Sonya Mantere / Vesa Hjort / Okko Pöyliö / Visa Seilola

Sonya Mantere – (She wanted to be named) Rebecca

Äitini on aina kutsunut itseään Rebeccaksi, vaikka hänen oikea nimensä on Lubov – se tarkoittaa rakkautta venäjäksi.

Hän nimesi minut Sonya Rebeccaksi, jotta minusta tulisi osa häntä. Olen hänen tyttärensä, ja samalla toinen versio hänestä.

Halusin kääntää äidin ja tyttären välisen dynamiikan ja rakentaa omia rekonstruktioita hänestä; äitinäni, mutta myös sellaisina henkilöhahmoina, jollaisia hän ei ole koskaan edustanut.

Yhdessä äitini kanssa, tutkin näitä henkilöhahmoja – aitoja ja fiktiivisiä. Väistämättä, dokumentoin myös meidän välistä suhdetta.

(She wanted to be named) Rebecca laajentaa vanhemman naisen representaation arkkityyppejä naiseuden ja identiteetin näkökulmasta, irrallisena sosiaalisista ja kulttuurisista normeista.

Vesa Hjort – Siirtymiä

Vesa Hjortin uudet puukynäpiirrokset ja akryylimaalaukset käsittelevät keveyden ja tyhjyyden, muunnoksen ja muuntumisen teemoja useammalla eri tavalla. Näyttelyn teosten sisältämä symboliikka rakentaa moniulotteista narratiivia, jossa unelmat ja näynomaisuus sekoittuvat autiuden ja poissaolon kanssa muodostaen tulkinnalle tilaa antavan vastakohtaisuuden. On kuin kuvat kutsuisivat astumaan sisään oudolle matkalle, jonka määränpää jää kutkuttavalla tavalla avoimeksi

Näyttelyn uusimpia töitä ovat tänä vuonna syntyneet meditatiiviset puukynäpiirrokset. Hienovaraiset piirrokset ovat saaneet muotonsa kärsivällisen ja keskittyneen piirtämisen, meditatiivisen viivoituksen lisäämisen kautta. Syntyneet kuvat tuntuvat olevan jatkuvassa muunnoksen tilassa, jossa ne samanaikaisesti hajoavat ja uudelleenjärjestyvät yhä uudelleen kuitenkin ryhtinsä pitäen.

Hjortin teoksissa maisema on hiljentymisen ja etsimisen paikka. Kuva sisäisestä tilasta, joka päästää irti todellisuuden kahleista. Se on mielenmaisemaa, joka on yhtäaikaisesti eskapistinen ja hyvin todellinen. Maisemaa, joka avaa näkymän metafyysiseen kokemukseen, arjen henkiseen ulottuvuuteen.

Vesa Hjort (synt. 1971) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka on pitänyt useita yksityis- ja ryhmänäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla. Tällä hetkellä hänen pääasiallinen tekniikkansa on akryylimaalaus, mutta hän on käyttänyt myös öljymaalausta, akvarellia ja piirtämisen erilaisia tekniikoita uransa aikana. Hänen teoksiaan on sekä yksityisissä että julkisissa kokoelmissa.

Okko Pöyliö – Sofia

Sofia (2019) jatkaa Okko Pöyliön vuonna 2014 alkanutta sarjakuvallisten Novelleja-piirrosinstallaatioiden sarjaa, joissa käsitellään moraalisia ongelmia. Teokset tuovat raskaat aiheet lähelle. Ne rikkovat perinteisiä kerronnan kaavoja ja haastavat katsojaa niin aiheen käsittelytavan puolesta mutta myös kysymällä mihin sarjakuvallisen kerronnan keinot voivat venyä?

Novelleja-sarjan seitsemäs osa Sofia oli ensi kertaa esillä B-galleriassa, Turussa, 2019. Kahdestatoista ympyrään ripustetusta lyijykynäpiirroksesta muodostuva teossarja asettaa katsojan pohtimaan omaa suhtautumistaan naisten itsemääräämisoikeuteen. Teoksen keskiössä oleva raskauden keskeytyksen teema herättää edelleen keskustelua myös Suomessa ja on nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vielä ajankohtaisempi, kuin teoksen valmistumisvuotena. 

”Pöyliön koko paperiarkin täyttävät piirrokset fokusoivat ihmiselämän affektintäyteisiin hetkiin. Pöyliö piirtää Sofian yläviistosta perspektiivistä, katsekontaktissa katsojan kanssa. Hänen dilemmansa tulee lähelle. Syntyy vaikutelma, että olen itse käymässä dialogia Sofian kanssa: ”Kiitos kun sinä olet siinä”.”  Lars Saari, Turun Sanomat 9.11.2019

Tällä hetkellä Pöyliö käsikirjoittaa ensimmäistä pidempää sarjakuvaromaaniaan, joka jatkaa tyylin ja henkensä puolesta Novelleja-teoksia, laajentaen teoksille tyypillistä katsojakontaktiin perustuvaa tarinankerrontaa yli sadan sivun mittaiseksi.

