Saako taiteeseen koskea? Voiko Bambi kakkia nakkeja? Onko lupa tuntea? Pomppulinna? Jotain mitä et osaisi odottaa? Miks ei!

Ainutlaatuinen näyttely, joka tarjoaa koko perheelle mahdollisuuden nauttia rohkeasti taiteesta. Taidenäyttely, joka tuo varmasti hymyn huulille.

Usein lapset haluavat tulla näyttelyihin ja nauttivat niistä, mutta aikuiset jänistävät ovella. Tämä ajatusmalli muuttuu, kun näyttely tarjoaakin tekemistä, joka johdattelee vanhempia suhtautumaan lapsiin taiteen vastaanottajina ja esteettisen kokemuksen asiantuntijoina. Ei kuitenkaan unohdeta aikuisia ja taiteellista laatua. Koko perheen taidenäyttely Miks ei! järjestetään Galleria Uuden Kipinän kaikissa tiloissa.

Näyttelyn taiteilijoina nähdään Merja Puustinen & Andy Best, Ihana Havo, Hydra, Miss Kompro ja Eeva Kaisa Jauhiainen. Syysloma viikolla on mahdollista osallistua myös ”Pimeästi Taidetta”- kierrokselle taskulampuilla. Päiväkoti ja kouluryhmille tarjotaan erikseen opastettuja näyttelykierroksia koko tapahtuman ajan. Tapahtuman järjestäjänä toimii Kauno ry.

Näyttely on normaalista poiketen auki tiistaisin ja perjantaisin jo klo 9.00 alkaen.

Kulma: Ville Räty, Post-Landscape

”Nämä ovat käteni, jotka ruokkivat minua ja jotka ojennan jälleen kohti tyhjyyttä.

Seison mieleni alavalla tasangolla, jota hallitsee järki. Tuijotan kalpeaa horisonttia, jota osittain peittää tiedostamattoman usva. Logiikan rautaiset rakennelmat kohoavat orgaanisesta floorasta, ainutkertaisuudesta. Kuulen matalan ja epäselvän kertojan äänen, mutta en saa otetta tarinasta. Se on oma ääneni, mutta säkeet häipyvät sateen ropinaan. Tunnen kasvoillani hienoisen raikkaan tuulen. Suussani sähköisen maun, nenässäni kostean tuoksun. Se on pyörremyrsky, joka saapuu järjen horisontin takaa hävittämään jokaisen rationaalisuuden rippeen joka tielleen sattuu. Tunne valtaa tilan, horisontti kaatuu, ja mieleni ajelehtii taas riekaleina aivoissani.” Ville Räty

Pohdin maalauksissani modernia maailmaa, urbaania maisemaa ja kansallismaisema käsitettä sekä omaa suhdettani niihin. Post-Landscape viittaa teollisen ja sota-ajan jälkeiseen muuttuvaan maisemaan. Maisema, joka vielä hetki sitten oli kuin kansallismaiseman kuvastosta, onkin muuttunut jälkiteolliseksi arkkimaisemaksi.

Kasvu ja laajentuminen etenevät valtavan nopealla tahdilla. Vasta, kun luonnonmaisemaan on ehtinyt tottua ja kotiutua, niin uudisrakennukset, puhelin- ja sähköverkot levittäytyvät jopa täysin asumattomille seuduille muuttaen näkymän jälleen etäiseksi ja oudoksi, luoden havainnoijalle ulkopuolisuuden kokemuksen. Samaan aikaan toisaalla valtavat rakennukset ja infrastruktuurit rapistuvat paikoilleen sodan, tarpeettomuuden tai homeongelmien alas ajamana.

Post-Landscape jatkaa näyttelyiden sarjaa, josta ensimmäinen ”Abandoned Structures” nähtiin Galleria Katariinan Studiossa Helsingissä 2013 ja ”Alone / Abandoned” tullaan näkemään Gallery ARTAG:ssa Helsingissä 2.3. -26.3.2017.

Asun ja työskentelen Helsingissä. Maalaan pääasiassa akryylillä. Käytän siveltimien ohella paljon erilaista ekspressiivistä painantaa. Pyrin saavuttamaan tilan, jossa en aio maalata, vaan maalaan, en yritä, vaan toimin!

Kenno: Maija Holma, Käänteinen alkemia

Aine ylitti olemattomuuden kynnyksen,
niin se loi itsensä,
se on Jumala.
Ehdoton. Täysi.
Sen tahto ja voima on samaa,
sen olemassaolo niin täydellistä,
ettei se voi tehdä mitään.
Ei muuttaa maailmaa,
itseään.

Tiina Kaila: Valon nälkä (WSOY 1986)

Työskentelyäni on aina johdatellut käsillä olevan materiaalin luonne. Löydetyistä erikoisista, itsessään kauniista vanerinja betoninpaloista olen viime aikoina siirtynyt käyttämään vielä helpommin löytyvää ainesta, sellaista johon tuntee lähinnä hukkuvansa. Materiaalinani on viime aikoina ollut A4-saaste sekä polypropeeni, tuttavallisemmin jauhelihalaatikkomuovi.
Kuva-aiheet tulevat puskista, luonnon ja kulttuurin rajapinnoilta, rakenteilla olevasta tai jo rappeutuvasta rakennetusta ympäristöstä. Kuvissani ei ole tärkeää ratkaiseva hetki, sommittelu tai edes aihe, ne ovat hajamielistä silmäilyä pientareille, materiaalia lopullista kuvaa varten, joka muodostuu aineen ja valokuvan yhteispelinä.

Suhtaudun aineellisten kappaleiden maalliseen vaellukseen lähes uskonnollisella hartaudella. Teen valintoja työssäni ennen kaikkea esteettisin perustein, mutta estetiikkaan kietoutuu myös aineellisen kappaleen historia ja sen vaelluksen nykyinen hetki. Toivoisin kauneuden ilmenevän teoksissani syvyytenä, jossa ei ole kyse ainoastaan aistillisesta mielihyvästä tai lohdusta, vaikka kyllä niistäkin. Materiaalit ja aiheet tarjoavat näkymiä myös suruun ja kosketukseen
teollisen maailman lainalaisuuksien kanssa.

Alkemistit yrittivät valmistaa arvottomista aineista arvokasta, kultaa. Käänteisessä alkemiassa aineet kulkevat pitkän tien esihistoriallisten metsien orgaanisesta aineesta fossiileiksi ja edelleen ihmisen käsittelyssä öljyksi ja muoviksi. Niistä tulee uhka koko elolliselle luonnolle, ja niistä tulee ihmisnäkökulmasta materiaalisen maailman pohjasakkaa.

Teokset ovat hopeagelatiinivedoksia. Erinäisten pohjustusvaiheiden jälkeen nestemäinen emulsio levitetään esineen pintaan pimiövalossa ja jähmetyttyään se käyttäytyy kuin tavallinen valokuvapaperi; se valotetaan suurennuskoneella negatiivista, kehitetään, kiinnitetään ja huuhdellaan.

Kymi: Tuomas Hallivuo, Melkein kaikki aiheet

Eräänä elokuisena aamuna pyöräillessäni työhuoneelle, sain ajatuksen tehdä maalauksia samalla periaatteella kuin olen aiemmin tehnyt pieniä tussipiirroksia, spontaanisti, ilman suunnitelmaa, antaen prosessin viedä. Ajoin ensin taidetarvikekauppaan josta ostin kuusi metriä valmiiksi pohjustettua kangasta ja mustan akryylivärin. Avasin työhuoneeni lattialle kangasrullasta metrin pituisen pätkän esiin ja aloitin maalaamisen pienellä siveltimellä. Jatkoin näin työskentelyä pätkissä, välillä leikaten kangasta pienemmäksi. Halusin maalausjäljen muistuttavan tussipiirroksiani, joten käytin paljon viivaa ikään kuin piirtäisin kuvaa. Nimesin teokset lopuksi Melkein kaikki aiheet I–IV. Seuraavana päivänä vielä lisäilin joihinkin kohtiin vaaleaa väriä sekä öljypastellia.

