikkaa, sekä tämän hetken naiskuvaa. Olen kiinnostunut siitä, miten kuvien kautta toistamme ja vahvistamme olemassa olevia käsityksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja elämästä ylipäätään. Erityisesti sosiaalisen median aikakaudella olemme altistuneita jatkuvalle kuvavirralle, joka yleensä jatkaa mainoksista ja populaarikulttuurista tuttua normittavaa kuvastoa. Teoksissani pureudun esilläoloon pohtien naiseuden esittämiseen liittyviä rajoja ja soveliaisuussääntöjä.

Näyttelyn Not a care in the world teoksissa olen kuvannut itseäni fiktiivisessä kotiani muistuttavassa ympäristössä sosiaalisen median kuvastoa mukaillen. Teoksia varten olen tarkastellut ikäisteni nuorten naisten tapoja kuvata itseään ja yrittänyt sopeutua kuvien esittämään elämäntyyliin ja estetiikkaan. Täydellisesti sommiteltujen Instagram-kuvien sijaan teokset kuvaavat usein arjen tylsyyttä ja tavanomaisuutta. Maalauksissa leikittelen myös kehoon ja naiseuteen liitetyillä oletuksilla –  on oltava seksikäs, vaikka juuri heränneenä aamukahvi kädessä.

Kuvaan itseäni ja ympäröivää maailmaa inhimillisesti. Jo vuosien ajan teoksissani ovat toistuneet arkisten aiheiden kuvaaminen erilaisten asetelmien ja tilannekuvien kautta. Arjen tylsyyden ja epäjärjestyksen kuvaaminen on ollut vastapainoa tämänhetkiselle täydellisyyttä ihannoivalle kulttuurille. Teoksissa kuvaan myös oman sukupolveni ahdistusta ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Näyttelyn nimi Not a care in the world viittaa  huolettomuuteen ja samalla yhteiskuntamme yksilökeskeiseen maailmankuvaan – vaikka mitä tapahtuisi ympärillä, teosten versio minusta vain poseeraa katsojalle.

Saimi Suikkanen (s.1994, Imatra) työskentelee pääosin maalaamalla öljyväreillä paperille. Suikkanen on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Tällä hetkellä hän asuu ja työskentelee Jyväskylässä.

Yhteystiedot:
saimi.suikkanen@gmail.com
www.saimisuikkanen.com
Instagram: saimisuik

Saimi Suikkanen, Self-portrait on the bed (why did I wake up), 2019, öljy paperille, 165 x 133 cm

Emmu Johansson – Akvaario

Näyttelyä on innoittanut taiteilija Hannah Wilken (s. 7.3.1940- k.28.1.1993) videoteos Hello Boys (1975).

Akvaario on suljettu tila, jossa pidetään useimmiten kaloja. Sen olemassaolo on vankila ja luonto samaan aikaan. Vaikka olisi olemassa hyvä akvaario, mikä on tai olisi pohjaton, kuuluu sen määritelmään rajallisuus. Akvaario on turvallinen paikka, sillä luonnon katastrofit eivät voi vahingoittaa akvaariossa tapahtuvaa elämää. Sen sijaan ihminen voi tappaa pelkällä välinpitämättömyydellä, kuten ruokkimattomuudella keinotekoiseen todellisuuteen järjestetyt lemmikkinsä.

Akvaario on unelma tai nostalgia ihmisen kehitysvaiheesta ennen tietoisuutta. Utopia akvaarioelämästä on lämmin vesi, hengittämisen tarpeettomuus ja rajattu, samalla ulkopuolisilta ärsykkeiltä suojattu tila. Maapallo on avaruudessa kuin lapsi kohdussa. Tai kuin pieni kala valtameressä, tuntemattomien petojen ja vaarojen armoilla.

