Uusi Kipinä ja Päijät-Hämeen tiukentuneet koronarajoitukset

Rajoitukset vaikuttavat myös Galleria Uuden Kipinän näyttelyihin sekä Uudessa Kipinässä järjestettäviin Joulumyyjäisiin.

Continue Reading

25.11.-13.12.2020 Pimiötaiteilijoiden työryhmä, Anne Ovaska, Heidi Piiroinen, Aleks Talve

Pimiötaiteilijoiden työryhmä – PULVIS ET UMBRA

Pulvis et umbra -näyttely koostuu erilaisilla analogisilla menetelmillä tuotetuista valokuvateoksista. Näyttelyn nimi viittaa roomalaisen runoilijan Horatiuksen kuuluisaan lausahdukseen: ”Pulvis et umbra sumus”, eli ”Olemme tomua ja varjoa.” Lauseen tulkitaan usein tarkoittavan ihmisen merkityksettömyyttä, pienuuttamme maailman suuressa järjestyksessä ja vähäistä ohikiitävää aikaa, jonka siinä vietämme. Toinen mahdollinen tulkinta lauseelle on kuitenkin ajatus kaiken ykseydestä. Näyttelyn yhdistävänä teemana onkin ihminen ja luonto, näiden erottamaton suhde ja yhtäaikainen ristiriita. Pulvis et umbra käsittelee aineen ja aineettomuuden suhdetta, sekä niitä materiaaleja, joista sekä meidät, meitä ympäröivä luonto että materiaaliset valokuvat koostuvat. Pimiötaiteilijoiden työryhmän jäsenet ovat kaikki Suomen pimiötaiteilijat ry:n aktiivisia taiteilijajäseniä ja tällä hetkellä ryhmään kuuluu Jenni Haili, Natalia Kopkina, Patrick Kuoppamäki, Katri Lassila ja Taru Samola. Työryhmän tavoitteena on edistää perinteisten vedostusmenetelmien renessanssia ylidigitalisoituneena aikakautena. 

Suomen Pimiötaiteilijat ry on vuonna 2016 perustettu yleishyödyllinen yhdistys, jonka tehtävänä on säilyttää ja kehittää pimiötyöskentelyn ja -taiteen perinteitä Suomessa. Yhdistys ylläpitää Helsingissä Vallilan taiteilijatalossa Mörk-nimistä ammattitasoista mustavalkopimiötä, joka on rakennettu Suomen kulttuurirahaston myöntämän apurahan turvin. Nykyisin yhdistys käsittää yli kuusikymmentä jäsentä ja osallistuu aktiivisesti suomalaisen valokuvataiteen kentän toimintaan. Yhdistys järjestää vuosittain useita kursseja ja tapahtumia sekä toimii yhteistyössä mm. Valokuvataiteilijoiden liiton ja Suomen valokuvataiteen museon kanssa.

Jenni Haili (s.1980) on Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2011 valmistunut helsinkiläinen kuvataiteilija. Haili työskentelee monien tekniikoiden parissa, kuitenkin pohjaten työnsä useasti valokuvaan. Hailin teoksissa medium ja muoto linkittyvät teosten sisältöön merkityksellisellä tavalla. Keskeistä hänen tuotannossaan on piilottamisen ja esittämisen tematiikka. Hailin teoksia on nähty useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Hän työskentelee taiteellisen työn ohessa valokuvauksen työmestarina ja tuntiopettajana Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Teossarja Syntyjä syviä ammentaa aiheensa eri kansojen mytologioista. Sarjan kuvat on toteutettu tinatypioina, minkä lisäksi joihinkin teoksiin liittyy soittorasialla soitettavia tunnettuja sävelmiä.

Natalia Kopkina (s.1984) on Helsingissä asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija, joka työskentelee aktiivisesti analogisen valokuvan parissa. Kopkina on yksi Suomen pimiötaiteilijat ry:n perustajajäsenistä. Kopkina on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen osastolta vuonna 2015. Vuonna 2018 hän perusti voittoa tavoittelemattoman kustantamon ”I am not Publishing” julkaistakseen valokuvataide- ja taiteilijakirjoja. Näyttelyssä esillä olevat kuvat ovat Sainte Anne -taiteilijakirjasta, joka julkaistiin kesällä 2019. Kirjan valokuvat on kuvattu Ranskassa Normandiassa taiteilijaresidenssin aikana vuonna 2016.

Patrick Kuoppamäki (s.1997) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on Suomen pimiötaiteilijat ry:n hallituksen jäsen ja toimii yhdistyksen mustavalkopimiön työmestarina. Hän on myös mukana useissa yhdistyksen työryhmissä, joissa valmistetaan mm. daguerrotypioita ja lasinegatiiveja. Tällä hetkellä hän työskentelee vielä nimettömän sarjansa kanssa, jossa analogisen valokuva-materiaalin hyötykäyttö on läsnä. Hopea joka on analogisen valokuvan kulmakivi, on katoava luonnonvara, ja tätä miettien hän käyttää materiaaleja jotka muuten olisivat roskaa. Abstraktit teokset ovat kuvattu makulatuurista, kalvoista, löytyneistä ja saanneista materiaaleista.

Katri Lassila (s.1979) on valokuva- ja elokuvataiteilija, joka on harjoittanut hopeagelatiinivedostustekniikkaa vuodesta 1999. Lassila aloitti sen harjoittelun valokuvataiteilija Pentti Sammallahden ohjauksessa ja valmistui valokuvataiteen maisteriksi vuonna 2008 Taideteollisesta Korkeakoulusta. Hän viimeistelee väitöstä Aalto-yliopistolle maiseman aiheesta ja työskentelee tuntiopettajana Median ja Elokuvataiteen laitoksilla. Lassilalla on ollut näyttelyitä vuodesta 1999 alkaen säännöllisesti ja hän on Suomen Pimiötaiteilijat ry:n perustajajäsen ja puheenjohtaja. Hän on kuvissaan pohtinut maiseman aihetta, sen sitoutumista muistin ja ajan kysymyksiin, sekä eksotismin ja valokuvan yhteyksiä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän on kuvannut paljon erityisesti Aasiassa. ”Teossarjani Juuret käsittelee ihmisen ja puiden ikiaikaista yhteyttä. Vartuin maaseudulla ja leikkipaikkani oli kotimme lähellä sijaitseva vanha metsä. Puut ja niiden luonne ovat aina kiehtoneet minua. Paljon ihmistä vanhemmiksi elävinä olentoina ne kantavat mukanaan maailman muistia. Ne ovat kautta aikojen tarjonneet ihmiselle lämmön, suojan ja toimeentulon, välineet joilla matkustaa maailman ääriin ja tietenkin ilman jota hengitämme. Sarjani kasvaa pikkuhiljaa, puun tavoin. Sen vanhimmat kuvat ovat kahdenkymmenen vuoden ikäisiä, uusimmat aivan viime vuosilta. Kuvaan puita, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla.”

Taru Samola (s.1984) on Fiskarsissa asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija, joka käyttää analogisia ja vaihtoehtoisia vedostusmenetelmiä. Teokset liikkuvat myös installaatio-, performanssi- ja yhteisötaiteen kentillä. Luonto, ihmisyys ja toiseuden teemat ovat toistuvia elementtejä hänen teoksissaan. Samola aloittaa syksyllä 2020 opinnot Turun taideakatemiassa. Näyttelyssä on teoksia Viimeinen lento sekä Sigris sarjoista. Viimeinen lento -valokuvaprojekti oli osana Taru Elfvingin kuratoimaa ilmastonmuutosaiheista NIITTY 2020 kesänäyttelyä Fiskarsissa. Sarjan teokset on kuvattu residenssimatkalla Grassinassa, Italiassa, heinäkuussa 2019.  Osa sarjan kuvista on kuvattu 25 vuotta vanhoille filmeille ja kehitetty Caffenol-c menetelmällä. Sigris sarjan teokset on kuvattu Aspan ateljeen ympäristössä viimeisellä viikolla ennen Koronakaranteenin asteittaista purkamista.. Aspan ateljee on SKJL:n omistama saunamökki, joka sijaitsee Lohjanjärven rannalla kuvataiteilija, kirjailija ja esoteerikko Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870-1946) entisillä mailla.

