Ajankohtaista

Niina Hiltunen –
Äänen anatomia

teoskokonaisuutta, jotka ovat valmistuneet tätä näyttelyä varten 2025–2026. Kokonaisuudet tarkastelevat ja materialisoivat ääntä ja sen teoreettista olemusta, sitä, miltä näkymätön ja kuulumaton ääni näyttää abstraktin tekstiilitaiteen keinoin esitettynä.

Näyttelyn teoksissa ääni on purettu osiin ja koottu uudestaan. Installaatiomaiset teoskokonaisuudet muodostuvat lukuisista yksittäisistä osista ja kerroksista, aivan kuten kuulemamme äänetkin. Ääniaallon värähtely, osaäänekset ja ihmiskorvalle liian matalat taajuudet näyttäytyvät nyt tilallisessa muodossa.

Ääni on aina myös vahvasti tilaan sidoksissa. Teokset rakentavat galleriatilaan näkymättömästä ja kuulumattomasta äänestä äänimaisemia, tekstiilisiä tiloja, näkyviä todellisuuksia ja tilallisia kokemuksia, joihin kävijä voi uppoutua ja joiden lomassa voi kulkea. Teosten moniulotteisuus ja monimateriaalisuus tuovat äänen iholle, mieleen ja muistiin

Hiltusen päätekniikka on perinteinen kankaankudonta. Kudotun raakakankaan hän usein jälkikäsittelee saadakseen siihen lisää kolmiulotteisuutta. Tässä näyttelyssä Hiltunen on käyttänyt teoksissa perinteisten tekstiilimateriaalien ja tekniikoiden (villa, puuvilla, kudonta, ompelu ja kirjonta) ohella sellon ja kontrabasson kieliä sekä suuren metrimäärän vuoksi myös pienteollista kudontaa. Niukka väriskaala antaa tilaa teosten kolmiulotteisuudelle, tilallisuudelle ja väreilevyydelle. Kolme teoskokonaisuutta leijuu tilassa äänen monikertoina. Lattialle taiteiltu, musta ja massiivinen, 365-metrinen Soiva hiljaisuus -teos muodostaa vahvan kontrastin näyttelyn vaaleille ja vapaasti riippuville teoksille.

Näyttelyä ovat tukeneet Taide- ja kulttuurivirasto, Auno ja Mauri Riutun säätiö, Suomen Lanka Oy ja Pirastro GmbH.

Niina Hiltunen (s. 1979) on Hämeenkyrössä asuva ja Nokialla Nanson vanhassa tekstiilitehtaassa työskentelevä tekstiili- ja kuvataiteilija. Hän valmistui kudontaan keskittyvästä tekstiiliartesaanin Wetterhoff-koulutuksesta 2015 ja kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta 2021. Hiltusella on myös filosofian maisterin tutkinto Jyväskylän yliopistosta (2003) ja hänellä on pitkä tausta klassisen musiikin parissa.

Taiteen tekemisen ohella Hiltunen on toiminut pitkään opettajana. Hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa sekä osallistunut useisiin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla ja hänen teoksiaan on valittu useisiin kansainvälisiin tekstiilitaiteen näyttelyihin. Hiltusen teoksia on yksityiskokoelmissa Suomessa ja Savaria-museon Szombathely Art Galleryn pysyvässä tekstiilitaiteen kokoelmassa Unkarissa.

www.niinahiltunen.com
Instagram / Facebook: @nhiltunentextiles

Rauha Helin –
Pohjavirta

Pohjavirta on alusvirtaus, joka kulkee lähellä vesistön pohjaa. Se voi vaikuttaa perustusten vakauteen ja vaihdella suuntaansa arvaamattomasti. Se on näkymätön pinnan alla piilevä voima, joka voi muuttaa kaiken huomaamattamme.

Antotyypeista sekä erillisestä installaatiosta koostuva Pohjavirta on omaelämäkerrallinen teoskokonaisuus, joka käsittelee traumasta parantumista seksuaalisen hyväksikäytön jälkeen. Hanke sai alkunsa muutama vuosi sitten, Helinin kohdatessa näyttelyssä esillä olevan paidan, joka joskus kuului eräälle henkilölle hänen menneisyydestään, hyväksikäyttäjälle. Helin pohtii teoksissaan veden symboliikan kautta ajan kulumista sekä sen antamia työkaluja trauman kohtaamiseen. Tätä symboliikkaa Helin heijastaa omaan keholliseen kokemukseensa kuluneen paranemis- ja työskentelyprosessin aikana.

