Ajankohtaista

Mia Seppälä –
Suojaverkko – Protective Mesh

Näyttelyni lähtökohta on rakennusten kunnostuksen ja restauroinnin yhteydessä käytettävä väliaikainen suojaverkko. Kuvasin rakennustyömaita eri puolilla Espanjaa ja kiinnitin huomiota siihen, miten verkko muuttaa rakennuksen luettavuutta. Se ei peitä julkisivua kokonaan, mutta estää yhtenäisen näkymän muodostumisen. Rakennus hahmottuu sen läpi katkonaisesti.

Väliaikainen suojaverkko suojaa rakennusta ja sen ympäristöä, mutta samalla se jää näkyviin ja peittää rakennusta osittain. Vaikka se on tarkoitettu väliaikaiseksi, se voi olla paikallaan vuosia ja tulla osaksi rakennuksen tai kaupunkitilan ilmettä.

Rakennustyömaita kuvatessani kiinnostuin myös siitä, mitä verkkojen ja aitojen pinnoille kertyy: mainoksia, merkintöjä, graffiteja ja iskulauseita. Näyttelyn videoteoksessa näkyvä baskinkielinen lause ”etxebizitza ez da negozioa” (“asuminen ei ole bisnestä”) viittaa asumiseen ja kaupunkitilan muutokseen liittyviin keskusteluihin. Nämä kysymykset eivät kuitenkaan ole teosten varsinainen aihe, vaan osa sitä ympäristöä, jossa kuvat ovat syntyneet.

Suoja ja verkko muodostavat näyttelyn keskeisen parin. Suoja eristää ja ehkäisee vaurioilta. Verkko puolestaan hengittää ja pyydystää yhtä aikaa. Se rajaa sulkematta, päästää läpi ja ottaa kiinni. Se peittää, jättää osan näkyviin ja muuttaa tapaa, jolla ympäristö hahmottuu.

Näyttelyn teokset rakentuvat samalla tavalla kuin niiden kuva-aiheet näyttäytyvät: kerroksittain ja osittain peittyneinä. Maalatut, painetut ja kudotut pinnat muodostavat päällekkäisiä kerroksia, joissa osa näkyy ja osa peittyy toisten pintojen alle. Samaa pintaa on muokattu useaan kertaan. Pigmenttiä on poistettu, jälkiä on tehty uudelleen ja työvaiheet ovat jääneet osaksi teosta.

Näyttely koostuu seinälle ripustetuista teoksista sekä tilateoksesta, jossa yhdistyvät kuvakudoskollaasi, teräs ja video. Suojaverkko toimii näyttelyssä sekä konkreettisena lähtökohtana että tapana ajatella kuvaa: pintana, joka samanaikaisesti peittää, paljastaa ja pitää eri kerrokset näkyvissä.

Senni Koskenvesa –
Carnem vale

Senni Koskenvesan näyttely Carnem vale käsittelee eläintuotantoa värikkäiden öljymaalausten kautta. Maalaukset on toteutettu kankaalle sekä muotoon sahatuille vanereille. Teokset lähestyvät aihetta huumorin, leikin ja absurdiuden keinoin dokumentaarisen tai synkän kuvaston sijaan.

Eläintuotantoa kuvataan kulttuurissamme usein idyllisenä, harmittomana ja luonnollisena, vaikka tuotannon todellisuus on jotain paljon karumpaa ja monimutkaisempaa. Moni mieltää ruoantuotannon edelleen menneiden vuosikymmenten pienimuotoisten maatilojen kautta, vaikka nykyinen eläintuotanto perustuu pitkälti suuriin koneellistettuihin ja äärimmäiseen tehokkuuteen perustuviin järjestelmiin. Teoksissa tätä siloteltua ja osin nostalgista kuvastoa venytetään ja liioitellaan.

Näyttelyn nimi Carnem vale viittaa karnevaaleihin ja latinankieliseen ilmaisuun ”hyvästi liha”. Nimi yhdistää näyttelyn huvipuistomaisen estetiikan ja sen taustalla kulkevat kysymykset suhteestamme eläimiin, ruokaan sekä eläinperäisen ruoan kulutuksen rakenteisiin.

