3.–21.2.2021 Tuomo Lukkari / Sanna Kannisto / Ville Välikangas / Tapio Brotherus

Tuomo Lukkari – DA CAPO AL FINE

DA CAPO AL FINE
alusta uudelleen

          Puhtaat värit, murretut värit, kylmät ja lämpimät värit, valööri, kulööri, kultainenleikkaus, tekstuuri struktuuri, erilaiset kontrastit jne. Siinä taidemaalarille opetettua tietoa.
          ´´aatos aikaan taas menneeseen kulkee”, jolloin maalaaminen tapahtui vaistonvaraisesti ilman taideopetuksen antamaa tukea. Kun katson nyt esille asettamiani uusia maalauksiani, olen näkevinäni niissä alkukauden työskentelyn piirteitä.
          On kuitenkin niin, että kun telineelle asettaa uuden,tyhjän kankaan, niin samalla joutuu toteamaan; alusta uudelleen.

Tuomo Lukkari, Torjunta, 2019, öljyväri kankaalle, 155 x 122 cm

Sanna Kannisto – Observing Eye

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Sanna Kanniston yksityisnäyttely Observing Eye koostuu luontoon rakennetussa studiossa kuvatuista lintu- valokuvista ja useita kuvia sisältävistä valokuvakollaaseista.

Sanna Kanniston tuotanto asettautuu niin tieteellisen kuvituksen, lavastetun valokuvan kuin asetelmankin traditioon. Hän rakentaa kuvansa tarkoin studiossa. Linnut vaikuttavat olevan täydellisesti oksille asettautu- neita, valaistus on suunniteltu ja kuvausasetelmien yksityiskohdat kuten oksat ja telineet ovat tarkoin harkittuja. Studiossa olevat linnut saavat veistoksellisen olemuksen, kun niiden liike pysähtyy valkoista taustaa vasten tai kun ne istuvat osana taiteilijan rakentamaa asetelmaa. Kuvia ei ole kuitenkaan yritetty lavastaa luonnollisiksi, vaan prosessi on jätetty näkyviin: kasveissa näkyy leikkaamisen merkkejä, niitä on yhdistelty nippusiteillä, oksat voivat leijua tyhjyydessä ja näkyvissä voi olla studion rakenteita. Lintujen liikkeet ja oma tahto rikkovat suunnitelmallisuuden ja tuovat kuvaan sattuman elementin. Kuvissa sekoittuu teatterillinen esillepano ja valokuvan dokumentaarinen luonne.

Kannisto työskentelee tiiviissä yhteistyössä luonnontutkijoiden kanssa pohtien kuvissaan taiteen ja tieteen rajapintoja. Hän ei tutki vain eri lajien piirteitä vaan myös tieteellisen visualisoinnin koodeja. Myös oma positio toimijana, kokijana ja tutkijana on tarkastelun alla. Kuvaustudio toimii sekä laboratoriona että esiintymislavana valokuvausprosessille.

Suomessa kuvatut linnut (kuten näyttelyn pajulintu, hömötiainen ja pyrstötiaiset) ovat muuttolintuja, jotka on rengastettu Hangon lintutieteellisellä asemalla osana Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkimusta. Kannisto on saanut lintuja kuvattavakseen tutkimuksen jälkeen. Tavallinen kuvaussessio linnun kanssa kestää noin 20 minuuttia. Kaikki kuvaukset on tehty eettisiä toimintaperiaatteita noudattaen ja lintujen hyvin- vointi huomioiden.

Kollaasiteokset valottavat Kanniston työskentelyn taustoja ja esimerkiksi ajankohtaisia ekologisia kysy- myksiä, joita hän pohtii. Kollaasiteokset yhdistävät ja rinnastavat kuvia, tieteen tekstejä ja diagrammeja liittyen luonnontutkimustyöhön, tutkimusasemiin, maisemiin sekä lintujen- ja ympäristönsuojeluun ja uhkakuviin. Ekologisten kysymysten, kuten lintujen ja hyönteisten määrän vähenemisen, esiintuominen teoksen muodossa tuntui taiteilijasta juuri nyt tärkeältä.

Sanna Kanniston teosten vetoavuus perustuu siihen, miten lähellä kohteitaan taiteilija työskentelee: hänen luontosuhteensa, tapansa nähdä ja kokea luonto ovat keskeistä ilmaisussa ja yhteistyö tutkijoiden kanssa on tärkeä osa taiteellista prosessia. Kannisto ei myöskään pelkää näyttää kauneutta vaan näkee sen voimana ja vaikuttavuutena – se mikä voi vaikuttaa tunteisiin, voi myös muuttaa ihmisten käyttäytymistä.

Observing Eye -sarjan teokset ovat tulosta työskentelystä Suomessa, Italiassa, Saksassa, Baikalilla Venäjällä ja Costa Ricassa.

Sanna Kannistolle (s. 1974, Hämeenlinna) myönnettiin valokuvataiteen valtionpalkinto vuonna 2015. Taiteilijan teoksia on useissa merkittävissä museokokoelmissa, kuten Centre Pompidou, Pariisi, Ranska; Fotomuseum Winterthur, Sveitsi; Statoil Art Collection, Norja; Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki. Syksyllä 2020 saksalainen Hatje Cantz julkaisi Sanna Kanniston valokuvakirjan Observing Eye, jossa on 76 lintusarjan valokuvaa.

www.sannakannisto.com
Instagram: sanna_kannisto

Sanna Kannisto, Carduelis carduelis, 2019, pigmenttivedos, 40 x 32 cm

Ville Välikangas – Ihmisen maisema

Maalaaminen on osa elämääni. Se on tarve muiden tarpeiden joukossa. Maalaan usein ihmisen kuvan. Maalaamani hahmot ovat keksittyjä, mutta ajattelen usein, että kuvaan teoksissa itseäni. Toivon, että joku muukin voi löytää jotain itsestään kuvieni kautta. Maalauksissani on aina jotain esittävää, ihmisen lisäksi aiheitani on esimerkiksi maisema.

Yksittäiset värit tai väriyhdistelmät ovat minulle usein tunteiden symboleita. Tietysti väriyhdistelmät syntyvät myös puhtaasti maalauksen prosessin ehdottamina – joku tietty väri sopii hyvin toisen värin viereen. Maalausprosessini on usein vauhdikas. Toisaalta teoksen valmistumiseen saattaa mennä paljonkin aikaa, kun tuhoan maalikerroksia ja maalaan hävitetyn päälle taas uusia.

Ville Välikangas, Ensilumi, 2020, öljyväri kankaalle, 95 x 90 cm

Tapio Brotherus – Muodonmuutoksia

Tapio Brotheruksen Muodonmuutoksia-näyttely Galleria Uudessa Kipinässä käsittelee aihetta luonnollisen ympäristön ja ihmisen rakentaman keinotekoisen välisestä vuorovaikutuksesta. Orgaanisen luonnolliset muodot väistyvät geometrisen säännöllisyyden tieltä. Metsän mikrobit on poistettu normaalista elinympäristöstään ja siirretty ravinneliuoksella täytettyihin petrimaljoihin jatkamaan kasvuaan. Lajien väliset monitasoiset suhteet on pelkistetty palvelemaan ihmisen tarvetta kategorisoida ja hallita muuta elämää. Brotheruksen veistokset liikkuvat jossain oikean ja imitaation välisessä tilassa. Jos teet puun muotoisen veistoksen puusta, onko se pelkkä representaatio, vai ehkä jotain muuta?

Tapio Brotherus

Maailma muuttuu 13.–31.1.2021

KAARISILLAN VALMISTUVIEN KUVA-ARTESAANIEN NÄYTTELY

Joulukuussa 2020: 

Kun kirjoitimme lehdistötiedotetta elettiin maaliskuun alkua vuonna 2020. Näyttelyn toteutuminen oli vaakalaudalla, mutta totta kai valmistauduimme sitä varten. Nyt 10 kuukautta myöhemmin olemme valmistuneet ammattikoulusta ja jatkaneet kukin tahoillemme. Emme vielä maaliskuussa näyttelytiedotusta tehdessämme tienneet kuinka paljon maailma vajaassa vuodessa voisikaan muuttua.

Maaliskuussa 2020:

Olemme viimeistä vuotta opiskelemassa. Keväällä kaikki muuttuu ihan täydellisesti, kun valmistutaan. Uuteen elämään. Asiat ovat silloin muututtuansa erilaisia. Niihin pitää vain tottua, jos niistä ei tykkää tai päinvastoin.

Kaarisillan valmistuvien kuva-artesaanien näyttelyssä on kyse henkilökohtaisen maailman muuttumisesta valmistumisen myötä. Maailman muuttuminen tarkoittaa sitä, että asiat muuttuvat joko hyvään tai huonoon suuntaan riippumatta siitä teemmekö asialle mitään.