Antotypiamenetelmän kautta Helin tutkii valokuvan ja muiston ajallisuutta. Kasviväreillä vedostetut valokuvat haalistuvat ja katoavat lopulta ollessaan tarpeeksi kauan kosketuksissa auringonvaloon. Samalla tavoin muisto hänestä ja kehon rajojen rikkomisesta ovat muuttaneet muotoaan. Vaikka näyttely onkin erään aikakauden päätös, on se myös uuden alku, teosten päästessä vihdoin kosketukseen valon kanssa, joka muovaa muistoja ja kokemuksia ajan myötä uuden laisiksi kaiuiksi menneestä sekä tulevasta.

Rauha Helin (s. 2002, Pirkkala) on Lahdessa toimiva kuvataiteilija, joka yhdistelee työskentelyssään erilaisia valokuvallisia metodeja. Häntä on aina kiinnostanut valokuvan dokumentaarisuus sekä vahva todellisuus representaatio taiteen kontekstissa. Helin käsittelee teoksissaan usein tutkivaa ja tiedostavaa katsetta. Työskentelyssään hän etsii uusia yhtymäkohtia ja konteksteja eri materiaalien sekä kokemusten väliltä. Hänelle on tyypillistä syventyä pitkäkestoisiin prosesseihin, jotka muuntuvat orgaanisesti ajan myötä. Hänen visuaalinen kielensä on syntynyt itse havainnoimastaan todellisuudesta, sekä muiston ja ajan käsitteellisyyden hauraudesta.

Suomen Kulttuurirahasto on tukenut näyttelyn taiteellista työskentelyä.

Päivi Allonen
Varastossa
akryyli kankaalle
130 x 80 cm

Päivi Allonen –
Sietokyky

Käsittelen ihmisen riittämättömyyttä ja rajallisuutta. Sietokyky -näyttelyssä käyn läpi epämukavaa ja tukalaakin olotilaa, jolloin tekemättömät asiat kasaantuvat ja kuormittavat. Mikä on tarpeeksi ja milloin tarpeeksi on liian vähän.

Pohdin myös rajapintoja, joissa suojautuminen turvan sijasta eristää liiaksi ympäristöstä ja vahingoittaa yksilöä hyödyn sijasta. Mietin tilanteita, milloin resilienssi on katoamassa vuorovaikutuksen heikentymisen myötä ja arkiset askareet alkavat tuntua raskaalta taakalta.

Lainaan visuaalisia viitteitä luonnosta, sen kuorellisista eläimistä ja niiden suojautumiskeinoista. Kovakuorisia lajeja kehittyi noin 5–15 miljoonaa vuotta kestäneessä vaiheessa, jolloin lähes kaikki eliöt kuolivat sukupuuttoon ensimmäisten petojen ilmestyttyä. Jäljelle jäi vain kuorellisia otuksia, jotka pystyivät suojautumaan saalistajilta. Ihminen kehittää toisenlaisia kuoria ympärilleen. Joskus se auttaa yksilöä selviytymään, kun taas toisinaan se eristää yksilön yhteisöstä.

Teoksissa on läsnä elämää määrittelevä epävarmuus ja sen sietokyky.

Yhtäläisyydet luonnon ja ihmisen haavoittuvaisuuden kanssa ovat usein lähtökohtana teoksilleni. Olen opettanut taidetta ja kirjoittanut siitä. Ensimmäisen yksityisnäyttelyni pidin Galleria Rajatilassa, Tampereella. Viimeisimmät näyttelyni ovat olleet galleria Huudossa, Turun galleria Askissa ja Yö galleriassa Helsingissä. Olen valmistunut kuvataiteilijaksi Imatralta, jatkokouluttautunut Lahden taideinstituutissa ja täydentänyt opintojani Lahden muotoiluinstituutissa sekä Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.

