Saimi Suikkanen / Pauliina Tuomikoski / Annu Kapulainen / Minna Alanko

Saimi Suikkanen –
Itäväylä / Österleden

Kaikki, mitä tänään näet, mahtuu yhden väylän varrelle. Kuljet aina pitkin samaa viivaa, ja silti koet sen vain väläyksinä. Hengityksen mittaisina havaintoina, hetkestä irtoavina häiveinä. Porras kerrallaan kaide pakenee kämmentä pitkin.

Toisteisuutta on turha liioin pelätä. Tiedät, että linnut herättävät kyllä ennen pitkää rutiinien lomasta. Työhuoneen naapuritalon kirkkaan värin hipaisu käsivarrella. Ihokarvat nousevat pystyyn ja pian taas laskeutuvat.

Et yritä enää pysäyttää näkemääsi. Pysähdyt mieluummin itse. Katsot hetkeä hetken pidempään. Yhtäkkiä se avautuu ja vaikuttaa välittömästi. Antaa annoksen voimaa. Sivuvaikutus: raukeuden kyynel bussissa.

Kotimatkalla maisema ja sen edessä jotain. Se jokin joko katkaisee maiseman tai kuuluu siihen. Riippuu siitä, miten katsoo, ja milloin. Eilen et puhunut. Nyt havahdut kysymään: mistä tämä maisema on tehty?

Hiljaista ruohokenttää peittää kasvoja kosteuttava sumu. Vehreys sulaa iholle ja pehmentää päivän aikana kertyneen ilmeen. Viime aikoina olet nähnyt asiat eri tavalla. Sinun pitäisi ostaa uudet silmälasit, mutta vielä hetken nautit selkeydestä.

Teksti: Estelle Strandberg

Saimi Suikkanen (s.1994, Imatra) on Helsingissä asuva kuvataiteilija, joka työskentelee maalaustaiteen kentällä. Suikkanen valmistui Kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2022, ja Kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä, sekä osallistunut ryhmänäyttelyihin niin Suomessa, kuin ulkomaillakin. Suikkasen teoksia on Valtion teostoimikunnan, Suomen Taideyhdistyksen, sekä Suomen Ylioppilaskuntien Liiton Taideyhdistyksen taidekokoelmissa.

Galleria Uuden Kipinän näyttelyssä Suikkanen tarkentaa hetkellisiin näkymiin. Tunnistettavat muodot elävät maalin kerroksissa ja kiillossa, kuivapastellien kirkkaiden värien hohdossa. Pelkistetyt pinnat avaavat tilaa katseelle ja ajatukselle.

Pauliina Tuomikoski –
WOUND

Vuosina 2021–2025 kuvattu teoskokonaisuus on kummunnut pohtiessani ylisukupolvista kokemusta ja sen vaikutuksia nykyhetkeen. Teosteni viitekehys on tunnemaisema, joka on syntynyt reflektoidessa sukupolvilta toisille välittyviä, opittuja ja perittyjä käyttäytymismalleja. Perintöä, joka tahattomasti siirtyy eteenpäin. Sitä, mitä viemme eteenpäin yksilöinä ja yhteiskuntana.

Valokuvaamani ruumiin kautta tarkastelen jännitteitä henkilön itsensä sisällä, suhteessa ympäröivään maailmaan ja toiseen ihmiseen. Olen kuvallistanut tuntemuksiani jostain mukana kulkevasta taakasta. Jostain, jonka olemassaolon olen tunnistanut muissa, mutta vasta nyt alkanut löytämään myös itsestäni. Tunteiden ilmaisu on sanojen sijaan saanut hahmonsa fyysisissä elementeissä tai kehollisissa tuntemuksissa, jotka hakevat muotoaan ja paikkaansa henkilön elämässä.

WOUND

En ole koskaan oppinut rakastamaan. Ei ole ollut mallia.

Olen katkera, katkera, katkera!
Katkera tästä perinnöstä, tästä taakasta.
Ylisukupolvinen sanattomuus. Veressä peritty ja opittu.

Olemme kaikki osia ylisukupolvista jatkumoa.
Miten tunnistaa se, mikä sanattomasti siirtyy sukupolvelta toiselle?

Määrittävätkö toisten elämänkohtalot omiamme?
Pelkäämmekö, kuten he ovat pelänneet?

Pauliina Tuomikoski on helsinkiläinen valokuvataitelija, joka suorittaa paraikaa taiteen maisterin (valokuvataide) opintoja Aalto-yliopistossa. Hän työskentelee sekä digitaalisen että analogisen valokuvan ja vaihtoehtoisten valokuvaustekniikoiden parissa. Teoksissaan Tuomikoski tarkastelee usein yksilön emotionaalisia jännitteitä suhteessa ympäröivään maailmaan ja muihin ihmisiin.

Näyttelyä on tukenut apurahalla Aalto-yliopiston Taiteen ja Median laitos.