Senni Koskenvesa (s. 1997) on maalauksen parissa työskentelevä kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Lappeenrannassa. Hän maalaa öljyllä kankaalle, muotoon sahatulle vanerille sekä kolmiulotteisille levypohjille. Koskenvesa valmistui kuvataiteilijaksi LAB-ammattikorkeakoulusta vuonna 2024. Galleria Uuden Kipinän näyttelyn jälkeen Carnem vale- näyttelysarja on esillä pienimuotoisesti myös Helsingin Vapaakaupungin Eteisgalleriassa lokakuussa 2026.

Atte Sakari Penttinen –
Ystävät

Puiden takaa löytyvät, nurkissa lymyävät, pensaikossa ilakoivat. Ystävät ovat halunneet tulla näkyviksi kätteni kautta. Osaa niistä ujostutti, osa taas oli kuin elementissään. Minne katsoa, miten asetella kasvot. Mallina vain hetken, nyt jossakin toisessa muodossa. Tänään läsnä täälläkin.

Näyttelyssä esillä olevat teokset ovat syntyneet vuosien 2023–2025 välillä.

Atte Sakari Penttinen
Nimetön, 2024
pronssi
72 x 53 x 31 mm

Maria Laakkonen ja Johanna Tarkiainen
Still-kuva teoksesta Pause, 2025–26

Maria Laakkonen ja Johanna Tarkiainen –
Fast forward

Fast forward on otteita elämästä pienen lapsen kanssa. Arki menee välillä pikakelauksella, toisinaan hidastuksella ja joskus se tuntuu täysin pysähtyvän. Näyttelyn nimi viittaa arjen hektisyyteen mutta myös lapsen kehityksen yllättäviin harppauksiin.

Näyttelyyn on taiteellisin menetelmin taltioitu välähdyksiä myös lapsen mielen kehittymisestä: Niissä ollaan siinä vaiheessa, kun tietoinen toiminta alkaa herätä. Lapsi alkaa hahmottaa suhdettaan itseensä ja toisiin ihmisiin sekä esinepysyvyyteen, eli siihen, että jokin on olemassa vaikka se ei olisi välittömästi havaittavissa. Samalla toimintaan tulee tavoitteita, jotka ovat vaikuttavat toisinaan rationaalisilta ja toisinaan irrationaalisilta, kun aikuinen tekee niistä tulkintojaan. Teokset näyttävät ja hetkittäin myös kyseenalaistavat samalla myös omaa tapaamme havainnoida maailmaa ja sen lainalaisuuksia säännöillä, jotka opimme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Teoksia luotaessa on otettu huomioon, miten lapsen voi ottaa mukaan taiteellisiin prosesseihin hänelle mielekkäillä tavoilla. Niissä tekijyyden rajat ovat hämäriä, koska lapsi ei ole tietoinen taiteellisen toiminnan lainalaisuuksista, mikä on ehtona näille teoksille. Siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa itse hahmottaa toiminnan performatiivisen tai esittävyyteen pyrkivän luonteen, näiden teosten luomisen aika on ohi. Silloin hän tuottaa itsenäisesti ja tietoisesti omia teoksiaan, kun taas näyttelyssä on esillä fragmentteja sellaisesta mielen, ympäristön ja toiminnan suhteesta, jossa toiminnan intentiot hakevat vielä paikkaansa leikin, uuden oppimisen ja aiemman tiedon uudelleenprosessoinnin keinoin.

Heta Toivanen –
Virtauksia. Kyynäspäänniemellä

Näyttelyni kuva-aiheina ovat kivet ja vesi. Kivet ovat aina kiinnostaneet minua ja olen tarkkaillut niitä koko elämäni. Ne ovat ikivanhoja ja luonnonmuovaamia. Kun niitä yhdistelee erilaisiin muodostelmiin, pystyy luomaan monenlaista symboliikkaa. Taasen vesi on ”elämänlähde”, usein virtaava. Yhdistämällä kivet ja veden voi luoda tarinoita.

Maalaukseni ovat saaneet vaikutteita Kajaanin Kyynäspäänniemen vieressä virtaavasta noin metrin leveästä purosta ja niemen ohi virtaavasta Ämmäkoskesta. Ne sijaitsevat lapsuuden- ja nuoruudenkotini vieressä ja ovat minulle tärkeitä oleskelupaikkoja myös aikuisena.
Valon, värienvuorovaikutuksen, kivien ja virtaavan veden kautta pyrin kuvaamaan tunteita, ajatuksia, toiveita, mennyttä ja nykyistä elämääni. Maalaukset ovat myös kunnianosoitukseni Kainuun luonnolle.