Olen pohtinut maailman vesistöjä abstraktisti. Näyttelyn tekoprosessin perimmäinen tarkoitus on hyväksyä ihmisen sairaat teot vesistön tuhoutumisessa. Itsekin lukeudun syyllisten ryhmään. Mieli useimmiten kieltää shokeeraavat tapahtumat ja pyörittelee niitä alitajunnassa ja myöhemmin tietoisuudessa lausein ja teoin. Hiljalleen ihmiskunta on heräilemässä tilanteeseen. Samaan aikaan maalaan vettä symbolina ja todellisuutena, joka on rakennettu dystopian, nykyisyyden ja utopian tornien päälle.

Jätän hyvästit vedelle ja teen synninpäästön kankaalla. Maalausprosessi on tuonut levollisuuden tunnetta, vaikka aihe on reaalisesti synkkä. Vesi, meri on maallinen pienoisavaruus maan pinnan alapuolella. Sen on myös elämän ehto, vaikka sen voima pystyy tuhoamaan kaupunkeja.

Vedessä ääni vaimenee ja valo muuttuu hitaaksi. Mielikuva vedenalaisen elämän tarjoamasta rauhasta on nykykulttuurin vastakohta.

Emmu Johansson
Helsingissä 10.4.2019

Emmu Johansson, Akvaario, 2019, öljy kankaalle, 160×300 (160×100-osa)
kuva: Sanna Taikina

Rajat-kollektiivi – Rajat

Rajat, on kollektiivinen, yhteisöllinen ja osallistava installaatio. Installaation teemana ja nimenä kulkee Rajat. Mitä raja tarkoittavat yksilölle?
Miten ymmärrämme rajat ja miten me tulkitsemme ne? Millaiset rajat galleriaan ilmestyvät? 

Rajat-installaatio luodaan yhdessä ja osin näyttelyn aikana Galleria Kipinän Kirnu-tilaan. Olemme kesän aikana Rajat-kollektiivin kanssa työstäneet materiaalia Rajat-installaatioon. Päämääränämme on ollut yhdessä työskentely ja kokemusten jakaminen. Käytämme installaation rakennuspalikkoina eri tekniikoita. Luomme näyttelytilaan multimodaalisen ja moniaistisen kokonaisuuden, jossa pyrkimyksenä on saada kollektiivin osallistujien näkemykset esiin. Installaation mediana käytämme maalia, piirtämistä, kirjoitusta, rakentamista, videota ja ääntä. Pyrimme installaatiossa kohtaamaan näyttelyyn osallistujan ja annamme heille myös mahdollisuuden osallistua installaation rakentumiseen.

Rajat on ajankohtainen teema. Rajojen olemassaolo koskettaa kaikkia ihmisiä sosiaalisesta luokasta riippumatta. Rajat voivat olla psykologisia rakennelmia tai fyysisesti olemassa olevia tiloja. Rajoja ylitetään, niitä rikotaan ja niitä rakennetaan aina uusia. Mitä rajat tarkoittavat juuri sinulle? Rakentamalla käsityksen rajoista, rakennetaan näkemys yhteiskunnasta, jossa erilaiset kokemukset tulevat esiin. Kävelevän on ehkä vaikea ymmärtää tarvetta esteettömyyteen. Esteettömyys on yhteiskunnan tekemistä avoimeksi kaikille.

Filosofi Juha Varto käyttää termiä “rajattaa” transgression korvaajana. Se tarkoittaa pysymistä rajalla ja rajan eri puolilla horjumista. Rajan näkyväksi tuominen tuo näkyväksi kulttuuria. Rajan yli astuminen luo uuden rajan. Dialogi ja tilassa yhdessä oleminen mahdollistaa “rajattamisen” ja kulttuurin ymmärtämisen.