Kirnu: Raivoryhmä, Puuska

Lahteen luvassa yllättäviä puuskia

Lahteen etenee syyskuun lopussa voimakas puuska-alue. Raivoryhmä tuo uuden teoksensa
Puuskan Galleria Uuden Kipinän Kirnuun. Puuska on raivoisa ääni-installaatio. Se on Raivoryhmän tutkimus ja versio raivon äänistä, jotka ovat niin hiljaisia kuin räjähtäviäkin,
sanoja ja onomatopoeettista mölinää. Tuomme esiin kiukun kihinän, turhautuneen parun sekä huutavan ja jankkaavan epätoivon. Puuskittainen raivo ei kohdistu kehenkään eikä pyri
loukkaamaan. Se kertoo enemmän raivoajasta itsestään kuin raivon kohteesta.

Raivoryhmä on syksyllä 2014 perustettu taidekollektiivi, johon kuuluu viisi kuvataiteilijaa.
Näistä neljä toimii tällä hetkellä aktiivisesti ryhmässä. Olemme raivossa erittäin tosissamme,
mutta emme ota itseämme liian vakavasti. Meitä on siis syytä lähestyä huumorilla, sillä
teemme niin itsekin. Haluamme tuoda negatiiviset tunteet esiin ja tehdä niistä näkyvämpiä ja
sitä kautta hyväksytympiä, sillä kiellettyinä ja piilottelua vaativina ne tulevat esiin vasta
äärimmäisinä, väkivaltaisina ja tuhoavina.

Kulma: Anna Tahkola, Kuilu

Kuvataiteilija Anna Tahkolan (s. 1983) näyttely Kuilu esittää näkymiä maailman reunalta. Kuilu on maalauksissa kuvainnollinen ja konkreettinen: se on meri, joka erottaa ja uhkaa, raja ihmisten ja kulttuurien välillä. Se on kysymys olemassa olon mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta ihmisen ympärillä ja pään sisällä. Kuilu on maailman potentiaali loppua ja elämän velvollisuus kuolla. Se piirtyy auki kauniiseen maisemaan ja toisen kasvoihin. Se repeää tajuntaan kärsimyksen, väkivallan ja tuhon todellisuudessa. Kuilu on railo jatkuvuuden illuusiossa.

Näyttely esittää Tahkolan uusia maalauksia. Maalaussarja sai kimmokkeensa viime vuosien Välimeren veneturmista ja niihin liittyneestä inhimillisestä kauhun ja empatian kokemuksesta. Maailma on jatkanut horjumistaan tragediasta toiseen. Huoli ja voimattomuus kärsimyksen ja poliittisten voimalinjojen edessä tulee ulos turhautuneina jälkinä kankaalle.

Kuilu –näyttely Galleria Uusi Kipinässä Lahdessa on Anna Tahkolan kahdestoista yksityisnäyttely. Tahkola valmistui kuvataiteilijaksi Aalto-yliopiston kuvataiteen maisteriohjelmasta 2015. Hänen töitään on ollut nähtävillä myös monissa yhteisnäyttelyissä museoissa ja gallerioissa Suomessa, Berliinissä, Pietarissa, Tukholmassa, Tallinnassa ja Lissabonissa. Tällä hetkellä hän asuu ja työskentelee Mathildedalissa, Salossa.

Kenno: Eeva Kirilin-Helenius, Kasvikartasto

Taidegraafikko Eeva Kirilin-Helenius (s.1965) yhdistää uniikkia ja sarjaa
yhdistelmätekniikalla. Kasvikartasto-näyttelyn kuvasto pohjautuu 1800-luvun lopullapainettuun oppikirjaan (Luonnonopillinen kuvasto, 1081 kuvaa koulun ja kodin tarpeiksi (A.J.MELA – J.A.PALMEN, 1880) ja avaruuden tarkkailuun.

Galleria Uuden Kipinän näyttelyssä on esillä vuosina 2014-16 valmistuneita uusimpia sekatekniikkateoksia sekä grafiikkaa. Graaffisissa teoksissa tekniikkana on akvatinta,serigrafia, polymeerigravyyri, kopiografikka ja kuvansiirto useampina vedostuskerroksina. Sekateknisissä teoksissa yhdistyvät akryylimaalaus, esinekoosteet ja chine collee-tekniikka eri materiaaleille.

Teoksien tematiikka on liikkunut vuosia biologisen maailmankuvan tarkastelussa. Teokset käyvät edelleenkin vuoropuhelua luonnontapahtumien kiertokulussa, tutkien sen ympärillä tapahtuvaa luonnollista ja välttämätöntä muutosprosessia.

Kymi: Kirsi Karppinen, Maalauksia unesta ja hallinnasta

Nukkuminen ja unien näkeminen on kivaa. Niillä on jotain yhteistä maalaamisen kanssa. Välillä ahdistaa ja välillä siitä nauttii. Aina on tarina. Eikä kumpaakaan voi oikeasti hallita. Jotkut kuulemma voi ohjailla uniaan, tai siis, itseään unessa. Mä en voi. Mun unissa menen vaan autopilotilla ja ikäänkuin ratsastan jonkun roolin sisällä. Mä en voi hallita mun unia, mutta jos satun heräämään niin voin nukahtaa uudelleen ja jatkaa kesken jääneen unen ”katselemista”. Tai siis, ei se tietystikään ole oikeasti se sama uni. Se on vaan illuusio siitä vähäisestä hallinnasta. 

                                                                  –Kirsi Karppinen, ote päiväkirjasta 15.6.2016

Kirsi Karppinen pohtii öljyvärimaalauksissaan unennäkemisen ja maalaamisen välistä suhdetta. Karppinen on rakentanut runsaalla symboliikalla ladatut teoksensa kontrolloidusti ja harkiten vastapainona maalausprosessin aikana ilmeneville ennakoimattomille oivalluksille. Maalaus voi olla illuusio hallinnasta ja pyrkimys jäsentää sisäistä maailmaa. Viittaukset uniin ilmenevät teosten aihemaailmassa. Tilanteita rikkovat pienet absurdit elementit siirtävät teokset arkitodellisuuden tuolle puolelle.

Kirnu: Mia Rantavaara, Tallenteita

Tallenteita videoteos esittelee neljä henkilöä luoden heistä jokaisesta liikkuvan muotokuvan. Videoissa henkilö esitellään kaunistelematta, juuri sellaisena kuin hän on. Toisin kuin perinteisissä muotokuvissa, Tallenteita teoksessa tuodaan esille ihmisen pienet yksityiskohdat, kuten epäonnistunut itserusketus tai mustelmat ja painaumat iholla. Videokuva koostuu lähikuvista, piirtäen katsojalle teoksessa esiintyvien henkilöiden ääriviivoja.

Tallenteita on jatkuva sarja muotokuvia, jonka tarkoituksena on tutustua ihmiseen pelkkää ulkomuotoa syvemmin.

Mia Rantavaara on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hän toimii tällä hetkellä pääosin videotaiteen parissa.

Näyttelyä tukee: Taiteen edistämiskeskus, Pirkanmaan taidetoimikunta

Kulma: Jukka Suhonen, Ihmisillä ei ole siipiä- people have no fucking wings

Olen Joensuulainen 53v. kuvataiteilija. Opiskelin taidetta kolme vuotta vuosina 1985- 88 Kankaanpään taidekoulussa, jonka jälkeen siirryin takaisin kotipaikkakunnalleni taidemaalarin koulutuksen saaneena. Taiteilijan työn ohella olen toiminut myös tuntiopettajana Joensuussa Pekkalan Lasten- ja Nuorten kuvataidekoulussa sekä Joensuun seudun kansalaisopistossa vuoteen 2008 saakka. Saman vuonna aloitin virkatyön Joensuun taidemuseossa, jossa toimin edelleen.

Olen tehnyt taidetta monin eri tekniikoin vuosien varrella. Taidekoulun jälkeen hylkäsin maalaamisen muutamaksi vuodeksi. Kolmiulotteinen ilmaisu ja käsillä rakentelu erilaisin materiaalein kiinnostivat maalaamista enemmän. Kunnes sitten 1990-luvun puolessa välin palasin takaisin maalaamaan saadessani idean, jota mielestäni ei voinut muuten kuin kaksiulotteisena maalauksena toteuttaa. Syntyi moniosainen maalaussarja nimeltään ”Kuvia yhteiskuntaruumiista”, jossa lopulta oli 22kpl öljyvärein maalattuja teoksia.

Kuitenkin erilaisten tekniikoiden ja kokeilujen rinnalla on ollut aina piirtäminen eli viivan vetäminen. Yksinkertaista mutta aina niin ihmeenkaltaista piirroksen onnistuessa. Olenkin joskus todennut olevani ennen muuta piirtäjä kuin maalari tai veistäjä. Myös uusimmissa maalauksissani värien sekä muotojen ohella
kokonaisvaikutelmaa ja jännitettä kuvapinnalla ovat luomassa viivat.