Heta Toivanen (synt.1961) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta v.1989 taidemaalariksi ja on opiskellut vuoden jatko-opintoja Helwan University:ssä Kairossa. Näyttelyitä on Suomen lisäksi ollut myös Egyptissä, Tansaniassa, Espanjassa ja Virossa. Toivasen maalauksia on mm. HAM:in kokoelmissa.

Noora Huolman –
Poistoja II

“Lisään paperille syväpainoväriä ja hetken kuluttua poistan sen millä keinolla hyvänsä. Muokkaan paperin materiaalisuutta erilaisten poistojen avulla. Poistamisen välineinä käytän laajasti erilaisia kodin työkaluja joiden epätavallinen käyttö luo työvälineille erilaisen perspektiivin. Ne eivät enää esiinny korjaavina tai hoivaavina vaan niistä tulee poistajia, tuhon välineitä ja muuttajia.

Poistamisen aikana paperissa tapahtuu muodonmuutos ja siirtymä. Sama tapahtuu minussa. Fyysisen ja lähes intiimin työstämisen kautta paperin pinta muuttuu passiivisesta aktiiviseksi, kokevaksi. Paperi muuttaa muotoaan ja ottaa vastaan kosketuksen sekä jäljen. Siitä tulee kuin pala itseäni. Poistaminen on kuin läsnäolo- tai katumusharjoitus. Poistan pintaa, jonka alta paljastuu jotakin uutta. Se on aina tavallaan kuin henkinen uudelleensyntymä.”

Näyttely Poistoja II tarkastelee kehon ja ajan välistä suhdetta poistamisen teon kautta. Teokset toimivat fyysisenä tallenteena kehon liikkeestä, läsnäolosta ja materiaalin muutoksesta. Näyttelyssä on nähtävillä ikään kuin poistamisen kiertokulku poistajasta, poistettuun, jopa uudelleen koottuun materiaaliin. Poistamisen välineinä on hyödynnetty raastinrautaa ja keittiösientä.

Poistoja II on jatkumoa tammikuussa Helsingissä Koola Art Spacessa esillä olleelle Poistoja I näyttelylle. Ensimmäinen poistoja näyttely keskittyi erityisesti erilaisten poistamisen menetelmien esittelyyn ja paperin materiaalisuuden muutoksiin. Poistoja III näyttely pidetään Kotkassa Galleria Uusikuvassa syyskuussa 2026.

Noora Huolman (1992) Asuu ja työskentelee Imatralla ja Helsingissä. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi (AMK) Lappeenrannassa 2025. Hän opiskelee tällä hetkellä kuvataiteen maisteriksi taidegrafiikan opetusalueella Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Huolman tekee taidetta omilla säännöillä. Hänen praktiikka keskittyy paperipohjaisiin teoksiin, joissa hän hyödyntää erilaisia itse luomiaan poistamisen menetelmiä. Huolman lisää punaista syväpainoväriä paperille, minkä hän poistaa ja toistaa näitä vaiheita yhä uudelleen. Näin Huolman luo täysin materiaalisesti muuttuneen fyysisen työskentelyn itse teon kuvan. Hänen käsissään voi tapahtua mitä tahansa. Huolmanilla on ollut yksityisnäyttelyitä eri puolilla Suomea ja hän on osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin.

Janne Saarinen
Osat, 2025
akryyli ja hiekka kankaalle
100 x 80 cm

Janne Saarinen –
Valonuora

Aurinko halkoo varjosäikeitä pitkin piennarta. Yritän tarkentaa, tallentaa ja hallita näkyjä ilman onnistumista. Rihmaiset kasvustot ja märkivät purot tuhoutuvat, kun symmetrinen jälki ajaa yli, kärjen hipaisu keskelle takaraivoa säpsäyttää minut auki.

Maalaaminen on minulle visuaalisen ajattelun työkalu ja tapa käyttää aikaa. Teosteni keskiössä ilmaisen ajatuksiani ja tunteitani, joita en muilla tavoilla kykene ilmaisemaan. Maalaamalla voin ymmärtää enemmän tai antaa muodon jollekin vielä tuntemattomalle.