Natalia Kopkina, Champ (Aux environs de Rouen 2016), 2020, hopeagelatiinivedos, 52x64cm

Anne Ovaska – Muistiin piirretty

Asun ja työskentelen Nuuksiossa Espoossa sekä muutaman viikon vuodessa Utön majakkasaarella Paraisilla. Kiikaroin merta ja lintuja. Katsomisen tapa vaikuttaa siihen mitä näen, merkitykset syntyvät mielessä. Välillä maalaus tuo mieleen piilokuvat ja aihe on kaivettava esiin etäisyyttä ja katsomiskulmaa vaihtamalla. Värit ja viivat synnyttävät suuntia, joita kohti pyrkiä ja joita tavoitella.

Sattumalla on tärkeä osa työskentelyssä. Vaistot johdattavat valintoja; näyttävät uusia näkymiä ja vihjaavat mahdollisuuksista. Katse kulkee kuvassa. Mieli tarttuu johonkin väriin, viivaan tai pisteeseen. Muodostaa aikakerroksia, muistikuvan, tuoksun tai tunnelman. Orgaaninen muoto viittaa aina johonkin. Maalaus elää katsojan silmässä. Avaa tunnesiltoja kokemusten ja maalauksen välille.

Rinnakkaisia tunnelmia syntyy ja saa syntyä. Mitä ei näe, sen kuvittelee näkevänsä. Asiat näyttäytyvät eri etäisyydeltä, kulmasta ja erilaisessa valossa katsottuna erilaisilta ja tuovat mieleen jotakin, jota ei hetkeä aikaisemmin tullut ajatelleeksi. 

Usein maisemassa on jokin kohta, johon katse ensimmäiseksi kiinnittyy. Sanon sitä katsepisteeksi. Piilevät merkitysrakenteet kuljettavat kuvan lukijaa, houkuttelevat tulkintoihin ja avaavat katseelle väyliä. Maisemassa katsepiste on usein jokin tuttu tai tutulta vaikuttava: ihminen, laiva, eläin, ihmisen rakentama asia tai jälki, polku, joka rikkoo näkökenttää ja herättää kysymyksiä ja johdattaa katsojan ajatukset uusiin suuntiin. Maalauksen aistiminen on kokemus, jolle ei löydy sanoja eikä selityksiä. 

”Muistiin piirretty” on kolmas yksityisnäyttely vuonna 2020. Näyttelyn teokset ovat öljyvärimaalauksia ja osa on ollut esillä aiemmissa näyttelyissäni: Heinäkuussa Taidekeskus Ahjossa Joensuussa ja heinä-elokuussa Galleria Joellassa Turussa. 

Marras-joulukuun kaamosta lieventämään rakensin gallerian Kenno-tilaan maalausinstallaation – maailman mikä on jossakin toisaalla – kaukana kaamoksesta.

Anne Ovaska, Pilven piirtoja, 2020, öljy kankalle, 50x50cm

Heidi Piiroinen – Jokainen viimeinen hetki

Jokainen hetki antaa mahdollisuuden seuraavaan viimeiseen hetkeen. Jokainen viimeinen hetki tulee koko ajan, mutta vaihtuu aina toisiin.
Aina on nyt.

Heidi Piiroinen, Jokainen viimeinen hetki

Aleks Talve – Shadowing Light

Shadowing Light on valokuvasarja valosaasteesta ja keinovalon merkityksistä. Teokset lähestyvät valoon liittyviä ilmiöitä ajassa, jota luonnehtivat ihmisen kasvava ympäristövaikutus ja irtaantuminen auringon määrittämästä pimeän ja valoisan vuorottelusta.

Kuvasarja sai alkunsa kiinnostuksestani valosaasteen takia kirkastuvaan yötaivaaseen. Tästä sarja kehittyi kohti laajempaa valon ja ympäristön suhteiden käsittelyä. Kuvat ovat syntyneet niin suurkaupunkien kirkkaasti valaistuilla kaduilla kuin perifeeristen seutujen hämärässä.

Erilaisia merkityksen ja havainnon tasoja rinnastavissa kuvissa keinovalo näyttäytyy tekijänä, joka vaikuttaa ihmisen lisäksi muihinkin eliöihin. Katuvalojen alla asettuvat tarkasteltavaksi paitsi yölliset maisemat myös ihmisen rinnalla elävät hämäräaktiiviset lajit. Ihminen ei ole luomansa teknologian kanssa yksin, vaan osa usein arvaamattomiakin ekologisia ja ajallisia ketjuja.

Valokuvalle on ominaista sen kyky tallentaa valon ilmene- mistä. Tätä kykyä koskeva reflektio yhdistyy sarjassani poeettisen dokumentaariseen otteeseen. Taiteellista prosessiani on ohjannut etenkin kysymys siitä, miten lähestyä ja tehdä näkyväksi ympäristön muutoksia, jotka ovat keinovalon tavoin vahvasti yhteydessä jokapäiväiseen todellisuuteen.

Aleks Talve (s. 1993) on Turussa asuva valokuvaaja, joka tarkastelee tuotannossaan erityisesti ihmisen, ympäristön ja valokuvan välisiä suhteita. Kuvasarja on syntynyt osana taiteen maisterin opinnäytetyötä Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmaan, josta Talve valmistui keväällä 2020. Kokonaisuuden toteutusta ovat tukeneet Patricia Seppälän säätiö ja Aalto ARTS.

Aleks Talve, Orbit, 2018, kehystetty mustesuihkuvedos, 40 x 50 cm Editio 5 + 2AP

4.-22.11.2020 Rinta-Mänty & Tarnanen, Fabritius, Hyttinen, Honkajuuri

Hanna Rinta-Mänty & Niilo Tarnanen – Suon ääni

Suon ääni kertoo ajan kulumisesta, hiljaisuudesta ja paikallaan olosta. Äänimaisemasta, lankamaalauksista ja esineistä koostuvalle installaatiolle antavat äänensä kuvataiteilija (Rinta-Mänty), muusikko (Tarnanen) ja suo Lopella. Vaihdamme kokemuksia ilmastoahdistuksestamme sekä surustamme luonnon ja sen myötä ihmisen tärveltymisestä. Ääni avaa väylän muistojen kerroksiin ja suon syli lohduttaa menetyksen tullen.

Hanna Rinta-Mänty, Suo Lopella, 2018, valokuva

Carine Fabritius – Floating Kitchen

Floating Kitchen -näyttelyn teoksissa tuon esille naisen elämän eri puolia ja elämäntilanteita. Vuonna 2019 aloittamani valokuvasarja nukkekodeista on saanut kimmokkeen installaatiotaiteen kautta. Ajattelen nukkekotia pienoismallina ja lavasteena, jossa voin toteuttaa tilallisia ajatuksiani. Nukkekodin muuntelusta ja muokkauksesta huolimatta nukkekodin tunnistettavuus ja muovisuus ei kuvissani katoa minnekään.

Näyttelyn nimikkoteoksessa Floating Kitchen nainen seisoo sammaloituneen retrokeittiön edessä. Lattialle on pudonnut lankapuhelin. Nainen on moderni nykyaikainen nainen, mutta kuvassa hän on muuttunut läpinäkyväksi. Yrittääkö hän irrottautua perinteisistä naisen rooleista? Kuinka helppoa rooleista ja odotuksista irrottautuminen todellisuudessa on?
Valokuvissa nukkekoti on kodinomainen symbolinen tila, joka toimii näyttämönä tunteille ja naisen elämän erilaisille kokemuksille. Lapsena nukkekodin leikkimaailmassa oltiin syvällä sisällä ja siellä tapahtui monenlaisia erilaisia ja jännittäviäkin asioita. Teoksissani nukkekodit esitetään aikuisen näkökulmasta aikuisille samanlaisessa todellisuuden ja mielikuvituksen rajapinnassa kuin lapsena leikit koettiin.