Taiteellista työskentelyä ja näyttelyn järjestämistä ovat tukeneet: Suomen Kulttuurirahasto, Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Taideyhdistys

Visa Seilola – Kulinarismin kulminaatio

Kolmisen vuotta sitten istuin taiteen historian tunnilla LAB-ammattikorkeakoulussa. Lehtorini kertoessa Kouros ja Kore patsaista mietin, miksi kaikki ovat niin nuorina ja atleettisina kuvattu. Tuntien edistyessä käsittelimme taiteen erilaisia vuosisatoja. Pohdin, kuinka naisia on esitetty vaikka millä tavalla – hyvinkin erilaisine vartalotyyppeineen. Miehet ovat taas mielestäni kautta linjan kuvattu aina nuorina, atleettisina ja ennen kaikkea karvattomina.

Sitten mieleeni tuli ruoka, ja aloin pohtimaan kuinka välttämätöntä se on elämälle. Siihen liittyy myös paljon tunteita, romantiikkaa ja jopa seksiä. Romanttiset illalliset, juhlat, jälkiruoka – tai jopa ”jälkiruoka makuuhuoneessa”. Ruoan esillepano on visuaalista, ja siihen käytetään runsaasti aikaa. Ruokailun etikettiä luin esimerkiksi Käytöksen kultaisesta kirjasta. Eikä kyse ole ”vain” ruoasta. Kuinka paljon aikaa vaatikaan esimerkiksi loisteliaan päivällisen valmistus ja esillepano?

Tuli ensimmäinen taiteellisen työskentelyn kurssi, jossa ajattelin lähteä kokeilemaan uusia ideoita. Koulussa työnimenä oli ”Perseillen”. Opettajani ei tuntunut olevan mukavuusalueellaan, mutta kannusti tästä huolimatta jatkamaan. Suuri kiitos siitä hänelle! Aloitin ensimmäistä työtä ”Samettinen jälkiruoka”. Ajattelin sitä, kuinka miehiä ei tyypillisesti ole esitetty. Teoksessa mietin jälkiruokana joko kermavaahtoa tai jäätelöä. Jatkoin maalauksen tekemistä, ja näytin sitä koulussani. Yksi kaverini heitti kommentin: ”vielä kun olisi kirsikka päällä, niin jälkiruoka olisi täydellinen”. Valmis teos herätti hymyä, hilpeyttä, naurua ja poskien punoitustakin. Juuri sitä, mitä elämässä on hyvä olla.

Ajattelin ottaa mukaan sopivasti kaksimielistä huumoria. Aloin lukemaan lisää julkaisuja, ravitsemissuosituksia, reseptejä… Kaikkea, mistä voisi ammentaa ideoita erilaisiin ruokiin. Juttelin myös kavereideni kanssa palloitellen uusia ajatuksia. Joskus ideat tulivat suoraan, esimerkiksi seuratessani Kyproksella Souvlaki -vartaiden syöntiä. Tästä syntyi teos nimeltään ”Haluatko varrasta”.

Viikot kuluivat, sitten kuukaudet, ja lopulta nämäkin vaihtuivat vuosiksi. Viime vuonna näyttelyäni kohtaan valoi lisää uskoa se, että sain apua Kuurojen Liitolta (huhtikuussa) sekä Bovallius säätiöltä (joulukuussa). Ilman heitä ei näyttely olisi ollut mahdollinen. Opiskelujeni ohella työskentelin vakavissani – unohtamatta hymyä ja naurua. Se mikä alkoi ”perseillein”, jalostui ruokalajien ja päivällispöytätapojen pohtimisen myötä ”Kulinarismin kulminaatioksi”.

Sarja on valmis näyttelyn osalta, mutta ideat eivät. Kuten kokitkin jatkavat reseptien kehittämistä ja jalostamista, kehittelen minäkin uusia ideoita pohtien, hymyillen ja nauraen. Toivon teoksieni tuovan hymyn huulille, ilon pyrskähdyksiä ilmaan – ja kenties kevyttä poskien punehtumistakin.

Se on elämää!

Nauti näyttelystäni. Halutessasi voit kirjoittaa vieraskirjaan myös ajatuksia pelkän nimikirjoituksen sijaan.

Kiitokset: Bovallius Säätiö, Kuurojen Liitto ja Lähipiirini