Annu Kapulainen
The Light of My Life, 2026
öljy pöytäkoneen näytölle
30 x 53 cm

Annu Kapulainen –
So Last Season

Olen tehnyt viime vuosina öljyvärimaalauksia erilaisille kuvaruuduille ja näyttöpinnoille. Maalauspohjinani on ollut televisioita, kannettavia tietokoneita, pöytäkoneiden monitoreja, tabletteja ja kännyköitä. Olen saanut kyseiset käytöstä poistetut elektroniset laitteet lahjoituksina, joten kyseessä on kierrätysmateriaali.

Galleria Uuden Kipinän näyttelytyöt kuuluvat yhtä vanhempaa maalausta lukuun ottamatta uuteen teossarjaani, jossa käytän edellä mainittuja monitoreja ja televisioita maalausteni pohjina, ja niiden lisäksi uutena elementtinä myös aurinkolaseja.

Tutkin teoksissani katsetta ja katseen kohteena olemista. Haluan kiinnittää töilläni katsojan huomion silmillemme työntyvän kuvavirran lisäksi myös erilaisten näyttöjen runsauteen arjessamme. Digitaalisten laitteiden lyhytikäinen luonne jopa satoja tai tuhansia vuosia kestävään öljymaalauksen olemukseen luo toteutusten tasolle virkistävän ja pysäyttävän kontrastin.

Näyttelytöissäni vuorottelevat tuhon estetiikka ja eskapismi – niin sotatantereiden räjähdykset kuin juhlakansan ilotulituksetkin. Näyttelyn nimi So Last Season viittaa siihen, kuinka käynnissä olevat brutaalit sodat mm. Ukrainassa ja Gazassa pitäisivät kuulua kaukaiseen historiaan eikä 2020-luvulle. Toisaalta se viittaa samalla myös hedonismia ja narsismia palvovaan nykyaikaamme, joka kannustaa länsimaisia kuluttajia kuluttamaan yhä lisää – oli se sitten uutiskuvastoa tai viimeisen muodin mukaisia aurinkolaseja.

Minna Alanko
Leijuva akatemia, 2026
digitaalinen valokuva

Minna Alanko –
Leijuva akatemia

Lukuisat trooppiset viherkasvit leviävät ihmeellisellä tavalla kylmässä pohjolassa kaukana luontaisesta elinympäristöstään. Kaikilla ei ole mahdollisuutta lentää lämpimiin maihin talvea pakoon, mutta kaipuu elävään vihreään saa kukkaruukun kulkeutumaan kotipesään. Tämä on lajien välistä kumppanuutta, jota ei yleensä hahmoteta sellaiseksi. Brasiliassa juorut leviävät kadunviertä pitkin myös rikkaruohojen lailla. Täällä niillä on toinen merkitys huonekasveina ja harrastuksena.

Koiralla ja siallakin on erilaiset kulttuuriset lokeronsa ajatuksissamme riippumatta siitä millaisia tuntevia ja ajattelevia olentoja oikeastaan ne ovat, jos ihmisten mielipidettä ei kysytä. Ihminen ja luonto koetaan toisistaan erillisiksi asioiksi, ei samaksi kokonaisuudeksi, ikään kuin voisimme luomakunnan kruunun loisteella valita kuulumisemme tai ulkopuolelle jäämisemme. Yhtä kaikki leijumme avaruudessa samassa veneessä, emmekä oikein tunnu olevan perillä, kuinka sitä ohjataan, tai ainakaan välitä. Ja kasveista ja eläimistä puheen ollen, kuka oikeastaan
harrastaa ja ketä?

Moni kasvi on saattanut kulkea suvussa kymmeniä vuosia tai levitä pistokkaina taloudesta toiseen. Fredrika Runebergin pelargonit ovat ilmeisesti edelleen hengissä, kuten kaverin edesmenneen isomummon joulukaktus vuosikymmenten takaa. Kasveihin liittyy uskomuksia ja seinänvierusten ja ikkunalautojen vaivihkaista kansanperinnettä. Varastettu pistokas kuulemma kasvaa paremmin. Niillä voi olla yllättävänkin pitkä historia. Nasa tutkii kasvien käytön mahdollisuuksia maan ympäristön ulkopuolella, ja on julkaissut listoja hengittämäämme sisäilmaa parantavista lajeista. Ehkä näistä kokemuksista voisi ammentaa jotain yhteyttä(mistä) luovaa, hengittävää, elävää, avaruuspallolla leijumisen jaloa taitoa, joka jää huomaamisen rajamaille.

Leijuva akatemia on ennalta määräämätön prosessi kumppanikasvien, niiden ihmisten ja tarinoiden kanssa. Kutsun katsojat tuomaan näyttelyn aikana rakentuvaan installaatioon mahdollisia ylimääräisiä tai pois heitettäviä kasveja tai pistokkaita ja/tai kirjoittamaan ja aistimaan niiden tarinoita. Näyttelyssä saa piirtää seinään ja laittaa kädet multaan myös tuomatta kasveja, ja sen päättyessä asukkaille tarinoineen etsitään uudet kodit.

---