Carine Fabritius (s. 1978) on Helsingissä asuva kuvataiteilija ja valokuvaaja, jonka taiteessa yhdistyvät voimakkaat värit, kontrastit ja tarinallisuus. Fabritius työskentelee eri tekniikoita käyttäen installaatiotaiteen, valokuvauksen, tekstiilitöiden, liikkuvan kuvan ja uusien teknologioiden välillä. Fabritius on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2017.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Kotisivu: carinefabritius.fi
Instagram: @carine.fabritius

Carine Fabritius, Our Nature, 2020, valokuva, 56 x 84 cm

Annamaari Hyttinen – How strange to think we once were lovers

How strange to think we once were lovers– näyttely kertoo tilanteista kun tajuaa, että jokin on muuttunut, menetetty tai poissa. Näyttelyn maalaukset ovat kuin salakuvia näistä tilanteista, arkoja ja henkilökohtaisia kuvia joita ei ole tarkoitettu muiden silmille. Minua kiinnostaa usein nimenomaan se mikä on taustalla tai tietoisesti peitelty. Kiinnostavinta on kuitenkin kun todellisuus tulee hetkeksi näkyviin, kuin mikroilmeen paljastama sekunnin murto-osan mittainen välähdys todellisista tunteista. Näyttelyn maalauksissa yhdistyvät tilallisuus ja kohtaamiset niin ihmisten ja eläinten kuin pehmeyden ja kammottavuuden välillä. 

Annamaari Hyttinen on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, joka opiskelee Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. How strange to think we once were lovers on hänen neljäs yksityisnäyttelynsä.

Annamaari Hyttinen, This life don’t suit me anymore, 2020, akryyli kankaalle, 110cm x 110cm

Anni Honkajuuri – Ajattelun rajoilla

Honkajuuren pellavapaperiposliiniset veistokset ovat tutkielmia ajatusten rakentumisesta ja niiden rajoista. Ohuet, hauraat, läpikuultavat rakennelmat kertovat tarinoita myös tunteista. Teosten tekemisessä luovalla prosessilla on ollut vahva jalansija, jokainen teos on syntynyt ilman suunnitelmia luottaen posliiniin, aikaan, omiin käsiin ja näistä syntyneeseen vapauteen luoda jotakin uutta. Kuten ajattelummekin, se usein kulkee täysin omia ennalta tutkimattomia reittejään.

Anni Honkajuuri, Ryöpsähtelevä, 2020, käsinrakennus, pellavapaperiposliini
kuva: Tuomas Järvelä

Näyttelyt 14.10.-1.11.2020 Kumpulainen, Takala, Heikkilä, Öhman

Saara Kumpulainen – ITKE SE POIS

Saara Kumpulaisen näyttelyssä ITKE SE POIS tutkitaan nenäliinoja metaforana ja surun eri muotojen ilmentäjänä. Jokainen on tervetullut ripottelemaan surunsa suolana kollektiiviseen kyynelnesteeseen ja katsoa kuinka ne liukenevat pois.

Saara Kumpulainen, ITKE SE POIS

Eeva-Kaisa Takala – Lausuntaa Luonnolle

Tuon Galleria Uuden Kipinän Kenno huoneeseen pienten, 23 x 13 cm, akryylimaalausten sarjan “Resitaatio“.

Sarjaa olen maalannut vuodesta 2017, enimmäkseen ulkosalla erinäisissä luontoympäristöissä akselilla Norja, Jäämeren rannat – Häme, Saapaskylä – Intia, Kerala, kuunnellen Archanaa, intialaiseen perinteeseen kuuluvaa Sri Lalita Sahasranama Stotram, Jumalallisen Äidin 1000 nimen resitaatiota kiitollisena Äitimaasta, Luonnosta.

Eeva-Kaisa Takala, Sarjasta ”Resitaatio”, akryyli, 23 x 13 cm, 2017-2020

Tytti Heikkilä – Tämä on varmaan se paikka

Tytti Heikkilä on Vapaasta Taidekoulusta valmistunut taidemaalari, joka tarkastelee maiseman kokemusta värin ja tilan kautta. Teokset ovat syntyneet maalia kerrostamalla, kokeilemalla ja sattumaa hyödyntäen. Muisti ja mielikuvitus ovat myllänneet uuteen uskoon vaikutelmat, joita on kerätty muun muassa teiden varsilta, unista ja kirjallisuudesta.

Tytti Heikkilä, Kevätjuhla, 2020, öljy kankaalle, 105 x 85 cm

Liisa Tarleena Öhman – Autuaat

Videoita ja keraamisia kehyksiä

Pyhimysseppeleen kynttilät sammuvat aina uudestaan. Napoleonin palatsissa uni ei tule, mutta leikkipuistoon nukahdetaan. Kasvoihin liimaillaan sydämiä, omenoita kannatellaan nuolten tähtäimessä ja Spiderman virkkaa.

Videoideni maailmat ovat pieniä, hitaita ja pehmeän nurinkurisia. Kun komiikka ja juhlavuus haihtuvat, jäljelle jäävät yksityiset, ääneensanomattomat tunteet.

Olen valmistunut kuvataiteilijaksi Tampereen Ammattikorkeakoulusta. Työskentelen videon, musteen ja keramiikan parissa. Tutkin töissäni erityisesti ihmisen suhdetta omaan yksityisyyteensä ja häntä lähimmin ympäröiviin tiloihin.

Liisa Tarleena Öhman, Kirkkaimman Kruunun, 2020, yksikanavainen video

23.9.-11.10.2020 Paula Tella, Minna Maija Lappalainen, Anu Eskelin, Jemena Höijer

Paula Tella – Holy Water

Being is holy so is this water.

– Onks toi kuseminen muka jotain taidetta?
– No mä en kyllä nää siinä mitään taidetta! Miten se muka vois olla taidetta?
– No mut eiks toi Manneken Pis oo sit kuitenkin taidetta?
– No joo, mut se on sentään veistos.
– Niin, tässä vaan jotku kusee ja joku on kuvannu sitä…

Kiitokset: Outi Condit, Ida Flemming, Emma Helle, Kati Korosuo, Marja Klemetti, Essi Kosola, Pia Lindy, Anu Nirkko, Laura Pietiläinen, Eija Ranta, Kikka Rytkönen, Inari Virmakoski, Martiina Woodson.

Näyttelyä on tukenut: Kauno ry

Paula Tella, yksityiskohta sarjasta Holy water, 2019

Minna Maija Lappalainen – HALU

pastellimaalauksia ja piirustuksia

Olin etsimässä netistä kuvia seuraavaa buto-aiheista näyttelyäni varten, kun yllättäen japanilaisten tanssijoiden keskeltä löytyi hardcore pornografinen kuva hyvin iäkkäästä naisesta. Hämmästyksekseni muutamalla klikkauksella vastaavia otoksia löytyi satoja lisää. Tarkemmin katsottuna osa kuvista näytti omaksi iloksi tai business-mielessä otetuilta ja osa siltä että kuvattava nainen on vastoin omia kuvitelmiaan päätynyt ”the uggliest sluts in the world” -osastolle. Joistain kuvista näkyi selvästi, että heikossa asemassa olevaa vanhusta on käytetty hyväksi. Ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita herättävä kuvakavalkadi jäi vaivaamaan mieltä, ja lopulta se päätyi myös teemaksi Galleria Uuden Kipinän näyttelylleni.