Rajat-kollektiivin muodostaa kuvataiteilija Jenni Carlen, Jenni on valmistunut kuva-artesaaniksi Kaarisillan Koulutuskeskus Salpauksesta. Remu Helminenen joka on itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Toni Kukkamo joka on myös itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Kuvataiteilija ja yhteisöntaiteilija Nelli Penna, jolla on kokemusta mm. kehitysvammaisten kanssa työskentelystä sekä yhteisöntaiteilijana työskentelystä mm. lastensuojelutyössä. Taidepedagogi ja kuvataiteilija Riina Näsi, joka on viime vuosina keskittynyt tasa-arvo työhön ja yhteisöllisten taidetyöpajojen kehittämiseen. Aleksanteri Kuosa muusikko/äänitaiteilija kehitysvammaisten ohjaaja.

Rajat-kollektiivi – Rajat

18.9.-6.10.2019 Pasi Vainionpää, Hanna Peräkylä, Henri Airo, Mari Hallapuro

Pasi Vainionpää – Ihmisen mieli

Näyttelyssä pyrin itseironian ja mustan huumorin keinoin kuvaamaan yksilön henkistä tilaa nyky-yhteiskunnassa. Minua kiinnostavat alitajunta ja psyykkiset ilmiöt, meidän erilaiset tapamme reagoida elämän myötä- ja vastoinkäymisiin, kun yritämme selviytyä ihmisenä olemisen haasteista tässä perin pirstaloituneessa ajassamme. Teokseni asettuvat usein psykologisen ja yhteiskunnallisen rajapinnalle. Esitystapa on tarinallinen ja vertauskuvallinen. Pyrin sisällön ja teknisen toteutuksen väliseen tasapainoon ja tulkinnalliseen monikerroksisuuteen. Keskiössä on ihminen psykologisena olentona, mutta koska kukaan ei elä tyhjiössä, saa taiteeni paikoin kantaaottavia sävyjä.
Teosteni teemoja ovat mm. kohtaaminen ja kohtaamattomuus, itsekeskeisyys, yksinäisyys, ihmisen kompleksisuus, muisti ja unohdus, kuoleman väistämättömyys, olemisen hauras mielekkyys. Sekä, kaikesta huolimatta, kaiken alla piilevä toiveikkuus.
Teokset ovat keraamisia veistoksia ja reliefejä sekä installaatioita. Teosten materiaalina on enimmäkseen samottipitoinen karkea savi, joskus ryyditettynä muilla materiaaleilla. Monien teosten tumma, hieman metallimainen pinta tulee itse kehittelemästäni lasitteesta.

Kiitokset näyttelyn tukemisesta: Taike / Satakunnan taidetoimikunta sekä Porin kaupunki.

Pasi Vainionpää, Memento mori, 2015, keramiikka, 32 x 44 x 38 cm

Hanna Peräkylä – Kuri

Hanna Peräkylän näyttely käsittelee yltäkylläisyyttä, keskeneräisyyttä ja kuria.

Teoskokonaisuus koostuu abstrakteista tekstiiliteoksista, joiden pohjana ovat uusiokäytetyt tekstiilit, pääosin vanhat vaatteet ja lakanat, paperi sekä pyörän sisäkumi. Materiaaleja on käsitelty maalaten, piirtäen, ommellen, kirjoen, sekä naulaten. Taiteilijaa kiinnostaa vuoropuhelu hauraan ja vahvan, niukan ja yltäkylläisen, vähäeleisen ja maksimaalisen välillä.

Näyttelyä ovat tukeneet Kymenlaakson Maakuntarahasto ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta TAIKE. Näyttelykokonaisuus jatkaa Peräkylän “A study for a (uni)form” -sarjaa.
_____________________________

Peräkylä (s.1984) on valmistunut Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2013 tekstiilitaiteen maisteriksi. Hänen teoksiaan on mm. Kouvolan taidemuseo Poikilon, Taidekeskus Salmelan ja Namibian Yliopiston kokoelmissa. Peräkylä on Kouvolan taiteilijaseura KOUTA:n, Ornamon ja TEXO:n jäsen.