Näyttelyn teokset on tehty vuosien 2025–2026 aikana. Henkilökohtaisten kokemusten lisäksi teokset ilmentävät ympäröivää informaatiotulvaa sekä ihmisen luomien teknologioiden ja luonnon vuorovaikutusta. Näyttelyn teokset prosessoivat mielikuvituksen, maalin, hiekan ja kankaan avulla näitä teemoja, mutta eivät pyri julistamaan yhtä oikeaa totuutta. Koen näyttelyn teokset peilautuvina ajattelun välineinä, testeinä tai kytkiminä, joiden tulkinta on kokijalle vapaamuotoista.

Taiteen tekeminen on minusta hyvä tapa käyttää aikaa. Se on aikaa vievää ja toisinaan jopa nautinnollista. Kun maalaan tauluja, minulla on valtasuhde teokseen, eikä keneenkään muuhun. Maalauksissani on vaikutteita kasveista, digitaalisista järjestelmistä ja erilaisista kulttuureista. Vaikka toteutan kuvat mielikuvituksen varassa, ympäristö ehdottelee jatkuvasti asioita eikä sille voi mitään. Olen aina osa suurempaa kokonaisuutta, vaikka ei siltä tuntuisi. Tekemällä taidetta annan todellisuudelle takaisin minusta kauniita ja oleellisia asioita, sellaisia, joiden avulla todellisuus muuttuu hiukkasen verran sellaiseksi kuin tahdon.

Mariliina Valkama
Sipulit, 2024
kuvansiirto vanerille
36 cm x 27,5 cm

Mariliina Valkama –
Keittiöpuutarhassa

Keittiöpuutarha on paikka, jossa ihminen viljelee itselleen ruuaksi sopivia kasveja. Voidaan ajatella kasvien olevan ihmisen armoilla ruokana ja viljeltyinä, mutta toisaalta yleisimpien ruokakasvien voittokulku ympäri maailman perustuu juuri ihmisen toimintaan. Ihminen raivaa muut kasvit keittiöpuutarhastaan, kääntää ja lannoittaa maan, huolehtii kastelusta ja kerää siemenet seuraavaa vuotta varten turvallisen paikkaan. Onko siis peruna, maissi tai vaikkapa vehnä ihmisen orja vai toisinpäin?

Kaikkien elollisten täytyy saada vettä ja ravintoa. Onko ihmisen oikeampaa syödä kasveja, jotka muistuttavat häntä itseään vähemmän kuin eläimet? Sopiiko ihmisen ennemmin syödä kaloja tai lintuja kuin nisäkkäitä, kun hän itsekin on nisäkäs?
Ruoka herättää tunteita, muistoja aistimuksia, yhteenkuuluvuutta ja erillisyyttä. Sen äärellä voi kokea suurta iloa tai kärsimystä. Kulttuuriset tavat ja tottumukset säätelevät sitä, mitä ja milloin on mahdollista syödä.

Näyttelyn kasvikuvat viittaavat niin opetustauluihin ja niiden kautta jaettuun yhteiseen näkemykseen todellisuudesta kuin vanitas-maalausten muistutukseen elämän rajallisuudesta. Teosten materiaalinen tekniikka on kuvansiirto puupohjalle, mm. vaneriliikkeen ylijäämäpaloille. Tähän tekniikkaan oleellisena osana kuuluvat virheet ja repeämät. Ne ovat sisällöllisesti merkittäviä ja tekevät samalla teoksista ainutlaatuisia. Myös kuvan alta kuultava pohjamateriaali antaa oman osansa teoksen lopulliseen ilmiasuun.

Lisäksi näyttelyssä on esillä installaatio ja kierrätetystä paperista valmistettu teos.
Mariliina Valkama on Tampereella ja Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, jota kiinnostaa ihmisen suhde muihin lajeihin, erityisesti kasveihin.

Utopias Lahti –
URBAN BLUEPRINTS (UTOPIAS LAHTI 2026)

Urban Blueprints on lahtelaisten nuorten näyttely, joka rakentuu osana Utopias Lahti 2026 -festivaalin pedagogista ohjelmaa Galleria Uudessa Kipinässä.