Oman näkökulmansa näyttelykokonaisuuteen tuovat 1800-luvun loppupuolella valokuvatut vanhat naiset, joista piirsin sarjan miniatyyrimuotokuvia. Tiukkailmeiset rouvat leukaan asti napitetuissa mekoissaan katsovat maailmaa viktoriaanisen ajan puritaanisesta näkövinkkelistä. Niin seksuaaliset kuin monet muutkin halunsa tukahduttamaan joutuneet naiset kohtaavat uskonnollisista moraalikäsityksistä vapautuneet digi-ajan isoäidit, jotka puolestaan joutuvat tasapainoilemaan seksualisoituneessa ja nuoruutta ihannoivassa nykytodellisuudessa.

Rosoisen herkkä kuvakieleni tuo aiheeseen oman ulottuvuutensa ja päästää kurkistamaan kovan pornografisen kuvaston inhimillisemmälle puolelle.

Näyttelyä on tukenut Taike, Varsinais-Suomi.

Minna Maija Lappalainen, Sarjasta Halu, 2020, pastelli ja hiili paperille, 60x90cm

Anu Eskelin – Lentävä lisko, tuulen tuoma

Maalatessani mieleeni palaa luonto, sen monimuotoisuus, kauneus, karuus, herkkyys ja myös sen haavoittuvuus. Näyttelyni nimi viittaa ilmaston lämpenemisen johdosta voimistuneisiin myrskyihin ja koviin tuuliin, jotka nykyisin aiheuttavat paljon tuhoa ympäri maailmaa. Ihmisen hallitsemissa ympäristöissä selviävät muita paremmin sellaiset lajit, jotka kantavat ihmisiä tartuttavia taudinaiheuttajia.
Lentävä lisko on mielikuvitukseni tuotetta, mutta esim. jotkin tauteja levittävät lepakot eivät sitä sen sijaan ole.

Maalaukseni ovat useimmiten abstrakteja. Luonto on suurin inspiraationi lähde ja puut, oksat, risut, heinät ja muut luonnon omat viivat tuntuvatkin usein hakeutuvan maalauspohjilleni.

Käytän teoksissani useimmiten akryylivärejä, mustetta ja hiiltä. Tähän näyttelyyn tuon esille kankaille ja mdf-levyille maalaamiani teoksia sekä myös pienen joukon kollaasihahmoja, jotka ovat huolissaan luonnon  tilasta. Tämän pienen, pontevan joukon kanssa toivon, että vanhemmat tuovat myös lapsiaan katsomaan näyttelyäni, joka samalla, mielestäni hyvällä tavalla, muistuttaa heitä luonnonsuojelun tärkeydestä.

www.anueskelin.com
Instagram: @anueskelin
https://kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija/anu-eskelin

Anu Eskelin, Misunderstood – Väärinymmärretty, 2020, akryyli kankaalle, 81 cm x 100 cm

Jemena Höijer – Elämä neliöiden sisällä

Jemena Höijer on Turun Taideakatemiasta valmistunut, tällä hetkellä Helsingissä työskentelevä taidegraafikko. Höijerin näyttely, Elämä neliöiden sisällä, tutkii ihmisen eloa länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa. Höijerin työt ovat aina olleet henkilökohtaisia ja käsittelevät paljolti ihmisen arkea ja psykologiaa.

-Näyttelyn teema, ihmisen yksinäisyys ja eristäytyminen omien kotineliöiden sisälle, masennus ja muut mielenterveysongelmat, lähti jo kehittymään ennen koko koronaepidemiaa, töistä tulikin äkkiä entistä ajankohtaisempia, toteaa Höijer prosessistaan.

Teoksissa käsitellään myös kotineliöiden ulkopuolista maailmaa ja miten se vuorovaikuttaa ihmisen kokemusmaailman kanssa. Höijer kokee myös mielenkiintoiseksi ilmiön, jonka mukaan esimerkiksi yhteiskunnan sosiaaliset puitteet ovat huippuluokkaa, mutta ihmiset voivat silti henkisesti pahoin.

-Teoksissani voi olla aika raskas tunnelma, mutta ei niissä täysin vellota synkkyydessä, niissä on aina kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa, pohtii Höijer lopuksi.

2.-20.9.2020 Maritta Nurmi / Lasse Lecklin / Salla Vaalio / Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi

Maritta Nurmi – mitä on tämä valo

   mitä
on tämä
    valo
päivänä muutamana syvällä metsässä nojasin männyn runkoon.
pampam rungosta virtasi käsivarttani pitkin tärisevää energiaa;
tikka hakkasi puun latvassa. ja puusta virtasi energiaa siihen tikkaan.
Nämä maalaukset ovat kuin tuo energiavirrassa tärisevä puu.

Pampam näissä kuvissa ovat Karjalan ja Venäjän ikonit, ikonien yliluonnollinen valo ja ’tuuli joka kantaa kellojen soittoa näkymättömiltä Laatokanjärviltä’ (Anna Ahmatova 1945). Niissä ovat Hanoin stickyriisi ja stickyriisiuniversumit ja siellä on sama suru kuin hetkessä jolloin käteni irtosi puusta. Sama kuin häviävä maaginen yhteys pölyttäjiin, Cat Ba:n languriin (hanumaani apina), pillerinpyörittäjiin tai leopardiin.

Asuin Hanoissa 25 vuotta ja vieläkin puolet vuodesta. Reijälliset metallikiekot ovat kadulta ostettuja keittiövälineitä, joilla valmistetaan stickyriisiä (sticky rice = Xoi Vietnamin kielellä = riisiä jossa jyvät liimautuvat toisiinsa). Pari vuotta sitten tutkin ikoneja äitini kotiseudulla Karjalassa; Konevitsan luostarissa, Viipurissa ja Pietarissa. Näyttelyssä on jotain noista kahdesta maailmasta sekä marttyyreinä maailmasta katoavaa eläinkuntaa.

mitä on tämä valo on lainaus Pentti Saaritsan runosta Runous (1973)

Helsingissä elokuussa 2020
Maritta Nurmi

Maritta Nurmi, Marttyyreistä leopardi, 2019, akryyli reijitetylle alumiinilevylle, halkaisija 117cm

Lasse Lecklin – Crossings

Kansainvälinen geologiyhteisö International Geological Congress totesi vuonna 2016, että ihmiskunta on jättänyt taakseen holoseenin, maapallolla viime jääkaudesta lähtien vallinneen geologisen kauden. Holoseenin sijaan olemme astuneet uudelle aikakaudelle, antroposeeniin. Antroposeenin aikana ihmisen vaikutus maapalloon on peruuttamaton – niin suuri, että paluuta ei ole.

Crossings [suom. risteykset, ylitykset, merimatkat] kuvastaa tuon kynnyksen ylittämistä. Ilmakuvissa nähdään Euroopan suurin jäätikkö, Islannissa sijaitseva Vatnajökull. Sen jäätikkökielekkeet ovat vetäytyneet poikkeuksellista vauhtia vuodesta 1985 lähtien. Vuoden 2000 jälkeen 15 prosenttia koko jäätiköstä on kadonnut. Napa-alueiden ilmasto lämpenee muita alueita huomattavasti nopeammin, ja jäätiköt kutistuvat. Suuri valkeus tulee kääntymään kohti mustaa. Jää sulaa vedeksi. Mittakaavaltaan hämmentävä teos kuvaa historiallisia geologisia kerroksia, jotka sekoittuvat ihmisen toiminnan aiheuttamiin ilmakehän pienhiukkasiin.

Teoskokonaisuus on yhteistyö amerikkalaisen äänitaiteilija Gabriel Goldin kanssa. Gold on säveltänyt ääniteoksen ja nauhoittanut sen Vatnajökull-jäätikön sisällä olevissa luolissa. Työskentely Crossings -teoskokonaisuuden parissa alkoi vuonna 2016, ja jatkuu edelleen.

