Kulma: Nelli Penna, Valaisemat

”Valaisemat” näyttelyn maalausten taustalla on keräämäni kokemuspohjainen materiaali ajalta, jolloin työskentelin kuvataiteilijana perhetyössä. Perhetyö on eheyttävää ja ennalta ehkäisevää lastensuojelutyötä johon minulla oli ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua kuvataiteilijan roolissa Tukeva porras hankkeen kautta Lahdessa Nikkilän perhepalvelukeskuksessa yhteensä seitsemän kuukauden ajan. Ajatuksena oli tuoda maalausten kautta näkyväksi ja prosessoida edellä mainitun työjakson herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Maalaukseni ovat usein monikerroksisia ja niihin sekoittuu vahvasti myös oma subjektiivinen kokemukseni maailmasta ja aiheista joita niiden kautta pyrin käsittelemään. Uskonkin että kollektiivisesti ihmisinä pohdiskelemme ja painiskelemme samankaltaisten kysymysten ääressä kuten yksinäisyys, ympäröivän maailman ja olemassaolon pohdinnat, rakkaus, luopuminen, eheytyminen, ilo, suru…

Näyttelyn nimi ”Valaisemat” viitaa myös valoon joka on keskeisessä roolissa maalauksissani. Maalausten valo tekee ”paljaalta silmältä” piilotettuja asioita näkyväksi. Maalaukset täyttyvät tunteista ja tuntemuksista, eivätkä niinkään pohjaudu puhtaaseen näköhavaintoon. Maalaukseni syntyvät osin hyvin intuitiivisesti ja pyrin maalatessani olemaan mahdollisimman avoin kaikelle mitä maalausprosessin aikana kankaalle putkahtaa. Visuaalisena lähtökohtana käytän maisemallista taikka tilallista näkymää joka usein on valikoitunut omasta elinympäristöstäni. Tämä neutraali mutta tuttu aihelma antaa mielestäni hyvin tilaa asioiden tulla näkyväksi ja prosessoitavaksi kankaalle.

Kenno: Leena Holmström, Silitän hiuksiani

KILTIN TYTÖN KAPINA ELI KUINKA RAKENTAA VALOKUVIA MUISTOISTA?
Leena Holmström teki kuvataiteilijan amk-tutkintoa varten valokuvaprojektin Silitänhiuksiani. Hän aloitti projektin kuvilla, joissa peitti kasvonsa omilla hiuksillaan. Näillä kuvilla oli tarkoitus kuvata negatiivisia tunnemuistoja, jotka tuntuivat olevan myös kehollisia. Hän alkoi tietoisesti käyttämään omaa kehoaan ilmaistaakseen noita muistoja.
Hän ikään kuin lavasti lapsuuden kokemuksia. Kehon kielen tarkkailuun ohjasi ensin valokuvataiteilija Christelle Mas, mutta näyttelyä koostaessaan hän löysi lähtökohdakseen
myös Leila Simosen kirjan Kiltin tytön kapina. Siitä löytyi myös keskeinen kehon muisti -ajatus. Nämä käsitteet tarjosivat myös yhteyden aikamme naisen asemaan.

Leena Holmström tuli valokuvan piiriin kuvankäsittelyn kautta. Kuvaamisen myötä valokuvan dokumentaarisuus ja vahva yhteys todellisuuteen alkoi kiinnostaa häntä.
Kuvankäsittelyssä hän haluaa aina muistaa sen. Lavastaminen ja kuvankäsittely antavat kuitenkin työkaluja, joilla ylittää mm. nykyhetki ja yhdistää erilaisia tasoja. Se mahdollistaamyös vertauskuvien eli metaforien luomista.
Silitän hiuksiani on suora lavastettu valokuva. Kuvan ilmaisemaan tunneilmastoon viittaa silitän-verbin kaksoismerkitys. Makeannälkä -kuva taas on perustaltaan kuvankäsittelyllä luotu vertauskuva: sokeripaloista luodulla palkintopallilla kumartava nainen on yhtäaikaa voittaja ja häviäjä. Makeannälkä viittaa laajasti ottaen mielihyväkeskeiseen ajatteluun, suorittamiseen ja kilpailuun. Rajatila ja Sopetuminen ovat kuvia joissanainen suorastaan elimellisesti yhdistyy esineeseen, luonteeltaan passiiviseen tuoliin.
Kolmas kuvien sisältöä aukaiseva piirre on kuvien nimeäminen ja ylipäänsä kuvien ympäristö ja muut visuaaliset yhteydet. Melkein madonna -kuvassa yhdistyvät poikkeuksellisesti omat kasvot, ikoneista tuttu jumalanäidin pään asento ja nimeämisen kautta poptähti Madonna. Kuvasta ”puuttuva” lapsi tuo esiin myös henkilökohtaisen tason.

Leena Holmström näkee, että Silitän hiuksiani -projekti oli myös kasvuprosessi, jonka sysäsi alkuun isän sairastuminen ja menehtyminen. Näyttelyssä on myös triptyykki,
joka esittelee tämän kasvun prosessina. Siihen sisältyvät kuvat ovat Torso, Tuulessa ja Uusi maa. Sarjan kuvat on sijoitettu Perämeren maannousemarannan kalliolle.

Symbolinen ja konkreettinen syntyvä uusi maa on myös näyttelyyn liitettyjen runojen tematiikkaa. Runot ovat Leena Holmströmin miehen, Lassi Kalleisen, kirjoittamia. Ne
liittyvät näyttelyn kuviin ja luovat kuvan ja tekstin vuorovaikutteista yhtestilaa, jossa
tekstit ja kuvat aukeavat toisiinsa.

elävä kivi
Elävin meri on Pohjolassa, missä vuoret eivät ole
pysähtyneet. Nostavat huippujaan maan alta.
Täällä poimut syntyvät. Rannat vaihtuvat. Missä

Sää ei seiso viittä päivää enempää. Rannan kuuset
kuin karvarivi, harmaalepät verenpunaiset, pajut
köyhiä, lehtiä täynnä. Ruo´ot repivät rantoja.

Tiedän paikan, Kallionokan, missä vuori nousee
kuin kieli merestä. Käyn täällä naiseni kanssa,
kallion suurella suonella. Me olemme uusia.

Kuvassa hän seisoo torsona kultasuonella. Toisessa
pää on tulessa. Kolmannessa hän nousee kallion
kieltä merestä. Kuva poistetaan näyttelystä.

Runo Lassi Kalleinen

Kymi: Elisa Rovamo, KASVOKKAIN EN FACE

Maalaukseni pyytävät pohtimaan, kuinka näemme toiset ihmiset. Näemmekö heidät? Ketä pelkäämme, keneen luotamme? Keihin samaistumme? Keitä me emme näe tai
halua nähdä? Ketkä ovat näkymättömiä ja miksi?