Hanna Peräkylän teokset ovat käsitelleet kulutuksen, tallentamisen, muistamisen ja ihmisen materiaalisuhteen teemoja. Teoksille on ominaista erilaisten tekstiilien moninainen uusiokäyttö, vahva materiaalin tuntu ja veistoksellisuus. Tekstiileissä näkyvät käytön jättämät kulumat, kerroksellisen tekoprosessin jäljet, materiaaliin piiloutuneet merkitykset ja niihin tallentuneet tarinat tuovat teoksiin oman historiansa. Viime vuosina Peräkylä on pyrkinyt kohti yhä vähäisempää lisätyn maalin käyttöä, materiaalien hyväksymistä sellaisenaan.

Peräkylä työskentelee paraikaa Kymenlaakson Maakuntarahaston 1-vuotisella työskentelyapurahalla kotonaan Voikkaalla ja Taidekeskus Antareksessa, Sippolassa.

Yhteystiedot:
http://hannaperakyla.com
Facebook: Hanna Peräkylä art and craft
Instagram: hanna_perakyla
hannaelina.perakyla@gmail.com

Hanna Peräkylä, Absorded, 2019, pyörän sisäkumi, tekstiili keskeneräisellä kellopohjalla, halkaisija 18 cm, syvyys 4 cm

Henri Airo – Land of Significance

1800-luvulla Osmanien valtakunnan Palestiina oli lähes puuton. Muutamia vehreitä laaksoja lukuunottamatta alue oli autiomaata, suota ja aroa, jossa eläminen oli raskasta ja vaati suuria ponnistuksia. Tuon ajan valokuvissa Palestiina näyttäytyy tyypillisesti kuitenkin vehreänä ja hedelmällisenä, kuin Eedenin puutarha. 1800-luvun puolivälissä useat valokuvaajat matkustivat Palestiinaan kuvatakseen raamatullista pyhää maata ja he etsivät ne harvat paikat, jotka sellaisina voisi kuvata. Tämän maiseman he lähettivät aikanaan Eurooppaan postikorttien ja matkakirjojen muodossa. 1800-luvun loppupuolelta saapuneille juutalaisille oli usein järkytys, kuinka paljon maa todellisuudessa erosi heidän ennakkokäsityksistään. He alkoivatkin muokkaamaan maata vastaamaan omia mielikuviaan. Suot kuivatettiin, arot muokattiin viljelysmaaksi ja aavikolle istutettiin metsiä. Nykypäivän Israelissa on yli 240 miljoonaa puuta. 1800-luvun valokuvissa esiintynyt maisema on rakennettu todeksi. Valokuva on toteuttanut itsensä, kuin moderni ennustus.
“Land of Significance” on syntynyt viettämällä aikaa erilaisissa yhteisöissä Israelin ja Palestiinan alueilla keväällä ja kesällä 2019. Näyttelyn valokuvat on tallennettu filmille hyödyntäen ihmissilmälle näkymätöntä infrapunavaloa. Kuvat ovat eräänlaisia kangastuksia, näkymät eivät ole todellisia. Tämänkään näyttelyn valokuvat eivät kykene kertomaan totuutta paikasta. Sen sijaan ne kysyvät, miten ihminen antaa merkityksiä maalle ja mitä seurauksia tällä on? Miten kristityn pyhiinvaeltajan ja beduiinipaimenen erilaiset kokemukset samasta paikasta muuttavat sille annettuja merkityksiä? Antaako merkityksellisyys kenellekkään oikeutta toimia eriarvoisesti muita kohtaan?
Henri Airo (Synt. 1996) on suomalainen valokuvataiteilija, joka tarkastelee töissään yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rakenteita. Hän on loputtoman kiinnostunut tavoista, millä ihmiset sitovat itsensä yhteisöihin sekä paikkoihin. Airo pyrkii visualisoimaan näitä ilmiöitä, jotka ovat muuten näkymättömiä. Antamalla näille sosiaalisille kokonaisuuksille nähtävän muodon, hän haluaa luoda syvempää ymmärrystä ja haastaa ihmisiä olemaan valppaampia ympäristöään sekä mielipiteitään kohtaan. Airo opiskelee neljättä vuotta valokuvausta Lahden muotoiluinstituutissa. Hänen teoksiaan on ollut esille useissa ryhmänäyttelyissä Suomessa sekä ulkomailla, viimeisimpänä Puolassa osana Krakow Photomonth -festivaalia. Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely Galleria Uudessa Kipinässä on hänen toinen yksityisnäyttelynsä.