Satu Juvonen
Orava, 2026
pigmenttivedos lumenprintistä
33 x 48 cm

Satu Juvonen –
Valon jäljiltä

Kuvataiteilija ja valokuvaaja Satu Juvonen tuo Galleria Uuteen Kipinään näyttelyn Valon jäljiltä, joka tarkastelee luonnon kiertokulkua, aineen muuttumista ja valon jättämiä jälkiä. Näyttelyn teokset syntyvät luonnonmateriaalien ja auringonvalon kohtaamisissa, joissa kuolema, hajoaminen ja uuden syntyminen asettuvat rinnakkain.

Lumpeenlehdet hajoavat hiljalleen rantavedessä, kiven alla siira luo kuorensa. Ihmisen yliajama orava tai ikkunaan lentäneet linnut ovat traagisia onnettomuuksia, ennenaikaisia kuolemia, joissa elämän luonnollinen rytmi särkyy.

Kuolema on yksi niistä kohdista, joissa luonnon kiertokulku tulee näkyväksi. Aine ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaan muuttaa muotoaan. Hajoava eliö muuttuu ravinnoksi ja materiaaliksi, joka mahdollistaa uuden elämän. Lämpö, valo ja kosteus ylläpitävät jatkuvaa muutosta, jossa myös kuolleella ja hajoavalla on oma paikkansa.

Luonnon kiertokulku heijastuu myös ihmisen kokemukseen ajasta, menetyksestä, muistamisesta ja siitä, mitä jää jäljelle.

”Löysin maantieltä kuolleen oravan. Auto oli murskannut siltä leuan. Orava oli veltto ja tuntui kädessä pehmeältä ja painavalta. Asettelin oravan valokuvapaperin päälle. Se näytti siinä hyvin kauniilta ja levolliselta, punaruskea turkki kiilteli auringossa. Valotin oravaa kaksi tuntia lämpimässä kesäauringossa, mielessäni soi Oravan kehtolaulu. Yllätyksekseni kuvaan tulikin hyvin vihainen orava.
No, olihan sillä syytäkin.”

Kaikki näyttelyn kuvat ovat kiinnittämättömiä lumenprinttejä, joista Juvonen on tehnyt pigmenttivedoksia.

Lumenprintti on kameraton valokuvausmenetelmä, jossa valotettava kasvi tai esine asetetaan suoraan valokuvapaperille ja altistetaan auringonvalolle. Kohteen ja paperin välinen kontakti, materiaalin ominaisuudet sekä valo, lämpö ja kosteus vaikuttavat kuvan syntymiseen. Auringonvalo reagoi paperin emulsiokerroksen hopeahalideihin, ja esimerkiksi kasvien sisältämät yhdisteet, suolat ja happamuus voivat vaikuttaa reaktion kulkuun ja saada aikaan yllättäviä värejä.

Satu Juvonen on Kontiolahdella asuva ja työskentelevä kuvataiteilija ja valokuvaaja. Hän valmistui kuvataiteilijaksi vuonna 1996 ja on työskennellyt monipuolisesti eri taiteen ja valokuvan menetelmien parissa. Juvosen työskentelyssä yhdistyvät kokeelliset valokuvatekniikat, luonnonmateriaalit, valo ja käsillä tekeminen.

Aki Suutari –
Sykli

Teokseni muodostavat tarinamaisen kokonaisuuden. Erilaiset maailman syntytarinat, myytit, uskomukset ja uskonnolliset kertomukset ovat aina kiehtoneet minua. Teoksissani nämä kertomukset kietoutuvat elämänkierron tarkasteluun, elämän päättymiseen ja jonkin uuden alkamiseen.

Osassa teoksista on viittauksia kirjallisuuteen, taidehistoriaan, klassikkotaideteoksiin sekä erilaisiin myytteihin, uskomuksiin ja maailman syntytarinoihin. Näistä vaikutteista rakentuu teoksiin kerroksellinen maailma, jossa eri tarinoita ja kuvastoja yhdistyy omaan kuvitteelliseen maailmaan.

Teoksissa esiintyy ihmismäisiä, kasvuston peittämiä hahmoja sekä pääkalloja, joista versoo kasveja. Ihmisen, kasvin ja kuoleman yhdistyessä hahmot muuttuvat uusiksi olennoiksi, joissa elämä ja kuolema eivät näyttäydy toistensa vastakohtina, vaan saman kiertokulun eri vaiheina.