Anne Korhonen, Nykyajan Mona Lisa, 2019, liitu ja hiili

Näyttelyyn osallistuu kymmenen taiteilijaa. Katja Heikkilä tekee lyijykynätöitä, sekä maalaa akryyliväreillä. Hän käyttää töissään voimakkaita värejä. Heikkilää kiinnostaa luonto, meri ja maisemat. Julia Ivanoff kuvaa kauniita asioita. Katri Kaasalainen pitää maalaamisesta ja väreistä. Hänen lempivärinsä on sininen. Salla Karppanen piirtää mieluiten eläimiä ja maisemia puuväreillä.

Miika Kurki, Bisnesmies, 2020, puuväri

Anne Korhonen tekee muotokuvia, koiria, sekä satuhahmoja. Hän käyttää töissään akryylivärejä, kuivapastelliliituja, vahaliituja ja lyijykynää. Korhonen tavoittelee töissään aina kolmiulotteisuutta. Miika Kurki tykkää tehdä mediataidetta ja musiikkia, sekä piirtää dinosauruksia. Joona Manninen enimmäkseen maalaa ja piirtää. Viljo Pertola maalaa akryyli- ja vesiväreillä, sekä rakentaa tarpeellisista materiaaleista fantasia-aiheisia teoksia.

Viljo Pertola, Vartiopuu, 2020, keramiikka, 40 x 35 cm

Jyry Sirén maalaa maisemia, kaupunkikuvia ja lapsuuskuvia akryyliväreillä ja joskus vesiväreillä. Ville von Martens tykkää tehdä eläimiä erityisesti savesta ja paperiliisterimenetelmällä.

Jyry Sirén, Piknikillä Suomenlinnassa, 2020, akryyli

Näyttely levittäytyy Galleria Uuden Kipinän Kennoon, Kulmaan, Kymiin ja Kirnuun. Mukana on opiskeluaikana valmistuneita piirustuksia, maalauksia, veistoksia ja mediataidetta. Maailma muuttuu joka päivä uudenlaiseksi.

16.12.2020–10.1.2021 Hanna Koikkalainen / Kari Pyykönen / Teemu Siika / Mari Aulinen

Hanna Koikkalainen – Satavuotias yö

Soiva valokuvanäyttely Suomen sisällissodasta

Valokuvaaja Hanna Koikkalaisen (s. 1980) soiva valokuvanäyttely ”Satavuotias yö” käsittelee kuvin, sanoin ja äänin Suomen sisällissotaa ja sen kaikuja. Näyttelyn keskiössä on sisällissodan kokemuksellisuus, vaietut tunteet, unohdetut yksityiskohdat, pusikoituneet joukkohaudat, aikalaiskuvien katseet ja arkiset muistot. Näyttelyssä on esillä arkistokuvapohjaisia teoksia, ääntä, esineteoksia sekä uusia valokuvia tapahtumapaikoilta vuoden 1918 Suomesta, sisältäen Karjalankannaksen. Dokumentaarisissa kuvissa ja installaatioissa yhdistyy kulttuurihistoria ja poetiikka, ja työskentelyä on inspiroinut kansanperinteen, tarinoiden, esineiden ja paikkojen välittämät muistot ja niiden kerroksellisuus. Arkistopohjaisissa teoksissa on kokeiltu mitä väkivalta tarkoittaa valokuvalle: kuvia on revitty, poltettu ja ammuttu. Näyttelyn äänimaisemasta vastaa muusikko Pekko Käppi ja näyttelyssä on kuunneltavissa Katja Lautamatin ja Heta Kaiston Ylelle tekemä radiodokumentti, jossa on mukana aikalaisten muisteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistonauhoilta.

”Satavuotias yö” toteutuu osana taiteen, journalismin ja taiteellisen tutkimuksen hanketta ”Hysteeriset oireet: Suomen sisällissodan ylimääräiset liuskat” (2015–2018). Hankkeen tarkoituksena on ollut nostaa esiin arkistojen mikrohistoriallisia ääniä, unohdettuja arkistokuvia, lauluja ja ylimääräisiä liuskoja, joiden ääreen harvoin pysähdytään. Hankkeen työryhmään kuuluvat lisäksi Laura Airola, Heta Kaisto, Pekko Käppi ja Katja Lautamatti.

Hanna Koikkalainen on valokuvaaja (TaM), joka käsittelee teoksissaan usein kollektiivista muistia, muistoja, maiseman muutosta, kansanperinnetta ja tarinoita. Koikkalaisen valokuvateos Suomen ja Venäjän rajaseutuja käsittelevä valokuvakirja ”Raja” valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi 2017.Näyttely on toteutettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston arkistomateriaalin avulla. Hanke on saanut tukea Koneen säätiöltä, Taiteen keskustoimikunnalta ja Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahastolta. Hanketta on taustoitettu haastattelemalla eri tutkijoita ja perehtymällä aikalaisaineistoihin.

Hanna Koikkalainen, Hötönmäki, Kanneljärvi, teloituspaikka keväältä 1918, 50 x 50 cm, pigmenttimustevedos tammikehyksissä

Kari Pyykönen – Clichés

Kutsun itseäni valokuvataiteilijaksi. Se on identiteettini, mutta ei ammattini. Koska taiteilija tunnetusti maksaa, minun on vahdittava muiden taiteilijoiden töitä rahoittaakseni oma taiteeni. Minä olen museovalvoja, se joka nuokkuu tuolilla, kieltää juomasta limua ja syömästä jäätelöä näyttelysaleissa ja käskee viemään repun naulakkoon. Aika usein valvon kuolleiden taiteilijoiden töitä, koska he ovat monien kuraattoreiden mielestä parhaita taiteilijoita.

Aloitin museovalvojana, koska yhdessä Kansallisgallerian museoista oli esillä suomalaisen taiteen supertähden näyttely ja tarvittiin lisää asiakaspalveluhenkilökuntaa. En kerro kenen, koska inhoan nimien droppailua. Helene Schjerfbeckin. Parhaina päivinä asiakkaita, eli museovieraita, oli tuhansia. Silloin ei ehtinyt kauheasti pohtia taidetta, kun piti haukkana vahtia, ettei joku heitä reppua seinän viereen selfien ottamisen ajaksi ja aiheuta hälytystä. Kun koronavirus alkoi kiertää maailmaa ja harvensi asiakaskuntaa, jäi aikaa miettiä. Kävellessäni ympäri näyttelysaleja olen pohtinut vanhaa taidetta ja nykytaidetta, maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja valokuvia, vähän jopa ääni- ja videotaidetta. Viimeksi mainittua kutsutaan jostain kummallisesta syystä myös liikkuvaksi kuvaksi. Tätä on nyt jatkunut lähes vuoden. Kuten huomaatte, se on selvästi vaikuttanut tekemisiini viime aikoina, mutta olisi pöhköä väittää, että se määrittelisi taidettani.

Kaikki kuvat ovat muotokuvia, asetelmia tai maisemia, eikö vain. Pidän asetelmien kuvaamisesta. Minun ei tarvitse lähteä kotoani mihinkään, vaan voin asetella kamerani objektiivin eteen kaikenlaista ryönää, kokeilla erilaisia valaisimia ja heijastimia ja sitten kuvata. Tässä piilee myös taidemaalarin ja valokuvaajan ero: maalari voi maalata tyhjästä, ”omasta päästään”, mutta kameran linssin edessä on aina oltava jotain. Jos jotakuta kiinnostaa, käytän keskikoon digitaalikameraa, johon minulla on kolme erilaista objektiivia. Se on aika hyvä kamera, mutta vanha. Hankin sen käytettynä. Uutena viitisentoista vuotta sitten se olisi maksanut uuden, hyvälaatuisen henkilöauton verran. Minulla ei olisi koskaan ollut varaa hankkia sellaista, vaikka silloin olinkin aika hyväpalkkaisessa opetusvirassa. Museovalvojan palkalla ei saa edes halvinta pokkaria.

Käytän kameraa kytkettynä suoraan tietokoneeseen, koska voin säätää kuvan saman tien klikkauksen jälkeen. Vasta digitaalisen työnkulun myötä olen saanut kuvistani sellaisia kuin olen halunnut. Negatiivistä vedostettuun kuvaanhan ei oikeastaan voi vaikuttaa kuin materiaalivalinnoilla ja alkeellisilla pimiötekniikoilla. Tärkeintä on tietää jo kuvatessa millaisen kuvan haluaa, koska mahdollisuudet ovat rajattomat. Kameraani voisi vaihtaa digiperän tilalle filmiperänkin, mutta myin sen pois. Olen niin vanha, että olen kokenut filmille kuvaamisen aikakauden ihanuuden. Vihaan pimiötä! Minulla ei ole mitään kaipuuta haistelemaan myrkyllisiä liemiä ja ihmettelemään kuvan taianomaista ilmestymistä hopeapaperille. Vietin kesätöissä kolme kokonaista kesää säkkipimeässä kaupallisen kuvavalmistamon laboratoriossa ja voin kertoa, että niitä ei saa koskaan takaisin. Mieluummin katselen tulostimesta ilmestyvän museolaatuisen pigmenttiprintin täydellisyyttä. Sitä ei tarvitse pestä, prikata eikä prässätä.