Työpajoissa syntynyt näyttelykokonaisuus kutsuu kävijän pohtimaan omaa suhdettaan kaupunkitilaan.

Työpajaosallistujat ovat tutkineet henkilökohtaista suhdettaan Lahden keskusta-alueen rakennuskantaan, arkkitehtuuriin ja niin sanottuun emotionaaliseen maantieteeseen – siihen, miltä paikat tuntuvat ja miten ne rakentuvat kokemuksina.

Työpajoissa syntyneet valokuvateokset on toteutettu 1800-luvulta peräisin olevalla syanotypiatekniikalla, jossa kemiallisten aineiden ja UV-valon vaikutuksesta paperille muodostuu syvän sininen, valokuvallinen jälki. Vedokset on tehty Helsingin Paperipajan valmistamalle puuvillapaperille, joka on tuotettu Lindström Oy:n ylijäämäisistä käsipyyhkeistä.

Työpajojen ohjaajina ovat toimineet kuvataiteilija Mikko Kerttula ja valokuvaaja Joshua Cockroft. Kokonaisuus on toteutettu yhteistyössä Kuvataidelukio Gaudian, Kulttuuripaja Huipun ja Lahden nuorisopalveluiden kanssa.

Viimeiseksi viikoksi näyttelyyn nousee esille myös Utopias Lahden ammattilaistyöpajaohjelman teoksia. Toukokuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna Utopias Lahti -festivaali järjestää Nina Worrenin, Maarit Bau Mustosen ja Antti Sepposen työpajat, joista syntyneisiin teosten prototyyppeihin, kollaaseihin ja muuhun materiaaliin voi tutustua näyttelyn viimeisen viikon aikana.

Laura Heino-Laurila –
Unien ekosysteemit

Unien ekosysteemit -teoskokonaisuudessa unet toimivat eräänlaisina luonnon järjestelminä, joissa tuttu ja vieras, näkyvä ja näkymätön lomittuvat toisiinsa. Väri ja materiaali muuttuvat asteittain, ikään kuin siirtyen olomuodosta toiseen. Muutos tapahtuu hitaasti vedos vedokselta, kerros kerrokselta, muistuttaen luonnon ja unen rytmeistä – ja niiden ajoittaisesta rytmittömyydestä.

Teoksissa yhdistyvät syväpainografiikka, syanotypia ja veistokselliset rakenteet. Grafiikan vedokset laajenevat tilallisiksi kokonaisuuksiksi, joissa tekstiilit muodostavat läpikuultavia kerroksia ja paperi taipuu eri muotoihin. Materiaalinen työskentely on kokeilevaa ja tutkimuksellista.

Näyttelykokonaisuus muodostuu useista toisiinsa kytkeytyvistä teossarjoista. Kukin sarja tarkastelee unta omasta näkökulmastaan: kasvillisuuden kaltaisina muodostumina, vedenalaisina syvyyksinä, pilvimäisinä rakenteina tai aineen olomuodon muutoksina. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, jossa yksittäiset teokset toimivat kuin ekosysteemin osat.

Laura Heino-Laurila (s. 1983) on Piikkiössä työskentelevä kuvataiteilija. Hänen työskentelynsä keskittyy taidegrafiikkaan ja sen tilallisiin ja materiaalisiin kokonaisuuksiin. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta vuonna 2024. Häntä kiehtoo erityisesti syväpainon monivaiheinen prosessi sekä ajatus siitä, ettei lopputulosta voi aina täysin hallita. Heino-Laurilan työskentelyä ohjaa uteliaisuus materiaaleja kohtaan – halu kokeilla, yhdistää ja risteyttää menetelmiä tavoilla, jotka avaavat taidegrafiikan perinnettä kohti uusia muotoja. Hän ammentaa inspiraatiota erityisesti saduista, myyteistä ja lastenkirjoista.

Minna Kähkönen
Talo, 2026
öljy kankaalle
50 x 40 cm

Minna Kähkönen –
Hetki

Meillä on vain tämä hetki, niinhän sitä sanotaan. Hetkissä tapahtuu kaikki. Hetkistä muodostuu tunteita ja niitä minä maalaan. Yritän tavoittaa oman versioni hetkestä. Maalaan kaupunkimaisemia, joista puuttuvat ihmiset kokonaan. Maalaus on kuin näyttämö, jossa odotetaan jotain tapahtuvaksi tai jossa on juuri tapahtunut jotain.

