9.–27.2.2022 Tuuli Kerätär / VTRY:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen / Tiina Kemppinen / Silja Puranen

Tuuli Kerätär – Drawing Terrain

Kesällä 2021 muutin Päijät-Hämeeseen, mistä sukuani on kotoisin. Huomaan että, kaikki on yhtä aikaa täysin vierasta, mutta myös jollain salaperäisellä tavalla tuttua. Kiinnityn siihen tietoon, että osa minua on täältä kotoisin, vaikka en ole koskaan täällä asunut. Olen kävellyt lukemattomat kerrat Lappilan kylän junaseisakkeen ja mummolan välistä reittiä. Olen seurannut mummiani pitkillä kävelyillä, kysellen jokaisen kukan nimeä tien varrella. Eikö se ole paikkaan kiinnittymistä?

Käyn varovasti tutkimassa vanhoja reittejä, jotka kuuluvat toiseen aikaan. Joskus täällä on kuitenkin ollut talo, missä valot ovat olleet sytytettyinä minua varten. Yritän pitää siitä tiedosta kiinni, kun ajan tuttua tietä ja ohitan mummolani, joka ei enää kuulu meille. Se on maalattu eri väriseksi, ikkunanpuitteet on vaihdettu, näyttää omituiselta piparkakkutalolta. Minulla on kuitenkin paikasta jäljelle jäänyt syvä tunnejälki, joka on todellisempi, kuin itse rakennus.

Muuttaessa uuteen paikkaan energiaa menee erilaisten kohteiden, ja niiden välisten etäisyyksien arviointiin. Siirtymät ja liikkeet, joita teoksissani kuvaan, ovat hidasta ja arkista reittien hahmottamista muuttuneessa elinympäristössä. Harhailut, poispyyhkimiset, väärän suuntaan kääntyminen, jättävät jälkensä teokseen. Siirtyykö elinympäristössä koettu vieraus maalaukseen? Vai siirtyykö pikemminkin vierauden vastavoima: maalatessa luon tilan, joka on liikkuva ja muuttuva, muistojen ja eri aikakausien yhdistelmä. Se on paikka, mihin voin hetkellisesti kuulua, missä on helpompi hengittää.

*
Työhuoneellani katselen valokuvaa, jossa vaarini ratsastaa Salpausselän harjalla, hevonen ja ratsastaja ovat ilmassa, juuri kurottautuneina hyppyyn. Odotan, että jotain ratsastajan rohkeudesta tarttuu minuun, jotta uskaltaisin itse hypätä. Ratsastamisessa ja maalaamisessa on sama, absoluuttisen läsnäolon vaatimus. Kaikki tekniikat ja harjoittelu on turhaa, jos läsnäolo ja luottamus eivät toteudu. Jokainen uusi maalaus tekona vaatii oman uskalluksensa, siirtymisen tuntemattomaan tilaan.

Tuuli Kerätär (s.1985, Turku) on valmistunut Taiteiden maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2019. Hänen teoksiaan oli esillä marraskuussa 2021 Modern Love – ryhmänäyttelyssä Helsinki Contemporary – galleriassa. Kerätär on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Project Room galleriassa, Helsingissä ja Gumbostrand Konst&Form galleriassa Sipoossa, ja ollut mukana ryhmänäyttelyissä Helsingissä, Antwerpenissä ja Rovaniemellä. Hänen teoksiaan on Kuvataideakatemian, Rovaniemen taidemuseon ja Oulun Yliopistollisen sairaalan kokoelmissa.

Tuuli Kerätär, Enlace, 2021, öljyväri pellavakankaalle, 130 x 140 cm, kuvaaja: Jussi Tiainen

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen – You must be willing to do good to ride this ride

Kaisa Syrjäsen yksityisnäyttely You must be willing to do good to ride this ride koostuu dokumentaarisista valokuvista, arkistokuvista, kuvamanipulaatioista sekä kahdesta tekstikatkelmasta. Galleria Uusi Kipinässä esillä oleva näyttelykokonaisuus on osa Syrjäsen pitkäaikaista tutkimusprojektia ulkonäöstä ja viehättävyyden normista yhteiskunnassa.

Ulkonäkö on moniulotteinen ja ristiriitainen kokonaisuus. Se on samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että kulttuurisesti muotoutunutta. Se on kaikessa arkisuudessaan jotain, josta ei voi paeta. Jotain, jolla sidomme itsemme aina osaksi yhteiskuntaa.