Maalaan fiktiivisiä henkilöhahmoja, jotka elävät tietyn ajan ja paikan ulkopuolella. Teokseni ovat muistin, mielikuvituksen ja alitajunnan suodattamia ehdotuksia ihmisiksi, nähtyyn etäisesti pohjautuvia mielikuva -muotokuvia, lähtökohtana kohtaamani ihmiset reaalimaailmassa ja mediassa.

Lajityyppini on henkilökuva ja näin maalaukseni liittyvät klassisen muotokuvan perinteeseen. Teoksissani etsin kuitenkin tuoretta näkökulmaa. Tarkasti identifioitavan henkilön kuvan sijasta tavoittelen yleisempiä teemoja ja sisältöjä. Fiktiivinen hahmo on pelkistetty, taustan yksinkertaisuus ja vähäiset yksityiskohdat korostavat ajattomuutta ja paikattomuutta tuoden etualalle ihmisen sinänsä. Maalaukseni ovat siten avoimia katsojan omille mielikuville ja tulkinnoille.

Nostan maalauksissani esille kysymyksiä identiteetistä ja hyväksytyksi tulemisesta. Tutkin ihmisten perimmäistä samankaltaisuutta ulkoisista eroavaisuuksista huolimatta. Pyrin tuomaan näkyväksi ihmisen ainutkertaisuutta ja näyttämään arvokkuuden, joka asuu jokaisessa ihmisessä.

en face (ransk.= vastapäätä) muotokuvamaalauksessa suoraan edestä kuvattu hahmo.

Kirnu: Minttu Saarinen ja Minna Salonen, Kehitys vaatii vapautta

Näyttelyn teokset pohtivat vapautta ja sen tarvetta kahden taiteilijan näkökulmasta. Ihminen tarvitsee vapautta kehittyäkseen yksilönä ja yhteiskunnan osana, työssään ja omassa itsessään. Ihmisen tulee olla vapaa työskentelemään, kokeilemaan ja oppimaan. Vapauden määritelmä on sidottu kulttuuriin ja uskomuksiin, eikä se ole koskaan yksiselitteinen. Taiteilijalle vapaus on elinehto. On saatava tehdä työtä, jotta voi kehittyä. On oltava riippumaton, vapaa, työskentelyn laadun ja tuloksen saavuttamiseksi. Prosessi, ilman häiriöitä ja ulkopuolisia vaatimuksia, mahdollistaa uusien näkökulmien ja parhaan lopputuloksen eli kehityksen, uuden, idean.

Saarisen teokset ovat lähtöisin ajatuksista ja tuntemuksista, jotka koskettavat usein henkisen ja fyysisen maailman rajapintaa. Teoksissa on esillä muovinen, keinotekoinen todellisuus sulautuneena ajatus- ja unimaailmaan. Saarinen pohtii vapautta henkilökohtaisella, itsen kehitystä edesauttavalla tasolla.

Salosen näyttelyssä olevat teokset ovat pääosin maalauksen ja maalattujen kankaiden kollaasimaisia yhdistelmiä. Vapaus -teema näyttäytyy teoksissa sekä omakohtaisina ajatuksina siitä, mitä vapaus hänelle itselleen merkitsee ja laajempina pohdintoina siitä, mitkä kaikki asiat rajoittavat yksilön ja yhteiskunnan vapautta tänä päivänä.

Kulma: Ponnistusryhmä, Suuri kissataulunäyttely

Kissataulut nousivat esiin taiteen aiheena, kun muutama vuosi sitten kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen kertoi HS:n haastattelussa pitävänsä kissatauluista. Kommentti herätti värikästä keskustelua kissataiteesta ja sen merkityksestä ja asemasta nykytaiteessa. Tällöin Ponnistus-ryhmän taiteilijat päättivät, että eivät nyrpistele eivätkä lyttää kissataulujen ystäviä vaan lähtevät työskentelemään jokainen teeman ympärille. Suuressa kissataulunäyttelyssä teosten tekniikat, materiaalit ja lähestymistavat vaihtelevat.
Luvassa on siis monipuolinen kattaus erilaisia näkemyksiä aiheesta.

Näyttelyn ensiesiintyminen oli Galleria 3h+k:ssa Porissa tämän vuoden huhtikuussa ja mahdollisesti Suuri kissataulunäyttely jatkaa kulkuaan vielä muuallakin suomessa.

Näyttelyyn osallistuvat kuvataiteilijat ovat:
Tonja Goldblatt, Anu Halmesmaa, Minnamaria Nurmi Susanna Peijari, Nunnu Roselli, Nea Silavuori, Timo Takala sekä Sanna Vainionpää.

Ponnistus-ryhmä on avoin taideyhteisö, joka on perustettu vuonna 2007 edistämään, toteuttamaan ja tuomaan esille Turun seudun aktiivisten kuvataiteilijoiden ideoita ja projekteja ympäri suomea.

Kenno: Akseli Valmunen, 3Hz-300GHz

Lahden valokuvataide ry.n kutsunäyttely

3Hz – 300GHz on dokumentaarinen projekti, joka pureutuu sähköyliherkkien elämään valokuvan kautta. Näyttely sisältää valokuvia ja Tarja Heleniuksen kirjoittamat tarinat sähköyliherkkyydestä.

Ihmiset ovat tottuneet luonnonmukaiseen säteilyyn – sitä on kaikkialla, myös meissä itsessämme. Esimerkiksi aivotoimintamme perustuu pieniin sähköimpulsseihin. Nykyään kaikkialla läsnäolevat langattomat verkot ovat kuitenkin ihmiskeholle verrattain uusi asia. Niiden myötä elinympäristömme säteilee enemmän kuin koskaan aiemmin. Tässä mittakaavassa ilmiö on ollut läsnä vasta vähän aikaa ja kokoaikaisen säteilyn vaikutuksia ei olla kyetty selvittämään kokonaisvaltaisesti, vaikka aiheesta onkin laajasti tutkimusta.
Osa ihmisistä tuntee ympärillä olevan säteilyn ruumiissaan. Tällaisia ihmisiä kutsutaan sähköyliherkiksi. Osa heistä on niin yliherkkiä, että jo pelkkien sähkölaitteiden läsnäolo tuottaa tuskaa. Lääketiede ei myönnä sähköyliherkkyydelle diagnoosia, vaan se tulkitaan psykosomaattiseksi häiriöksi.

Kuvattavien henkilöiden sähköyliherkkyys on asettanut projektille mielenkiintoisia reunaehtoja: kuvauksissa ei ole voinut kantaa mukana täysin sähköriippuvaisia laitteita. Projekti onkin toteutettu filmikameroilla, joissa pienet paristot eivät luo ympärilleen voimakasta magneettikenttää. Työskentely on ollut hidasta, sillä pelkkä yhteydenpito kuvattaviin on tapahtunut pääosin kirjeitse.