Yksityisnäyttelyni Kauno ry:n ylläpitämässä Galleria Uuden Kipinän Kulma- tilassa on installaation omainen kokonaisuus, joka koostuu aiemmin maalatuista akryylimaalauksista, tussipiirroksista sekä veistoksen kaltaisista rakennelmista. Ripustusvaiheessa olen myös maalannut suoraan seinään nopeita tajunnanvirran tuottamia mielleyhtymiä.

Armas Hurstia lainatakseni teosteni teemat liikkuvat ihmisen kärsimyksessä, ihmissuhteissa, sodassa ja kuolemassa. Tämän lisäksi viime vuosien uutisten sisältämä viesti äärioikeiston ja jopa fasismin noususta Eurooppalaisessa todellisuudessa taas lähes salonkikelpoiseksi huolestuttaa, unohtamatta muidenkaan äärijärjestöjen epäinhimillistä toimintaa usein viattomia ihmisiä kohtaan.

Kenno: Marja Mali, Mielleyhtymiä

Olen edellisissä näyttelyissäni pohtinut asioita, jotka ovat osaltaan olleet vaikuttamassa oman minäkuvani kehittymiseen. Niitä ovat olleet mm. perimä, syntymäni kotimaisemat, asuinympäristöt yms.

Tässä näyttelyssä lähestyn samaa teemaa erilaisten mielikuvien pohjalta. Kadulla kulkiessani saattaa ohikulkevan henkilön tuoksu herättää etäisen muistikuvan joskus muinoin tapaamastani henkilöstä.  Tuoksu yhdistää minut omaan menneisyyteeni. Myös katsellessani ihmisiä, miehiä tai naisia, saatan pohtia heidän elämäänsä vaikuttavia henkilöitä. Joku kantaa huolta leskeksi jääneestä äidistään, joku on ylpeä tyttärestään, ”pikku prinsessasta” ja jollakin saattaa elämän arkea häiritä perheeseen kuulumattomat henkilöt. Näyttelyn töihini olen yhdistänyt nämä kaksi mielleyhtymää.

Kymi: Anniina Vainionpää, Salaisuus

” Me tanssimme piiritanssia ja oletamme,
mutta salaisuus istuu keskellä ja tietää ”

                                            Robert Frost

Kudoin salaisuuksista verkon. Tahdoin pyydystää totuuden mutta totuus muuntuikin tarinoiksi. Syntyykö totuus tarinoista? Totuuksia lienee yhtä monta kuin tulkitsijaa.

Teokset ovat grafiikkaa vuosilta 2015- 2016.
Olen 37-vuotias Riihimäkeläinen kuvataiteilija ja taidegraafikko. Työskentelen Turengissa Harvialan kartanon entisessä autotallirakennuksessa. Olen tehnyt pääasiassa puupiirroksia ja monotypioita vuodesta 2004. Käytän puupiirroksissani yleensä reduktio- eli poistomenetelmää ja teen pieniä sarjoja, joiden vedokset ovat usein keskenään erilaisia.

Taidegrafiikassa minua kiehtoo se, että teos valmistuu lukuisten eri vaiheiden kautta laatalta paperille tai muulle pinnalle. Painaminen eli värin litistyminen, leviäminen ja imeytyminen sekä työn kääntyminen peilikuvaksi ovat työskentelyni keskiössä kiinnostavien värisommitelmien lisäksi. Vedostan työni käsin hiertämällä ja se on minulle sekä työvaihe vedossarjan tekoprosessissa että tärkeä keino taivuttaa väri ja kaiverrusjälki tahtooni.

Kirnu: Lila Vainikka, Maalauksia

Maalauksia – on Lahden Taideinstituutista 2015 valmistuneen kuvataiteilija Lila Vainikan ensimmäinen yksityisnäyttely. Näyttelyssä on esillä viimeisimpiä öljyvärimaalauksia. Teosten koot vaihtelevat 20 x 20 cm ja 190 x 190 cm välillä.

Opiskeluaikana työskentelin enimmäkseen piirtäen ja käytin paljon viivaa myös maalatessani. Valmistumisvuonna koin tarpeelliseksi lähestyä kuvan tekemistä täysin vastakkaisesta suunnasta ja luovuin viivasta. Vähitellen aloin karsia esittäviä elementtejä ja häivyttää viivaa tai sitä mitä siitä oli jäljellä. Halusin häivyttää myös pintoja erottavat rajat.

Esillä olevissa teoksissa olennaista ovat valo ja pimeys, jotka sykkivät ikään kuin sumun takaa, toinen vetäen syvemmälle ja toinen tullen katsojaa kohti. Pyrin luomaan eräänlaisen aineettoman tilan, jossa katsojalle tarjoutuu mahdollisuus puhtaaseen läsnäoloon maalauksen äärellä.

Kulma: Päivi Allonen, Valtapeli

Vantaalainen kuvataiteilija Päivi Allonen tutkii kuvataiteessaan ryhmien sisäistä vallankäyttöä sekä yksilön tarvetta ryhmäytymiseen. Häntä kiinnostaa yhteiskunnallinen liikehdintä, käsitteellisyys ja ajankuva. Sosiaalipsykologiassa on tutkittu laajalti ryhmäpaineen vaikutusta. Enemmistö taipuu auktoriteetin ja joukon edessä jopa omia arvojaan vastaan. Itsenäisesti toimivat ovat poikkeusyksilöitä.

Yhteistoiminnalla voidaan tehokkaasti sulkea toisia yksilöitä tai ryhmiä ulkopuolelle. Vallankäytön yhtenä piirteenä onkin liittoutumien luominen ja vain tiettyjen ihmisten kutsuminen mukaan niihin. Myös yksi tehokkaimmista kiusaamisen muodoista on joukosta poissulkeminen tai sillä uhkailu.

Päivi Allosen Valtapeli -näyttelyssä vallalla pelataan niin yritysmaailman ja poliittisten päättäjien keskuudessa, kuin ystävyys- ja parisuhteessakin.  Erityisen ajankohtaiseksi teeman nostaa tämän hetkinen yhteiskunnallinen tilanne Euroopassa. Hetki sitten oli hyvin lähellä, että Itävaltaan olisi valittu ensimmäisenä EU:ssa äärioikeistolaisen presidentti.

Kenno: Kari Pyykönen, Metanoia

Täytettyäni 49 vuotta elämäni muuttui. Keski-iän eksistentiaalisen kriisin aiheuttama
stressi toi mukanaan unettomuuden – minulle, joka olin aina nukkunut kuin tukki.
Ihmettelen muuten, että 50-vuotiasta sanotaan keski-ikäiseksi, vaikka suomalaisen miehen
odotettavissa oleva elinikä on pohjoismaiden lyhin, noin 77,5 vuotta. Levon katkonaisuus
sai aikaan sen, että muistin uneni aamulla herättyäni. Tätä tapahtui aiemmin vain harvoin,
jos koskaan. Aamuöisin tiedostumattomasta alkoi työntyä sellaisia freskoja tajuntaani, että
pyörrytti. Ymmärsin, että ilmiö liittyi elämäntilanteeseeni ja että se pitäisi hyödyntää
jotenkin.
Metanoia on psykologinen termi, jonka alkuperä on kreikankielessä (metá – tuolla puolen ja
noeō – ymmärrys, mieli). Sana tarkoittaa perustavaa laatua olevaa muutosta ihmisen
persoonassa ja psyykessä, joka liitetään usein keski-iän kriisiin tai psyyken murtumiseen1.
Psykiatri Carl Gustav Jungin mukaan termi kuvaa myös mielen itseparantavaa prosessia ja
sisältää siten positiivisia konnotaatioita. Metanoia voi tarkoittaa henkilön psyyken
heilahdusta persoonasta kohti varjoa. Varjo on toinen jungilainen käsite, joka tarkoittaa
persoonallisuuden tiedostumatonta osaa, jossa tiedostava ego ei tunnista itseään. Varjo
sisältää negaation, koska tiedostumattomaan suljetaan itsestä puolia, jotka ovat
epämiellyttäviä. Varjo on Jungin mukaan intuitiivinen ja irrationaalinen ja sen sisältämä
negaatio reflektoituu helposti ulkopuolisiin, joissa nähdään ominaisuuksia, joista ei itsessä
pidetä2.
Stuart Hall kirjoittaa artikkelissaan ”Looking and subjectivity”, että näkeminen ja
katsominen ovat kulttuurisesti rakentuneita toimintoja, ne koostuvat diskursseista ja
representaatioiden malleista, jotka käyttävät visuaalista kieltä sitomaan merkityksiä
paikoilleen. Kuva on merkki, kuten kirjain tai sana. Kuvien vaikutukset eivät kuitenkaan
synny ainoastaan sanallisesti, vaan myös tiedostumattomalla psyykkisellä ja symbolisella
tasolla. Tässä suhteessa kuvat eroavat kielellisistä merkeistä. Kuvat vaikuttavat nopeasti ja
välittömästi, vaikka niiden ilmimerkitys saattaa jäädä hämäräksi tai epämääräiseksi. Kuvat
sisältävätkin sivumerkityksiä paljon laajemmalta symboliselta ja arkaaiselta alueelta kuin
rationaalisen ajattelun kenttä. Psykoanalyysistä vaikuttuneet tutkijat ja tekijät ovatkin
kiinnostuneita kuvien subjektiivisista, psyykkisistä ja tiedostumattomista vaikutuksista,
sekä katsomistapahtuman vaikutuksesta subjektin muodostumiseen.

