
13.–30.4.2022 Susanna Vuorio / VTRY:n kutsunäyttely: Emma Sarpaniemi / Markku Alhonen / Maija Pilvikki Kimanen
10.4.2022
Susanna Vuorio – Riihelän ruusupuskist
Tässä näyttelyssä ollaan Lahesta, johon myös näyttelyn nimi on suora viittaus.
Kiivetään radiomastoihin ja kuljetaan mukana Hämärillä, pubeissa, lukittaudutaan taikka seisotaan koko päivä silmät punaisena Vesijärvessä. Elämänhistoriaan lahtelaisuus jää, vaikka tämänhetkinen kotiseutu olisikin jo muualla.
Lähtökohta maalaamiselleni on elämä. Yritys ottaa selvää maalaamalla, että mitä täällä oikein tapahtuu?
Työskentelen ekspressiivisesti maalaten, en suunnittele teoksia etukäteen vaan maalaukset syntyvät tehdessä alitajunnan virrasta. Ne ovat improvisaation tuloksena syntyneitä itse koettuja taikka nähtyjä tilanteita oikeasta elämästä.
Välillä maalia on paljon, välillä vähän. Välillä vähän voi olla paljon. Työskentelytapani vuoksi maalaukset ovat toisinaan hyvinkin erilaisia itsenäisiä teoksia.
Tavoite ei ole kopioida valmiita kuvia, vaan yrittää rehellisellä, avoimella maalaamisella kertoa ja herätellä ajatuksia asioista ja tilanteista elämässä, joita on muuten ehkä vaikea sanoa ja tuoda ilmi.
Susanna Vuorio on syntynyt 1977 Lahdessa ja kasvanut Asikkalassa. Nyt hän asuu ja työskentelee Turussa, jonne muutti opiskeltuaan Helsingissä taidemaalariksi. Hän on osallistunut useisiin näyttelyihin maamme gallerioissa ja museoissa. Hänen maalauksiaan on mm. Suomen valtion ja Tampereen taidemuseon kokoelmissa, Wihurin säätiön kokoelmassa Rovaniemen Taidemuseossa sekä yksityisissä kokoelmissa.
Työskentelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus. Suuret kiitokset!
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Emma Sarpaniemi – When the Sun goes down We see Lemons
When the Sun goes down We see Lemons on Emma Sarpaniemen vuonna 2019 aloittama valokuvaprojekti. Teossarjassa valokuvaaja tutkii yhdessäoloa, intimiteettiä ja naisrooleja omakuvien kautta. Teoksissa kuvaajan ja kuvattavien välinen raja on hämärtynyt: Sarpaniemi on astunut kameran toiselle puolelle, asettautunut kuvaan yhdessä ystävien kanssa. Kuinka tallentaa ystävyyden intiimit hetket, tavat olla yhdessä? Toisen kohtaaminen nousee esiin, niin myös monet välittämisen keinot.
Erilaisia (nais)rooleja kokeillaan ja dekonstruoidaan kuitenkin huumorin kautta: kuvattavista tulee anonyymejä siskoja ja serkuksia, kuvitteellisia henkilöhahmoja, joiden välinen koreografia ja estetiikka on tarkkaan harkittua. Kuvista välittyvä kehonkieli, rytmi ja värit ovat ajoittain sekä ylikorostetun naisellisia että leikkisän androgyynejä, ja tarkkaan harkittu koreografia ja herkullinen estetiikka on samanaikaisesti koskettavaa ja outoa, mutta myös epämukavaa.
Minän teatralisoituessa sekä jaetun naiseuden kokemuksen kautta When the Sun goes down We se Lemons kyseenalaistaa länsimaisen kulttuurin asetettuja sääntöjä naiseudelle: tapoja olla ja tapoja tulla nähdyksi.
Emma Sarpaniemi portrays women who have time for you: they caress your hair, put your lipstick, and suggest taking a bath together. These imaginary sisters wear the colours of a fruit basket, strike contemplative poses in pastel hues, and feed each other grapes while lying around aimlessly. These are characters that create sensuality in their own terms and acclaim a space that belongs only to them. It is a space of care and intimacy, a collective oeuvre towards radical self-love.
When the Sun goes down We see Lemons is a series of collaborative, performative self- portraits that the photographer started in 2019. When stepping on the other side of the camera with the release cable placed firmly in her hand, she started to photograph herself and the close circle of female friends that she belonged to. The result: a space filled with extraordinary empathy, warmth, and utterly engaging, strong characters. These inherently female subject matters unfold a universe that celebrates divergent expressions of femininity, and thus actively deconstructs them through humour, intimacy, and playful dress-up.
