Näyttelyt 8.6.- 3.7.2016 Nelli Penna, Leena Holmström, Elisa Rovamo, Minttu Saarinen ja Minna Salonen

Kulma: Nelli Penna, Valaisemat

”Valaisemat” näyttelyn maalausten taustalla on keräämäni kokemuspohjainen materiaali ajalta, jolloin työskentelin kuvataiteilijana perhetyössä. Perhetyö on eheyttävää ja ennalta ehkäisevää lastensuojelutyötä johon minulla oli ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua kuvataiteilijan roolissa Tukeva porras hankkeen kautta Lahdessa Nikkilän perhepalvelukeskuksessa yhteensä seitsemän kuukauden ajan. Ajatuksena oli tuoda maalausten kautta näkyväksi ja prosessoida edellä mainitun työjakson herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Maalaukseni ovat usein monikerroksisia ja niihin sekoittuu vahvasti myös oma subjektiivinen kokemukseni maailmasta ja aiheista joita niiden kautta pyrin käsittelemään. Uskonkin että kollektiivisesti ihmisinä pohdiskelemme ja painiskelemme samankaltaisten kysymysten ääressä kuten yksinäisyys, ympäröivän maailman ja olemassaolon pohdinnat, rakkaus, luopuminen, eheytyminen, ilo, suru…

Näyttelyn nimi ”Valaisemat” viitaa myös valoon joka on keskeisessä roolissa maalauksissani. Maalausten valo tekee ”paljaalta silmältä” piilotettuja asioita näkyväksi. Maalaukset täyttyvät tunteista ja tuntemuksista, eivätkä niinkään pohjaudu puhtaaseen näköhavaintoon. Maalaukseni syntyvät osin hyvin intuitiivisesti ja pyrin maalatessani olemaan mahdollisimman avoin kaikelle mitä maalausprosessin aikana kankaalle putkahtaa. Visuaalisena lähtökohtana käytän maisemallista taikka tilallista näkymää joka usein on valikoitunut omasta elinympäristöstäni. Tämä neutraali mutta tuttu aihelma antaa mielestäni hyvin tilaa asioiden tulla näkyväksi ja prosessoitavaksi kankaalle.

Kenno: Leena Holmström, Silitän hiuksiani

KILTIN TYTÖN KAPINA ELI KUINKA RAKENTAA VALOKUVIA MUISTOISTA?
Leena Holmström teki kuvataiteilijan amk-tutkintoa varten valokuvaprojektin Silitänhiuksiani. Hän aloitti projektin kuvilla, joissa peitti kasvonsa omilla hiuksillaan. Näillä kuvilla oli tarkoitus kuvata negatiivisia tunnemuistoja, jotka tuntuivat olevan myös kehollisia. Hän alkoi tietoisesti käyttämään omaa kehoaan ilmaistaakseen noita muistoja.
Hän ikään kuin lavasti lapsuuden kokemuksia. Kehon kielen tarkkailuun ohjasi ensin valokuvataiteilija Christelle Mas, mutta näyttelyä koostaessaan hän löysi lähtökohdakseen
myös Leila Simosen kirjan Kiltin tytön kapina. Siitä löytyi myös keskeinen kehon muisti -ajatus. Nämä käsitteet tarjosivat myös yhteyden aikamme naisen asemaan.

Leena Holmström tuli valokuvan piiriin kuvankäsittelyn kautta. Kuvaamisen myötä valokuvan dokumentaarisuus ja vahva yhteys todellisuuteen alkoi kiinnostaa häntä.
Kuvankäsittelyssä hän haluaa aina muistaa sen. Lavastaminen ja kuvankäsittely antavat kuitenkin työkaluja, joilla ylittää mm. nykyhetki ja yhdistää erilaisia tasoja. Se mahdollistaamyös vertauskuvien eli metaforien luomista.
Silitän hiuksiani on suora lavastettu valokuva. Kuvan ilmaisemaan tunneilmastoon viittaa silitän-verbin kaksoismerkitys. Makeannälkä -kuva taas on perustaltaan kuvankäsittelyllä luotu vertauskuva: sokeripaloista luodulla palkintopallilla kumartava nainen on yhtäaikaa voittaja ja häviäjä. Makeannälkä viittaa laajasti ottaen mielihyväkeskeiseen ajatteluun, suorittamiseen ja kilpailuun. Rajatila ja Sopetuminen ovat kuvia joissanainen suorastaan elimellisesti yhdistyy esineeseen, luonteeltaan passiiviseen tuoliin.
Kolmas kuvien sisältöä aukaiseva piirre on kuvien nimeäminen ja ylipäänsä kuvien ympäristö ja muut visuaaliset yhteydet. Melkein madonna -kuvassa yhdistyvät poikkeuksellisesti omat kasvot, ikoneista tuttu jumalanäidin pään asento ja nimeämisen kautta poptähti Madonna. Kuvasta ”puuttuva” lapsi tuo esiin myös henkilökohtaisen tason.