Henri Airo – Land of Significance

Mari Hallapuro – Metsittynyt

Olen tehnyt kuvia metsistä. Piirtäessäni niitä olen kuvitellut itseni metsään. Metsässä olen kuunnellut, kuinka viileä syksyinen tuulenpuuska on kulkenut puuston lomitse, narisuttanut jossain lähistöllä olevaa puun runkoa ja havisuttanut lehtiä puissa voimakkaasti. Kuvitelmassani olen katsonut, kuinka puut ovat notkistuneet tuulen voimasta huojumaan ja palautuneet taas pian hiljaisiksi. Metsä on tuoksunut kostealta, ja jossain alempana juurakossa, ehkä mättään pinnassa, on kuulunut rapsahduksia. Kuvitelmassani olen seurannut, kuinka varjot saapuvat hämärtyvään metsämaisemaan.
Teosteni maisemat ovat osittain havaintooni perustuvia ja osittain kuviteltuja. Ne ovat hitaita tutkielmia kallioista, kivistä ja niiden välissä olevista murtumista ja rakosista. Kuvissa on mainintoja maaston notkelmista, pinnan muodoista ja puista, oksista ja risukoista. Teokset ovat kuviteltujen ja olemattomien maisemien näkyväksi tulemisia.
Kuvaamissani paikoissa ei ole ketään. On vain valitsemani maisema, jota tutkin ja tuijotan. Ensin luonnostelen paperille ja sen jälkeen sommittelen kuvan taidegrafiikan painolaatalle. Taidegrafiikan myötä tekemiseen tulee työskentelyn hitaus ja välillisyys. Työstän painolaattaa yhä uudestaan ja uudestaan: piirrän, raaputan, pohjustan, syövytän, rouhin ja kiillotan.
Työskentelyprosessin aikana maisema ja metsäkuvaelmat synkkenevät entisestään ja alkavat tuntua tekijälleen sopivilta. Toisaalta pohdin: ehkä pienen valokohdan esiin kiillottaminen mezzotintolaatalla korostaa sitä, mikä nousee kuvan varjoista. Valon ja varjon leikki metsässä saa jatkua.
Työskentelen perinteisten taidegrafiikan tekniikoiden parissa: teen pääasiassa kuivaneulaa, mezzotintoa ja viivasyövytystä. Kun työskentelen taidegrafiikan parissa, työstän yhtä ja samaa laattaa pitkään ja välivedoksia ottaen. Näin teokseni ottavat usein muotonsa teossarjoina. Sarjallisen työskentelytavan myötä kuvamaailma muuttuu ja muuntautuu piilotajuntaisten ryöpsähdysten mukaan johdatellen niin katsojan kuin tekijänsäkin uusiin maisemiin.

Mari Hallapuro (s. 1985) asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelmasta vuonna 2012. Valmistumisensa jälkeen Hallapuro on järjestänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ottanut osaa ryhmänäyttelyihin. Viimeksi Hallapuron teoksia on ollut esillä XXIII Mäntän Kuvataideviikoilla (2018) ja Meidän tarinoitamme-ryhmänäyttelyssä Seinäjoen Taidehallissa (2018). Hallapuron teoksia on hankittu mm. Helsingin Taidemuseon, Valtion sekä Pohjanmaan museon taidekokoelmiin. Hän on Suomen taidegraafikoiden ja Helsingin taiteilijaseuran jäsen.

Näyttelyn järjestämistä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Mari Hallapuro, Pirunpelto II, viivasyövytys, mezzotinto, kuivaneula, 2019