Maalaan arkisia maisemia, vuodenaikojen vaihtelua, valon ja varjon liikettä. Hetkistä löytyy elämän outous, kauneus, suru, huumori ja onni. Olen kiitollinen, että saan ihmetellä näitä asioita ja hetkittäin havahtua katsomaan maailmaa uusin silmin.

Kähkönen on lahtelainen kuvataiteilija ja taidemaalari (s. 1980). Hän valmistui Satakunnan ammattikorkeakoulusta Kankaanpäästä vuonna 2005. Hän on suorittanut Lahden Taideinstituutissa kuvataiteilijan erikoistumisopinnot v. 2008–2009. Hän on Lahden Taiteilijaseuran jäsen ja Taidemaalariliiton kokelasjäsen.

Näyttelyä on tukenut Kauno ry.

Nelli Penna
Pyykki, 2025
tempera kankaalle
170 x 150 cm

Nelli Penna –
Pyykki

Pyykki-näyttelyn teokset pohjautuvat osin työskentelyyni yhteisötaiteilijana lastensuojelussa Luokse -hankkeessa osastolle sijoitettujen lasten kanssa 2024–2025. Teoksissani käsittelen arkisten näkymien kautta teemoja, jotka nousivat esiin tuona aikana. Näitä teemoja ovat turvattomuus, yksinäisyys, rakenteellinen väkivalta, kykenemättömyys ja toisaalta turva, empatia, yhteyden kaipuu, toivo ja huumori.

Tapaani tuoda maalaamalla näitä teemoja näkyväksi voisi luonnehtia arkisen runolliseksi. Maalaukseni pohjautuvat vahvasti nähtyyn ja koettuun havaintoon maailmasta. Lähestyn aiheita teinipojan äidin silmin.

Maalaukseni pyykkitelineestä aamuhämärässä pohtii arkea ja rutiineja, ja sen tuomaa turvaa ja toisaalta myös ahdistusta. Pyykinpesu yhdistää meitä kaikkia aikuisia ja nuoria, se muodostuu lapsiperheissä päivittäiseksi rutiiniksi, joka määrittää “hyvää” vanhemmuutta ja arjen hallintaa. Osastolla lapset pesivät säännöllisesti omaa pyykkiään.

Silloin kun vanhempien voimat loppuvat, tulee lastensuojelu avuksi. Lastensuojelulla on yleisesti aika negatiivinen maine, jonka luulen liittyvän osin salamyhkäisyyteen sen ympärillä. Tämä osin johtuu siitä, että moni asia on henkilösuojan takia salattua ja lastensuojelun arkeen ei ole pääsyä ilman erityistä lupaa. Haluan taiteeni kautta tuoda näkyväksi tätä lastensuojelun “piilossa olevaa” puolta ja uskon että tieto madaltaa ennakkoluuloja. Tuloerot kasvavat koko ajan, ja lapsiperheköyhyys syvenee. Tämä valitettavasti työllistää lastensuojelua koko ajan enemmän. Teemat, joita maalauksissa käsittelen koskettavat meitä kaikkia mutta joihinkin meistä ne valitettavasti osuvat kovemmin.

Maalauksissani voi nähdä yhtymäpintaa Uus Objektivismi (Neue Sachlichkeit) -taidesuuntaukseen, joka syntyi 1920-luvulla ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Suuntaus oli vastareaktio ekspressiiviselle maalaukselle ja siinä pyrittiin havainnoimaan realistisen tarkasti arkista ympäristöä ja jättämään taiteilijan oma subjektiivinen tunneilmaus pois keskiöstä. Maalaamalla ympäristöään mahdollisimman tarkasti voisi ajatella olevan pyrkimys hallita ympäröivää turvattomuutta ja kaaosta joka sodanjälkeisessä Saksassa vallitsi.

Maalaaminen on minulle tapa tutkia ja ymmärtää maailmaa.
Näyttelyssä on esillä kookkaita temperamaalauksia sekä installaatio.

Näyttelyä on tukenut Skr Päijät-Häme sekä Kauno ry. Lämmin Kiitos!