VTRY: Anna Miettinen –
Joka kerta kun kotiin tuli uusi lemmikki, tiesin sen menevän pahemmaksi

Analogisista valokuvista ja veistoksista koostuva omaelämäkerrallinen teoskokonaisuus kuvaa yhden perheen tarinaa, jossa lapsen ja vanhemman roolit ovat sekoittuneet toisiinsa. Talossa vallitsee jatkuva kaaos, johon toiset reagoivat luomalla lisää kaaosta samalla, kun muut yrittävät sammuttaa liekkejä. Lopulta jokainen yrittää vain selviytyä päivästä.

Nukkekotiin rakentuvien kohtausten kautta Miettinen tutkii, kuinka vanhemman mielenterveysongelmat, sosioekonominen luokka, ylisukupolviset traumat, monikulttuurinen ympäristö sekä epätasapainoiset perhedynamiikat vaikuttavat lapseen. Näyttelyssä hän muovaa muistojaan heijastuksiin ja lasittuneisiin materiaaleihin, jotka yhdessä tarjoavat näköalan tähän todellisuuteen.

Huolettomuus ja leikki jäivät Miettisen lapsuudessa usein aikuisten huolien jalkoihin. Nyt aikuisena hän on päättänyt jälleen leikkiä. Toisin kuin pienenä, hän ei enää yritä rakentaa täydellistä kotia, vaan pyrkii ymmärtämään sitä kaaosta, jonka hän tuntee parhaiten.

Anna Miettinen (s. 2000) on kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa analogisen valokuvan ja veistostaiteen parissa. Taiteellisessa työskentelyssään Miettinen yhdistää henkilökohtaisia pohdintoja laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Hän on erityisesti kiinnostunut kodin, juurten ja traumojen saamista merkityksistä, sekä hitaamman ja kestävämmän tulevaisuuden tavoittelusta. Miettinen näkee taiteen tekemisen jatkumona lapsuuden leikeille, joissa vain mielikuvitus on rajana.

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely on toteutettu yhteistyössä LAB muotoiluinstituutin valokuvauksen opintolinjan kanssa. Vuosittain yhdistys valitsee avoimella haulla valokuvataiteen opiskelijan tai opiskelijatyöryhmän yksityisnäyttelyyn Galleria Uuteen Kipinään. Näyttelyt nostavat esiin uransa alkuvaiheessa olevia valokuvataiteilijoita sekä Lahden koulutusohjelmissa tehtävää taiteellista työtä.

Emilia Hakkarainen
Tutkielma botanistista palstallaan, 2026
öljy kankaalle
55 x 40 cm

Emilia Hakkarainen –
Rosarium – Ruusukulttuuri

Olen tutkinut valon ja aineen vuorovaikutusta puutarhassa ja avaruudessa. Asioita, joita voi ihailla ja ihmetellä tässä päivässä – tuttujen asioiden kautta maailma näyttäytyy kaukana pahuudesta. Samalla yritän ymmärtää mitä merkityksiä se avaa eteeni. Käsittelen teoksissani asioita huumorilla ja jätän myös tarkoituksella asioita auki.
Teokset ovat syntyneet kevään ja kesän aikana puutarhanhoidon sen salliessa.

Emilia Hakkarainen (s. 1980) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka on valmistunut Vapaasta Taidekoulusta 2024 ja keskittynyt viime aikoina öljyvärimaalaukseen ja installaatioihin. Rosarium – Ruusukulttuuri on hänen neljäs yksityisnäyttelynsä. Hakkaraisen töitä on mm. Suomen Taideyhdistyksellä ja lukuisissa yksityiskokoelmissa.

Sara Kovamäki
Womanwood 2, 2026
still-kuva videoteoksesta

Sara Kovamäki –
Metsä metsässä meissä

Mielemme metsä on hiljaisuutta, huutoa, pysähtymistä, kuuntelua. Läsnäoloa ja eleitä, jotka siinä hetkessä ilmentävät jotain – outoa, inhimillistä, jotain mitä emme heti tunnista – mitä tästä voisi tulla, jaamme ajatuksen: jännittävää, innostavaa, vähän epämukavuutta; pimeää, viileää, epätasainen maasto, pimeydessä loistava kirkas valo – häikäisee.

