16.12.2020–10.1.2021 Hanna Koikkalainen / Kari Pyykönen / Teemu Siika / Mari Aulinen

Hanna Koikkalainen – Satavuotias yö

Soiva valokuvanäyttely Suomen sisällissodasta

Valokuvaaja Hanna Koikkalaisen (s. 1980) soiva valokuvanäyttely ”Satavuotias yö” käsittelee kuvin, sanoin ja äänin Suomen sisällissotaa ja sen kaikuja. Näyttelyn keskiössä on sisällissodan kokemuksellisuus, vaietut tunteet, unohdetut yksityiskohdat, pusikoituneet joukkohaudat, aikalaiskuvien katseet ja arkiset muistot. Näyttelyssä on esillä arkistokuvapohjaisia teoksia, ääntä, esineteoksia sekä uusia valokuvia tapahtumapaikoilta vuoden 1918 Suomesta, sisältäen Karjalankannaksen. Dokumentaarisissa kuvissa ja installaatioissa yhdistyy kulttuurihistoria ja poetiikka, ja työskentelyä on inspiroinut kansanperinteen, tarinoiden, esineiden ja paikkojen välittämät muistot ja niiden kerroksellisuus. Arkistopohjaisissa teoksissa on kokeiltu mitä väkivalta tarkoittaa valokuvalle: kuvia on revitty, poltettu ja ammuttu. Näyttelyn äänimaisemasta vastaa muusikko Pekko Käppi ja näyttelyssä on kuunneltavissa Katja Lautamatin ja Heta Kaiston Ylelle tekemä radiodokumentti, jossa on mukana aikalaisten muisteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistonauhoilta.

”Satavuotias yö” toteutuu osana taiteen, journalismin ja taiteellisen tutkimuksen hanketta ”Hysteeriset oireet: Suomen sisällissodan ylimääräiset liuskat” (2015–2018). Hankkeen tarkoituksena on ollut nostaa esiin arkistojen mikrohistoriallisia ääniä, unohdettuja arkistokuvia, lauluja ja ylimääräisiä liuskoja, joiden ääreen harvoin pysähdytään. Hankkeen työryhmään kuuluvat lisäksi Laura Airola, Heta Kaisto, Pekko Käppi ja Katja Lautamatti.

Hanna Koikkalainen on valokuvaaja (TaM), joka käsittelee teoksissaan usein kollektiivista muistia, muistoja, maiseman muutosta, kansanperinnetta ja tarinoita. Koikkalaisen valokuvateos Suomen ja Venäjän rajaseutuja käsittelevä valokuvakirja ”Raja” valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi 2017.Näyttely on toteutettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston arkistomateriaalin avulla. Hanke on saanut tukea Koneen säätiöltä, Taiteen keskustoimikunnalta ja Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahastolta. Hanketta on taustoitettu haastattelemalla eri tutkijoita ja perehtymällä aikalaisaineistoihin.

Kari Pyykönen – Clichés

Kutsun itseäni valokuvataiteilijaksi. Se on identiteettini, mutta ei ammattini. Koska taiteilija tunnetusti maksaa, minun on vahdittava muiden taiteilijoiden töitä rahoittaakseni oma taiteeni. Minä olen museovalvoja, se joka nuokkuu tuolilla, kieltää juomasta limua ja syömästä jäätelöä näyttelysaleissa ja käskee viemään repun naulakkoon. Aika usein valvon kuolleiden taiteilijoiden töitä, koska he ovat monien kuraattoreiden mielestä parhaita taiteilijoita.

Aloitin museovalvojana, koska yhdessä Kansallisgallerian museoista oli esillä suomalaisen taiteen supertähden näyttely ja tarvittiin lisää asiakaspalveluhenkilökuntaa. En kerro kenen, koska inhoan nimien droppailua. Helene Schjerfbeckin. Parhaina päivinä asiakkaita, eli museovieraita, oli tuhansia. Silloin ei ehtinyt kauheasti pohtia taidetta, kun piti haukkana vahtia, ettei joku heitä reppua seinän viereen selfien ottamisen ajaksi ja aiheuta hälytystä. Kun koronavirus alkoi kiertää maailmaa ja harvensi asiakaskuntaa, jäi aikaa miettiä. Kävellessäni ympäri näyttelysaleja olen pohtinut vanhaa taidetta ja nykytaidetta, maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja valokuvia, vähän jopa ääni- ja videotaidetta. Viimeksi mainittua kutsutaan jostain kummallisesta syystä myös liikkuvaksi kuvaksi. Tätä on nyt jatkunut lähes vuoden. Kuten huomaatte, se on selvästi vaikuttanut tekemisiini viime aikoina, mutta olisi pöhköä väittää, että se määrittelisi taidettani.