Kari Pyykönen on valokuvataiteilija, kouluttaja ja tutkija. Hän on opettanut valokuvausta mm. Aalto-yliopiston Taiteidenja suunnittelun korkeakoulussa, Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa ja Lahden ammattikorkeakoulun
Muotoiluinstituutissa. Pyykönen tekee muotokuvaan liittyvää väitöstutkimusta Aalto-yliopiston Median laitoksella. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä.

Kymi: Marko Ikävalko, Perpetual Motion

Näyttely koostuu Ikävalkon taideopintojen aikana tekemistä kivilitografioista. Teokset ovat visuaaliselta ilmeeltään monokromaattisia ja hyvin yksityiskohtaisia. Piirustuksissa pääosassa ovat viivan sijaan pinnat ja kontrastit.

Näyttelyn teokset ammentavat teemallisesti ihmismielestä sekä luonnosta, varsinkin liikkuvasta vedestä. Mukana on kuitenkin myös vahvasti surrealistisia sekä abstrakteja elementtejä. Näyttelyn nimi Perpetual Motion – Ikuinen Liike – viittaa yhtälailla ajatusten loppumattomaan virtaan kuin myös luonnollisten vesimassojen jatkuvaan liikkeeseen. Visuaalisesti teokset ovat sisäisen maailman ja ulkoisen todellisuuden kohtaamisia; yrityksiä kuvata asioita jotka ovat
olemassa käsitetasolla. Näyttelyn kuvat ovat metaforia ajatuksen juoksusta, alitajunnasta ja erilaisista mielentiloista.

Ikävalko valmistui Saimaan Ammattikorkeakoulusta vuoden 2015 lopulla.
Taidegrafiikan lisäksi hän tekee piirustuksia. Ikävalkon töitä on ollut esillä mm.
Etelä-Karjalan alueella, Ruotsissa, Ranskassa sekä Yhdysvalloissa.

Kirnu: Riikka Jokiaho, Kehdossa yön

Riikka Jokiaho on tehnyt taidetta monipuolisesti, muun muassa performansseja, installaatioita ja videoita. Viimeiset seitsemän vuotta hän on pelkästään maalannut.

Riikka Jokiahon maalaukset ovat sisäisiä kuvia, joiden muoto- ja värimaailmaan havainnot myös todellisista ilmiöistä luonnossa ja ympäristössä päätyvät. Maalaaminen itsessään on maalausten varsinainen aihe. Jokiaho käsittää maalauksen enemmänkin prosesseina ja tekona, tapahtumana, kuin esineenä tai jotakin esittävänä. Maalausten värimaailmassa tapahtui muutos 2015, läheisen kuolema toi maalauksiin tummat sävyt itsestään, hakematta. Näiden uusimpien maalausten väri ja muotomaailma on intuitiivinen ja alitajuinen, ikään kuin ne olisi poimittu unesta, jossa unennäkijä muistaa unen elementit, mutta ei täysin ymmärrä näkemäänsä.

Kirnussa esillä olevat työt ovat kaikki öljyvärimaalauksia kankaalle.

Riikka Jokiaho on alkuaan eteläsavolainen kuvataiteilija. Hän asuu ja työskentelee Lapissa Kolarissa.

Kulma: Ida Ni, Facing Insecurity

Prologi

”Valkoisessa hangessa loistaa värikkäitä pilkkuja. Punainen muistuttaa paksuudeltaan melkein tuoretta verta. Kusi on sulattanut kiteytyneen veden ympäriltään. Maisema siintää kauas kirkkaana, ja vaikka aurinko ei paistaisi, se häikäisee ja turruttaa värinäön. Kontrastit katoavat hetkeksi ja on vaikea nähdä selvästi. Hangella tahra on silmiinpistävä.

Jalkojeni alla sointi on uusi, ja jos kävelisit täällä paljain jaloin, ne muuttuisivat pian polttavan sinisiksi. Pelkkä huivi ei riitä, sillä kylmä puree ytimeen asti. Mutta ytimessä sykkii aivan toisenlainen mielenmaisema. Miten takoa tämä uusi ja outo hiljaisuus dna-ketjuni jatkoksi?
Ei, ei se ollut tarkoitettu tänne tähän maisemaan. Olla kuin huutomerkki.
Hangella tahra on silmiinpistävä.

Jos vain kerron sinulle mistä olen kotoisin, sinun kulmakarvasi kohoavat kauhistuksesta kaarelle, etkä näe enää minua. Nimeäni et saa oikein kolmannellakaan kerralla, ja seuraavan kerran jos tapaisimme et enää muista kuka olin. Muistat kyllä mistä, mutta kuka Minä olin et tiennyt ensinkään, etkä kysynyt. Sinulle riittivät vain koordinaatit kartalla, ja olit muka lukenut minut.”

Valokuvataideprojekti Facing Insecurity
Omat kokemukseni siirtolaisuudesta saivat minut aloittamaan valokuvaprojektin Facing Insecurity. Asuin useamman vuoden Etelä-Afrikassa.

Siirtolaisuus edustaa minulle paikaltaan siirtymistä, löytämistä, jättämistä, etsimistä ja riskinottoa, mutta ennenkaikkea rohkeutta. Maahanmuuttajan identiteetti rakentuu uudelleen suhteessa toisiin ihmisiin ja uuteen ympäristöönsä. Siirtolaisen koti monentuu, mutta entiset suhteet jäävät elämään. Niiden rinnalle syntyy uusia suhteita ja identiteettejä, jotka takaavat sopeutumisen ja pärjäämisen uudessa ympäristössä.
Nykyaikana yhteydenpito muualla asuviin sukulaisiin ja ystäviin on mahdollista. Tämä helpottaa koti-ikävää ja oman synnyinkulttuurin säilymistä. Kun olen keskustellut projektiin osallistuineiden henkilöiden kanssa he painottavat kulttuurinsa ydintä: perhettä. Perhe jakaa tietoa ja tietämystä seuraaville polville maasta, josta ollaan lähtöisin. Useamman sukupolven päähän kantaa oma kulttuuritausta ja ketju, josta ei ole tarvetta irtautua.

Kenno: Bridget Allaire, The Abyss Of Brids

Maalaukseni ilmaisevat kuinka musiikki ja maalaustaide ovat koskettaneet elämääni. Olen ollut muusikko yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja tämä kokemus on jättänyt pysyvän jäljen tapaani ilmaista itseäni maalaamalla.

Näiden teosten inspiraationa on ollut musiikki, erityisesti Olivier Messiaenin ”Aikojen Lopun Kvartetto” ja Matthew Whittallin ”The Return of the Light” (Valon paluu). Aikojen Lopun Kvarteton lähtökohtana on ollut Raamatun ilmestyskirja. Tämän teoksen kolmas osa, ”Abime des Oiseaux” (Lintujen Tuonela) on aina ollut minulle merkittävin ja läheisin. Se esitettiin ensimmäisen kerran toisen maailmansodan aikaisella sotavankileirillä, jossa Messiaen oli vangittuna.