Lasse Lecklin (s. 1982) on helsinkiläinen valokuvaaja. Lecklinin pyrkimyksenä on tehdä näkyväksi ihmisen aiheuttamat muutokset luonnossa. Häntä kiinnostaa erityisesti se, kuinka luonnon valtavat ja hallitsemattomat prosessit vaikuttavat maisemaan, ja kuinka tämä luonnon muovaustyö sekoittuu ihmisen muotoilemaan ympäristöön.

 Lecklin on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2015. Lisäksi hän on opiskellut kuvajournalismia Tampereen yliopistossa, valokuvausta Konstfackissa Tukholmassa ja School of Visual Artsissa New Yorkissa, sekä kuvataiteita Beaux-Arts de Paris’ssa. Parhaillaan Lecklinin töitä on esillä myös reGeneration4-näyttelyssä Musée de l’Elyséessä Lausannessa, Sveitsissä.

 Näyttelyä ja taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Finnfoto, Suomen kulttuurirahasto sekä Pohjoismainen kulttuuripiste.

Lasse Lecklin, Skeiðarárjökull, from the series Crossings

Salla VaalioCosmetopia – kauneuden häiriintynyt tavaratalo

Cosmetopia – kauneuden häiriintynyt tavaratalo on muotoilija Salla Vaalion (s.1983) taidenäyttely. Näyttelyteoksissa Vaalio pohtii omaa suhdettaan kauneuskulttuuriin ja materialismiin sekä rakenteita ilmiöiden takana. Osa näyttelyn teoksista on toteutettu yhteistyössä kuvanveistäjä Marianne Sirin kanssa.

“Naisten ja naisoletettujen kokemat ulkonäköpaineet ja niihin liittyvä materialismi ilmiönä on jo pitkään kiinnostanut minua. Osaksi koska se koskettaa minua henkilökohtaisesti, osaksi koska olen kiinnostunut rakenteista ilmiöiden taustalla.

Kulttuurinen ihanneruumis välittyy mediasta ja mainosten kuvallinen ärsykevirta on loputon. Mediakuvat lähettävät viestin hävetä kehon selluliittiä sekä juhlia pudotettuja kiloja. Iltapäivälehtien lööppien laihdutusta käsittelevissä uutisissa mittanauha kiertyy lähes poikkeuksetta naisen vatsan ympärille. Kysymyksessä on sukupuolittunut asenne ja yhteiskunnallinen ilmapiiri, jonka kaikkia tasoja on välttämättä vaikea edes tiedostaa. Jatkuvasti kuvallistuvan median keskellä elävänä, minua kiinnosti kokeilla millaisia teoksia pystyisin moniaistimuksillisin keinoin aiheesta tuottamaan. Osittain nauran teoksissa itselleni ja omille juuttuneille ajatusmalleilleni, osittain koko länsimaisen yhteiskunnan esteettisen kulttuurin ehdollistumille.”

Näyttelyä on tukenut Lahden kaupungin Kulttuuripalvelut.

Salla Vaalio, yksityiskohta teoksesta Karvainen pääoma, 2020, sekatekniikka

Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi – Ääri

Vallasta:

1. jonkin tai jonkun oikeus tai mahdollisuus hallita jotakin, määrätä tai päättää jostakin; herruus, valtius; valtuudet.
Poliittinen, taloudellinen valta. Presidentin, eduskunnan, kuninkaan valta. Kansanvalta.

2. virkamiehistä ym. edellä mainitun oikeuden käyttäjinä tai edustajina.
Julkinen valta. Valtiovalta. Esi- ja virkavalta.

3. valtakunta, valtio.
Suur-, supervalta. Tasavalta. Ydinasevalta.

Lähde: www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/valta

Onko väkivalta fyysisen hallinnan muoto? Kuka käyttää valtaa meidän elämässämme? Mitä valtaa itse käytämme? Minkälaisia vallan symboleja on olemassa?

Kirsi Karppinen (kuvataiteilija) ja Pauliina Korpi (kuvataiteilija, mittatilausompelija) tuovat Galleria Uuden Kipinän Kirnu -huoneeseen installaation, jossa pohditaan vallan symboleja ja erilaisia vallankäytön muotoja. Teoksen materiaalina on käytetty Karppisen vanhoja maalauskankaita, jotka on irrotettu kiilarimoista ja ommeltu yhteen viittamaiseksi muodoksi. Maalauksissa on kuvattu mm. poliitikkoja, diktaattoreita ja muita yhteiskunnallisia vallankäyttäjiä sekä terroristeja. Teos on kooltaan n. 170 cm x 120 cm x 150 cm. Lopulliset mitat määrittyvät, kun teos on installoitu tilaan.

 Ääri on Karppisen ja Korven ensimmäinen yhteistyöprojekti.

Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi, yksityiskohta teoksesta Ääri, 2020
Kaisa Huotari Maija Klemetti Sanna-Mari Kaipio ja Hanna Kostiainen Ida Nisonen

12.-30.8.2020 Kaisa Huotari / Maija Klemetti / Sanna-Mari Kaipio ja Hanna Kostiainen / Ida Nisonen

Kaisa Huotari – Lineaarinen suoritus

“Lineaarinen suoritus” on näyttelykokonaisuus arkisesta kuvastosta ja sen käsitteellistämisestä visuaalisin keinoin. Nykyihminen ymmärtää arjen sekä arkisuuden tavallisena ja itsestään selvänä toistuvana elementtinä, jota käydään läpi huomaamatta päivästä toiseen. Näyttelyssä arkiset yksityiskohdat laitetaan fokuksen keskiöön ja niihin etsitään uusia näkökulmia yhdistelemällä figuratiivista maalattua maailmaa abstraktiin ja rönsyilevään tekstuuriin.

Arkeen piirtyy osaltaan suorittaminen, tuttuus, jaksamisen tasapaino sekä erilaiset tunnetilat. Hauskanpidosta, surusta, onnellisuudesta ja kaipuusta käydään muistojen läpi matka tiedostamattomaan ja intuitiiviseen ajatustilaan, jossa osasista muodostetaan erilaisia assosiaatioita. Yksittäisiin hetkiin, hiljalleen rikkoontuviin ja pirstaloituviin, piirtyy merkitys elämän hauraudesta ja asioiden ohmenenevyydestä, kaikessa armollisuudessaan.

Kaisa Huotari (s. 1994) on Jyväskylästä lähtöisin oleva kuvataiteilija. Savonlinnan taidelukiosta ja Kankaanpään taidekoulusta valmistunut Huotari on järjestänyt näyttelyitä ympäri Suomea. Syksyllä 2019 hänet palkittiin Art of Basware -taidekisan voitolla.

www.kaisahuotari.com/

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Kaisa Huotari, Understanding the Death of Organisms, 2020, öljyväri ja akryylikollaasi pellavalle, 170x125cm

Maija Klemetti – Kadotettua aikaa etsimässä

Olen viettänyt muutaman vuoden yli satavuotiaiden herbaarioiden seurassa.
Tämä aika on opettanut minulle paljon kasveista, mutta myös niiden kerääjät ovat muuttuneet alun pelkistä nimistä hyvinkin inhimillisiksi hahmoiksi.

Näyttelykokonaisuuteni on juhlallisesti ilmaistuna kunnianosoitus Auralle ja Lillille, jotka seminaariopintojansa varten keräsivät kumpikin liki sata kasvia: kuivasivat, kiinnittivät, nimesivät ja tallensivat ne kansien väliin.

Vuosikymmenten kuluessa kasvit elivät omaa elämäänsä, painautuivat papereihinsa, jättivät jälkensä, joutuivat tuholaisten hampaisiin. Ja kulkeutuivat minulle.