Akseli aloitti hankkeen keväällä 2014 ja hän on työskennellyt sen parissa vuoden 2015 loppuun saakka. Kuvasarja palkittiin Kuvajournalismi 2015 -kilpailussa vuoden haastaja -sarjan voittajana.
Akseli Valmunen (s. 1987) on kevään 2016 aikana Lahden muotoilu- ja taideinstituutista valmistuva valokuvaaja. Hän jatkaa opintojaan maisteri -ohjelmassa Aalto -yliopistolla syksyllä 2016. Hänen kiinnostuksen kohteena ovat aiheet, jotka monesti jäävät uutiskynnyksen jalkoihin. Hänen viimeisimpiä projekteja ovat kuvasarja laittomista kultakaivoksista Filippiineillä, kuvasarja Palestiinan tilasta Israelin vallan vyörynnässä ja nyt näyttelyssä esillä oleva 3Hz – 300GHz.

Kymi: Kaisa Karhu, Tunteiden kasvio/ Herbarium of Emotions

Näyttely Tunteiden kasvio koostuu valokuvista sekä yhdestä tilaan tehtävästä installaatiosta. Valokuvat esittävät eri tavoin pahoinpideltyjä kukkia. Olen kuihduttanut, repinyt niitä osiksi ja liimannut niitä uudelleen kokoon. Fyysisen teon jälkeen olen valokuvannut ne mukaillen still-life perinnettä. Valokuvat ovat kehystettyjä pigmenttimustevedoksia. Tilaan tehtävä installaatio on sijoitettu korokkeelle tilan keskelle ja koostuu lasikuvun sisään kuihtuneesta kukasta ja sen pudonneista terälehdistä, joita ilmavirta pyörittää. Ajan kuluessa lehdet muuttavat olomuotoaan ja rikkoontuvat yhä pienemmiksi palasiksi jättäen jälkeensä vain kukan kuihtuneen varren.

Käsittelen sarjan kautta kuoleman vääjäämättömyyttä ja menetyksen herättämiä tunteita: vihaa, surua ja ikävää. Valitsin kukat uhreikseni niiden viattomuuden takia. Halusin repiä palasiksi jotain haurasta ja herkkää. Kukkien vahingoittaminen ja tuhoaminen herättää kysymyksen mihin väkivallalla pyritään.
Kuolema on yhä keskuudessamme tabu. Se herättää pelkoa, ahdistusta, mutta myös lohtua. Kuvaa katsoessa pystyn palaamaan siihen hetkeen jolloin tunne oli ottanut minussa vallan ja antoi työlleni motiivin syntyä. Menetyksen synnyttämä ikävä pakotti brutaalilla tavalla käsittelemään jotain niin haurasta kuin kukkaa. Kuoleman kohtaaminen vaatii jokaiselta erilaisia lähestymistapoja. Haluan olla kuvillani väylä menetyksestä puhumiselle, sekä silta aiheelle josta ei tarvitse vaieta.

Valokuvasarjassa Blow Up, Ori Gersht on räjäyttänyt jäädytettyjä kukkia viitaten still-life maalausten ja vanitas teosten historiaan, joissa kukat symboloivat rauhaa. Hänen valokuvissaan kukat ovat julman terroriteon uhreja ja paljastavat levottomuuden kun jotain kaunista hävitetään. Sen sijaan, että viittaisin vain vanitas maalausten historiaan Gershtin tapaan, kuvani kertovat myös kuoleman vääjäämättömyydestä. Kajoamalla kukkiin ja kuvaamalla niiden hajonneen olemuksen annan näkyvän muodon surulle, yksinäisyydelle ja kirjolle tunteita, joita ihminen käy läpi menetyksen kohdatessaan.

Kuvat rakentuvat John Baldessarin innoittamalla performatiivisella otteella. Kuva on tapahtuma, teko, jonka seurauksena on syntynyt valokuvatallenne. Kokoamalla kasveja yhä uudelleen ja uudelleen yritän kasata itseäni eheäksi, sellaiseksi joka olin ennen kuin suru repi minut paloiksi. Toistamalla melkein rituaalinomaisia eleitä puen kuvaan tunteenpurkauksen, jonka koen, tai jonka haluan herättää katsojassa. Osa toistamista eleistä saattavat näyttäytyä jopa humoristisina. Näen kaiken tämän tienä itseni eheyttämiseksi. Hajonneesta tulee taas kaunis, omanlaisensa, uusi kokonaisuus. Baldessarin tavoin en ole lähtenyt kuvittamaan ja tallentamaan yksityiskohtaisesti itse tekoa vain sen estetisoidun lopputuleman.

Käytän kameraa välineenäni, jolla dokumentoin nämä tapahtumat. Teon valokuvaaminen pysäyttää hetken ja tallenteesta tulee fyysinen todiste. Se on visuaalinen pinta, joka on aina sidottu aikaan. Siten valokuva paljastaa aina historiaani ja toimii muistikuvana menneen ja tämän hetken välillä. Valokuva on minulle myös tunteenvälittäjä. Näen tapahtuneen kuvassa muistona johon voin palata. Installaatio toimii ajan näyttäjänä fyysisen tapahtuman kautta. Valokuva on pysähtynyt jopa hiljainen, mutta jatkuva ilmavirta lasikuvun sisällä tekee työtään koko näyttelyn ajan jättäen jälkeen enää vain tomua. Muutos on pysyvä ja silmin nähtävissä. Aikaa ei voi pysäyttää ja sen katsoja pystyy näkemään ja kokemaan. Se on vääjäämätöntä.

Kirnu: Sini Kosonen, Part One

Sini Kosonen on Lappeenrannassa asuva kuvataiteilija. Vuonna 1987 syntynyt Kosonen on pitänyt useita näyttelyitä mm. taiteilijaryhmän Surulliset tytöt kanssa ja viimeisimmäksi hänen teoksissaan on voinut nähdä suomalaista nykypiirustusta käsittelevässä Piirrä Nyt! -näyttelyssä Lahdessa sekä Rovaniemellä. Galleria Uusi Kipinään taiteilija tuo ensimmäisen yksityisnäyttelynsä.

Kosonen esittelee Kirnussa lyijykynä- ja hiilipiirustuksia sekä pieniä kipsi- ja vahaveistoksia vuosilta 2013- 2016. Taiteilija käsittelee teoksissaan ihmisen rajoja: mikä erottaa sisäisen ja ulkoisen tilan / mihin minä lopun ja mistä sinä alat. Piirustuksissa hahmot katoavat, hajoavat, sulautuvat ympäristöönsä. Pysähtynyt, hiljainen tunnelma on ominaista Kososen töille.

Ei tarvi, se ota

Kaarisillan kuvallisen ilmaisun opiskelijoiden lopputyönäyttely 2016

Olemme opiskelleet kolme vuotta Kaarisillassa laaja-alaisesti kuvataiteen tekemistä. Kerromme tällä näyttelyllä jotakin, mitä ei ole ennen kerrottu – näytämme yhdeksän eri näkökulmaa maailmaan. Tunteidemme ja ajatustemme kirjo tämän näyttelyn, valmistumisen ja tulevaisuuden edessä on moninainen: epävarma, riehakas, toiveikas… Silti ei tarvi seota!