Messiaenin sanoin:

”Ajan loppu, sen surullisuus ja väsymys. Linnut ovat ajan vastakohta; ne ilmaisevat

kaipuutamme valoon, tähtiin, sateenkaariin ja riemullisiin lauluihin.”

 ”The Return of the Light” on hiljattain kantaesitetty teos kuorolle ja orkesterille. Sen esittivät Tapiola Sinfonietta ja Helsingin Kamarikuoro. Se on ohjelmallinen teos, lähtökohtanaan arktisen alueen tutkimusmatkailijan Julius von Payerin teksti, jossa hän kuvaa auringonnousua pitkän valottoman talven jälkeen. Minulla oli ilo olla mukana soittamassa tämän teoksen ensiesityksessä ja koin välittömästi syvää yhteyttä sen sointimaailmaan.

Näiden teosten tavattoman kauneuden lisäksi myös niihin liittyvät käsitteet olivat minulle inspiroivia.

Minulle aika ilmenee valon muutoksena luonnossa. Aika on lahja ihmiskunnalle. Se avaa katkeransuloisesti tietoisuutemme ymmärtämään maailmamme kauneuden ja hetkellisyyden.

Seistessämme syvimmässä pimeydessä kuulemme edelleen lintujen laulun. Ne lupaavat meille auringonnousun.

Kenno: Matti Pellinen, Lakanan alla

Galleria Uudessa Kipinässä (Kymi- näyttelytilassa) on esillä lahtelaisen kuvataiteilijan Matti Pellisen tekemiä ihmisen kokoisia reliefi kipsiveistoksia. Teokset esittävät lakanan verhoamia ihmishahmoja. Lakanoiden alla onkin ollut läsnä oikea ihmiskeho: Pellinen on käyttänyt itseään sekä muutamaa ystäväänsä mallina.

Teosten pääteemana ovat laskokset, joita on kuvattu taidehistoriassa niin maalaus- kuin veistostaiteessa.

Kirnu: Ville Lehtinen ja Reetta Harmaala, maalauksia ja linokaiverruksia

Galleria Uuden Kipinän Kirnussa avautuu keskiviikkona 6.7.2016 Ville Lehtisen ja Reetta Harmaalan yhteisnäyttely joka sisältää öljyvärimaalauksia sekä linokaiverruksia. Lehtinen ja Harmaala ovat valmistuneet kuvataiteilijoiksi Saimaan ammattikorkeakoulusta ja he molemmat asuvat ja työskentelevät Imatralla.

Lehtinen maalaa pääasiassa öljyväreillä mutta hän käyttää toisinaan myös spraymaaleja tehokeinona. Maalausten aiheina ovat usein eläimet ja rakennukset joihin hän yhdistää abstrakteja elementtejä. Häntä kiinnostaa maalatessa esitettävän kohteen yksinkertaistaminen ja se kuinka pitkälle yksityiskohtia voi poistaa jotta se pysyy vielä itselle ja katsojalle mielenkiintoisena.

Harmaala haluaa töillään kertoa tarinoita ja luoda uusia maailmoja. Aiheet tulevat joko valmiista tarinoista ja myyteistä, kuten Kalevalasta tai omista tarinoista. Omiin tarinoihin hän saa aiheita luonnosta, unista, uskomuksista ja kokemuksista. Vaikka hänen töiden pohjana onkin aina jokin valmis tarina, saattaa katsojan tarina olla aivan toinen kuin hänen. Hän toteuttaa työnsä monivärisinä linokaiverruksina ja käyttää mielellään voimakkaita värejä.

Kulma: Nelli Penna, Valaisemat

”Valaisemat” näyttelyn maalausten taustalla on keräämäni kokemuspohjainen materiaali ajalta, jolloin työskentelin kuvataiteilijana perhetyössä. Perhetyö on eheyttävää ja ennalta ehkäisevää lastensuojelutyötä johon minulla oli ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua kuvataiteilijan roolissa Tukeva porras hankkeen kautta Lahdessa Nikkilän perhepalvelukeskuksessa yhteensä seitsemän kuukauden ajan. Ajatuksena oli tuoda maalausten kautta näkyväksi ja prosessoida edellä mainitun työjakson herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Maalaukseni ovat usein monikerroksisia ja niihin sekoittuu vahvasti myös oma subjektiivinen kokemukseni maailmasta ja aiheista joita niiden kautta pyrin käsittelemään. Uskonkin että kollektiivisesti ihmisinä pohdiskelemme ja painiskelemme samankaltaisten kysymysten ääressä kuten yksinäisyys, ympäröivän maailman ja olemassaolon pohdinnat, rakkaus, luopuminen, eheytyminen, ilo, suru…

Näyttelyn nimi ”Valaisemat” viitaa myös valoon joka on keskeisessä roolissa maalauksissani. Maalausten valo tekee ”paljaalta silmältä” piilotettuja asioita näkyväksi. Maalaukset täyttyvät tunteista ja tuntemuksista, eivätkä niinkään pohjaudu puhtaaseen näköhavaintoon. Maalaukseni syntyvät osin hyvin intuitiivisesti ja pyrin maalatessani olemaan mahdollisimman avoin kaikelle mitä maalausprosessin aikana kankaalle putkahtaa. Visuaalisena lähtökohtana käytän maisemallista taikka tilallista näkymää joka usein on valikoitunut omasta elinympäristöstäni. Tämä neutraali mutta tuttu aihelma antaa mielestäni hyvin tilaa asioiden tulla näkyväksi ja prosessoitavaksi kankaalle.

Kenno: Leena Holmström, Silitän hiuksiani

KILTIN TYTÖN KAPINA ELI KUINKA RAKENTAA VALOKUVIA MUISTOISTA?
Leena Holmström teki kuvataiteilijan amk-tutkintoa varten valokuvaprojektin Silitänhiuksiani. Hän aloitti projektin kuvilla, joissa peitti kasvonsa omilla hiuksillaan. Näillä kuvilla oli tarkoitus kuvata negatiivisia tunnemuistoja, jotka tuntuivat olevan myös kehollisia. Hän alkoi tietoisesti käyttämään omaa kehoaan ilmaistaakseen noita muistoja.
Hän ikään kuin lavasti lapsuuden kokemuksia. Kehon kielen tarkkailuun ohjasi ensin valokuvataiteilija Christelle Mas, mutta näyttelyä koostaessaan hän löysi lähtökohdakseen
myös Leila Simosen kirjan Kiltin tytön kapina. Siitä löytyi myös keskeinen kehon muisti -ajatus. Nämä käsitteet tarjosivat myös yhteyden aikamme naisen asemaan.

Leena Holmström tuli valokuvan piiriin kuvankäsittelyn kautta. Kuvaamisen myötä valokuvan dokumentaarisuus ja vahva yhteys todellisuuteen alkoi kiinnostaa häntä.
Kuvankäsittelyssä hän haluaa aina muistaa sen. Lavastaminen ja kuvankäsittely antavat kuitenkin työkaluja, joilla ylittää mm. nykyhetki ja yhdistää erilaisia tasoja. Se mahdollistaamyös vertauskuvien eli metaforien luomista.
Silitän hiuksiani on suora lavastettu valokuva. Kuvan ilmaisemaan tunneilmastoon viittaa silitän-verbin kaksoismerkitys. Makeannälkä -kuva taas on perustaltaan kuvankäsittelyllä luotu vertauskuva: sokeripaloista luodulla palkintopallilla kumartava nainen on yhtäaikaa voittaja ja häviäjä. Makeannälkä viittaa laajasti ottaen mielihyväkeskeiseen ajatteluun, suorittamiseen ja kilpailuun. Rajatila ja Sopetuminen ovat kuvia joissanainen suorastaan elimellisesti yhdistyy esineeseen, luonteeltaan passiiviseen tuoliin.
Kolmas kuvien sisältöä aukaiseva piirre on kuvien nimeäminen ja ylipäänsä kuvien ympäristö ja muut visuaaliset yhteydet. Melkein madonna -kuvassa yhdistyvät poikkeuksellisesti omat kasvot, ikoneista tuttu jumalanäidin pään asento ja nimeämisen kautta poptähti Madonna. Kuvasta ”puuttuva” lapsi tuo esiin myös henkilökohtaisen tason.