Ne ovat olleet aarre, joka on nyt omalta osaltani valmis. Vai onko sittenkään?
Sen näyttää aika.

Maija Klemetti, Kertomuksia kesästä XI, pigmenttivedos ja öljypastelli paperille

Sanna-Mari Kaipio ja Hanna Kostiainen – Old Wounds / Missing Pieces

Old Wounds / Missing Pieces on näyttely nahan luomisesta ja identiteetin uudelleenrakentamisesta. Keramiikka- ja tekstiiliteokset sekä hiuksista ja luonnonmateriaaleista kootut objektit rakentavat kuvaa ihmiskehosta sen epätäydellisyyksien ja vajavaisuuksien kautta. Mutta vaikka keho on pehmeä, hauras ja helposti särkyvä, se on myös alati uusiutuva ja kykenevä korjaamaan itsensä tai tulemaan korjatuksi. Näyttely käsittelee tätä uusiutumisen prosessia.

Sanna-Mari Kaipion tekstiiliteoksissa raja ihon ja sen kanssa kosketuksissa olevien tekstiilien välillä hämärtyy. Käytössä kuluneisiin kankaisiin on jäänyt mustelmia, arpia ja haavoja. Työstämällä kivuliaan kosketuksen merkkejä pehmeistä materiaaleista kuten villasta ja silkistä sisältyy niihin myös ajatus hoivasta, hellyydestä ja haavojen paranemisesta. Kankaat ovat kuin kipeitä muistoja kantavia ihoja, jotka pois riisumalla keho voi parantua ja unohtaa menneet traumat. Teokset yhdistelevät kirjontaa, huovutusta ja kierrätystekstiilejä.

Hanna Kostiaisen teokset käsittelevät identiteetin menettämistä ja uudelleenrakentamista. Luut ovat kehon tukiranka ja hiukset identiteetin kruunu. Identiteetti taas on perusta sille, mitä me olemme. Kun tämä perusta katoaa, aukeaa mahdollisuus muovata itsensä uudelleen. Vaikka uudet rakennuspalikat olisivatkin ”vähän sinne päin”, voi niistä kasata entistä vahvemman perustan. Identiteettiä ei myöskään tarvitse kahlita samanlaiseksi kuin se joskus oli. Vaikka menetetyn minuuden muistot pistävät kivuliaasti, niissäkin voi nähdä uuden alun.

Kaipio ja Kostiainen ovat molemmat valmistuneet kuvataiteilijoiksi Saimaan ammattikorkeakoulusta 2018. Tämä on heidän ensimmäinen yhteisnäyttelynsä.

Sanna-Mari Kaipio, Yksityiskohta teoksesta She Sheds Her Skin Like a Snake I, 2020, muoviverkko, villa

Ida Nisonen – Kaipaan sinua niin

Keravalaisen valokuvataiteilija Ida Nisosen (s. 1981) näyttely kertoo kevään poikkeusolojen aiheuttamasta sosiaalisesta eristäytymisestä ja ihmisten kaipuusta toisten luo. Pandemian aikana ihmiskontaktien välttelystä tuli nopeasti arkipäivää. Yhteyden ylläpito läheisiin vaati ponnisteluja ja uudenlaista kekseliäisyyttä.

Sosiaalinen etäisyys on vaikeasti käsitettävä ilmiö. Meille kerrottiin, että tapaamista oli pakko rajoittaa, jotta läheiset ihmiset säilyisivät terveinä ja hengissä. Mutta yksinolo johti yksinäisyyteen ja kasvatti pelon yksittäistä ihmistä suuremmaksi. Epätietoisuus tulevasta aiheutti tuskaa, turhautumista ja epätoivoa.

Kaipaan sinua niin -mediataideteoksessa taiteilijan läheiset on kuvattu livevideo-puhelun yhteydessä kännykän ruudulla. Taiteilija on asetettanut puhelimen huolella valikoitujen kukka-asetelmien keskelle. Kuvien kasvit kertovat kevään etenemistä aina keskikesään asti. Viimeisin teoksen etäkuvista toteutettiin juhannuksena, kun hallitus ilmoitti poikkeustilan päättyneeksi.

Näyttelyprojekti on ollut myös osoitus rakkauden voimasta ja poikkeuksellisten olosuhteiden synnyttämän pelon voittamisesta. “Koronakriisin ja ilmastonmuutoksen aiheuttama pelko on vaatinut taidetta väistyäkseen. Rakkaus lapsiani, perhettäni ja taiteen tekemistä kohtaan sitoi minut kiinni arkiseen todellisuuteen, antoi voimaa pelkojen kohtaamiseen ja uskallusta katsoa luottavaisesti tulevaan.”

Galleria Uusi Kipinässä on nähtävissä Kaipaan sinua niin -mediateoksia ja kukka-installaatio. Näyttelyn toinen osa, 18 etämuotokuvaa ja kaksi videoteosta ovat 23.8.2020 asti nähtävissä myös Keravan taidemuseo Sinkassa. Keravan taidemuseo Sinkaa sijaitsee aivan Keravan rautatieaseman kupeessa, johon pääsee helposti Lahdesta Z-junalla. Kaipaan Sinua Niin -näyttelyyn voi tutustua myös taiteilijan omalla instagram-sivustolla @idanisonen_mother_artist 13.8.2020 alkaen.

Ida Nisonen, Kaipaan sinua niin, mediateos

22.7-9.8.2020 Tarja Nurkkala, Pauliina Waris, Heidi Suikkanen, Nina Sarkima

Tarja Nurkkala – Säröjä

Säröjä näyttelyssä käsittelen ihmisyyden teemoja. Jokainen meistä kokee elämässään vaikeuksia ja suruja, joita joutuu ottamaan vastaan. Näyttelyn teoksissa näkyy rinnakkain rikkoutuneisuus ja sankaruus. Keskiössä on ihminen avuttomana, mutta silti sankarina. Kuvat ovat hahmottuneet hitaasti tuhansista pisteistä ja palasista. Olen käyttänyt teoksissani vaneria, mustetta, nauloja ja lasinsirpaleita. Kovien materiaalien työstäminen kiehtoo minua.

Tarja Nurkkala (s. 1977 Limingassa) on Iittalassa asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Nurkkala on opiskellut Limingan taidekoulussa, Pohjoismaisessa taidekoulussa ja Kuvataideakatemiassa tila-aikataiteen osastolla, josta valmistui kuvataiteen kandidaatiksi vuonna 2002. Viime vuosina Nurkkala on keskittynyt omien yksityisnäyttelyiden pitämiseen.

Tarja Nurkkala, Avuton, 2019, muste, vaneri, 125x85cm

Pauliina Waris – Usein myös säännönmukaista, toistuvaa

Kaaos, harmonia, satunnaisen mielivaltaisesti mekaanisen säännöllinen, todennäköisesti rajattu hallitsemattomuus.

Pauliina Waris on helsinkiläinen taidemaalari. Hän on valmistunut Vapaasta taidekoulusta vuonna 2018. Waris on Helsingin taiteilijaseuran jäsen ja Taidemaalariliiton kokelasjäsen. 

Näyttelylle on myönnetty Taiteen edistämiskeskuksen Uudenmaan taidetoimikunnan kohdeapuraha.

Lisätietoja:
pauliinawaris.fi

Pauliina Waris, osa 8-osaisesta teoskokonaisuudesta Käytetty, 2020, munatempera levylle, ompelulanka, 60x60cm

Heidi Suikkanen – Putkiremppa

Putkiremppa on kuvataiteilija Suikkasen mustavalkoisista piirustuksista koostuva näyttely. Piirrosten aiheet kumpuavat arkiympäristön kohteista kuten pannuhuoneista, pesuhuoneista ja mekaniikasta. Taiteilijaa kiehtovat erilaisten laitteiden, koneiden ja käyttöesineiden muodot ja yksityiskohdat. Kooltaan vaihtelevat piirrokset eivät kuitenkaan ole kohteiden realistisia muotokuvia, vaan taiteilija tulkitsee niitä surrealistisesti ja kepeän humoristisesti. Suikkasen kynästä venttiilit ja lavuaarit heräävät hauskalla tavalla eloon. Elävä, tempoileva viiva ja mielikuvituksellisuus ovat Suikkasen teoksille ominaisia elementtejä.