Muotokuvien ottaminen on melkein yhtä mukavaa kuin asetelmien kuvaaminen. On aika hauska tavata uusia ihmisiä tai vanhoja tuttuja, ja keksiä millaisia kuvia heistä voisi saada. Eikä silloinkaan ole välttämätöntä poistua kotoa. Minulla on työhuoneessani pieni studio, harmaa taustakangas ja Ikean baarijakkara, parkettilattiakin – ei tosin kalanruotoa. Minusta on outoa, että kaikki kuuluisat muotokuvaajat haastatteluissa korostavat, kuinka tärkeätä on saada malli rentoutumaan ja unohtamaan kameran ja kuvaajan läsnäolo. On paljon kiinnostavampaa nähdä millaisia reaktioita silkka pakokauhu tai äkkiväärä poseeraus saavat aikaan, kuin tylsämielinen rentous. Muotokuvia ei voi muuten koskaan photoshopata liikaa. Mikään ei ole sen hauskempaa, kuin kuulla mallin toteavan innostuneena, että hänen persoonansa on täydellisesti tavoitettu ja hämmästelevän miten nuorelta hän näyttääkään ikäisekseen. Muotokuvauksesta minulla olisi paljon muutakin sanottavaa, siitä voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan.

Tuossa kartanon puistossa kotini lähellä on niitty, johon kesäaurinko paistaa hienosti tiettyyn aikaan. Yritin saada siitä kuvaa useaan otteeseen, mutta en onnistunut tavoittamaan toivomaani impressiota. Sen sijaan sattumalta työmatkalla Kreetalla – uuh, miten hienolta kuulostaa – aurinko läikähti oliivilehtoon. Tajusin vasta muutama viikko sitten, että Vincent van Gogh’han oli kuuluisa oliivimetsistään, toki myös auringonkukistaan. Mistä tulikin mieleeni, että museovieraat ihastelevat monesti vanhojen maalausten edessä niiden yksityiskohtien tarkkuutta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut asiakkaan sanovan: ”Katso, miten taitavasti tehty, aivan kuin valokuva!” Toisaalta sen jälkeen, kun valokuva sulautui osaksi nykytaidetta, ei ole lakattu taivastelemasta sen maalauksellisuutta.

Seurasin huolissani, kuinka valokuvalta katosi pinta digitalisoitumisen myötä. Mitä kaikille valokuville tapahtuu, kun maailmasta loppuu sähkö? Vanhassa öljymaalauksessa on pigmenttiä kankaalla tai puulla, se on vieläpä suojattu vernissalla. Siellä se on ja pysyy, ja jos kovin tummaksi äityy, voi konservaattori sen pumpulipuikollaan kevyesti kirkastaa. Niihin ei oikein valokaan pysty. Mutta, jos on paperipohjainen työ, niin kuin piirustukset ja valokuvat ovat, ne täytyy pitää pimeässä. Vain hetkeksi voi valoon tuoda ja muille näyttää. Sen takia, jos menette useamman kerran johonkin näyttelyyn ja huomaatte, että piirustukset ovatkin yhtäkkiä muuttuneet toisiksi johtuu se siitä, että ne on vaihdettu uusiin, jotka vuorostaan saavat oman valoannoksensa. Ellen Thesleffin omakuvaa ei voi näyttää enää vuosikausiin, se on liiaksi altistunut. Asia kerrottiin sanomalehdessä. Kuten sanoin, valokuvakin on paperipohjainen: häipymisprosessi alkaa heti kun kuva on valmistettu. Värit alkavat haalistua eri järjestyksissä ja paperi haperoitua. Vaan onhan 180 vuotta vanhoja valokuvia olemassa, sen sijaan vanhimpia kovalevyjä ja muistokortteja ei saa kohta enää auki kirveelläkään. Minä tarvitsen vedoksia, haluan selailla niitä, katsella rinnakkain pöydällä, hypistellä ja vertailla erilaisia pintoja. (Muutenkin olen tykästynyt tavaroihin; kuviin, kirjoihin ja levyihin.) Vedoksen voi kehystää ja ripustaa seinälle. Niillä riivatun sähköisillä alustoilla, kuten tietokoneita ja tabletteja fiksusti kutsutaan, kuva säilyy vain hetken – milloin ei pala näyttöruutuun kiinni.

”I always thought symbols were those things you clash together” sanoi viisas Marilyn aikoinaan. Cliché-sanakin tulee painolaatan äänestä, kun se klikkaa vasten paperia aina uudestaan ja uudestaan. Sama ääni kuuluu kameran laukaisimesta, klik! Ilmankos ranskankielessä cliché tarkoittaa valokuvaa. On olemassa klikkijournalismiakin, halpahintaista ja sensaatiohakuista, jolla haetaan nimesä mukaan klikkauksia, niitä toivottuja vierailuja sivustoilla. Sitten kun klikkaat, siellä ei ole mitään huomionarvoista, ehkä jonkun takamus. Kliseet ovat noloja ja ärsyttäviä, aiheuttavat oikein tuohtumusta niissä, jotka jostain jotain tietävät. Klisee on faux pas, harha-askel, ihan nou-nou, kaikesta sisällöstä tyhjentynyt lause.

Kari Pyykönen, Auringonkukat, 2020, 30×20 cm, ed. 1/5 

Teemu Siika – Me

Uskonto, talous, politiikka – vallankäytön pyhä kolminaisuus, jonka perustana on ihmisluonnon taipumus hedonismiin. Omien etujen ja mielihalujen täyttäminen on asetettu korkeimmaksi pyhyyden asteeksi ajassamme. Yhdessä paremmuusharhojen kanssa tämä väistämättömäksi uskoteltu luonnonvoima on luonut meille nykyisen todellisuuden. Todellisuuden, jossa luonto ja muut ihmiset – oikeastaan kaikki aineellinen ja aineeton – on toissijaista, kun pyrimme kasvattamaan omaa mielihyväämme ja taloudellista vaurauttamme.

Teemu Siian näyttelyssä Me veistokset ottavat muodon palvonnan kohteena olevina epäjumalan ja sankaripatsaina, jotka tukevat tätä kulttia ja fantasiaa, jossa me kaikki olemme meitä. Aiheeseen pureudutaan satiirisen narratiivin kautta.

Galleria Uuden Kipinän tilan Kymi ottavat haltuun käsin rakennetusta keramiikasta tehdyt ihmisen kokoluokkaa olevat veistokset. Näiden seurana on vaihtelevin tekniikoin valmistettuja töitä.

Teemu Siika, Masters of the Universe
2020, käsin rakennettu kivitavarasavi, engobe, kultalasite

Mari Aulinen – Perhosen aika

Aavistustaan ja kokemustaan ei voi aina kuvata sanoin. Maalaaminen on minulle väline tässä tunnustelussa. Se on myös vapautta dialogiin kaipuun ja rakkauden kanssa. Maalaaminen toimii myös siltana ulkoisen ympäristön ja sisäisen tilan välillä.

Maalaan öljyväreillä kerroksittain. Työtapani ei enää ole pelkästään spontaani, vaikka kuvat syntyvät maalausprosessin aikana. Maalatessani voin kokea itsessäni jotakin, joka ulottuu syvälle eikä objektivoi tai jätä kokonaan yksin.

Olen pyrkinyt maalaamaan avoimesti tunnelmia ja kokemuksia siitä miten elämä on vaikuttanut minuun. Useimmat maalaukseni eivät enää ole pelkästään omassa itsessäni tapahtuvia tuntemuksia vaan jaettuja kokemuksia. 

Omalla työskentelylläni ja maalauksillani haluan välittää ihmisen kokemuksen ja haurauden merkityksen; niiden tarjoaman mahdollisuuden muutokseen ja elämän uudelleen löytämiseen.

Työskentelytapani ja maalauksieni pyrkimys on olla myös vastalause valmiiksi tiedetylle tiedolle ja ihmisen esineellistämiselle. Eräänlainen muistutus siitä miten paljon ihmisessä on näkymätöntä ja sanatonta elämää.

Minulle maalauksissani hahmottuu jotakin osittain itsellenikin tuntematonta ja kokonaista.Eletyt hetket saavat muodon.

Mari Aulinen, The Butterflies of Love, 2019, öljy kankaalle

Uusi Kipinä ja Päijät-Hämeen tiukentuneet koronarajoitukset

Rajoitukset vaikuttavat myös Galleria Uuden Kipinän näyttelyihin sekä Uudessa Kipinässä järjestettäviin Joulumyyjäisiin.