Näyttelyn kuvat luovat dokumentaarisen kokonaisuuden, jossa kulkee limittäin kolme näkökulmaa moniulotteiseen ulkonäköilmiöön: kauneustyö, katse sekä henkilökohtainen kokemus. Kokonaisuus tarkastelee aihetta feminiinisyyteen kohdistuvien odotusten näkökulmasta länsimaisessa kulutuskulttuurissa. Kulttuurissa, jossa kauneus on kaikkien saatavilla, jos vain on käytössään oikeat työkalut.

Teos esittää hienovaraisia kysymyksiä ulkonäön pääomallisuudesta sekä suhteesta sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kategorioihin, kuvalliseen kulttuuriin ja erilaisiin aikaulottuvuuksiin. Minkälaisia merkityksiä annamme ulkonäölle yhteiskuntamme erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä? Millä tavoin ulkonäköodotukset rakentuvat ja kuka niistä hyötyy? Mitä on eriarvoisuus, jota ulkonäön ilmiöön nivoutuu? Kannattaako kauneutta tavoitella?

Projektia ovat tukeneet Kauno ry, Taiteen edistämiskeskus ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö.

Kaisa Syrjänen (s. 1997) on helsinkiläinen valokuvaaja ja kuvataiteilija, joka valmistuu Lahden Muotoiluinstituutista valokuvan pääaineelta toukokuussa 2022. Syrjänen on kiinnostunut tutkimuslähtöisestä taiteesta, jossa dokumentaarisuus on läsnä. Hän käyttää valokuvaa ja tekstiä tiiviissä yhteistyössä, ja on kiinnostunut taiteen ja tieteen yhtymäkohdista. Syrjänen toimii poikkitaiteellisesti ja häntä inspiroivat taiteen saavutettavuus ja mahdollisuudet tiedonvälityksessä.

Henkilökohtaisen työskentelyn lisäksi Syrjänen on perustajajäsenenä poikkitaiteellisessa TYYPPINEN- kollektiivissa, sekä toimii aktiivisesti osana Lahden valokuvataide ry:tä.

Kaisa Syrjänen, Untitled, 2021, mustesuihkuvedos, 18 x 24 cm

Tiina Kemppinen – Miksi puhua kun itse on sana

Makoilin kesällä mökin viileydessä lukemassa kirjaa. Silmäni liukuivat vähän väliä paperisilta sivuilta tutkailemaan ympärilläni olevia satavuotiaita hirsiseiniä. Harmaantuneet kelohirret kasvoivat joskus elävinä maasta. Jossain vaiheessa niiden pintaan olivat hyönteiset nakertaneet polkujaan. Mutkikkaita viivoja ja labyrinttejä hirsivarveilla; kuin merkkejä tai tuntematonta kirjoitusta. Kauniita kaikessa tuhoisuudessaankin.

Näyttelyn nimi Miksi puhua kun itse on sana on lainaus Margaret Atwoodin teoksesta Yli veden (Surfacing, 1972, suom. Matti Kannosto). Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä nainen, lähtee etsimään kadoksissa olevaa isäänsä lapsuudenkodistaan, pienestä mökistä syrjäisellä saarella. Viikon aikana nainen päätyy tutkimusmatkalle myös omaan menneisyyteensä sekä identiteettiinsä naisena ja henkisenä olentona, osana luontoa.

Metsä loikkaa ylöspäin, valtaisana, sellaisena kuin se oli ennen
hakkuita, jähmettyneen auringonvalon pilareita; vierinkivet kelluvat,
sulavat, kaikki on rakentunut vedestä, kivetkin. Jossain kielessähän ei

ole ollenkaan nimisanoja, vain verbejä joiden annetaan kestää hiukan
kauemmin.

Eläinten ei tarvitse puhua, miksi puhua kun itse on sana.
Nojaan puuhun, olen puu nojaamassa.
Äkkiä tulen taas kirkkaaseen aurinkoon ja vajoan kasaan, pää maata
vasten.

En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat,
olen paikka.

(Margaret Atwood: Yli veden)

Näyttelyn teema käsittelee ihmisyyttä suhteessa muuhun luontoon, kommunikaatiota ja erilaisia rajapintoja. Maalaukseni ovat abstrakteja sommitelmia, joissa esiintyy jälkiä ja merkkejä, jotka muistuttavat kirjoitusta, mutta joilla ei ole verbaalista merkityssisältöä. Tällaista kirjoitusta kutsutaan aseemiseksi kirjoitukseksi. Sanojen merkitysten sijaan aseemista kirjoitusta voidaan tulkita kontekstin, visuaalisten elementtien, materiaalisuuden ja kehollisuuden kautta. Pohdin paljon sitä, minkälainen maailma meitä ympäröisi, jos siitä poistettaisiin sanat. Ajatus on minulle samaan aikaan lohdullinen ja pelottava. Mietin myös paljon, miten erilleen kieli ja sen mahdollistamat asiat ovat vieneet ihmiset muista luontokappaleista.