Taidetta pystyy ilmaisemaan monella eri kielellä. Näyttelyssämme on esillä maalauksia, piirustuksia, grafiikkaa, veistoksia sekä mediataidetta. Esittelemme nyt teoksia, jotka ovat syntyneet pääosin viimeisen opiskeluvuotemme aikana, syventäessämme osaamistamme ja etsiessämme omia vahvuuksiamme taiteen tekijöinä.

Kaarisilta on toiminut vuodesta 1987 alkaen erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden taide- ja toimintakeskuksena Erstan kartanomiljöössä Villähteellä. Kaarisilta tarjoaa päivätoimintaa ja musiikin ja kuvallisen ilmaisun ammatillista koulutusta erityisopetuksena.

Aleksi Ikola, Katja Hiltunen, Samuli Laurila, Henna-Karoliina Mattila, Hanna Nieminen, Minna Nilsson, Aleksiina Salmi, Teemu Paarvio ja Ismo Valtonen

Aleksi Ikola, Katja Hiltunen, Samuli Laurila, Henna-Karoliina Mattila, Hanna Nieminen, Minna Nilsson, Aleksiina Salmi, Teemu Paarvio ja Ismo Valtonen

Kulma: Tuovi Eskola, Mielikuvieni Marrakesh,toinen näytös

Maalatessani kuvittelen ja kuvitan paikkoja, joissa en ole todellisuudessa koskaan käynyt. Tähän näyttelyyn olen valikoinut mukaan erityisesti Marokkoon liittyviä maalauksiani. Marokossa minua viehättävät häikäilemättömät värit, runsaus, koristeellisuus ja ornamentiikka.

Teosten kuva-aines on kollaasikudelmaa useasta eri lähteestä: lehdistä ja internetistä, tuntemattomien lomakuvista, unissani tekemistäni kaukomatkoista sekä tapahtumia, rakennuksia ja hetkiä kotikaupunkini Helsingin kaduilta. Maalauksissani nykyajan kuvavirta sekoittuu henkilökohtaisiin kokemuksiini ja muistoihini.

Paloista koostuvat maalaukseni mahdollistavat sen, että voin yhden raamin sisällä hajottaa aikaa, tilaa ja perspektiiviä. Kuvaan rakennusten sisä- ja ulkotiloja sekä erilaisia valo- ja säätiloja samanaikaisesti.

Samaistun teoksillani Henri Matisseen ja aikalaisiin, jotka matkasivat ympäri maailmaa ja maalasivat eksoottisia kuvia vieraiden kulttuureiden innoittamina. Itse matkustan orientalismin perässä internetin virtaan, Itä-Helsinkiin tai Kallion etnisiin ruokakauppoihin.

Kenno: Kaisa Rautaheimo, Pojat, Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Nuoret miehet etsivät elämälleen suuntaa Pojat-näyttelyssä

”Olis kiva herätä aamulla niin, että tietäis mitä tekis ja olis innostunut siitä. Haluisin että
asiat muuttuis, mutten osaa tehdä mitään sen eteen, kun en oo varma mistään. On mulla
visioita, mutta tuntuu, että ne pysyy pään sisällä. Sitä on vaan niin vitun
aikaansaamaton. Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua, niin kuin muutkin ihmiset.
Sitä kävis baarissa. Harrastais, nauttis perusasioista, ei tekis pienistä asioista isoja. Olis
silleen rento, eikä ahdistunut ja masentunut. Tajuun että oon risteyksessä. Tajuun että
oon jo tän ikäinen. Mut mulla ei oo mitään, ei koulutusta, ei töitä – pitäis päättää mihin
suuntaan lähteä. Sitä ihmettelee, miks muille kaikki on ollut aina jotenkin
yksinkertaisempaa. Kyl mä kuitenkin luotan siihen, että kaikki järjestyy, että kaikki
menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa.”

Valokuvaaja Kaisa Rautaheimo on kuvannut kahden vuoden ajan 20–30-vuotiaita
hyvinvointiyhteiskunnan laidalla eläviä miehiä, joiden elämä on enemmän tai vähemmän
vaiheessa. Osalla on jäänyt koulut kesken, toiset eivät ole niitä ikinä aloittaneetkaan.
Työelämä tuntuu vaikealta. He toivovat kovasti löytävänsä jotain merkityksellistä, mutta
eivät oikein tiedä mistä ja mitä etsiä, ja minkä takia.

Pojat-näyttelyssä dokumentaariset valokuvat nuorten miesten elämästä yhdistyvät
teksteihin, jotka on kirjoittanut toimittaja Ann-Mari Huhtanen. Tekstit ovat syntyneet
Huhtasen tekemien poikien haastattelujen pohjalta.
Nuoret toimettomat miehet ovat usein toistuva aihe valtamediassa. Epämääräiset
huppupäät näyttäytyvät lehtien sivuilla yhteiskunnallisena ongelmana. Rautaheimo halusi
nähdä huppujen sisään. Hän halusi kuulla nuorten miesten äänen ja nähdä, minkälaista
heidän arkensa on. Rautaheimo istui kymmeniä tunteja nuorten miesten sohvilla ja
keskusteli. Hän kulki mukana ja kuvasi.
”Mietimme useaan kertaan, miten pienestä voi olla kiinni, mihin ja millaisiksi päädymme,
ja kuinka pienikin oma oivallus voi auttaa löytämään suunnan. Jokaisen pojan tarina on
omanlaisensa, ja heidän elämäntilanteensa muuttuivat moneen kertaan kahden vuoden
aikana. Välillä oltiin töissä tai koulussa, välillä taas muissa maailmoissa”, Rautaheimo ja
Huhtanen kertovat.

”Dokumenttiprojekti sai alkunsa halusta ymmärtää, mitä syrjäytyneisyys tarkoittaa.
Matkan varrella tajusimme, kuinka leimaava, yksipuolinen ja ylhäältä päin määritelty
käsite on. Lopulta projektista kasvoi tutkielma ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteesta,
oman paikan ja elämän mielekkyyden löytämisestä sekä hyväksynnän, rakkauden ja
itsensä etsimisestä. Kokemuksista, joita yllättävän moni meistä lopulta jakaa ja joihin
moni pystyy samaistumaan.”