Continue Reading

25.11.-13.12.2020 Pimiötaiteilijoiden työryhmä, Anne Ovaska, Heidi Piiroinen, Aleks Talve

Pimiötaiteilijoiden työryhmä – PULVIS ET UMBRA

Pulvis et umbra -näyttely koostuu erilaisilla analogisilla menetelmillä tuotetuista valokuvateoksista. Näyttelyn nimi viittaa roomalaisen runoilijan Horatiuksen kuuluisaan lausahdukseen: ”Pulvis et umbra sumus”, eli ”Olemme tomua ja varjoa.” Lauseen tulkitaan usein tarkoittavan ihmisen merkityksettömyyttä, pienuuttamme maailman suuressa järjestyksessä ja vähäistä ohikiitävää aikaa, jonka siinä vietämme. Toinen mahdollinen tulkinta lauseelle on kuitenkin ajatus kaiken ykseydestä. Näyttelyn yhdistävänä teemana onkin ihminen ja luonto, näiden erottamaton suhde ja yhtäaikainen ristiriita. Pulvis et umbra käsittelee aineen ja aineettomuuden suhdetta, sekä niitä materiaaleja, joista sekä meidät, meitä ympäröivä luonto että materiaaliset valokuvat koostuvat. Pimiötaiteilijoiden työryhmän jäsenet ovat kaikki Suomen pimiötaiteilijat ry:n aktiivisia taiteilijajäseniä ja tällä hetkellä ryhmään kuuluu Jenni Haili, Natalia Kopkina, Patrick Kuoppamäki, Katri Lassila ja Taru Samola. Työryhmän tavoitteena on edistää perinteisten vedostusmenetelmien renessanssia ylidigitalisoituneena aikakautena. 

Suomen Pimiötaiteilijat ry on vuonna 2016 perustettu yleishyödyllinen yhdistys, jonka tehtävänä on säilyttää ja kehittää pimiötyöskentelyn ja -taiteen perinteitä Suomessa. Yhdistys ylläpitää Helsingissä Vallilan taiteilijatalossa Mörk-nimistä ammattitasoista mustavalkopimiötä, joka on rakennettu Suomen kulttuurirahaston myöntämän apurahan turvin. Nykyisin yhdistys käsittää yli kuusikymmentä jäsentä ja osallistuu aktiivisesti suomalaisen valokuvataiteen kentän toimintaan. Yhdistys järjestää vuosittain useita kursseja ja tapahtumia sekä toimii yhteistyössä mm. Valokuvataiteilijoiden liiton ja Suomen valokuvataiteen museon kanssa.

Jenni Haili (s.1980) on Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2011 valmistunut helsinkiläinen kuvataiteilija. Haili työskentelee monien tekniikoiden parissa, kuitenkin pohjaten työnsä useasti valokuvaan. Hailin teoksissa medium ja muoto linkittyvät teosten sisältöön merkityksellisellä tavalla. Keskeistä hänen tuotannossaan on piilottamisen ja esittämisen tematiikka. Hailin teoksia on nähty useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Hän työskentelee taiteellisen työn ohessa valokuvauksen työmestarina ja tuntiopettajana Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Teossarja Syntyjä syviä ammentaa aiheensa eri kansojen mytologioista. Sarjan kuvat on toteutettu tinatypioina, minkä lisäksi joihinkin teoksiin liittyy soittorasialla soitettavia tunnettuja sävelmiä.

Natalia Kopkina (s.1984) on Helsingissä asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija, joka työskentelee aktiivisesti analogisen valokuvan parissa. Kopkina on yksi Suomen pimiötaiteilijat ry:n perustajajäsenistä. Kopkina on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen osastolta vuonna 2015. Vuonna 2018 hän perusti voittoa tavoittelemattoman kustantamon ”I am not Publishing” julkaistakseen valokuvataide- ja taiteilijakirjoja. Näyttelyssä esillä olevat kuvat ovat Sainte Anne -taiteilijakirjasta, joka julkaistiin kesällä 2019. Kirjan valokuvat on kuvattu Ranskassa Normandiassa taiteilijaresidenssin aikana vuonna 2016.

Patrick Kuoppamäki (s.1997) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on Suomen pimiötaiteilijat ry:n hallituksen jäsen ja toimii yhdistyksen mustavalkopimiön työmestarina. Hän on myös mukana useissa yhdistyksen työryhmissä, joissa valmistetaan mm. daguerrotypioita ja lasinegatiiveja. Tällä hetkellä hän työskentelee vielä nimettömän sarjansa kanssa, jossa analogisen valokuva-materiaalin hyötykäyttö on läsnä. Hopea joka on analogisen valokuvan kulmakivi, on katoava luonnonvara, ja tätä miettien hän käyttää materiaaleja jotka muuten olisivat roskaa. Abstraktit teokset ovat kuvattu makulatuurista, kalvoista, löytyneistä ja saanneista materiaaleista.

Katri Lassila (s.1979) on valokuva- ja elokuvataiteilija, joka on harjoittanut hopeagelatiinivedostustekniikkaa vuodesta 1999. Lassila aloitti sen harjoittelun valokuvataiteilija Pentti Sammallahden ohjauksessa ja valmistui valokuvataiteen maisteriksi vuonna 2008 Taideteollisesta Korkeakoulusta. Hän viimeistelee väitöstä Aalto-yliopistolle maiseman aiheesta ja työskentelee tuntiopettajana Median ja Elokuvataiteen laitoksilla. Lassilalla on ollut näyttelyitä vuodesta 1999 alkaen säännöllisesti ja hän on Suomen Pimiötaiteilijat ry:n perustajajäsen ja puheenjohtaja. Hän on kuvissaan pohtinut maiseman aihetta, sen sitoutumista muistin ja ajan kysymyksiin, sekä eksotismin ja valokuvan yhteyksiä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän on kuvannut paljon erityisesti Aasiassa. ”Teossarjani Juuret käsittelee ihmisen ja puiden ikiaikaista yhteyttä. Vartuin maaseudulla ja leikkipaikkani oli kotimme lähellä sijaitseva vanha metsä. Puut ja niiden luonne ovat aina kiehtoneet minua. Paljon ihmistä vanhemmiksi elävinä olentoina ne kantavat mukanaan maailman muistia. Ne ovat kautta aikojen tarjonneet ihmiselle lämmön, suojan ja toimeentulon, välineet joilla matkustaa maailman ääriin ja tietenkin ilman jota hengitämme. Sarjani kasvaa pikkuhiljaa, puun tavoin. Sen vanhimmat kuvat ovat kahdenkymmenen vuoden ikäisiä, uusimmat aivan viime vuosilta. Kuvaan puita, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla.”

Taru Samola (s.1984) on Fiskarsissa asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija, joka käyttää analogisia ja vaihtoehtoisia vedostusmenetelmiä. Teokset liikkuvat myös installaatio-, performanssi- ja yhteisötaiteen kentillä. Luonto, ihmisyys ja toiseuden teemat ovat toistuvia elementtejä hänen teoksissaan. Samola aloittaa syksyllä 2020 opinnot Turun taideakatemiassa. Näyttelyssä on teoksia Viimeinen lento sekä Sigris sarjoista. Viimeinen lento -valokuvaprojekti oli osana Taru Elfvingin kuratoimaa ilmastonmuutosaiheista NIITTY 2020 kesänäyttelyä Fiskarsissa. Sarjan teokset on kuvattu residenssimatkalla Grassinassa, Italiassa, heinäkuussa 2019.  Osa sarjan kuvista on kuvattu 25 vuotta vanhoille filmeille ja kehitetty Caffenol-c menetelmällä. Sigris sarjan teokset on kuvattu Aspan ateljeen ympäristössä viimeisellä viikolla ennen Koronakaranteenin asteittaista purkamista.. Aspan ateljee on SKJL:n omistama saunamökki, joka sijaitsee Lohjanjärven rannalla kuvataiteilija, kirjailija ja esoteerikko Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870-1946) entisillä mailla.

Natalia Kopkina, Champ (Aux environs de Rouen 2016), 2020, hopeagelatiinivedos, 52x64cm

Anne Ovaska – Muistiin piirretty

Asun ja työskentelen Nuuksiossa Espoossa sekä muutaman viikon vuodessa Utön majakkasaarella Paraisilla. Kiikaroin merta ja lintuja. Katsomisen tapa vaikuttaa siihen mitä näen, merkitykset syntyvät mielessä. Välillä maalaus tuo mieleen piilokuvat ja aihe on kaivettava esiin etäisyyttä ja katsomiskulmaa vaihtamalla. Värit ja viivat synnyttävät suuntia, joita kohti pyrkiä ja joita tavoitella.