Lappeenrannassa asuva Heidi Suikkanen (s.1987, Ruokolahti) valmistui kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta Imatralta vuonna 2018. Suikkanen on Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran jäsen ja hänellä on työhuone Imatran Sulattimolla. Ensimmäisen soolonäyttelynsä hän piti Tampereella Galleria Rajatilassa, syksyllä 2019. Suikkasen taiteellista työskentelyä ovat avustaneet muun muassa Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahasto vuonna 2019 ja Taiteen edistämiskeskus keväällä 2020. Putkiremppa on järjestyksessään taiteilijan toinen soolonäyttely.

Heidi Suikkanen, Säiliö, tussi ja lyijykynä paperille, 2019, 106,5×97,5cm

Nina Sarkima – Kristallisoitumisia

Maalaan, levottomasti, nopeasti. Maalaamiseni on taistelua, pyrkimystä päästä ytimeen, kosketuksiin minuuteni kanssa, siinä hetkessä, sillä huomenna voin jo olla toinen. Maalaus, armoton autenttisuuden vaatimuksen suhteen. Maalaus on myös lohduttaja. Maalauksessa tapahtuu jonkin olennaisen kristallisoituminen.

Se on kuin uni jota en ole nähnyt.

Nina Sarkima, Elämänpyörässä, 2019, tempera kankaalle, 116cmx130cm

1.-19.7.2020 8-ryhmä, Pirkko Mäkelä-Haapalinna, Karoliina Korvuo, Tatu Heinämäki

8-ryhmä – Luonnollista ja elämää

Anne Hakala, Marja-Liisa Jokitalo, Sirpa Lappalainen, Satu Loukkola, Eija Piironen, Tiina Salmi, Merja Vainio

Olemme seitsemän hengen ryhmä ammattilaisia naistaiteilijoita. Olemme toimineet laajasti taiteen kentällä yhdessä ja erikseen. Kaikilla on jo pitkä ura takana ja olemme esiintyneet yhdessä eri yhdistelminä. Edellinen koko ryhmän yhteinen näyttelymme oli v. 2001 Maila Talvio salongissa Hartolassa. Ryhmän nimeksi vakiintui alkuperäisen kahdeksan hengen kokoonpanon mukaan 8-ryhmä, jonka ensimmäinen ryhmänäyttely oli 25- vuotta sitten Galleria Allinnassa Riihimäellä vuonna 1995.
Galleria Uuden Kipinän näyttely koostuu maalauksista, grafiikasta ja tekstiiliteoksesta. Näyttelyteema rakentuu pääosin ympäristön havainnointiin perustuviin luontokokemuksiin.

Pirkko Mäkelä-Haapalinna – Jonain toisena aikana

Olen työstänyt muutaman viime vuoden ajan teoksissani ihmisen ja luonnon olemuksellista haurautta ja hetkellisyyttä. Minuun on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen filosofi Martha Nussbaumin ajatus: “Ihmisyys perustuu olemukseen, joka on enemmänkin kasvin kaltainen kuin jalokivi; jotain haurasta, kuitenkin siten, että sen erityinen kauneus on erottamatonta sen hauraudesta.” Tämä ajatus on jollain tasolla ohjannut työskentelyäni tekniikasta riippumatta. Koen merkityksellisinä myös ajan ja muistojen kerroksellisuuden perheiden ja sukupolvien yhteisissä paikoissa. Teosteni kautta etsin visuaalista ilmaisua tälle ajan ja paikan dualismille.

Pirkko Mäkelä-Haapalinna, Jonain toisena aikana, 2020, pastellimaalaus, 50×70 cm

Karoliina Korvuo – Kirjoitan näyttelyn nimen

Asetettuani tietoisuusharjoittelun taiteellisen työni keskiöön neljä vuotta sitten olen nyt tullut pisteeseen, jossa ohjaan itseäni rutiininomaiseen piirustus-, liike- ja muovailuharjoitteluun seuraavan lauseen avulla:

Katso, mitä tapahtuu.

Kuluvan kevään aikana olen työskennellessäni pohtinut aktiivisuutta ja passiivisuutta, näiden käsitteiden epämääräisyyttä sekä niihin liittyviä arvotuksia.

Jos minä olen tapahtumien tarkkailija, niin kuka tai mikä on se, joka liikuttaa tätä kättä, piirtää tämän piirustuksen, kirjoittaa näyttelyn nimen? Kuka toimii, kuka seuraa sivusta?

Karoliina Korvuo on Kainuusta Pohjois-Savon kautta kuin ihmeen kaupalla Satakuntaan päätynyt tanssitaustainen esine-esitystaiteilija. Valmistuttuaan Kankaanpään taidekoulusta kesällä 2018 on hän oman taiteellisen työskentelynsä ohessa ottanut osaa mm. Porilaisen NYTE Ry:n sekä Kokemäen Korkeaojalla toimivan kulttuurikollektiivi Kukoistuksen toimintaan. Porin kaupunki sekä SKR Satakunnan rahasto ovat tukeneet häntä tämän näyttelyn valmistamisessa.

Karoliina Korvuo, yksityiskohta installaatiosta Elintilan valtaaminen (2020), videodokumentaatio, 4,34min. Kuvakaappaus.

Tatu Heinämäki – Celestial Bodies

Tatu Heinämäen peliteos Celestial Bodies esittäytyy Galleria Uudessa Kipinässä. Installaation muodon ottanut peli kutsuu kokijan näkemään unta auringosta, planeetoista ja valoa hehkuvista tähdistöistä.

Celestial Bodies on yhteenkietouma totta ja kuvitelmaa, uni jonka kulun kokija saa päätettäväkseen. Se on kokoelma oudolla tavalla tuttuja näkyjä, hallusinaatio joka ei välttämättä ikinä pääty.

Pelitutkimuksessa tunnetaan termi taikuuden piiri. Se on tila jossa arkitodellisuutemme säännöt eivät päde, paikka jossa uudet todellisuudet saavat mahdollisuuden tulla esiin. Siellä pääsy toiseen maailmaan aukeaa.

Tatu Heinämäki on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee monialaisesti liikkeen, valon ja äänen parissa. Heinämäki on kiinnostunut pelien tavasta rakentaa maailmaa ja niiden mahdollisuudesta järjestää todellisuuttamme uudelleen.

Tatu Heinämäki, Celestial Bodies, videopeli, 2020, kesto: 7 min / ∞

3.6.-28.6.2020 Salla Sillgren, Ritva Larsson, Siina Levonoja, Heli Lundström

Salla Sillgren – There’s no such thing as a coincidence

A coincidence
Serendipity
An accident
Just a string of happenings
And
Decisions we make
A cluster of events
Those carefully connected dots
They never actually meet

There’s no such thing as a coincidence -installaatio koostuu kierrätysmateriaaleista, joita olen kerännyt, tutkinut ja työstänyt viimeisten kuukausien ajan. Etsin uusia tapoja luoda ja jättää jälkeä. Samalla tutkin sattumaa; mitä se on, onko sitä olemassa ja voiko sitä ohjata?
Salla Sillgren (s.1984) on lahtelaislähtöinen kuvataiteilija. Hän on kiinnostunut jäljen jättämisestä, jokapäiväisestä ihmisyydestä, siitä miten valo osuu maailman rumuuteen sekä ikkunasta ulos tyhjyyteen tuijottamisesta. Tällä hetkellä hän työskentelee erilaisten kierrätysmateriaalien, installaatioiden, videoiden sekä maalauksen parissa.