Tästä linkintä pääset lukemaan näyttelyyn liittyvän Pojat-tekstin: http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/images/stories/2016/Projekti/kaisarautaheimo_pojat_a4.pdf

Kaisa Rautaheimo työskentelee Helsingin Sanomien valokuvaajana. Työn ohella hän
työstää laajoja dokumenttiprojekteja. Rautaheimo on opiskellut valokuvausta ja
kuvajournalismia Lahden Muotoiluinstituutissa ja Aalto-yliopiston taiteiden ja
suunnittelun korkeakoulussa.
Ann-Mari Huhtanen on helsinkiläinen vapaa toimittaja. Hän on työskennellyt muun
muassa Helsingin Sanomissa ja Ylioppilaslehdessä ja erikoistunut pitkiin reportaaseihin
ja henkilöjuttuihin. Huhtanen on opiskellut journalismia Jyväskylän yliopistossa ja
Aalto-yliopiston Taideteollisessa

Kymi: Mia Lehtinen, Maalauksia

Valmistuin Vapaasta taidekoulusta 2003. Aloitin pitkäjaksoisemman maalaus- prosessin 2014. Väri on lähtökohtana maalauksissani. Mielessäni on väri, joka kiinnostaa minua ja sen ympärille syntyy maalaus. Toivon, että maalaukseni puhuttelevat ilman sanoja ja jokainen löytää niistä itselleen tärkeitä asioita.

Kirnu: Merja Ranki, Keho, Kuolema ja nauru…

”Kuolema tuli käymään ensi kertaa pahan taudin kanssa, olin kovin nuori eikä paljon naurattanut. Kävi sitten pahus uudestaan ja uudestaan ja vielä vaan uudestaan. Oli rankkaa. Naurattamaan pääsi kuitenkin, elämästä, välillä. Ja täällä minä yhä olen ja nauran kun kerran pystyn.” kertoo Merja Ranki teostensa teemasta.

Esillä on sarja tarinallisia henkilökuvia, ihmisen kokoisia, keraamisia veistoksia. Taiteilijan fyysisen kehon keraaminen kopio on tapahtumien paikka, jossa kuviteltu aines sekoittuu elettyyn todellisuuteen. Kehon elämä piirtyy leikkimielisesti mytologisen kuolemattomuuden ja inhimillisen huumorin kautta. Innoitteena on ollut mm. muotokuva kuningatar Nefertitistä.

Monipuolisesti eri materiaaleihin perehtyneen taiteilijan veistoksista, installaatioista ja videoteoksista koostuvia näyttelyitä on ollut esillä taidemuseoissa eri puolilla Suomea ja Eurooppaa vuodesta 1998 lähtien. Taiteilijan ilmaisulle on ominaista tarinallisuus sekä toden ja kuvitteellisen aineksen yhdistäminen. Hän on toteuttanut julkisia teoksia ja yhteisötaidehankkeita Helsinkiin, Espooseen, Tuusulaan, Järvenpäähän ja parhaillaan Vantaalle sekä edistää aktiivisesti taiteilijayhteisöjen toimintaa.

Lahden Taidelainaamonäyttely, Neljä huonetta väristä

Neljä huonetta väristä -näyttely esittelee lahtelaista kuvataideosaamista Galleria Uudessa Kipinässä. Näyttelyyn ovat saaneet ehdottaa teoksiaan Lahden Taiteilijaseuran, Lahden taidegraafikoiden ja Lahden valokuvataide ry:n jäsenet. Näyttelyyn on saanut ehdottaa myös suurempia, yli 100cm x 100cm teoksia, joita yleensä Lahden Taidelainaamossa on esillä vain lainaamon internet-sivuilla www.lahdentaiteilijaseura.fi/lainaamo.

Näyttelyn teemana on ”värioppi”. Galleria Uuden Kipinän näyttelytiloihin ripustettavat teokset noudattavat huonekohtaisia väriopillisia teemoja: mustavalkoinen huone, lämpimien ja kylmien sävyjen huoneet sekä murrettujen sävyjen huone. Näyttelyssä on esillä taidelainaamon kokoelmissa ensi kertaa nähtävillä olevia teoksia, mutta myös hieman vanhempia poimintoja lainauskokoelmista.

Näyttely antaa hyvän mahdollisuuden tutustua monipuolisesti lahtelaiseen kuvataiteeseen ja Lahden Taidelainaamon kokoelmiin. Neljä huonetta väristä -näyttely antaa teoksille tilaa ja mahdollisesti ennestäänkin tutut teokset näyttäytyvät uudella tavalla katsojalle. Näyttelyssä on mahdollisuus nähdä lainattavissa olevista teoksista huolellisesti valittu ja harkittu kokonaisuus.

Kulma: Eeva-Kaisa Takala, Olkoot kaikki olennot kaikissa maailmoissa onnelliset

Galleria Uudessa Kipinässä on esillä sarja akryyli- ja öljyvärimaalauksia.  Maalausprosessi on vapaata väriä, valoa, varjoa, muotoa, sattumanvaraista virtaa, rytmiä. Siitä rytmistä etsin näkymää, näkyvää, joka tulisi esiin. Hahmoja, tiloja, tunnelmia, ulottuvuuksia.

Luonto kaikkineen on suurin innoittajani ja ennen kaikkea sen Sisäinen Kuvajainen.

Kenno: Marlena Alapelto, I´ll keep wearing my crow

Teosteni takaa löytyy pohdintaa universaaleista aiheista kuten, odotukset, pelot ja toiveet. Ympäröivä maailmamme voi kokea toisinaan pyörryttävän nopeatempoisena ja pinnallisena. Siihen on helppo hukata itsensä. Keskityn siis maalauksissani oman äänen etsintään sekä sisäisen maailman löytämiseen.

Maalausten syntyprosessi on henkilökohtaista vuoropuhelua kuvissa seikkailevien alteregojeni kanssa. Maalaus on siten minulle jatkuvaa tasapainoilua, itsensä kohtaamista. Värivalinnat nousevat isoksi tekijäksi kussakin työssä, joista katsoja saa määrittää kuvan tunnelman. Värein luon dramatiikkaa ja samalla harmoniaa. Väritän sen, mitä silmä ei pysty näkemään.

Haluan kuitenkin jättää teosteni maailman tulkinnanvaraiseksi, ilman liiallista selittelyä. Värien kepeys tekee maalaukseni helposti lähestyttäviksi, mutta niitä voi halutessaan lukea pintaa syvemmälle.

Kymi: eerik.poikkeus, Sasu Kerman ja Jani Sailamaa, AMORE- maitokahvi

Yhteisnäyttely, Eerik Huttunen, Susu Kerman ja Jani Sailamaa.

Kermanin maalauksien aiheet ovat klassisia ja on sanottu, että ne ovat Rubensmaisia modernilla twistillä. Runsaat työt hehkuvat, simultaanikontrastit luovat rytmiä värikkäissä teoksissa ja muoto tukee harmoniaa.Teoksista loistaa elämäniloa ja väriä, lisäksi niistä voidaan löytää shamanistisia ulottuvuuksia.Jokainen teos syntyy pitkän prosessin tuloksena ja ylittää helposti kansainvälisen tason.

Kirnu: Eetu Kylmälä, Woodpecker poems

Näyttelyssäni Woodpecker poems esittelen viimeisen puolen vuoden aikana tekemiäni öljyvärimaalauksia ja tussipiirustuksia.
Teoksissani käsittelen ihmismieltä ja tunteita vertauskuvallisesti luonto ja muotokuva aihein. Luonnon symboliikka, väri ja muoto ovat olleet keskiössä näitä teoksia tehdessäni.