Sattumalla on tärkeä osa työskentelyssä. Vaistot johdattavat valintoja; näyttävät uusia näkymiä ja vihjaavat mahdollisuuksista. Katse kulkee kuvassa. Mieli tarttuu johonkin väriin, viivaan tai pisteeseen. Muodostaa aikakerroksia, muistikuvan, tuoksun tai tunnelman. Orgaaninen muoto viittaa aina johonkin. Maalaus elää katsojan silmässä. Avaa tunnesiltoja kokemusten ja maalauksen välille.

Rinnakkaisia tunnelmia syntyy ja saa syntyä. Mitä ei näe, sen kuvittelee näkevänsä. Asiat näyttäytyvät eri etäisyydeltä, kulmasta ja erilaisessa valossa katsottuna erilaisilta ja tuovat mieleen jotakin, jota ei hetkeä aikaisemmin tullut ajatelleeksi. 

Usein maisemassa on jokin kohta, johon katse ensimmäiseksi kiinnittyy. Sanon sitä katsepisteeksi. Piilevät merkitysrakenteet kuljettavat kuvan lukijaa, houkuttelevat tulkintoihin ja avaavat katseelle väyliä. Maisemassa katsepiste on usein jokin tuttu tai tutulta vaikuttava: ihminen, laiva, eläin, ihmisen rakentama asia tai jälki, polku, joka rikkoo näkökenttää ja herättää kysymyksiä ja johdattaa katsojan ajatukset uusiin suuntiin. Maalauksen aistiminen on kokemus, jolle ei löydy sanoja eikä selityksiä. 

”Muistiin piirretty” on kolmas yksityisnäyttely vuonna 2020. Näyttelyn teokset ovat öljyvärimaalauksia ja osa on ollut esillä aiemmissa näyttelyissäni: Heinäkuussa Taidekeskus Ahjossa Joensuussa ja heinä-elokuussa Galleria Joellassa Turussa. 

Marras-joulukuun kaamosta lieventämään rakensin gallerian Kenno-tilaan maalausinstallaation – maailman mikä on jossakin toisaalla – kaukana kaamoksesta.

Anne Ovaska, Pilven piirtoja, 2020, öljy kankalle, 50x50cm

Heidi Piiroinen – Jokainen viimeinen hetki

Jokainen hetki antaa mahdollisuuden seuraavaan viimeiseen hetkeen. Jokainen viimeinen hetki tulee koko ajan, mutta vaihtuu aina toisiin.
Aina on nyt.

Heidi Piiroinen, Jokainen viimeinen hetki

Aleks Talve – Shadowing Light

Shadowing Light on valokuvasarja valosaasteesta ja keinovalon merkityksistä. Teokset lähestyvät valoon liittyviä ilmiöitä ajassa, jota luonnehtivat ihmisen kasvava ympäristövaikutus ja irtaantuminen auringon määrittämästä pimeän ja valoisan vuorottelusta.

Kuvasarja sai alkunsa kiinnostuksestani valosaasteen takia kirkastuvaan yötaivaaseen. Tästä sarja kehittyi kohti laajempaa valon ja ympäristön suhteiden käsittelyä. Kuvat ovat syntyneet niin suurkaupunkien kirkkaasti valaistuilla kaduilla kuin perifeeristen seutujen hämärässä.

Erilaisia merkityksen ja havainnon tasoja rinnastavissa kuvissa keinovalo näyttäytyy tekijänä, joka vaikuttaa ihmisen lisäksi muihinkin eliöihin. Katuvalojen alla asettuvat tarkasteltavaksi paitsi yölliset maisemat myös ihmisen rinnalla elävät hämäräaktiiviset lajit. Ihminen ei ole luomansa teknologian kanssa yksin, vaan osa usein arvaamattomiakin ekologisia ja ajallisia ketjuja.

Valokuvalle on ominaista sen kyky tallentaa valon ilmene- mistä. Tätä kykyä koskeva reflektio yhdistyy sarjassani poeettisen dokumentaariseen otteeseen. Taiteellista prosessiani on ohjannut etenkin kysymys siitä, miten lähestyä ja tehdä näkyväksi ympäristön muutoksia, jotka ovat keinovalon tavoin vahvasti yhteydessä jokapäiväiseen todellisuuteen.

Aleks Talve (s. 1993) on Turussa asuva valokuvaaja, joka tarkastelee tuotannossaan erityisesti ihmisen, ympäristön ja valokuvan välisiä suhteita. Kuvasarja on syntynyt osana taiteen maisterin opinnäytetyötä Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmaan, josta Talve valmistui keväällä 2020. Kokonaisuuden toteutusta ovat tukeneet Patricia Seppälän säätiö ja Aalto ARTS.

Aleks Talve, Orbit, 2018, kehystetty mustesuihkuvedos, 40 x 50 cm Editio 5 + 2AP

4.-22.11.2020 Rinta-Mänty & Tarnanen, Fabritius, Hyttinen, Honkajuuri

Hanna Rinta-Mänty & Niilo Tarnanen – Suon ääni

Suon ääni kertoo ajan kulumisesta, hiljaisuudesta ja paikallaan olosta. Äänimaisemasta, lankamaalauksista ja esineistä koostuvalle installaatiolle antavat äänensä kuvataiteilija (Rinta-Mänty), muusikko (Tarnanen) ja suo Lopella. Vaihdamme kokemuksia ilmastoahdistuksestamme sekä surustamme luonnon ja sen myötä ihmisen tärveltymisestä. Ääni avaa väylän muistojen kerroksiin ja suon syli lohduttaa menetyksen tullen.

Hanna Rinta-Mänty, Suo Lopella, 2018, valokuva

Carine Fabritius – Floating Kitchen

Floating Kitchen -näyttelyn teoksissa tuon esille naisen elämän eri puolia ja elämäntilanteita. Vuonna 2019 aloittamani valokuvasarja nukkekodeista on saanut kimmokkeen installaatiotaiteen kautta. Ajattelen nukkekotia pienoismallina ja lavasteena, jossa voin toteuttaa tilallisia ajatuksiani. Nukkekodin muuntelusta ja muokkauksesta huolimatta nukkekodin tunnistettavuus ja muovisuus ei kuvissani katoa minnekään.

Näyttelyn nimikkoteoksessa Floating Kitchen nainen seisoo sammaloituneen retrokeittiön edessä. Lattialle on pudonnut lankapuhelin. Nainen on moderni nykyaikainen nainen, mutta kuvassa hän on muuttunut läpinäkyväksi. Yrittääkö hän irrottautua perinteisistä naisen rooleista? Kuinka helppoa rooleista ja odotuksista irrottautuminen todellisuudessa on?
Valokuvissa nukkekoti on kodinomainen symbolinen tila, joka toimii näyttämönä tunteille ja naisen elämän erilaisille kokemuksille. Lapsena nukkekodin leikkimaailmassa oltiin syvällä sisällä ja siellä tapahtui monenlaisia erilaisia ja jännittäviäkin asioita. Teoksissani nukkekodit esitetään aikuisen näkökulmasta aikuisille samanlaisessa todellisuuden ja mielikuvituksen rajapinnassa kuin lapsena leikit koettiin.

Carine Fabritius (s. 1978) on Helsingissä asuva kuvataiteilija ja valokuvaaja, jonka taiteessa yhdistyvät voimakkaat värit, kontrastit ja tarinallisuus. Fabritius työskentelee eri tekniikoita käyttäen installaatiotaiteen, valokuvauksen, tekstiilitöiden, liikkuvan kuvan ja uusien teknologioiden välillä. Fabritius on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2017.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Kotisivu: carinefabritius.fi
Instagram: @carine.fabritius

Carine Fabritius, Our Nature, 2020, valokuva, 56 x 84 cm

Annamaari Hyttinen – How strange to think we once were lovers

How strange to think we once were lovers– näyttely kertoo tilanteista kun tajuaa, että jokin on muuttunut, menetetty tai poissa. Näyttelyn maalaukset ovat kuin salakuvia näistä tilanteista, arkoja ja henkilökohtaisia kuvia joita ei ole tarkoitettu muiden silmille. Minua kiinnostaa usein nimenomaan se mikä on taustalla tai tietoisesti peitelty. Kiinnostavinta on kuitenkin kun todellisuus tulee hetkeksi näkyviin, kuin mikroilmeen paljastama sekunnin murto-osan mittainen välähdys todellisista tunteista. Näyttelyn maalauksissa yhdistyvät tilallisuus ja kohtaamiset niin ihmisten ja eläinten kuin pehmeyden ja kammottavuuden välillä. 

Annamaari Hyttinen on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, joka opiskelee Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. How strange to think we once were lovers on hänen neljäs yksityisnäyttelynsä.