Salla Sillgren, There’s no such thing as a coincidence, 2020

Ritva Larsson – Jurrissa

Näyttelyn teoksissa tutkin suomalaista juomista ja humalaa, alkoholin käyttöön liittyvää elämää ja elämäntapaa maalaustaiteen keinoin. Kokonaisuus on looginen jatkumo aiemmalle työskentelylleni marginaalissa elävien ihmisten- ja aiheiden parissa. Aikaisempina tarkastelun kohteena ovat olleet sosiaaliset ongelmat, kadun elämän laitapuoli, köyhyys: alkoholistit ja kerjäläiset ja toisaalta kadun perusarki, tavallinen ihminen maisemassa.

Ihmisten kuvat toimivat keinona tutkia niin epäoikeudenmukaisuutta, syrjäytymistä ja päivänpolttavia sosiaalisia ongelmia kuin elämäniloa ja toivoa. Keskiössä on humalan ja suomalaisen kulttuurin vahva yhteen kietoutuminen surullisine seuraamuksineen. Humala on toisaalta yksilön häpeällistä hallitsematonta vajoamista, toisaalta siihen liitetään sankaruutta: känni voi olla miehuullisuutta osoittava riitti, jossa juodaan toinen pöydän alle. Kännissä voi tuntea suurta toveruutta tai toisaalta puukottaa parhaan ryyppykaverinsa hengiltä yhden huikan tähden. Tehdyt mokaukset voi saada anteeksi, ne on kuitattu lauseella ”olin kännissä”. Humalan sukupuolistetut merkitykset ovat osaltaan kiinnostava patriarkaatin peili: näennäisen tasa-arvon eteneminen ei saavuta naista, joka on juonut jo kaiken. Alkoholisoitunut nainen on se moraalimme pohjimmainen epäonnistuja. Humalan maalaaminen on kiehtova tapa tutkia ihmistä ja ihmisyyttä.

Teosten toteutustapa on traditionaalinen, klassisia perinteitä kunnioittava öljyvärimaalaus kaksiulotteiselle pinnalle. Jännite virittyy perinteisen tekniikan ja modernin aihemaailman kohdatessa, ”sosiaalinen” ja ”realismi” tapaavat toisensa. Galleriaan tuotuna marginaaliin joutunutta tai humaltunutta on pakko katsoa, joudumme toisaalta kohtaamaan sen mitä emme ehkä haluaisi nähdä tai ajatella tai tulemme katsoneeksi tuttua, arkista uudesta näkökulmasta.

Taidemaalaus kannanoton välineenä on auttamatta hidas. Tilanteet tallentuvat kankaalle tai paperille hitaasti eikä kovin pitkälle menevä dialogi teoksen ja maailman välillä ole mahdollista. Teos jää taiteilijan kannanotoksi asioihin tai ilmiöihin jalostuen katsojan mielessä tulkinnaksi teoksesta. Silti maalaustaide vaikuttamisen välineenä voi olla kiehtova ja tarpeellinen.

Olen 55-vuotias taidemaalari Helsingistä, olen valmistunut kuvataiteilijaksi Lahden taideinstituutista vuonna 2009. Aiemmalta koulutukseltani olen yhteiskuntatieteiden maisteri, toinen ammattini on sosiaalityöntekijä. Tällä taustayhdistelmällä on melko luontevaa päätyä tutkimaan ”sosiaalista” myös taiteen keinoin. Olen työskennellyt pitkiä jaksoja päihdepulmaisten parissa. Sosiaaliterapeuttina a-klinikalla opin yhden tärkeän asian: jokainen päihdeongelmainenkin on yksilö, jonka polku ongelmakäyttäjäksi on ollut yksilöllinen tie. Viinakramppeja saava juoppo ei liene kovinkaan monen pikkupojan- tai tytön haaveammatti. Kuitenkin melko monesta tulee isona päihdeongelmainen ja aina emme voi ennustaa kenestä meistä.

Ritva Larsson, Väsymys, 2020, öljy kankaalle

Siina Levonoja – Kingdom: Animal

Näyttelyn teokset ovat syntyneet tutkielmista, joita taiteilija on tehnyt uhanalaisista tai jo sukupuuttoon kuolleista koralliriutan eläimistä. Jossain kohtaa veistokset alkoivat kasvattaa omaa maailmaa, jonka alkuaineita ovat taiteilijan mielikuvat, haaveet ja kaipaus. Kaipaus peilin taakse, rajan yli, tuntemattomaan todellisuuteen. Unelma irtautua käsitteiden ja sanojen maailmasta ja päästä sukeltamaan vedenpinnan alle, kohdata toiset kaltaisensa ja tulla yhdessä kokonaiseksi jälleen.

Siina Levonojan (TaM) taiteessa toistuvat eläimet, ihmisen suhde toisenlajisiin sekä erilaisten olentojen yhteiselo. Levonoja käsittelee teemoja kuvanveiston ja paikkasidonnaisten interventioiden kautta. Kuvanveistossa materiaali on pääasiassa poltettu ja lasitettu vaalea savi. Ominaista veistoksille on runsas oksidien sekä itse valmistettujen engobien ja lasitteiden yhdistely. Levonoja asuu Helsingissä ja työskentelee Keravalla.

///

The exhibition exposes ceramic sculptures that arise from the artistic investigation of the endangered or extinct animals of the coral reefs. At some point the sculptures began to grow their own world, using elements from the artist’s dreams, tempers and longing. Longing behind the mirror, over the edge, to the unknown reality. The dream of tearing oneself away from the world of concepts and words. To dive under the water surface, to meet with the others alike and to become-with again.

Themes in Siina Levonoja’s (MA) work often deal with animals, relationship between human and other species, and interspecies communes. Levonoja explores different worlds and ways of life through sculpture and public interventions. In sculpture her closest media is fired and glazed clay. Richness of oxides and selfmade engobies and glazes are characteristic for the sculptures. Levonoja lives in Helsinki and works in Kerava.

///

siina.levonoja@gmail.com
www.siinalevonoja.com
IG: @siinalevonoja

Siina Levonoja, Piilo, 2020, kivitavara, lasite

Heli Lundström – Kuinka paljas

Kuinka riippuvaisia olemme materiasta? Tarvitsemmeko vielä uusia vaatteita tai tavaroita ja mitä ne saavat meissä aikaan? Tarpeemme kosketella ja tunnustella asioita ja esineitä syntyy meissä jo lapsena. Haluamme pitää kiinni pehmoleluistamme ja saada siitä jotain turvaa ja tyydytystä. Onko uusien tavaroiden ja vaatteiden haluaminen jatkumoa tälle vai tyydyttääkö se tarvetta näkyä oikealla tavalla yhteiskunnassa? Kuinka paljas sinä uskallat olla?

Kuinka paljas – näyttely pohtii tarvettamme tunnustella ja koskettaa, saada tyydytystä materiasta. Esineellistävällä tavalla myös siihen kuinka vaatteilla tai asusteilla arvotetaan tai leimataan ihmisiä.

Heli Lundström (s.1981) on turkulainen kuvataiteilija, jonka ajatukset ja teokset löytävät oman ilmaisumuotonsa, jolla ne tulevat parhaiten kohdatuksi. Omalla tavallaan, vapaana ja valppaana. Hänen teoksissaan yhdistyy valokuva, maalaus, installointi ja kuvanveisto. Vahvana piirteenä hänen teoksissaan on usein abstrakti ilmaisu. Lundström kiinnostuu herkkyydestä, liikkeestä ja jäljistä. Paljas ja hauras tunnelma tuo teoksiin pilkahduksen ihmisyyttä. Hän havainnoi ympäristöään ja ammentaa tilanteista ja tunnelmista.

Heli Lundström, Kuinka paljas, 2020