Kaikki kuvat ovat muotokuvia, asetelmia tai maisemia, eikö vain. Pidän asetelmien kuvaamisesta. Minun ei tarvitse lähteä kotoani mihinkään, vaan voin asetella kamerani objektiivin eteen kaikenlaista ryönää, kokeilla erilaisia valaisimia ja heijastimia ja sitten kuvata. Tässä piilee myös taidemaalarin ja valokuvaajan ero: maalari voi maalata tyhjästä, ”omasta päästään”, mutta kameran linssin edessä on aina oltava jotain. Jos jotakuta kiinnostaa, käytän keskikoon digitaalikameraa, johon minulla on kolme erilaista objektiivia. Se on aika hyvä kamera, mutta vanha. Hankin sen käytettynä. Uutena viitisentoista vuotta sitten se olisi maksanut uuden, hyvälaatuisen henkilöauton verran. Minulla ei olisi koskaan ollut varaa hankkia sellaista, vaikka silloin olinkin aika hyväpalkkaisessa opetusvirassa. Museovalvojan palkalla ei saa edes halvinta pokkaria.

Käytän kameraa kytkettynä suoraan tietokoneeseen, koska voin säätää kuvan saman tien klikkauksen jälkeen. Vasta digitaalisen työnkulun myötä olen saanut kuvistani sellaisia kuin olen halunnut. Negatiivistä vedostettuun kuvaanhan ei oikeastaan voi vaikuttaa kuin materiaalivalinnoilla ja alkeellisilla pimiötekniikoilla. Tärkeintä on tietää jo kuvatessa millaisen kuvan haluaa, koska mahdollisuudet ovat rajattomat. Kameraani voisi vaihtaa digiperän tilalle filmiperänkin, mutta myin sen pois. Olen niin vanha, että olen kokenut filmille kuvaamisen aikakauden ihanuuden. Vihaan pimiötä! Minulla ei ole mitään kaipuuta haistelemaan myrkyllisiä liemiä ja ihmettelemään kuvan taianomaista ilmestymistä hopeapaperille. Vietin kesätöissä kolme kokonaista kesää säkkipimeässä kaupallisen kuvavalmistamon laboratoriossa ja voin kertoa, että niitä ei saa koskaan takaisin. Mieluummin katselen tulostimesta ilmestyvän museolaatuisen pigmenttiprintin täydellisyyttä. Sitä ei tarvitse pestä, prikata eikä prässätä.

Muotokuvien ottaminen on melkein yhtä mukavaa kuin asetelmien kuvaaminen. On aika hauska tavata uusia ihmisiä tai vanhoja tuttuja, ja keksiä millaisia kuvia heistä voisi saada. Eikä silloinkaan ole välttämätöntä poistua kotoa. Minulla on työhuoneessani pieni studio, harmaa taustakangas ja Ikean baarijakkara, parkettilattiakin – ei tosin kalanruotoa. Minusta on outoa, että kaikki kuuluisat muotokuvaajat haastatteluissa korostavat, kuinka tärkeätä on saada malli rentoutumaan ja unohtamaan kameran ja kuvaajan läsnäolo. On paljon kiinnostavampaa nähdä millaisia reaktioita silkka pakokauhu tai äkkiväärä poseeraus saavat aikaan, kuin tylsämielinen rentous. Muotokuvia ei voi muuten koskaan photoshopata liikaa. Mikään ei ole sen hauskempaa, kuin kuulla mallin toteavan innostuneena, että hänen persoonansa on täydellisesti tavoitettu ja hämmästelevän miten nuorelta hän näyttääkään ikäisekseen. Muotokuvauksesta minulla olisi paljon muutakin sanottavaa, siitä voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan.

Tuossa kartanon puistossa kotini lähellä on niitty, johon kesäaurinko paistaa hienosti tiettyyn aikaan. Yritin saada siitä kuvaa useaan otteeseen, mutta en onnistunut tavoittamaan toivomaani impressiota. Sen sijaan sattumalta työmatkalla Kreetalla – uuh, miten hienolta kuulostaa – aurinko läikähti oliivilehtoon. Tajusin vasta muutama viikko sitten, että Vincent van Gogh’han oli kuuluisa oliivimetsistään, toki myös auringonkukistaan. Mistä tulikin mieleeni, että museovieraat ihastelevat monesti vanhojen maalausten edessä niiden yksityiskohtien tarkkuutta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut asiakkaan sanovan: ”Katso, miten taitavasti tehty, aivan kuin valokuva!” Toisaalta sen jälkeen, kun valokuva sulautui osaksi nykytaidetta, ei ole lakattu taivastelemasta sen maalauksellisuutta.