Annamaari Hyttinen, This life don’t suit me anymore, 2020, akryyli kankaalle, 110cm x 110cm

Anni Honkajuuri – Ajattelun rajoilla

Honkajuuren pellavapaperiposliiniset veistokset ovat tutkielmia ajatusten rakentumisesta ja niiden rajoista. Ohuet, hauraat, läpikuultavat rakennelmat kertovat tarinoita myös tunteista. Teosten tekemisessä luovalla prosessilla on ollut vahva jalansija, jokainen teos on syntynyt ilman suunnitelmia luottaen posliiniin, aikaan, omiin käsiin ja näistä syntyneeseen vapauteen luoda jotakin uutta. Kuten ajattelummekin, se usein kulkee täysin omia ennalta tutkimattomia reittejään.

Anni Honkajuuri, Ryöpsähtelevä, 2020, käsinrakennus, pellavapaperiposliini
kuva: Tuomas Järvelä

Näyttelyt 14.10.-1.11.2020 Kumpulainen, Takala, Heikkilä, Öhman

Saara Kumpulainen – ITKE SE POIS

Saara Kumpulaisen näyttelyssä ITKE SE POIS tutkitaan nenäliinoja metaforana ja surun eri muotojen ilmentäjänä. Jokainen on tervetullut ripottelemaan surunsa suolana kollektiiviseen kyynelnesteeseen ja katsoa kuinka ne liukenevat pois.

Saara Kumpulainen, ITKE SE POIS

Eeva-Kaisa Takala – Lausuntaa Luonnolle

Tuon Galleria Uuden Kipinän Kenno huoneeseen pienten, 23 x 13 cm, akryylimaalausten sarjan “Resitaatio“.

Sarjaa olen maalannut vuodesta 2017, enimmäkseen ulkosalla erinäisissä luontoympäristöissä akselilla Norja, Jäämeren rannat – Häme, Saapaskylä – Intia, Kerala, kuunnellen Archanaa, intialaiseen perinteeseen kuuluvaa Sri Lalita Sahasranama Stotram, Jumalallisen Äidin 1000 nimen resitaatiota kiitollisena Äitimaasta, Luonnosta.

Eeva-Kaisa Takala, Sarjasta ”Resitaatio”, akryyli, 23 x 13 cm, 2017-2020

Tytti Heikkilä – Tämä on varmaan se paikka

Tytti Heikkilä on Vapaasta Taidekoulusta valmistunut taidemaalari, joka tarkastelee maiseman kokemusta värin ja tilan kautta. Teokset ovat syntyneet maalia kerrostamalla, kokeilemalla ja sattumaa hyödyntäen. Muisti ja mielikuvitus ovat myllänneet uuteen uskoon vaikutelmat, joita on kerätty muun muassa teiden varsilta, unista ja kirjallisuudesta.

Tytti Heikkilä, Kevätjuhla, 2020, öljy kankaalle, 105 x 85 cm

Liisa Tarleena Öhman – Autuaat

Videoita ja keraamisia kehyksiä

Pyhimysseppeleen kynttilät sammuvat aina uudestaan. Napoleonin palatsissa uni ei tule, mutta leikkipuistoon nukahdetaan. Kasvoihin liimaillaan sydämiä, omenoita kannatellaan nuolten tähtäimessä ja Spiderman virkkaa.

Videoideni maailmat ovat pieniä, hitaita ja pehmeän nurinkurisia. Kun komiikka ja juhlavuus haihtuvat, jäljelle jäävät yksityiset, ääneensanomattomat tunteet.

Olen valmistunut kuvataiteilijaksi Tampereen Ammattikorkeakoulusta. Työskentelen videon, musteen ja keramiikan parissa. Tutkin töissäni erityisesti ihmisen suhdetta omaan yksityisyyteensä ja häntä lähimmin ympäröiviin tiloihin.

Liisa Tarleena Öhman, Kirkkaimman Kruunun, 2020, yksikanavainen video

23.9.-11.10.2020 Paula Tella, Minna Maija Lappalainen, Anu Eskelin, Jemena Höijer

Paula Tella – Holy Water

Being is holy so is this water.

– Onks toi kuseminen muka jotain taidetta?
– No mä en kyllä nää siinä mitään taidetta! Miten se muka vois olla taidetta?
– No mut eiks toi Manneken Pis oo sit kuitenkin taidetta?
– No joo, mut se on sentään veistos.
– Niin, tässä vaan jotku kusee ja joku on kuvannu sitä…

Kiitokset: Outi Condit, Ida Flemming, Emma Helle, Kati Korosuo, Marja Klemetti, Essi Kosola, Pia Lindy, Anu Nirkko, Laura Pietiläinen, Eija Ranta, Kikka Rytkönen, Inari Virmakoski, Martiina Woodson.

Näyttelyä on tukenut: Kauno ry

Paula Tella, yksityiskohta sarjasta Holy water, 2019

Minna Maija Lappalainen – HALU

pastellimaalauksia ja piirustuksia

Olin etsimässä netistä kuvia seuraavaa buto-aiheista näyttelyäni varten, kun yllättäen japanilaisten tanssijoiden keskeltä löytyi hardcore pornografinen kuva hyvin iäkkäästä naisesta. Hämmästyksekseni muutamalla klikkauksella vastaavia otoksia löytyi satoja lisää. Tarkemmin katsottuna osa kuvista näytti omaksi iloksi tai business-mielessä otetuilta ja osa siltä että kuvattava nainen on vastoin omia kuvitelmiaan päätynyt ”the uggliest sluts in the world” -osastolle. Joistain kuvista näkyi selvästi, että heikossa asemassa olevaa vanhusta on käytetty hyväksi. Ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita herättävä kuvakavalkadi jäi vaivaamaan mieltä, ja lopulta se päätyi myös teemaksi Galleria Uuden Kipinän näyttelylleni.

Oman näkökulmansa näyttelykokonaisuuteen tuovat 1800-luvun loppupuolella valokuvatut vanhat naiset, joista piirsin sarjan miniatyyrimuotokuvia. Tiukkailmeiset rouvat leukaan asti napitetuissa mekoissaan katsovat maailmaa viktoriaanisen ajan puritaanisesta näkövinkkelistä. Niin seksuaaliset kuin monet muutkin halunsa tukahduttamaan joutuneet naiset kohtaavat uskonnollisista moraalikäsityksistä vapautuneet digi-ajan isoäidit, jotka puolestaan joutuvat tasapainoilemaan seksualisoituneessa ja nuoruutta ihannoivassa nykytodellisuudessa.

Rosoisen herkkä kuvakieleni tuo aiheeseen oman ulottuvuutensa ja päästää kurkistamaan kovan pornografisen kuvaston inhimillisemmälle puolelle.

Näyttelyä on tukenut Taike, Varsinais-Suomi.

Minna Maija Lappalainen, Sarjasta Halu, 2020, pastelli ja hiili paperille, 60x90cm

Anu Eskelin – Lentävä lisko, tuulen tuoma

Maalatessani mieleeni palaa luonto, sen monimuotoisuus, kauneus, karuus, herkkyys ja myös sen haavoittuvuus. Näyttelyni nimi viittaa ilmaston lämpenemisen johdosta voimistuneisiin myrskyihin ja koviin tuuliin, jotka nykyisin aiheuttavat paljon tuhoa ympäri maailmaa. Ihmisen hallitsemissa ympäristöissä selviävät muita paremmin sellaiset lajit, jotka kantavat ihmisiä tartuttavia taudinaiheuttajia.
Lentävä lisko on mielikuvitukseni tuotetta, mutta esim. jotkin tauteja levittävät lepakot eivät sitä sen sijaan ole.

Maalaukseni ovat useimmiten abstrakteja. Luonto on suurin inspiraationi lähde ja puut, oksat, risut, heinät ja muut luonnon omat viivat tuntuvatkin usein hakeutuvan maalauspohjilleni.

Käytän teoksissani useimmiten akryylivärejä, mustetta ja hiiltä. Tähän näyttelyyn tuon esille kankaille ja mdf-levyille maalaamiani teoksia sekä myös pienen joukon kollaasihahmoja, jotka ovat huolissaan luonnon  tilasta. Tämän pienen, pontevan joukon kanssa toivon, että vanhemmat tuovat myös lapsiaan katsomaan näyttelyäni, joka samalla, mielestäni hyvällä tavalla, muistuttaa heitä luonnonsuojelun tärkeydestä.

www.anueskelin.com
Instagram: @anueskelin
https://kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija/anu-eskelin

Anu Eskelin, Misunderstood – Väärinymmärretty, 2020, akryyli kankaalle, 81 cm x 100 cm

Jemena Höijer – Elämä neliöiden sisällä

Jemena Höijer on Turun Taideakatemiasta valmistunut, tällä hetkellä Helsingissä työskentelevä taidegraafikko. Höijerin näyttely, Elämä neliöiden sisällä, tutkii ihmisen eloa länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa. Höijerin työt ovat aina olleet henkilökohtaisia ja käsittelevät paljolti ihmisen arkea ja psykologiaa.