In these works, the rhythm of intertwined bodies and gestures is sometimes exaggeratedly feminine and humouristic, other times playfully androgynous, disinterested, and assertive. Wrinkled bed sheets and bathroom tiles gently suggest a domestic and, thus, inherently feminine setting; yet this furnishing is not directly reproduced, rather actively dismantled through theatrical mise-en-scene and kitschy aesthetics with its exuberant costumes, props, and poses. As the self becomes theatricalized, the poses are decomposed. This deliberate confusion of aesthetics and visual codes calls strongly into question the normative Western canon of feminine codes: ways to be and ways to be seen.
The characters in Sarpaniemi’s are always dependent on each other. Self and the other are interwoven, with tangible circuits of desire and love, but also with a form of resistance. This co- dependency of gestures goes beyond the frame and extends to the viewer, and most importantly, to the gaze, which ends up being reversed. The poses are not immobilized, and the photographer and her friends are not cornered by the gaze. These works provide a feminist logic of production: the subjects produce themselves in the performative dimension, in an empowering way. By introducing active female subjects in the world, Sarpaniemi produces work with bodies forever in motion, characters that are always (re)producing themselves under a new guise. As feminist scholar Peggy Phelan notes:
Identity is perceptible only through a relation to another – which is to say, it is a form of both resisting and claiming the other, declaring the boundary where the self diverges from and merges with the other. In that declaration of identity and identification, there is always loss, the loss of not being the other and yet remaining dependent on that other for self-seeing, self-being.
Text written by Sini Rinne-Kanto
Markku Alhonen – Auringonpimennys
Töissäni tallennnan hetkiä. Taiteeni taustalla on yleensä jokin tunnelma tai mielenkiintoinen näkymä. Taidegrafiikka tekniikkana ja erityisesti kuivaneula antaa mahdollisuuden tavoitella haluamaani tunnelmaa. Tällä hetkellä käytän mustaa painoväriä. Mustan erilaiset sävyvaihtelut kiinnostavat minua. Piirrän kuvan kuparilevylle terävällä piikillä. Viivojen määrä, syvyys ja värin pyyhkiminen laatalta vaikuttavat siihen miten paljon painoväriä kuvaan tulee. Laatalta kuva siirretään syväpainopaperille grafiikkaprässiä käyttäen. Olen Lahden Taidegraafikoiden jäsen. Jäsenyys antaa mahdollisuuden työskennellä Taidegraafikoiden grafiikanpajalla Lahdessa.
Maija Pilvikki Kimanen – Äiti mä osaan!
”21 vuotta” , 2020
Maalaussarja
On tasan 21 vuotta siitä kun täytin 18. Muistelen sen aikaisia ajatuksiani ja odotuksiani. Kaveriporukalla me koimme yli 30 vuotiaat täysin ikälopuiksi. Unelmia oli omakotitalot, avioliitot ja koirat sun muut. Maalauksissa kuvataan palapelimaisesti teinien ajatuksia tulevaisuudesta.
Mutta mitäs sitten kävikään? Neljän vuoden päästä sairastuin skitsofreniaan ja kaikki meni uusiksi. Teos kertoo lapsellisen puhtaasta hetkestä ennen pudotusta.
”Kuinkas sitten kävikään”, 2021
Maalaussarja
Maalausarja on jatkoa teokselle ”21 vuotta”. Unelmien pilvilinnasta oli korkea pudotus alas. Skitsofrenia vaikuttaisi minussa koko elämäni loppuun asti. Sairaalajaksoja on kerran vuodessa.
Tuntui jotenkin asiaankuuluvalta alkaa maalata. Korona-aika sulki minut maalaamaan asuinkaksioon joka on täynnä tavaraa. Kuinka ollakaan, en maalannut millekään tavallisille pohjiille vaan maalausalustana käytin sairaalalakanoita, hoitajantakkia, sairaalapyjamaa, rokahtavan lääkärin nahkatakkia. Käytin näissä akryylivärimaalauksissa myös sairaalasukkia, hiuksia ja värikyniä.
”Mun timanttiset”, 2020
installaatio
Teos sai sai alkunsa kun olin kovin turhautunut koko taidemaailmaan ja omaan elämääni. Tuntui että lääkkeet turruttivat ja luovuus oli kadonnut. Näyttelyaikaa ei herunut ja materiaaleihin olisi tarvinnut jostain rahaa. Etsin jotain mielekästä tekemistä.
Samoihin aikoihin istuin Pasilan asemalla ruuhka-aikaan. Ohi kulki satoja ihmisiä. Näin pöllyävää hiekkaa, harmaita käveleviä ja juoksevia kiireisiä jalkoja. Keksin, että minun olisi valmistettava hohtavia timanttikenkiä liikkumaan harmauden sekaan. Aloin liimaamaan timantteja, hiuksia ja niittejä kenkiin. Kuvasin myös videota eri puolilla Helsinkiä kulkien timanttikengissä kiireisten ihmisten seassa.
Materiaalista tuli installaatio jossa kengät roikkuvat katosta ja lattialla on pikku monitori jossa pyörii kuvaamani video.