Kulma:Laura Lappi, Window of Perception

Window of Perception valokuvasarja on yksi viimeisimmästä teoksistani ja Galleria Uuden Kipinän näyttely on kyseisen sarjan ensimmäinen näyttely. Kesällä 2015 kuvasin seitsemän tyhjillään olevaa ja hylättyä taloa Kopsuolla, Asikkalassa. Jo muutaman kilometrin säteellä on kymmeniä hylättyjä taloja, usein aivan villiintyneen luonnon keskellä. Vielä 10 vuotta sitten lähes jokaisessa projektiini nyt kuvaamassa talossa asuttiin. Useat taloista ovat maalaistaloja, joissa myös viljeltiin ja pidettiin kotieläimiä. Nyt kotiseutuni maalaismaisema koostuu toinen toisensa jälkeen tyhjillään olevista, hiljalleen raunioituvista taloista ja metsittyneistä pihoista ja pelloista.

Talot on kuvattu pimeällä ja valaistu ulkoapäin, jolloin talojen visuaalinen ilme on muuttunut täysin uudeksi ja odottamattomaksi. Teossarja käsittele ihmisen suhdetta tilaan ja paikkaan; niiden merkitystä ja historiallisia muistoja, rappeutumista ja raunioitumista ja joko tahallista tai tahatonta tuhoamista.

Taiteessani olen kiinnostunut tutkimaan, miten havaitsemme ja koemme visuaalisiatiloja ja ympäristöjä. Tarkkailen ja tutkin fyysisen ympäristön rakennetta ja sen vaikutusta ihmismieleen: miten havainnoimme erilaisia tiloja ja minkälaisia psyykkisiä kokemuksia siihen liittyy.Olen kiinnostunut luomaan hämmennystä, epävarmuutta, odottamattomia tilanteita ja mysteriaa muuttamalla tilan muotoa ja katsojan näkökulmaa. Töissäni tunteilla, kuten yksinäisyydellä ja kaipauksella, on usein keskeinen sija.

Lähestyn aiemmin mainittuja teemoja työskentelemällä installaation, kuvanveiston ja valokuvauksen parissa. Valolla on suuri merkitys teoksissani; tutkin, miten valo toimii tilassa ja yhdistettynä eri materiaaleihin.

Näyttelyyn tulevat teokset on toteutettu osana Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen maakuntarahaston puolen vuoden työskentelyapurahakautta vuonna 2015.
Asun ja työskentelen New Yorkissa ja Asikkalassa.

Kenno: Anu Miettinen, PILVILINNOJA, Unelma-haastatteluja, Kokoelmat I-III

Lainaus Vartiosaaressa tehdystä haastattelusta: Unelma-haastattelut, Kokoelma I: ”Realistisia unelmia voi unelmoida silleen hyvillä mielin, että niistä voisi joskus tulla totta. Niistä myös jollain tavalla uskaltaa unelmoida. Ja sitten on taas niitä unelmia, joista tietää että ne eivät tule koskaan toteutumaan. Ne ovat sellaisia päiväperhomaisia unelmia ja on kiva että niitäkin on olemassa, koska se aika kun ei ole mitään unelmia, se on kuin olisi jossain kuolemassa.”

Unelma-teos koostuu dokumentaarisista videohaastatteluista sekä mustavalkokuvista ja teksteistä.

Unelma-haastatteluissa pohditaan suhdetta unelmiin. Haastatellut kertovat muustakin kuin pilvilinnoista: unelmien toteutumisesta ja mutta myös kovasta työstä, arjesta, pettymyksistä ja unelmista luopumisesta. Vuonna 2014 ja 2015 olen haastatellut Suomessa, Ruotsissa ja Berliinissä asuvia ja vuonna 2015 haastattelujeni pääpainona ovat olleet maahanmuuttajanaiset. Teoksen taustana on lähestyä eri väestöryhmiä ja saada aikaan vuorovaikutusta arkipiirin ulkopuolella unelmista keskustelemalla. Uskon, että yksilöiden tapaaminen ja näiden kokemusten jakaminen luo ymmärrystä ja luottamusta eri kulttuurien ja kokemusten välille; ja tämän koen erityisen tärkeäksi näinä levottomina aikoina, jolloin erilaisuus voi olla epäilyttävää. Tavoitteeni on myös tuoda esille ja ääntä sellaisten ihmisten elämää, joidenka kohtalot ja arki saattavat usein jäädä pimentoon. Projekti on aloitettu vuonna 2013 ja jatkuu vuoteen 2017.

Lahdessa oleva Anu Miettisen näyttely on Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely.

Unelma-pilottihanke esitettiin Berliinissä ja Porvoossa vuonna 2014. Lahdessa esitettävä kokonaisuus ensiesitettiin MUU Galleriassa, Helsingissä ja sittemmin myös Poriginal Galleriassa, Porissa vuonna 2015. MUU gallerian näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös katalogi.

Kokonaisuuden tekemistä ovat tukeneet 2015: Konstsamfundet, Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto ja Visek.

Helsinkiläinen kuvataiteilija Anu Miettinen (s. 1975) valmistui taidemaalariksi Vapaasta Taidekoulusta 1998 ja kuvataiteilija AMK:ksi Lahden Taideinstituutista keväällä 2013. Miettinen on monialainen taiteilija käyttäen välineinään liikkuvaa ja still-kuvaa, ympäristötaidetta, performanssia, installaatiota ja piirustusta. Miettisen teoksien punaisena lankana vuorottelevat niin ihminen kuin maisema ja ympäristö.

Miettinen on pitänyt yksityisnäyttelyitä vuodesta 1997 ja osallistunut aktiivisesti yhteisnäyttelyihin sekä Suomessa että ulkomailla kuten Mupis Valenciassa, Pereuchet Pietarissa, Landscape Metropolis G11:sta Berliinissä ja Kasvokkain Kuntsin modernin taiteen museossa ja Kiasmassa. Miettisen teoksia on muun muassa Swanljung Kokoelmassa, Kuntsin modernin taiteen museon kokoelmassa, Tuulensuun taidekokoelmassa ja lukuisissa yksityiskokoelmissa. Vuosina 2015- 2017 Miettinen toimii Uudenmaan ympäristötaiteen läänintaiteilijana Taiteen edistämiskeskuksessa. Näyttely on tehty yhteistyössä MUU- gallerian kanssa.

Kenno: Emmi Sinkkonen, Varjossa ja valossa

Kuvataiteilijaksi vuonna 2013 valmistunut Sinkkonen asuu ja työskentelee Lappeenrannassa. Nyt avautuvassa näyttelyssä on esillä linokaiverrusta, monotypiaa sekä puupiirrosta yhdistelevää grafiikkaa.

Töiden lähtökohtana taiteilija on käyttänyt omaa suhdettaan luonnon näkemiseen ja kokemiseen. Hän ei pyri realistiseen esitystapaan, vaan antaa mielenmaiseman ja todellisen havainnon sekoittua toisiinsa.