-Näyttelyn teema, ihmisen yksinäisyys ja eristäytyminen omien kotineliöiden sisälle, masennus ja muut mielenterveysongelmat, lähti jo kehittymään ennen koko koronaepidemiaa, töistä tulikin äkkiä entistä ajankohtaisempia, toteaa Höijer prosessistaan.

Teoksissa käsitellään myös kotineliöiden ulkopuolista maailmaa ja miten se vuorovaikuttaa ihmisen kokemusmaailman kanssa. Höijer kokee myös mielenkiintoiseksi ilmiön, jonka mukaan esimerkiksi yhteiskunnan sosiaaliset puitteet ovat huippuluokkaa, mutta ihmiset voivat silti henkisesti pahoin.

-Teoksissani voi olla aika raskas tunnelma, mutta ei niissä täysin vellota synkkyydessä, niissä on aina kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa, pohtii Höijer lopuksi.

2.-20.9.2020 Maritta Nurmi / Lasse Lecklin / Salla Vaalio / Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi

Maritta Nurmi – mitä on tämä valo

   mitä
on tämä
    valo
päivänä muutamana syvällä metsässä nojasin männyn runkoon.
pampam rungosta virtasi käsivarttani pitkin tärisevää energiaa;
tikka hakkasi puun latvassa. ja puusta virtasi energiaa siihen tikkaan.
Nämä maalaukset ovat kuin tuo energiavirrassa tärisevä puu.

Pampam näissä kuvissa ovat Karjalan ja Venäjän ikonit, ikonien yliluonnollinen valo ja ’tuuli joka kantaa kellojen soittoa näkymättömiltä Laatokanjärviltä’ (Anna Ahmatova 1945). Niissä ovat Hanoin stickyriisi ja stickyriisiuniversumit ja siellä on sama suru kuin hetkessä jolloin käteni irtosi puusta. Sama kuin häviävä maaginen yhteys pölyttäjiin, Cat Ba:n languriin (hanumaani apina), pillerinpyörittäjiin tai leopardiin.

Asuin Hanoissa 25 vuotta ja vieläkin puolet vuodesta. Reijälliset metallikiekot ovat kadulta ostettuja keittiövälineitä, joilla valmistetaan stickyriisiä (sticky rice = Xoi Vietnamin kielellä = riisiä jossa jyvät liimautuvat toisiinsa). Pari vuotta sitten tutkin ikoneja äitini kotiseudulla Karjalassa; Konevitsan luostarissa, Viipurissa ja Pietarissa. Näyttelyssä on jotain noista kahdesta maailmasta sekä marttyyreinä maailmasta katoavaa eläinkuntaa.

mitä on tämä valo on lainaus Pentti Saaritsan runosta Runous (1973)

Helsingissä elokuussa 2020
Maritta Nurmi

Maritta Nurmi, Marttyyreistä leopardi, 2019, akryyli reijitetylle alumiinilevylle, halkaisija 117cm

Lasse Lecklin – Crossings

Kansainvälinen geologiyhteisö International Geological Congress totesi vuonna 2016, että ihmiskunta on jättänyt taakseen holoseenin, maapallolla viime jääkaudesta lähtien vallinneen geologisen kauden. Holoseenin sijaan olemme astuneet uudelle aikakaudelle, antroposeeniin. Antroposeenin aikana ihmisen vaikutus maapalloon on peruuttamaton – niin suuri, että paluuta ei ole.

Crossings [suom. risteykset, ylitykset, merimatkat] kuvastaa tuon kynnyksen ylittämistä. Ilmakuvissa nähdään Euroopan suurin jäätikkö, Islannissa sijaitseva Vatnajökull. Sen jäätikkökielekkeet ovat vetäytyneet poikkeuksellista vauhtia vuodesta 1985 lähtien. Vuoden 2000 jälkeen 15 prosenttia koko jäätiköstä on kadonnut. Napa-alueiden ilmasto lämpenee muita alueita huomattavasti nopeammin, ja jäätiköt kutistuvat. Suuri valkeus tulee kääntymään kohti mustaa. Jää sulaa vedeksi. Mittakaavaltaan hämmentävä teos kuvaa historiallisia geologisia kerroksia, jotka sekoittuvat ihmisen toiminnan aiheuttamiin ilmakehän pienhiukkasiin.

Teoskokonaisuus on yhteistyö amerikkalaisen äänitaiteilija Gabriel Goldin kanssa. Gold on säveltänyt ääniteoksen ja nauhoittanut sen Vatnajökull-jäätikön sisällä olevissa luolissa. Työskentely Crossings -teoskokonaisuuden parissa alkoi vuonna 2016, ja jatkuu edelleen.

Lasse Lecklin (s. 1982) on helsinkiläinen valokuvaaja. Lecklinin pyrkimyksenä on tehdä näkyväksi ihmisen aiheuttamat muutokset luonnossa. Häntä kiinnostaa erityisesti se, kuinka luonnon valtavat ja hallitsemattomat prosessit vaikuttavat maisemaan, ja kuinka tämä luonnon muovaustyö sekoittuu ihmisen muotoilemaan ympäristöön.

 Lecklin on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2015. Lisäksi hän on opiskellut kuvajournalismia Tampereen yliopistossa, valokuvausta Konstfackissa Tukholmassa ja School of Visual Artsissa New Yorkissa, sekä kuvataiteita Beaux-Arts de Paris’ssa. Parhaillaan Lecklinin töitä on esillä myös reGeneration4-näyttelyssä Musée de l’Elyséessä Lausannessa, Sveitsissä.

 Näyttelyä ja taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Finnfoto, Suomen kulttuurirahasto sekä Pohjoismainen kulttuuripiste.

Lasse Lecklin, Skeiðarárjökull, from the series Crossings

Salla VaalioCosmetopia – kauneuden häiriintynyt tavaratalo

Cosmetopia – kauneuden häiriintynyt tavaratalo on muotoilija Salla Vaalion (s.1983) taidenäyttely. Näyttelyteoksissa Vaalio pohtii omaa suhdettaan kauneuskulttuuriin ja materialismiin sekä rakenteita ilmiöiden takana. Osa näyttelyn teoksista on toteutettu yhteistyössä kuvanveistäjä Marianne Sirin kanssa.

“Naisten ja naisoletettujen kokemat ulkonäköpaineet ja niihin liittyvä materialismi ilmiönä on jo pitkään kiinnostanut minua. Osaksi koska se koskettaa minua henkilökohtaisesti, osaksi koska olen kiinnostunut rakenteista ilmiöiden taustalla.

Kulttuurinen ihanneruumis välittyy mediasta ja mainosten kuvallinen ärsykevirta on loputon. Mediakuvat lähettävät viestin hävetä kehon selluliittiä sekä juhlia pudotettuja kiloja. Iltapäivälehtien lööppien laihdutusta käsittelevissä uutisissa mittanauha kiertyy lähes poikkeuksetta naisen vatsan ympärille. Kysymyksessä on sukupuolittunut asenne ja yhteiskunnallinen ilmapiiri, jonka kaikkia tasoja on välttämättä vaikea edes tiedostaa. Jatkuvasti kuvallistuvan median keskellä elävänä, minua kiinnosti kokeilla millaisia teoksia pystyisin moniaistimuksillisin keinoin aiheesta tuottamaan. Osittain nauran teoksissa itselleni ja omille juuttuneille ajatusmalleilleni, osittain koko länsimaisen yhteiskunnan esteettisen kulttuurin ehdollistumille.”

Näyttelyä on tukenut Lahden kaupungin Kulttuuripalvelut.

Salla Vaalio, yksityiskohta teoksesta Karvainen pääoma, 2020, sekatekniikka

Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi – Ääri

Vallasta:

1. jonkin tai jonkun oikeus tai mahdollisuus hallita jotakin, määrätä tai päättää jostakin; herruus, valtius; valtuudet.
Poliittinen, taloudellinen valta. Presidentin, eduskunnan, kuninkaan valta. Kansanvalta.

2. virkamiehistä ym. edellä mainitun oikeuden käyttäjinä tai edustajina.
Julkinen valta. Valtiovalta. Esi- ja virkavalta.

3. valtakunta, valtio.
Suur-, supervalta. Tasavalta. Ydinasevalta.

Lähde: www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/valta

Onko väkivalta fyysisen hallinnan muoto? Kuka käyttää valtaa meidän elämässämme? Mitä valtaa itse käytämme? Minkälaisia vallan symboleja on olemassa?