Kirjan alkuperäisenä nimenä oleva sana surfacing voi viitata siihen, kun jotakin päällystetään tai pinnoitetaan materiaalilla. Toisaalta se voi tarkoittaa myös sitä, että jokin nousee pintaan oltuaan aiemmin syvällä piilossa. Jollain tavalla koen nostavani esiin jotain pinnan alla olevaa tehdessäni maalauksia.

Tiina Kemppinen (s.1985) on helsinkiläinen taiteen maisteri ja taidekasvattaja. Hän käsittelee usein teoksissaan kieleen ja vuorovaikutukseen liittyviä teemoja. Hän on valmistunut Aalto- yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta ja opiskellut lisäksi maalausta Krakovan Taideakatemiassa ja Pekka Halosen akatemiassa. Kemppisen teoksia on ollut esillä kahdessa yksityisnäyttelyssä Helsingissä sekä monissa yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla.

Tiina Kemppinen, Syntax red, 2022, öljyväri kankaalle, 91,5 x 73 cm, kuva: Tiina Kemppinen

Silja Puranen – Satakieli

Silja Purasen näyttely pureutuu ihmisen ympäristösuhteeseen. Lähtökohtina ovat yhtäältä muovin ylenpalttisen käytön tuomat ympäristöongelmat ja toisaalta eläinpopulaatioiden väheneminen ja kiihtyvä joukkosukupuutto. H.C. Andersenin sadun mukaan nimetty Satakieli on kaksikanavainen videoteos, jonka toisessa kuvassa esiintyy animoituja muovilintuja – koristeita, leluja ja soittorasioita – ja toisessa painovoimaa vastaan taistelee ilma-akrobaatti. Muovilintujen kakofoninen kuoro laulaa ihmisen halusta päihittää luonto keinotekoisilla jäljitelmillä ja varoittelee biodiversiteetin vaarantumisesta. Äänimaiseman ovat säveltäneet ja toteuttaneet Antonio Alemanno, Tapani Rinne ja Viktor Toikkanen. Ilma-akrobatiasta ja koreografiasta vastaa sirkustaiteilija, tanssija Salla Santanen.

Videoteoksen lisäksi näyttelyyn tulee sarja pieniä kipsiveistoksia, jotka viittaavat taideopiskelijoille tuttuihin piirustuskipseihin – kopiohin taidehistorian merkkiteoksista. Kipsit vihjaavat alkuperäisen ja kopion paikkojen vaihtumiseen sekä muistuttavat muovimateriaalien pysyvyydestä ja siitä mitä tulevaisuuden arkeologisissa kaivauksissa löytyy.

Silja Puranen, Satakieli (osa 2), 2021, 2-kanavainen videoteos, HD-video ja 3D-animaatio, kesto 08:50 min

19.1.–6.2.2022 Iiris Pessa / Anna Pekkala / Sofia Guridi

Iiris Pessa – Kuvapareja

”Voisivatko maalaukset olla kuin kirjan kannet? Mikä tarina kuvien väliin muodostuu? Kuvallinen kertomus ei rakennu saman säännöstön mukaan kuin kirjoitettu teksti. Kuvan keinojen vihjaama sisältö on tekstiä vielä paljon tulkinnanvaraisempi, jokaiselle katsojalle erilainen.

Taiteilijana teen kuvia omasta elämästäni, siitä mitä olen kokenut tai ajatellut, nähnyt ja kuullut. Samalla teen myös maalauksia taiteesta.

Näyttely koostuu viidestä kuvaparista, maalauksista. Olen valinnut kuvaparit niin, että ne muodostavat haluamani visuaalisen dialogin. Puhuttelevatko ne katsojaa?

Näyttelyn kokonaisuuteen kuuluu myös videoteos, jossa kirjoittamani runot yhdistyvät kuvavirtaan. Syntyy jälleen uusi tulkinnan taso.”

Iiris Pessa on lohjalainen taidemaalari ja kuvantekijä. Hän on valmistunut taidemaalariksi vuonna 1989 ja kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2000. Vuodesta 1990 hän on pitänyt kymmeniä yksityisnäyttelyitä sekä osallistunut lukuisiin näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla.