Leena Holmström näkee, että Silitän hiuksiani -projekti oli myös kasvuprosessi, jonka sysäsi alkuun isän sairastuminen ja menehtyminen. Näyttelyssä on myös triptyykki,
joka esittelee tämän kasvun prosessina. Siihen sisältyvät kuvat ovat Torso, Tuulessa ja Uusi maa. Sarjan kuvat on sijoitettu Perämeren maannousemarannan kalliolle.

Symbolinen ja konkreettinen syntyvä uusi maa on myös näyttelyyn liitettyjen runojen tematiikkaa. Runot ovat Leena Holmströmin miehen, Lassi Kalleisen, kirjoittamia. Ne
liittyvät näyttelyn kuviin ja luovat kuvan ja tekstin vuorovaikutteista yhtestilaa, jossa
tekstit ja kuvat aukeavat toisiinsa.

elävä kivi
Elävin meri on Pohjolassa, missä vuoret eivät ole
pysähtyneet. Nostavat huippujaan maan alta.
Täällä poimut syntyvät. Rannat vaihtuvat. Missä

Sää ei seiso viittä päivää enempää. Rannan kuuset
kuin karvarivi, harmaalepät verenpunaiset, pajut
köyhiä, lehtiä täynnä. Ruo´ot repivät rantoja.

Tiedän paikan, Kallionokan, missä vuori nousee
kuin kieli merestä. Käyn täällä naiseni kanssa,
kallion suurella suonella. Me olemme uusia.

Kuvassa hän seisoo torsona kultasuonella. Toisessa
pää on tulessa. Kolmannessa hän nousee kallion
kieltä merestä. Kuva poistetaan näyttelystä.

Runo Lassi Kalleinen

Kymi: Elisa Rovamo, KASVOKKAIN EN FACE

Maalaukseni pyytävät pohtimaan, kuinka näemme toiset ihmiset. Näemmekö heidät? Ketä pelkäämme, keneen luotamme? Keihin samaistumme? Keitä me emme näe tai
halua nähdä? Ketkä ovat näkymättömiä ja miksi?

Maalaan fiktiivisiä henkilöhahmoja, jotka elävät tietyn ajan ja paikan ulkopuolella. Teokseni ovat muistin, mielikuvituksen ja alitajunnan suodattamia ehdotuksia ihmisiksi, nähtyyn etäisesti pohjautuvia mielikuva -muotokuvia, lähtökohtana kohtaamani ihmiset reaalimaailmassa ja mediassa.

Lajityyppini on henkilökuva ja näin maalaukseni liittyvät klassisen muotokuvan perinteeseen. Teoksissani etsin kuitenkin tuoretta näkökulmaa. Tarkasti identifioitavan henkilön kuvan sijasta tavoittelen yleisempiä teemoja ja sisältöjä. Fiktiivinen hahmo on pelkistetty, taustan yksinkertaisuus ja vähäiset yksityiskohdat korostavat ajattomuutta ja paikattomuutta tuoden etualalle ihmisen sinänsä. Maalaukseni ovat siten avoimia katsojan omille mielikuville ja tulkinnoille.

Nostan maalauksissani esille kysymyksiä identiteetistä ja hyväksytyksi tulemisesta. Tutkin ihmisten perimmäistä samankaltaisuutta ulkoisista eroavaisuuksista huolimatta. Pyrin tuomaan näkyväksi ihmisen ainutkertaisuutta ja näyttämään arvokkuuden, joka asuu jokaisessa ihmisessä.

en face (ransk.= vastapäätä) muotokuvamaalauksessa suoraan edestä kuvattu hahmo.

Kirnu: Minttu Saarinen ja Minna Salonen, Kehitys vaatii vapautta

Näyttelyn teokset pohtivat vapautta ja sen tarvetta kahden taiteilijan näkökulmasta. Ihminen tarvitsee vapautta kehittyäkseen yksilönä ja yhteiskunnan osana, työssään ja omassa itsessään. Ihmisen tulee olla vapaa työskentelemään, kokeilemaan ja oppimaan. Vapauden määritelmä on sidottu kulttuuriin ja uskomuksiin, eikä se ole koskaan yksiselitteinen. Taiteilijalle vapaus on elinehto. On saatava tehdä työtä, jotta voi kehittyä. On oltava riippumaton, vapaa, työskentelyn laadun ja tuloksen saavuttamiseksi. Prosessi, ilman häiriöitä ja ulkopuolisia vaatimuksia, mahdollistaa uusien näkökulmien ja parhaan lopputuloksen eli kehityksen, uuden, idean.

Saarisen teokset ovat lähtöisin ajatuksista ja tuntemuksista, jotka koskettavat usein henkisen ja fyysisen maailman rajapintaa. Teoksissa on esillä muovinen, keinotekoinen todellisuus sulautuneena ajatus- ja unimaailmaan. Saarinen pohtii vapautta henkilökohtaisella, itsen kehitystä edesauttavalla tasolla.

Salosen näyttelyssä olevat teokset ovat pääosin maalauksen ja maalattujen kankaiden kollaasimaisia yhdistelmiä. Vapaus -teema näyttäytyy teoksissa sekä omakohtaisina ajatuksina siitä, mitä vapaus hänelle itselleen merkitsee ja laajempina pohdintoina siitä, mitkä kaikki asiat rajoittavat yksilön ja yhteiskunnan vapautta tänä päivänä.

Kulma: Ponnistusryhmä, Suuri kissataulunäyttely

Kissataulut nousivat esiin taiteen aiheena, kun muutama vuosi sitten kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen kertoi HS:n haastattelussa pitävänsä kissatauluista. Kommentti herätti värikästä keskustelua kissataiteesta ja sen merkityksestä ja asemasta nykytaiteessa. Tällöin Ponnistus-ryhmän taiteilijat päättivät, että eivät nyrpistele eivätkä lyttää kissataulujen ystäviä vaan lähtevät työskentelemään jokainen teeman ympärille. Suuressa kissataulunäyttelyssä teosten tekniikat, materiaalit ja lähestymistavat vaihtelevat.
Luvassa on siis monipuolinen kattaus erilaisia näkemyksiä aiheesta.

Näyttelyn ensiesiintyminen oli Galleria 3h+k:ssa Porissa tämän vuoden huhtikuussa ja mahdollisesti Suuri kissataulunäyttely jatkaa kulkuaan vielä muuallakin suomessa.

Näyttelyyn osallistuvat kuvataiteilijat ovat:
Tonja Goldblatt, Anu Halmesmaa, Minnamaria Nurmi Susanna Peijari, Nunnu Roselli, Nea Silavuori, Timo Takala sekä Sanna Vainionpää.

Ponnistus-ryhmä on avoin taideyhteisö, joka on perustettu vuonna 2007 edistämään, toteuttamaan ja tuomaan esille Turun seudun aktiivisten kuvataiteilijoiden ideoita ja projekteja ympäri suomea.

Kenno: Akseli Valmunen, 3Hz-300GHz

Lahden valokuvataide ry.n kutsunäyttely

3Hz – 300GHz on dokumentaarinen projekti, joka pureutuu sähköyliherkkien elämään valokuvan kautta. Näyttely sisältää valokuvia ja Tarja Heleniuksen kirjoittamat tarinat sähköyliherkkyydestä.

Ihmiset ovat tottuneet luonnonmukaiseen säteilyyn – sitä on kaikkialla, myös meissä itsessämme. Esimerkiksi aivotoimintamme perustuu pieniin sähköimpulsseihin. Nykyään kaikkialla läsnäolevat langattomat verkot ovat kuitenkin ihmiskeholle verrattain uusi asia. Niiden myötä elinympäristömme säteilee enemmän kuin koskaan aiemmin. Tässä mittakaavassa ilmiö on ollut läsnä vasta vähän aikaa ja kokoaikaisen säteilyn vaikutuksia ei olla kyetty selvittämään kokonaisvaltaisesti, vaikka aiheesta onkin laajasti tutkimusta.
Osa ihmisistä tuntee ympärillä olevan säteilyn ruumiissaan. Tällaisia ihmisiä kutsutaan sähköyliherkiksi. Osa heistä on niin yliherkkiä, että jo pelkkien sähkölaitteiden läsnäolo tuottaa tuskaa. Lääketiede ei myönnä sähköyliherkkyydelle diagnoosia, vaan se tulkitaan psykosomaattiseksi häiriöksi.