Jälkikuvia verkkokalvolla, menneisyyden polttopisteitä, osa henkilökohtaisia, toiset kollektiivisia. Yhtä kaikki yhteisiä, meitä kaikkia koskettavia.

Otamme rooleja: äidin, tyttären, tyttären tyttären, isoäidin. Tämä sukupolvien ketju, nämä kolme lenkkiä. Myöhemmin ehkä lisää. Puemme vaatteet eri vuosikymmeniltä yllemme äidin ullakolta ja astelemme pimeää metsäpolkua, toinen toisiamme tukien ja polkua valaisten.

Nyt olemme tässä – metsässä.
Konkreettisesti, kuvaannollisesti.
Kamera käy.

Metsä metsässä meissä on vuoden sisään kolmas näyttelykokonaisuus, jossa kiinnostus muodonmuutoksiin mm. antiikin myyttisen Daphnen kautta sekä puiden ja ihmisen suhde toisiinsa suuntaavat työskentelyä. Galleria Uuteen Kipinään esille tuleva teos on inspiroitunut juurista ja kotiin paluusta. Rooleista ja erilaisista suhteista. Minkälaisen roolin otamme perheessä tai luonnossa? Kuinka suhtaudumme luontoon, itseemme, toisiin? Yhteiskunnassa ja globaaleissa mittasuhteissa ihminen tuntuu toistuvasti ottavan pahiksen roolin, joka aiheuttaa ongelmia, kärsimystä, hyökkää ja tuhoaa. Luonto palaa. Mikä silloin suojaa, korjaa?

Kuvatessamme pilkkopimeässä kameran valaistessa polkua muutama metrin säteellä mietin, kuinka moni eläin meitä katsoi tai mitä he miettivät. Pimeässä olemme melko avuttomia, pimeässä metsässä vielä enemmän. Eläimet tarkkailevat meitä. Ja kun kameran valo sammuu, emme näe juuri mitään. Pimeydessä on silti myös jotain turvallista, koska silloin olemme suojassa ihmiseltä, samanlajisilta.

Tämä teksti on assosiatiivinen sivupolku galleriatila Kirnussa esillä olevaan videoteokseen ja installaatioon. Tilassa tapahtuu näyttelyn ajan hienoista muutosta: esityksiä, roolien vaihtoa, joista ilmoitetaan erikseen tai ne tapahtuvat yllätyksellisinä ajankohtina.

Sara Kovamäki (1981) on tanssitaustainen kuvataiteilija. Hän työskentelee usein paikka- ja tilannesidonnaisesti monitaiteisten ja kokeilevien taideprosessien äärellä. Teoksien aiheet liikkuvat laajoissa kaarissa poeettisesta poliittiseen, yksityisestä yleiseen ja yhteiskunnalliseen. Taiteen pariin hänet kutsuu yhä uudelleen sen uusiutuvat mahdollisuudet muodonmuutokseen, leikkiin, keskeneräisyyteen, jaettuihin maailmoihin ja toivoon.

Saimi Suikkanen –
Itäväylä / Österleden

Kaikki, mitä tänään näet, mahtuu yhden väylän varrelle. Kuljet aina pitkin samaa viivaa, ja silti koet sen vain väläyksinä. Hengityksen mittaisina havaintoina, hetkestä irtoavina häiveinä. Porras kerrallaan kaide pakenee kämmentä pitkin.

Toisteisuutta on turha liioin pelätä. Tiedät, että linnut herättävät kyllä ennen pitkää rutiinien lomasta. Työhuoneen naapuritalon kirkkaan värin hipaisu käsivarrella. Ihokarvat nousevat pystyyn ja pian taas laskeutuvat.

Et yritä enää pysäyttää näkemääsi. Pysähdyt mieluummin itse. Katsot hetkeä hetken pidempään. Yhtäkkiä se avautuu ja vaikuttaa välittömästi. Antaa annoksen voimaa. Sivuvaikutus: raukeuden kyynel bussissa.

Kotimatkalla maisema ja sen edessä jotain. Se jokin joko katkaisee maiseman tai kuuluu siihen. Riippuu siitä, miten katsoo, ja milloin. Eilen et puhunut. Nyt havahdut kysymään: mistä tämä maisema on tehty?