”Tärkeää töissäni on väri: miten sen kautta voi luoda tilaa ja antaa vaikutelman tietystä hetkestä ja muodosta. Myös eräänlaiset rajapaikat ja vastakohtaiset väripinnat kiehtovat minua niissä piilevän jännitteen vuoksi. Horisontissa maa ja taivas kohtaavat, varjolla ja valolla on oma värinsä. Luonnon tarkkailijana olen taivaanrannan tuijottaja, joka näkee maiseman merkityksiä ja merkillisyyksiä täynnä olevana aiheena.”

Kirnu: Outimaija Hakala, KODIT

Näyttelyn perustana on ystävän lausahdus ”koti on sydämessä ja sydän on kehossa” sekä äidin neuvo kiintyä ihmisiin seinien sijaan. Olen vaihtelevien syiden takia joutunut elämäni aikana muuttamaan lähes vuosittain. Lyhyistä asuinjaksoista huolimatta olen aina kiintynyt seiniin ja samalla kaivannut pysyvää kotia. Muistinvaraisesti painolaatalle kaiverretut pohjapiirrokset muodostavat vedoksiin muuttojen määrästä kielivän abstraktin kuvion. Materiaalista kotia kuvaavien puupiirrosten rinnalla on teoksia, joissa koti merkitsee ihmisiä. Teoksissa on läheisiltä saamiani elämänohjeita: isoäiti jäsentää elämää tapahtumarikkaina 30-vuotisjaksoina ja äiti opastaa, ettei monikerroksisessa maailmassa kannata juuttua liiaksi murehtimaan yhden kerroksen kokoisia huolia.

Olen turkulainen pääasiassa maalauksen ja grafiikan parissa työskentelevä kuvataiteilija. Viime vuonna teokseni kiertyivät muistamisen ja unohtamisen ajatusten ympärille. Niiden avulla historia rakentuu henkilökohtaiseksi. Minua ja teoksiani muokkaa se, mitä pystyn muistamaan, haluan muistaa ja mitä vastaavasti olen unohtanut.

Kulma: MUUNTO- ryhmä

Muunto-ryhmä sai alkunsa Imatralla kuvataideopintojen lomassa. Ryhmä valmistui Saimaan ammattikorkeakoulusta keväällä 2014 ja jatkoi yhteistyötä, vaikka jäsenet asuvat eri puolella Suomea. Yhteisnäyttelyitä ryhmäläiset ovat järjestäneet eri kokoonpanoissa vuodesta 2012 saakka. Ryhmän muodostavat kuvataiteilijat Nina Forsman, Mari Liimatainen, Tarja-Leena Niklander, Salla Närhi, Jaana Pietilä ja Aino Tervo.

”Ah vihdoinkin on pääni vapaa”

Näyttelyn teema on lausahdus Lewis Carrollin tarinasta Liisan seikkailut ihmemaassa. Maailma ympärillä on kummallinen, mutta niin on Liisakin. Välillä on pysähdyttävä ja mietittävä Liisan tavoin: ”En suinkaan vain ole vaihtunut toiseksi yöllä?”

Lewis Carrollin tekstit ovat antaneet innoitusta lukemattomille taiteilijoille, nyt on Muunto-ryhmän vuoro. Ryhmä ei kuvita Carrollin tuttua tarinaa uudelleen, vaan haastaa itsensä heittäytymään maailmaan, joka on vapaa arjen rajoitteista. Yhteisestä teemasta syntyneet teokset muodostavat ripustustilanteessa kokonaisuuden, jonka moniulotteisuus puhuttelee enemmän kuin yksittäiset osasensa.

Kenno: Tuomo Manninen, ME, Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Tuomo Mannisen ryhmämuotokuvien henkilöt seisovat paikoillaan tietoisina siitä että heitä kuvataan. Kuvat on sommiteltu viimeistä piirtoa myöten ja asennot valittu tarkkaan; ne ovat sekoitus draamaa ja dokumenttiä. Kuvissa ei kritisoida todellisuutta tai vallitsevia oloja, päinvastoin: henkilöiden ilmeet ja asennot viestivät ammattiylpeydestä, olivat kyseessä parturit tai teurastajat, partiolaiset tai joulupukit.

Mannisen kuvissa yksilö liittyy ryhmään. Ryhmä luo ja tekee jokaisesta henkilöstä yksilön, samaan aikaan poistaen yksilöllisiä piirteitä.

“Minun” ja “meidän” välinen vuoropuhelu on keskeinen Mannisen tuotannossa. Mannisen kuvissa yksilöt ovat sulassa sovussa niissä paikoissa ja niiden esineiden kanssa jotka tekevät heistä tietyn ryhmän jäseniä. Manninen tuntuu vihjaavan ettei pelkkä ryhmän jäsenyys ole ihmisen lopullinen määritelmä: jokainen “me” sulkee pois sanomattoman “minän”.

Tuomo Manninen aloitti ryhmäkuvien tekemisen 20 vuotta sitten Kathmandussa. Sen jälkeen hän on kuvannut 14 kaupungissa ympäri maailman. Kuvia on ollut yli 80 näyttelyssä, mm. Venetsian biennaalissa 2001 ja Arlesin valokuvafestivaaleilla 2008. Kuvista on julkaistu kolme monografiaa, kaksi e-kirjaa ja lukuisia katalogeja.

Kymi: Jenni Hämäläinen, Me Myself and I

Kuvia itsestä, omakuvia, kuvia siitä itsestä jona kuvittelee näyttäytyvänsä muille, kuvia näkyvästä minästä, kuvia siitä mikä ei näy edes itselle, kuvia omakuvista, kuvia minän suhteesta itseen, kuvia itsestä suhteessa ympäröivään ja siihen minkä väistämätön osa on, kuvia minän rooleista maailmassa, esitys kokonaiskuvaksi, tämänhetkisen tilanteen kuvaus. Minä eri rooleissa suhteessa biologisiin totuuksiin ja perimään. Rasti jäänteenä jäniksen ristisuusta, joka joskus on merkinnyt puhekieltoa. Alttari, mielen näyttämö. Metsä, puu ihmisen kuvana.

”Mitä muuta tietoisuus on, kuin sielun meren pintaa?” Karl Ove Knausgård: Taisteluni, osa V

ANALYYSI: lavea. kerroksellinen. lopullisuutta pakeneva. rajattomuudessaan hallittava. karu söpöys. hiljainen myrsky. lempeä tuho. pidätelty kuolema. katkennut laulu. kumottu kahvikuppi pöydänkulmalla. viitseliäisyys, turha tunnollisuus. et ole se joka alussa luulit olevasi. kuka olet?

VIRHEPÄÄTELMÄ: himoitset kiellettyä hedelmää. poimit sen itsesi iloksi ja peloksi. et voi antaa periksi, irrottaa otettasi. otat kaiken minkä saat. aikaa on rajattu määrä mutta sitä on paljon. rajallisuuden tiedostaneena tajuat että aikaa ei kai olekaan.