Seurasin huolissani, kuinka valokuvalta katosi pinta digitalisoitumisen myötä. Mitä kaikille valokuville tapahtuu, kun maailmasta loppuu sähkö? Vanhassa öljymaalauksessa on pigmenttiä kankaalla tai puulla, se on vieläpä suojattu vernissalla. Siellä se on ja pysyy, ja jos kovin tummaksi äityy, voi konservaattori sen pumpulipuikollaan kevyesti kirkastaa. Niihin ei oikein valokaan pysty. Mutta, jos on paperipohjainen työ, niin kuin piirustukset ja valokuvat ovat, ne täytyy pitää pimeässä. Vain hetkeksi voi valoon tuoda ja muille näyttää. Sen takia, jos menette useamman kerran johonkin näyttelyyn ja huomaatte, että piirustukset ovatkin yhtäkkiä muuttuneet toisiksi johtuu se siitä, että ne on vaihdettu uusiin, jotka vuorostaan saavat oman valoannoksensa. Ellen Thesleffin omakuvaa ei voi näyttää enää vuosikausiin, se on liiaksi altistunut. Asia kerrottiin sanomalehdessä. Kuten sanoin, valokuvakin on paperipohjainen: häipymisprosessi alkaa heti kun kuva on valmistettu. Värit alkavat haalistua eri järjestyksissä ja paperi haperoitua. Vaan onhan 180 vuotta vanhoja valokuvia olemassa, sen sijaan vanhimpia kovalevyjä ja muistokortteja ei saa kohta enää auki kirveelläkään. Minä tarvitsen vedoksia, haluan selailla niitä, katsella rinnakkain pöydällä, hypistellä ja vertailla erilaisia pintoja. (Muutenkin olen tykästynyt tavaroihin; kuviin, kirjoihin ja levyihin.) Vedoksen voi kehystää ja ripustaa seinälle. Niillä riivatun sähköisillä alustoilla, kuten tietokoneita ja tabletteja fiksusti kutsutaan, kuva säilyy vain hetken – milloin ei pala näyttöruutuun kiinni.

”I always thought symbols were those things you clash together” sanoi viisas Marilyn aikoinaan. Cliché-sanakin tulee painolaatan äänestä, kun se klikkaa vasten paperia aina uudestaan ja uudestaan. Sama ääni kuuluu kameran laukaisimesta, klik! Ilmankos ranskankielessä cliché tarkoittaa valokuvaa. On olemassa klikkijournalismiakin, halpahintaista ja sensaatiohakuista, jolla haetaan nimesä mukaan klikkauksia, niitä toivottuja vierailuja sivustoilla. Sitten kun klikkaat, siellä ei ole mitään huomionarvoista, ehkä jonkun takamus. Kliseet ovat noloja ja ärsyttäviä, aiheuttavat oikein tuohtumusta niissä, jotka jostain jotain tietävät. Klisee on faux pas, harha-askel, ihan nou-nou, kaikesta sisällöstä tyhjentynyt lause.

Teemu Siika – Me

Uskonto, talous, politiikka – vallankäytön pyhä kolminaisuus, jonka perustana on ihmisluonnon taipumus hedonismiin. Omien etujen ja mielihalujen täyttäminen on asetettu korkeimmaksi pyhyyden asteeksi ajassamme. Yhdessä paremmuusharhojen kanssa tämä väistämättömäksi uskoteltu luonnonvoima on luonut meille nykyisen todellisuuden. Todellisuuden, jossa luonto ja muut ihmiset – oikeastaan kaikki aineellinen ja aineeton – on toissijaista, kun pyrimme kasvattamaan omaa mielihyväämme ja taloudellista vaurauttamme.

Teemu Siian näyttelyssä Me veistokset ottavat muodon palvonnan kohteena olevina epäjumalan ja sankaripatsaina, jotka tukevat tätä kulttia ja fantasiaa, jossa me kaikki olemme meitä. Aiheeseen pureudutaan satiirisen narratiivin kautta.

Galleria Uuden Kipinän tilan Kymi ottavat haltuun käsin rakennetusta keramiikasta tehdyt ihmisen kokoluokkaa olevat veistokset. Näiden seurana on vaihtelevin tekniikoin valmistettuja töitä.

Mari Aulinen – Perhosen aika

Aavistustaan ja kokemustaan ei voi aina kuvata sanoin. Maalaaminen on minulle väline tässä tunnustelussa. Se on myös vapautta dialogiin kaipuun ja rakkauden kanssa. Maalaaminen toimii myös siltana ulkoisen ympäristön ja sisäisen tilan välillä.

Maalaan öljyväreillä kerroksittain. Työtapani ei enää ole pelkästään spontaani, vaikka kuvat syntyvät maalausprosessin aikana. Maalatessani voin kokea itsessäni jotakin, joka ulottuu syvälle eikä objektivoi tai jätä kokonaan yksin.

Olen pyrkinyt maalaamaan avoimesti tunnelmia ja kokemuksia siitä miten elämä on vaikuttanut minuun. Useimmat maalaukseni eivät enää ole pelkästään omassa itsessäni tapahtuvia tuntemuksia vaan jaettuja kokemuksia. 

Omalla työskentelylläni ja maalauksillani haluan välittää ihmisen kokemuksen ja haurauden merkityksen; niiden tarjoaman mahdollisuuden muutokseen ja elämän uudelleen löytämiseen.

Työskentelytapani ja maalauksieni pyrkimys on olla myös vastalause valmiiksi tiedetylle tiedolle ja ihmisen esineellistämiselle. Eräänlainen muistutus siitä miten paljon ihmisessä on näkymätöntä ja sanatonta elämää.

Minulle maalauksissani hahmottuu jotakin osittain itsellenikin tuntematonta ja kokonaista.Eletyt hetket saavat muodon.