Hiljaista ruohokenttää peittää kasvoja kosteuttava sumu. Vehreys sulaa iholle ja pehmentää päivän aikana kertyneen ilmeen. Viime aikoina olet nähnyt asiat eri tavalla. Sinun pitäisi ostaa uudet silmälasit, mutta vielä hetken nautit selkeydestä.

Teksti: Estelle Strandberg

Saimi Suikkanen (s.1994, Imatra) on Helsingissä asuva kuvataiteilija, joka työskentelee maalaustaiteen kentällä. Suikkanen valmistui Kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2022, ja Kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä, sekä osallistunut ryhmänäyttelyihin niin Suomessa, kuin ulkomaillakin. Suikkasen teoksia on Valtion teostoimikunnan, Suomen Taideyhdistyksen, sekä Suomen Ylioppilaskuntien Liiton Taideyhdistyksen taidekokoelmissa.

Galleria Uuden Kipinän näyttelyssä Suikkanen tarkentaa hetkellisiin näkymiin. Tunnistettavat muodot elävät maalin kerroksissa ja kiillossa, kuivapastellien kirkkaiden värien hohdossa. Pelkistetyt pinnat avaavat tilaa katseelle ja ajatukselle.

Pauliina Tuomikoski –
WOUND

Vuosina 2021–2025 kuvattu teoskokonaisuus on kummunnut pohtiessani ylisukupolvista kokemusta ja sen vaikutuksia nykyhetkeen. Teosteni viitekehys on tunnemaisema, joka on syntynyt reflektoidessa sukupolvilta toisille välittyviä, opittuja ja perittyjä käyttäytymismalleja. Perintöä, joka tahattomasti siirtyy eteenpäin. Sitä, mitä viemme eteenpäin yksilöinä ja yhteiskuntana.

Valokuvaamani ruumiin kautta tarkastelen jännitteitä henkilön itsensä sisällä, suhteessa ympäröivään maailmaan ja toiseen ihmiseen. Olen kuvallistanut tuntemuksiani jostain mukana kulkevasta taakasta. Jostain, jonka olemassaolon olen tunnistanut muissa, mutta vasta nyt alkanut löytämään myös itsestäni. Tunteiden ilmaisu on sanojen sijaan saanut hahmonsa fyysisissä elementeissä tai kehollisissa tuntemuksissa, jotka hakevat muotoaan ja paikkaansa henkilön elämässä.

WOUND

En ole koskaan oppinut rakastamaan. Ei ole ollut mallia.

Olen katkera, katkera, katkera!
Katkera tästä perinnöstä, tästä taakasta.
Ylisukupolvinen sanattomuus. Veressä peritty ja opittu.

Olemme kaikki osia ylisukupolvista jatkumoa.
Miten tunnistaa se, mikä sanattomasti siirtyy sukupolvelta toiselle?

Määrittävätkö toisten elämänkohtalot omiamme?
Pelkäämmekö, kuten he ovat pelänneet?

Pauliina Tuomikoski on helsinkiläinen valokuvataitelija, joka suorittaa paraikaa taiteen maisterin (valokuvataide) opintoja Aalto-yliopistossa. Hän työskentelee sekä digitaalisen että analogisen valokuvan ja vaihtoehtoisten valokuvaustekniikoiden parissa. Teoksissaan Tuomikoski tarkastelee usein yksilön emotionaalisia jännitteitä suhteessa ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin.

Näyttelyä on tukenut apurahalla Aalto-yliopiston Taiteen ja Median laitos.

Annu Kapulainen
The Light of My Life, 2026
öljy pöytäkoneen näytölle
30 x 53 cm

Annu Kapulainen –
So Last Season

Olen tehnyt viime vuosina öljyvärimaalauksia erilaisille kuvaruuduille ja näyttöpinnoille. Maalauspohjinani on ollut televisioita, kannettavia tietokoneita, pöytäkoneiden monitoreja, tabletteja ja kännyköitä. Olen saanut kyseiset käytöstä poistetut elektroniset laitteet lahjoituksina, joten kyseessä on kierrätysmateriaali.

Galleria Uuden Kipinän näyttelytyöt kuuluvat yhtä vanhempaa maalausta lukuun ottamatta uuteen teossarjaani, jossa käytän edellä mainittuja monitoreja ja televisioita maalausteni pohjina, ja niiden lisäksi uutena elementtinä myös aurinkolaseja.