Leena Holmström näkee, että Silitän hiuksiani -projekti oli myös kasvuprosessi, jonka sysäsi alkuun isän sairastuminen ja menehtyminen. Näyttelyssä on myös triptyykki,
joka esittelee tämän kasvun prosessina. Siihen sisältyvät kuvat ovat Torso, Tuulessa ja Uusi maa. Sarjan kuvat on sijoitettu Perämeren maannousemarannan kalliolle.

Symbolinen ja konkreettinen syntyvä uusi maa on myös näyttelyyn liitettyjen runojen tematiikkaa. Runot ovat Leena Holmströmin miehen, Lassi Kalleisen, kirjoittamia. Ne
liittyvät näyttelyn kuviin ja luovat kuvan ja tekstin vuorovaikutteista yhtestilaa, jossa
tekstit ja kuvat aukeavat toisiinsa.

elävä kivi
Elävin meri on Pohjolassa, missä vuoret eivät ole
pysähtyneet. Nostavat huippujaan maan alta.
Täällä poimut syntyvät. Rannat vaihtuvat. Missä

Sää ei seiso viittä päivää enempää. Rannan kuuset
kuin karvarivi, harmaalepät verenpunaiset, pajut
köyhiä, lehtiä täynnä. Ruo´ot repivät rantoja.

Tiedän paikan, Kallionokan, missä vuori nousee
kuin kieli merestä. Käyn täällä naiseni kanssa,
kallion suurella suonella. Me olemme uusia.

Kuvassa hän seisoo torsona kultasuonella. Toisessa
pää on tulessa. Kolmannessa hän nousee kallion
kieltä merestä. Kuva poistetaan näyttelystä.

Runo Lassi Kalleinen

Kymi: Elisa Rovamo, KASVOKKAIN EN FACE

Maalaukseni pyytävät pohtimaan, kuinka näemme toiset ihmiset. Näemmekö heidät? Ketä pelkäämme, keneen luotamme? Keihin samaistumme? Keitä me emme näe tai
halua nähdä? Ketkä ovat näkymättömiä ja miksi?

Maalaan fiktiivisiä henkilöhahmoja, jotka elävät tietyn ajan ja paikan ulkopuolella. Teokseni ovat muistin, mielikuvituksen ja alitajunnan suodattamia ehdotuksia ihmisiksi, nähtyyn etäisesti pohjautuvia mielikuva -muotokuvia, lähtökohtana kohtaamani ihmiset reaalimaailmassa ja mediassa.

Lajityyppini on henkilökuva ja näin maalaukseni liittyvät klassisen muotokuvan perinteeseen. Teoksissani etsin kuitenkin tuoretta näkökulmaa. Tarkasti identifioitavan henkilön kuvan sijasta tavoittelen yleisempiä teemoja ja sisältöjä. Fiktiivinen hahmo on pelkistetty, taustan yksinkertaisuus ja vähäiset yksityiskohdat korostavat ajattomuutta ja paikattomuutta tuoden etualalle ihmisen sinänsä. Maalaukseni ovat siten avoimia katsojan omille mielikuville ja tulkinnoille.

Nostan maalauksissani esille kysymyksiä identiteetistä ja hyväksytyksi tulemisesta. Tutkin ihmisten perimmäistä samankaltaisuutta ulkoisista eroavaisuuksista huolimatta. Pyrin tuomaan näkyväksi ihmisen ainutkertaisuutta ja näyttämään arvokkuuden, joka asuu jokaisessa ihmisessä.

en face (ransk.= vastapäätä) muotokuvamaalauksessa suoraan edestä kuvattu hahmo.

Kirnu: Minttu Saarinen ja Minna Salonen, Kehitys vaatii vapautta

Näyttelyn teokset pohtivat vapautta ja sen tarvetta kahden taiteilijan näkökulmasta. Ihminen tarvitsee vapautta kehittyäkseen yksilönä ja yhteiskunnan osana, työssään ja omassa itsessään. Ihmisen tulee olla vapaa työskentelemään, kokeilemaan ja oppimaan. Vapauden määritelmä on sidottu kulttuuriin ja uskomuksiin, eikä se ole koskaan yksiselitteinen. Taiteilijalle vapaus on elinehto. On saatava tehdä työtä, jotta voi kehittyä. On oltava riippumaton, vapaa, työskentelyn laadun ja tuloksen saavuttamiseksi. Prosessi, ilman häiriöitä ja ulkopuolisia vaatimuksia, mahdollistaa uusien näkökulmien ja parhaan lopputuloksen eli kehityksen, uuden, idean.

Saarisen teokset ovat lähtöisin ajatuksista ja tuntemuksista, jotka koskettavat usein henkisen ja fyysisen maailman rajapintaa. Teoksissa on esillä muovinen, keinotekoinen todellisuus sulautuneena ajatus- ja unimaailmaan. Saarinen pohtii vapautta henkilökohtaisella, itsen kehitystä edesauttavalla tasolla.

Salosen näyttelyssä olevat teokset ovat pääosin maalauksen ja maalattujen kankaiden kollaasimaisia yhdistelmiä. Vapaus -teema näyttäytyy teoksissa sekä omakohtaisina ajatuksina siitä, mitä vapaus hänelle itselleen merkitsee ja laajempina pohdintoina siitä, mitkä kaikki asiat rajoittavat yksilön ja yhteiskunnan vapautta tänä päivänä.