Kirsi Karppinen (kuvataiteilija) ja Pauliina Korpi (kuvataiteilija, mittatilausompelija) tuovat Galleria Uuden Kipinän Kirnu -huoneeseen installaation, jossa pohditaan vallan symboleja ja erilaisia vallankäytön muotoja. Teoksen materiaalina on käytetty Karppisen vanhoja maalauskankaita, jotka on irrotettu kiilarimoista ja ommeltu yhteen viittamaiseksi muodoksi. Maalauksissa on kuvattu mm. poliitikkoja, diktaattoreita ja muita yhteiskunnallisia vallankäyttäjiä sekä terroristeja. Teos on kooltaan n. 170 cm x 120 cm x 150 cm. Lopulliset mitat määrittyvät, kun teos on installoitu tilaan.

 Ääri on Karppisen ja Korven ensimmäinen yhteistyöprojekti.

Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi, yksityiskohta teoksesta Ääri, 2020
Kaisa Huotari Maija Klemetti Sanna-Mari Kaipio ja Hanna Kostiainen Ida Nisonen

12.-30.8.2020 Kaisa Huotari / Maija Klemetti / Sanna-Mari Kaipio ja Hanna Kostiainen / Ida Nisonen

Kaisa Huotari – Lineaarinen suoritus

“Lineaarinen suoritus” on näyttelykokonaisuus arkisesta kuvastosta ja sen käsitteellistämisestä visuaalisin keinoin. Nykyihminen ymmärtää arjen sekä arkisuuden tavallisena ja itsestään selvänä toistuvana elementtinä, jota käydään läpi huomaamatta päivästä toiseen. Näyttelyssä arkiset yksityiskohdat laitetaan fokuksen keskiöön ja niihin etsitään uusia näkökulmia yhdistelemällä figuratiivista maalattua maailmaa abstraktiin ja rönsyilevään tekstuuriin.

Arkeen piirtyy osaltaan suorittaminen, tuttuus, jaksamisen tasapaino sekä erilaiset tunnetilat. Hauskanpidosta, surusta, onnellisuudesta ja kaipuusta käydään muistojen läpi matka tiedostamattomaan ja intuitiiviseen ajatustilaan, jossa osasista muodostetaan erilaisia assosiaatioita. Yksittäisiin hetkiin, hiljalleen rikkoontuviin ja pirstaloituviin, piirtyy merkitys elämän hauraudesta ja asioiden ohmenenevyydestä, kaikessa armollisuudessaan.

Kaisa Huotari (s. 1994) on Jyväskylästä lähtöisin oleva kuvataiteilija. Savonlinnan taidelukiosta ja Kankaanpään taidekoulusta valmistunut Huotari on järjestänyt näyttelyitä ympäri Suomea. Syksyllä 2019 hänet palkittiin Art of Basware -taidekisan voitolla.

www.kaisahuotari.com/

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Kaisa Huotari, Understanding the Death of Organisms, 2020, öljyväri ja akryylikollaasi pellavalle, 170x125cm

Maija Klemetti – Kadotettua aikaa etsimässä

Olen viettänyt muutaman vuoden yli satavuotiaiden herbaarioiden seurassa.
Tämä aika on opettanut minulle paljon kasveista, mutta myös niiden kerääjät ovat muuttuneet alun pelkistä nimistä hyvinkin inhimillisiksi hahmoiksi.

Näyttelykokonaisuuteni on juhlallisesti ilmaistuna kunnianosoitus Auralle ja Lillille, jotka seminaariopintojansa varten keräsivät kumpikin liki sata kasvia: kuivasivat, kiinnittivät, nimesivät ja tallensivat ne kansien väliin.

Vuosikymmenten kuluessa kasvit elivät omaa elämäänsä, painautuivat papereihinsa, jättivät jälkensä, joutuivat tuholaisten hampaisiin. Ja kulkeutuivat minulle.

Ne ovat olleet aarre, joka on nyt omalta osaltani valmis. Vai onko sittenkään?
Sen näyttää aika.

Maija Klemetti, Kertomuksia kesästä XI, pigmenttivedos ja öljypastelli paperille

Sanna-Mari Kaipio ja Hanna Kostiainen – Old Wounds / Missing Pieces

Old Wounds / Missing Pieces on näyttely nahan luomisesta ja identiteetin uudelleenrakentamisesta. Keramiikka- ja tekstiiliteokset sekä hiuksista ja luonnonmateriaaleista kootut objektit rakentavat kuvaa ihmiskehosta sen epätäydellisyyksien ja vajavaisuuksien kautta. Mutta vaikka keho on pehmeä, hauras ja helposti särkyvä, se on myös alati uusiutuva ja kykenevä korjaamaan itsensä tai tulemaan korjatuksi. Näyttely käsittelee tätä uusiutumisen prosessia.

Sanna-Mari Kaipion tekstiiliteoksissa raja ihon ja sen kanssa kosketuksissa olevien tekstiilien välillä hämärtyy. Käytössä kuluneisiin kankaisiin on jäänyt mustelmia, arpia ja haavoja. Työstämällä kivuliaan kosketuksen merkkejä pehmeistä materiaaleista kuten villasta ja silkistä sisältyy niihin myös ajatus hoivasta, hellyydestä ja haavojen paranemisesta. Kankaat ovat kuin kipeitä muistoja kantavia ihoja, jotka pois riisumalla keho voi parantua ja unohtaa menneet traumat. Teokset yhdistelevät kirjontaa, huovutusta ja kierrätystekstiilejä.

Hanna Kostiaisen teokset käsittelevät identiteetin menettämistä ja uudelleenrakentamista. Luut ovat kehon tukiranka ja hiukset identiteetin kruunu. Identiteetti taas on perusta sille, mitä me olemme. Kun tämä perusta katoaa, aukeaa mahdollisuus muovata itsensä uudelleen. Vaikka uudet rakennuspalikat olisivatkin ”vähän sinne päin”, voi niistä kasata entistä vahvemman perustan. Identiteettiä ei myöskään tarvitse kahlita samanlaiseksi kuin se joskus oli. Vaikka menetetyn minuuden muistot pistävät kivuliaasti, niissäkin voi nähdä uuden alun.

Kaipio ja Kostiainen ovat molemmat valmistuneet kuvataiteilijoiksi Saimaan ammattikorkeakoulusta 2018. Tämä on heidän ensimmäinen yhteisnäyttelynsä.

Sanna-Mari Kaipio, Yksityiskohta teoksesta She Sheds Her Skin Like a Snake I, 2020, muoviverkko, villa

Ida Nisonen – Kaipaan sinua niin

Keravalaisen valokuvataiteilija Ida Nisosen (s. 1981) näyttely kertoo kevään poikkeusolojen aiheuttamasta sosiaalisesta eristäytymisestä ja ihmisten kaipuusta toisten luo. Pandemian aikana ihmiskontaktien välttelystä tuli nopeasti arkipäivää. Yhteyden ylläpito läheisiin vaati ponnisteluja ja uudenlaista kekseliäisyyttä.

Sosiaalinen etäisyys on vaikeasti käsitettävä ilmiö. Meille kerrottiin, että tapaamista oli pakko rajoittaa, jotta läheiset ihmiset säilyisivät terveinä ja hengissä. Mutta yksinolo johti yksinäisyyteen ja kasvatti pelon yksittäistä ihmistä suuremmaksi. Epätietoisuus tulevasta aiheutti tuskaa, turhautumista ja epätoivoa.

Kaipaan sinua niin -mediataideteoksessa taiteilijan läheiset on kuvattu livevideo-puhelun yhteydessä kännykän ruudulla. Taiteilija on asetettanut puhelimen huolella valikoitujen kukka-asetelmien keskelle. Kuvien kasvit kertovat kevään etenemistä aina keskikesään asti. Viimeisin teoksen etäkuvista toteutettiin juhannuksena, kun hallitus ilmoitti poikkeustilan päättyneeksi.

Näyttelyprojekti on ollut myös osoitus rakkauden voimasta ja poikkeuksellisten olosuhteiden synnyttämän pelon voittamisesta. “Koronakriisin ja ilmastonmuutoksen aiheuttama pelko on vaatinut taidetta väistyäkseen. Rakkaus lapsiani, perhettäni ja taiteen tekemistä kohtaan sitoi minut kiinni arkiseen todellisuuteen, antoi voimaa pelkojen kohtaamiseen ja uskallusta katsoa luottavaisesti tulevaan.”

Galleria Uusi Kipinässä on nähtävissä Kaipaan sinua niin -mediateoksia ja kukka-installaatio. Näyttelyn toinen osa, 18 etämuotokuvaa ja kaksi videoteosta ovat 23.8.2020 asti nähtävissä myös Keravan taidemuseo Sinkassa. Keravan taidemuseo Sinkaa sijaitsee aivan Keravan rautatieaseman kupeessa, johon pääsee helposti Lahdesta Z-junalla. Kaipaan Sinua Niin -näyttelyyn voi tutustua myös taiteilijan omalla instagram-sivustolla @idanisonen_mother_artist 13.8.2020 alkaen.

Ida Nisonen, Kaipaan sinua niin, mediateos