Kuvattavien henkilöiden sähköyliherkkyys on asettanut projektille mielenkiintoisia reunaehtoja: kuvauksissa ei ole voinut kantaa mukana täysin sähköriippuvaisia laitteita. Projekti onkin toteutettu filmikameroilla, joissa pienet paristot eivät luo ympärilleen voimakasta magneettikenttää. Työskentely on ollut hidasta, sillä pelkkä yhteydenpito kuvattaviin on tapahtunut pääosin kirjeitse.

Akseli aloitti hankkeen keväällä 2014 ja hän on työskennellyt sen parissa vuoden 2015 loppuun saakka. Kuvasarja palkittiin Kuvajournalismi 2015 -kilpailussa vuoden haastaja -sarjan voittajana.
Akseli Valmunen (s. 1987) on kevään 2016 aikana Lahden muotoilu- ja taideinstituutista valmistuva valokuvaaja. Hän jatkaa opintojaan maisteri -ohjelmassa Aalto -yliopistolla syksyllä 2016. Hänen kiinnostuksen kohteena ovat aiheet, jotka monesti jäävät uutiskynnyksen jalkoihin. Hänen viimeisimpiä projekteja ovat kuvasarja laittomista kultakaivoksista Filippiineillä, kuvasarja Palestiinan tilasta Israelin vallan vyörynnässä ja nyt näyttelyssä esillä oleva 3Hz – 300GHz.

Kymi: Kaisa Karhu, Tunteiden kasvio/ Herbarium of Emotions

Näyttely Tunteiden kasvio koostuu valokuvista sekä yhdestä tilaan tehtävästä installaatiosta. Valokuvat esittävät eri tavoin pahoinpideltyjä kukkia. Olen kuihduttanut, repinyt niitä osiksi ja liimannut niitä uudelleen kokoon. Fyysisen teon jälkeen olen valokuvannut ne mukaillen still-life perinnettä. Valokuvat ovat kehystettyjä pigmenttimustevedoksia. Tilaan tehtävä installaatio on sijoitettu korokkeelle tilan keskelle ja koostuu lasikuvun sisään kuihtuneesta kukasta ja sen pudonneista terälehdistä, joita ilmavirta pyörittää. Ajan kuluessa lehdet muuttavat olomuotoaan ja rikkoontuvat yhä pienemmiksi palasiksi jättäen jälkeensä vain kukan kuihtuneen varren.

Käsittelen sarjan kautta kuoleman vääjäämättömyyttä ja menetyksen herättämiä tunteita: vihaa, surua ja ikävää. Valitsin kukat uhreikseni niiden viattomuuden takia. Halusin repiä palasiksi jotain haurasta ja herkkää. Kukkien vahingoittaminen ja tuhoaminen herättää kysymyksen mihin väkivallalla pyritään.
Kuolema on yhä keskuudessamme tabu. Se herättää pelkoa, ahdistusta, mutta myös lohtua. Kuvaa katsoessa pystyn palaamaan siihen hetkeen jolloin tunne oli ottanut minussa vallan ja antoi työlleni motiivin syntyä. Menetyksen synnyttämä ikävä pakotti brutaalilla tavalla käsittelemään jotain niin haurasta kuin kukkaa. Kuoleman kohtaaminen vaatii jokaiselta erilaisia lähestymistapoja. Haluan olla kuvillani väylä menetyksestä puhumiselle, sekä silta aiheelle josta ei tarvitse vaieta.

Valokuvasarjassa Blow Up, Ori Gersht on räjäyttänyt jäädytettyjä kukkia viitaten still-life maalausten ja vanitas teosten historiaan, joissa kukat symboloivat rauhaa. Hänen valokuvissaan kukat ovat julman terroriteon uhreja ja paljastavat levottomuuden kun jotain kaunista hävitetään. Sen sijaan, että viittaisin vain vanitas maalausten historiaan Gershtin tapaan, kuvani kertovat myös kuoleman vääjäämättömyydestä. Kajoamalla kukkiin ja kuvaamalla niiden hajonneen olemuksen annan näkyvän muodon surulle, yksinäisyydelle ja kirjolle tunteita, joita ihminen käy läpi menetyksen kohdatessaan.

Kuvat rakentuvat John Baldessarin innoittamalla performatiivisella otteella. Kuva on tapahtuma, teko, jonka seurauksena on syntynyt valokuvatallenne. Kokoamalla kasveja yhä uudelleen ja uudelleen yritän kasata itseäni eheäksi, sellaiseksi joka olin ennen kuin suru repi minut paloiksi. Toistamalla melkein rituaalinomaisia eleitä puen kuvaan tunteenpurkauksen, jonka koen, tai jonka haluan herättää katsojassa. Osa toistamista eleistä saattavat näyttäytyä jopa humoristisina. Näen kaiken tämän tienä itseni eheyttämiseksi. Hajonneesta tulee taas kaunis, omanlaisensa, uusi kokonaisuus. Baldessarin tavoin en ole lähtenyt kuvittamaan ja tallentamaan yksityiskohtaisesti itse tekoa vain sen estetisoidun lopputuleman.

Käytän kameraa välineenäni, jolla dokumentoin nämä tapahtumat. Teon valokuvaaminen pysäyttää hetken ja tallenteesta tulee fyysinen todiste. Se on visuaalinen pinta, joka on aina sidottu aikaan. Siten valokuva paljastaa aina historiaani ja toimii muistikuvana menneen ja tämän hetken välillä. Valokuva on minulle myös tunteenvälittäjä. Näen tapahtuneen kuvassa muistona johon voin palata. Installaatio toimii ajan näyttäjänä fyysisen tapahtuman kautta. Valokuva on pysähtynyt jopa hiljainen, mutta jatkuva ilmavirta lasikuvun sisällä tekee työtään koko näyttelyn ajan jättäen jälkeen enää vain tomua. Muutos on pysyvä ja silmin nähtävissä. Aikaa ei voi pysäyttää ja sen katsoja pystyy näkemään ja kokemaan. Se on vääjäämätöntä.

Kirnu: Sini Kosonen, Part One

Sini Kosonen on Lappeenrannassa asuva kuvataiteilija. Vuonna 1987 syntynyt Kosonen on pitänyt useita näyttelyitä mm. taiteilijaryhmän Surulliset tytöt kanssa ja viimeisimmäksi hänen teoksissaan on voinut nähdä suomalaista nykypiirustusta käsittelevässä Piirrä Nyt! -näyttelyssä Lahdessa sekä Rovaniemellä. Galleria Uusi Kipinään taiteilija tuo ensimmäisen yksityisnäyttelynsä.

Kosonen esittelee Kirnussa lyijykynä- ja hiilipiirustuksia sekä pieniä kipsi- ja vahaveistoksia vuosilta 2013- 2016. Taiteilija käsittelee teoksissaan ihmisen rajoja: mikä erottaa sisäisen ja ulkoisen tilan / mihin minä lopun ja mistä sinä alat. Piirustuksissa hahmot katoavat, hajoavat, sulautuvat ympäristöönsä. Pysähtynyt, hiljainen tunnelma on ominaista Kososen töille.

Ei tarvi, se ota

Kaarisillan kuvallisen ilmaisun opiskelijoiden lopputyönäyttely 2016

Olemme opiskelleet kolme vuotta Kaarisillassa laaja-alaisesti kuvataiteen tekemistä. Kerromme tällä näyttelyllä jotakin, mitä ei ole ennen kerrottu – näytämme yhdeksän eri näkökulmaa maailmaan. Tunteidemme ja ajatustemme kirjo tämän näyttelyn, valmistumisen ja tulevaisuuden edessä on moninainen: epävarma, riehakas, toiveikas… Silti ei tarvi seota!

Taidetta pystyy ilmaisemaan monella eri kielellä. Näyttelyssämme on esillä maalauksia, piirustuksia, grafiikkaa, veistoksia sekä mediataidetta. Esittelemme nyt teoksia, jotka ovat syntyneet pääosin viimeisen opiskeluvuotemme aikana, syventäessämme osaamistamme ja etsiessämme omia vahvuuksiamme taiteen tekijöinä.

Kaarisilta on toiminut vuodesta 1987 alkaen erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden taide- ja toimintakeskuksena Erstan kartanomiljöössä Villähteellä. Kaarisilta tarjoaa päivätoimintaa ja musiikin ja kuvallisen ilmaisun ammatillista koulutusta erityisopetuksena.