Jenni Hämäläinen (1977, Helsinki) on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta maalaustaiteen laitokselta vuonna 2003, jonka lisäksi hän on opiskellut mm. kuvanveistoa ja kirjallisuutta. Nykyisin hän opiskelee Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulussa Elokuva- ja lavastustaiteen laitoksella. Jenni Hämäläinen on pitänyt useita yksityis- ja ryhmänäyttelyitä vuodesta 1996. Tällä hetkellä häntä kiinnostaa erityisesti kuvataiteen ja teatterin väliin jäävä alue ja taiteiden ja tieteiden välisyys.

Kirnu: Kaisu Häkkänen, Maan päällä ja taivaassa

Työskentelen linssittömillä neulanreikäkameroilla ja käyttämäni kamerat ovat yksinkertaisia pahvi- ja puulaatikoita. Negatiivina käytän hopeagelatiinipaperia. Työskentely on hidasta ja valmis kuva vähäisellä kontrollilla syntynyt – laitesidonnaisessa ja nopeatempoisessa nyky-yhteiskunnassa neulanreikäkameralla kuvaaminen onkin kuin oleilua toisenlaisessa todellisuudessa. Kamera pelkistää kohdetta eikä tallenna mitään toiminnallista, mutta toisaalta teosteni merkitys syntyykin pitkälti siitä, mitä on jäänyt pois. Neulanreikäkameran särkynyt ja rosoinen jälki antaa paljon tilaa tunteelle ja mielikuville, ja se on minusta sisintä koskettava.

Sarja Maan päällä ja taivaassa sai alkunsa kesällä 2015 Pohjois-Norjassa Etelä-Varangin alueilla.

Kulma: Timo Jakola, Lahti 110 maalauksia

Tämä näyttely on syntynyt silkasta rakkaudesta Lahtea kohtaan ja intohimo työtäni kohtaan on antanut voiman tehdä tällaisen määrän teoksia. Cezanne maalasi kymmeniä teoksia Aix-en-Provencen Saint Victoire- vuoresta, jona minä pidän Lahden Kariniemen harjua ja sitä olen puolestani minä maalannut useita eri versioita. Koskaan ei maisemaan kyllästy eikä uusia näkökulmia ole ollenkaan vaikea löytää.

En ole tänä juhlavuonna pelännyt tarttua vaikeisiin tai sanotaan työläisiin aiheisiin ja toisaalta olen saanut nyt erittäin hyvän syyn maalata joitain aiheita, joita olen aikonut tehdä jo vuosia. Mitään elämää suurempaa en tietenkään saa aikaan ja otan mielelläni harteilleni ”arkipäivämaalarin” tittelin. Jokapäiväistä elämää kaupungissa parempaa en kerta kaikkiaan tiedä, minulle glamouriksi riittää kunnon räntäsade tai kesäsateiden jälkeiset auringon heijastumat kadussa.

Kenno: Antti Nieminen, SEPPÄ- KULTASEPPÄ- KUVANVEISTÄJÄ

Olen työskennellyt taideseppänä vuodesta 2000 alkaen, ensin Lahdessa, sitten Järvenpäässä, vuodesta 2012 alkaen Taipalsaarella. ”Seppä, kultaseppä, kuvanveistäjä” -näyttely on taiteelliselle uralleni uusi alku – eteläkarjalaisella identiteetillä, uudessa pajassa tehdyillä teoksilla.

Näyttelyn teokset ovat syntyneet työntäyteisen vuoden aikana. Olen saanut toteuttaa merkittäviä tilaustöitä: Lappeenrannan uuden teatterirakennuksen massiiviset, taotut ovenvetimet ja ”peltipoliisi” – veistoksen kiertoliittymään Lappeenrannan keskustaan. Lisäksi minulta tilattiin veistos Lappeenrannan Vapaudenaukiolle: veistos paljastetaan keväällä 2016.

Näyttelyn teokset linkittyvät näiden tilaustöiden syntyprosesseihin. ”Teatteri” – sarjan teokset toistavat teatterin kahvojen muotoja. Muut veistokset ovat syntyneet tilaustöitä suunniteltaessa tai niiden inspiroimana.

Kenno: Ella Kettunen & Sirja Knaapi, Mummot/Grannies, korutaidetta ja grafiikkaa

Ella Kettusen ja Sirja Knaapin yhteisnäyttelyn teemana on isoäidit. Teosten lähtökohtana on ollut molemmilla taiteilijoilla mielikuvat isoäitiydestä ja sukupolvien välisestä kommunikaatiosta. Näyttely on lämminhenkinen ja perinteistä isoäiti-kuvastoa uudella tavalla lähestyvä. Vaikka koru ja grafiikka näennäisesti eroavat toisistaan, teoksia yhdistää teeman lisäksi suurimmassa osassa töitä materiaalina oleva puu.

Ella Kettunen on tuore kuvataiteilija, joka asuu ja toimii Lappeenrannassa. Hänen teosten päämateriaalina on puu ja etenkin puuviilut. Teokset ovat enimmäkseen intarsian ja grafiikan eri tekniikoiden yhdistelmiä, mutta näyttelyssä on esillä myös tekstiiliteoksia.

Sirja Knaapi on uransa alkuvaiheessa oleva korutaiteilija. Sirja asuu ja työskentelee Lappeenrannassa ja on aloittanut työskentelyn vuonna 2008. Päämateriaalina teoksissaan hän käyttää puuta sen eri muodoissa.

Kirnu: Jaakko Lahti, Ykseys

Näyttely koostuu reliefeistä, keramiikasta, piirustuksista ja eri tekniikoin toteutetuista veistoksista.

Näyttelyssä on mukana mm. pienoisveistoksia, jotka käsittelevät yksinäisyyttä. Yhteiskunnallisen osallistumisen välineet voivat joskus olla kadoksissa, oli syitä siihen sitten fyysiset, sosiaaliset, tai taloudelliset ongelmat ja puutteet. Kaikki olemme kuitenkin eläessämme yhteydessä mitä erilaisenpiin asioihin, mistä juontuneekin näyttelynpositiivisvivahteinen nimi.

Näyttelyssä olevat abstraktimmat teokset lähentyvät 1900-luvun koristetaiteita yksinkertaisineen toistuvine, mutta epäsymmetrisin kuvioineen. Kodin tekstiilit ovat innoittaneet taiteilijan työstämään reliefejä pöytälevyistä. Taiteilija pohtii teosten kautta kodin tematiikkaa, kuin vastavoimana, mitkä asiat saavat ihmisen tuntemaan olonsa kotoisaksi, kun kehitys kehittyy ja asiat ja esineet muuttavat alituisesti muotoaan.

Jaakko Lahti on valmistunut kuvataiteilijaksi 2014 Saimaan ammattikorkeakoulusta ja asuu, sekä työskentelee tällä hetkellä Lappeenrannassa.