Tutkin teoksissani katsetta ja katseen kohteena olemista. Haluan kiinnittää töilläni katsojan huomion silmillemme työntyvän kuvavirran lisäksi myös erilaisten näyttöjen runsauteen arjessamme. Digitaalisten laitteiden lyhytikäinen luonne jopa satoja tai tuhansia vuosia kestävään öljymaalauksen olemukseen luo toteutusten tasolle virkistävän ja pysäyttävän kontrastin.

Näyttelytöissäni vuorottelevat tuhon estetiikka ja eskapismi – niin sotatantereiden räjähdykset kuin juhlakansan ilotulituksetkin. Näyttelyn nimi So Last Season viittaa siihen, kuinka käynnissä olevat brutaalit sodat mm. Ukrainassa ja Gazassa pitäisivät kuulua kaukaiseen historiaan eikä 2020-luvulle. Toisaalta se viittaa samalla myös hedonismia ja narsismia palvovaan nykyaikaamme, joka kannustaa länsimaisia kuluttajia kuluttamaan yhä lisää – oli se sitten uutiskuvastoa tai viimeisen muodin mukaisia aurinkolaseja.

Minna Alanko
Leijuva akatemia, 2026
digitaalinen valokuva

Minna Alanko –
Leijuva akatemia

Lukuisat trooppiset viherkasvit leviävät ihmeellisellä tavalla kylmässä pohjolassa kaukana luontaisesta elinympäristöstään. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lentää lämpimiin maihin talvea pakoon, mutta kaipuu elävään vihreään saa kukkaruukun kulkeutumaan kotipesään. Tämä on lajien välistä kumppanuutta, jota ei yleensä hahmoteta sellaiseksi. Brasiliassa juorut leviävät kadunviertä pitkin myös rikkaruohojen lailla. Täällä niillä on toinen merkitys huonekasveina ja harrastuksena.

Koiralla ja siallakin on erilaiset kulttuuriset lokeronsa ajatuksissamme riippumatta siitä millaisia tuntevia ja ajattelevia olentoja oikeastaan ne ovat, jos ihmisten mielipidettä ei kysytä. Ihminen ja luonto koetaan toisistaan erillisiksi asioiksi, ei samaksi kokonaisuudeksi, ikään kuin voisimme luomakunnan kruunun loisteella valita kuulumisemme tai ulkopuolelle jäämisemme. Yhtä kaikki leijumme avaruudessa samassa veneessä, emmekä oikein tunnu olevan perillä, kuinka sitä ohjataan, tai ainakaan välitä. Ja kasveista ja eläimistä puheen ollen, kuka oikeastaan
harrastaa ja ketä?

Moni kasvi on saattanut kulkea suvussa kymmeniä vuosia tai levitä pistokkaina taloudesta toiseen. Fredrika Runebergin pelargonit ovat ilmeisesti edelleen hengissä, kuten kaverin edesmenneen isomummon joulukaktus vuosikymmenten takaa. Kasveihin liittyy uskomuksia ja seinänvierusten ja ikkunalautojen vaivihkaista kansanperinnettä. Varastettu pistokas kuulemma kasvaa paremmin. Niillä voi olla yllättävänkin pitkä historia. Nasa tutkii kasvien käytön mahdollisuuksia maan ympäristön ulkopuolella, ja on julkaissut listoja hengittämäämme sisäilmaa parantavista lajeista. Ehkä näistä kokemuksista voisi ammentaa jotain yhteyttä(mistä) luovaa, hengittävää, elävää, avaruuspallolla leijumisen jaloa taitoa, joka jää huomaamisen rajamaille.

Leijuva akatemia on ennalta määräämätön prosessi kumppanikasvien, niiden ihmisten ja tarinoiden kanssa. Kutsun katsojat tuomaan näyttelyn aikana rakentuvaan installaatioon mahdollisia ylimääräisiä tai pois heitettäviä kasveja tai pistokkaita ja/tai kirjoittamaan ja aistimaan niiden tarinoita. Näyttelyssä saa piirtää seinään ja laittaa kädet multaan myös tuomatta kasveja, ja sen päättyessä asukkaille tarinoineen etsitään uudet kodit.

---