Aleksi Ikola, Katja Hiltunen, Samuli Laurila, Henna-Karoliina Mattila, Hanna Nieminen, Minna Nilsson, Aleksiina Salmi, Teemu Paarvio ja Ismo Valtonen

Aleksi Ikola, Katja Hiltunen, Samuli Laurila, Henna-Karoliina Mattila, Hanna Nieminen, Minna Nilsson, Aleksiina Salmi, Teemu Paarvio ja Ismo Valtonen

Kulma: Tuovi Eskola, Mielikuvieni Marrakesh,toinen näytös

Maalatessani kuvittelen ja kuvitan paikkoja, joissa en ole todellisuudessa koskaan käynyt. Tähän näyttelyyn olen valikoinut mukaan erityisesti Marokkoon liittyviä maalauksiani. Marokossa minua viehättävät häikäilemättömät värit, runsaus, koristeellisuus ja ornamentiikka.

Teosten kuva-aines on kollaasikudelmaa useasta eri lähteestä: lehdistä ja internetistä, tuntemattomien lomakuvista, unissani tekemistäni kaukomatkoista sekä tapahtumia, rakennuksia ja hetkiä kotikaupunkini Helsingin kaduilta. Maalauksissani nykyajan kuvavirta sekoittuu henkilökohtaisiin kokemuksiini ja muistoihini.

Paloista koostuvat maalaukseni mahdollistavat sen, että voin yhden raamin sisällä hajottaa aikaa, tilaa ja perspektiiviä. Kuvaan rakennusten sisä- ja ulkotiloja sekä erilaisia valo- ja säätiloja samanaikaisesti.

Samaistun teoksillani Henri Matisseen ja aikalaisiin, jotka matkasivat ympäri maailmaa ja maalasivat eksoottisia kuvia vieraiden kulttuureiden innoittamina. Itse matkustan orientalismin perässä internetin virtaan, Itä-Helsinkiin tai Kallion etnisiin ruokakauppoihin.

Kenno: Kaisa Rautaheimo, Pojat, Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Nuoret miehet etsivät elämälleen suuntaa Pojat-näyttelyssä

”Olis kiva herätä aamulla niin, että tietäis mitä tekis ja olis innostunut siitä. Haluisin että
asiat muuttuis, mutten osaa tehdä mitään sen eteen, kun en oo varma mistään. On mulla
visioita, mutta tuntuu, että ne pysyy pään sisällä. Sitä on vaan niin vitun
aikaansaamaton. Haluisin olla normaali. Sitä kävis koulua, niin kuin muutkin ihmiset.
Sitä kävis baarissa. Harrastais, nauttis perusasioista, ei tekis pienistä asioista isoja. Olis
silleen rento, eikä ahdistunut ja masentunut. Tajuun että oon risteyksessä. Tajuun että
oon jo tän ikäinen. Mut mulla ei oo mitään, ei koulutusta, ei töitä – pitäis päättää mihin
suuntaan lähteä. Sitä ihmettelee, miks muille kaikki on ollut aina jotenkin
yksinkertaisempaa. Kyl mä kuitenkin luotan siihen, että kaikki järjestyy, että kaikki
menee omalla painollaan. Ei oo muuta vaihtoehtoa.”

Valokuvaaja Kaisa Rautaheimo on kuvannut kahden vuoden ajan 20–30-vuotiaita
hyvinvointiyhteiskunnan laidalla eläviä miehiä, joiden elämä on enemmän tai vähemmän
vaiheessa. Osalla on jäänyt koulut kesken, toiset eivät ole niitä ikinä aloittaneetkaan.
Työelämä tuntuu vaikealta. He toivovat kovasti löytävänsä jotain merkityksellistä, mutta
eivät oikein tiedä mistä ja mitä etsiä, ja minkä takia.

Pojat-näyttelyssä dokumentaariset valokuvat nuorten miesten elämästä yhdistyvät
teksteihin, jotka on kirjoittanut toimittaja Ann-Mari Huhtanen. Tekstit ovat syntyneet
Huhtasen tekemien poikien haastattelujen pohjalta.
Nuoret toimettomat miehet ovat usein toistuva aihe valtamediassa. Epämääräiset
huppupäät näyttäytyvät lehtien sivuilla yhteiskunnallisena ongelmana. Rautaheimo halusi
nähdä huppujen sisään. Hän halusi kuulla nuorten miesten äänen ja nähdä, minkälaista
heidän arkensa on. Rautaheimo istui kymmeniä tunteja nuorten miesten sohvilla ja
keskusteli. Hän kulki mukana ja kuvasi.
”Mietimme useaan kertaan, miten pienestä voi olla kiinni, mihin ja millaisiksi päädymme,
ja kuinka pienikin oma oivallus voi auttaa löytämään suunnan. Jokaisen pojan tarina on
omanlaisensa, ja heidän elämäntilanteensa muuttuivat moneen kertaan kahden vuoden
aikana. Välillä oltiin töissä tai koulussa, välillä taas muissa maailmoissa”, Rautaheimo ja
Huhtanen kertovat.

”Dokumenttiprojekti sai alkunsa halusta ymmärtää, mitä syrjäytyneisyys tarkoittaa.
Matkan varrella tajusimme, kuinka leimaava, yksipuolinen ja ylhäältä päin määritelty
käsite on. Lopulta projektista kasvoi tutkielma ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteesta,
oman paikan ja elämän mielekkyyden löytämisestä sekä hyväksynnän, rakkauden ja
itsensä etsimisestä. Kokemuksista, joita yllättävän moni meistä lopulta jakaa ja joihin
moni pystyy samaistumaan.”

Tästä linkintä pääset lukemaan näyttelyyn liittyvän Pojat-tekstin: http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/images/stories/2016/Projekti/kaisarautaheimo_pojat_a4.pdf

Kaisa Rautaheimo työskentelee Helsingin Sanomien valokuvaajana. Työn ohella hän
työstää laajoja dokumenttiprojekteja. Rautaheimo on opiskellut valokuvausta ja
kuvajournalismia Lahden Muotoiluinstituutissa ja Aalto-yliopiston taiteiden ja
suunnittelun korkeakoulussa.
Ann-Mari Huhtanen on helsinkiläinen vapaa toimittaja. Hän on työskennellyt muun
muassa Helsingin Sanomissa ja Ylioppilaslehdessä ja erikoistunut pitkiin reportaaseihin
ja henkilöjuttuihin. Huhtanen on opiskellut journalismia Jyväskylän yliopistossa ja
Aalto-yliopiston Taideteollisessa

Kymi: Mia Lehtinen, Maalauksia

Valmistuin Vapaasta taidekoulusta 2003. Aloitin pitkäjaksoisemman maalaus- prosessin 2014. Väri on lähtökohtana maalauksissani. Mielessäni on väri, joka kiinnostaa minua ja sen ympärille syntyy maalaus. Toivon, että maalaukseni puhuttelevat ilman sanoja ja jokainen löytää niistä itselleen tärkeitä asioita.

Kirnu: Merja Ranki, Keho, Kuolema ja nauru…

”Kuolema tuli käymään ensi kertaa pahan taudin kanssa, olin kovin nuori eikä paljon naurattanut. Kävi sitten pahus uudestaan ja uudestaan ja vielä vaan uudestaan. Oli rankkaa. Naurattamaan pääsi kuitenkin, elämästä, välillä. Ja täällä minä yhä olen ja nauran kun kerran pystyn.” kertoo Merja Ranki teostensa teemasta.

Esillä on sarja tarinallisia henkilökuvia, ihmisen kokoisia, keraamisia veistoksia. Taiteilijan fyysisen kehon keraaminen kopio on tapahtumien paikka, jossa kuviteltu aines sekoittuu elettyyn todellisuuteen. Kehon elämä piirtyy leikkimielisesti mytologisen kuolemattomuuden ja inhimillisen huumorin kautta. Innoitteena on ollut mm. muotokuva kuningatar Nefertitistä.

Monipuolisesti eri materiaaleihin perehtyneen taiteilijan veistoksista, installaatioista ja videoteoksista koostuvia näyttelyitä on ollut esillä taidemuseoissa eri puolilla Suomea ja Eurooppaa vuodesta 1998 lähtien. Taiteilijan ilmaisulle on ominaista tarinallisuus sekä toden ja kuvitteellisen aineksen yhdistäminen. Hän on toteuttanut julkisia teoksia ja yhteisötaidehankkeita Helsinkiin, Espooseen, Tuusulaan, Järvenpäähän ja parhaillaan Vantaalle sekä edistää aktiivisesti taiteilijayhteisöjen toimintaa.