Iiris Pessa, Suojelusenkeli osa II, 2021, öljyväri, 70 x 70 cm

Anna Pekkala – Paradise Ghost

Mystisestä jättimäisestä paholaisesta haalenee pikkuhiljaa aave.
Huippupedoista jää vain dokumentit ja muutama luuranko killumaan tai rustokasa.

Eliöyhteisöt korvataan eläintarhoissa ja akvaarioissa roboteilla. Kehää kiertävä kala on hologrammi.

Onkai käppänen aaveparatiisi parempi kun ei paratiisia ollenkaan. Elämä jatkuu, napa imee meidät sisuksiinsa.

“Käsittelen Paradise Ghost-näyttelyssä keinotekoisten luontokokemusten, kuten eläintarhojen ja suurten akvaarioiden tarvetta ja tulevaisuutta. Luonnon hälytystila saa minut levottomaksi. Lähtökohta teoksiini on tunne ja tunnelma, yritys kuvata sisäistä olotilaani fyysisessä muodossa. Olotilani voi aiheuttaa kokemus omassa elämässä, uutiskuva sekä populaarikulttuurin teokset. Meri ja rautakaupat ovat suuria idea-altaita.”

Anna Pekkala (s. 1989 Mänttä) on tuore Kuvataideakatemian kuvanveiston osaston maisteriopiskelija.
Hän työskentelee pääosin veistosten ja installaatioiden parissa, mutta viime aikoina on innostunut myös spraymaalaamisesta. Pekkalan taiteellisen ilmaisun keskiössä ovat olleet meri ja sen eliöstöt sekä niihin kohdistuva toiminta. Hän työstää vaihtelevasti materiaaleja tekoturkiksen ompelusta romumetallin plasmaleikkaamiseen. Teokset ovat usein dioraamamaisia kokonaisuuksia, joissa ajatuksena on ihmisen kömpelö yritys luoda jotain luonnollista. Pekkala on koostanut moottoroitua merieläinakvaariota ja aikoo laajentaa oman pseudoluonnontieteellisen museon koostamista tulevaisuudessa maaeliöihin.

Anna Pekkala, Mass, 2020, plasmaleikattu romumetalli, koko vaihtelee, yksilöt noin 30 x 30 cm

Sofia Guridi – Re(cuerda)me

The work Re(cuerda)me unifies the words recuerdame (remember me) and cuerda (string) as a possible answer to the question: Is there memory embedded into textiles?
Visual and tactile codes communicate stories, while steins, odors, and wrinkles are marks of their lives, showcasing their relation with the body and the environment. Thus, reflection on the past is enabled by these cues. But what if those memories could be dynamic, shape-shifting, and adaptive to emotions, touch, or the human voice? Could textiles transform into a new media for our digital archives, permitting recollection and access to these hidden memories? Could we reach a point where we trust our clothes memories more than our experiences?

By creating woven textiles with optical fibers and electronics, this interactive installation explores how we can code and decode memories into a soft material, transforming memories into a new light base language. The audience will be invited to get close to the textile pieces and experience how their proximity to the material can create tactile memories, with light indicating the presence of the bodies.

Sofia Guridi, a(cuerda)me 1, 2021, Woven Textile, @Vertti Virasjoki

29.12.2021–16.1.2022 Noora Kaunisto / Lahden Taidelainaamo / Mirva Niskanen / Enni Vekkeli

Noora Kaunisto – Murmurations

Murmuration on englanninkielinen sana, jolla kuvataan lintujen, esimerkiksi kottaraisten, liikehdintää suurena parvena. Parvessa yksittäiset linnut vuorovaikuttavat keskenään, lintujen tapaan nopeasti ympäristön tapahtumia havaiten ja niihin älykkäästi reagoiden. Toisaalta suoraan suomennettuna murmur tarkoittaa mutinaa tai kohinaa. Siis ääntä tai ilmiötä, josta saa kiinni hieman, mutta jonka sisältöön ei pääse täysin käsiksi.

Näyttelyn öljyvärimaalaukset ja piirrokset tavoittelevat tunnelmia ja tapahtumia, joita on vaikea nimetä, mutta jotka resonoivat tiettyjen, ehkä ruumiillisten tai syvälle juurtuneiden tuntujen kanssa. Teosten pehmeät, sisältä käsin muotoutuneilta tai kasvaneilta näyttävät hahmot ja elementit pyörivät rajaavammissa ja tiukemmissa rakenteissa, ehkä törmäilevätkin niihin. Osa maalausten hahmoista ja olemuksista pyrkii itsepäisesti pakenemaan hallintaa, nimeämistä tai määrittelyä. Tai ehkä ennemminkin tunnustelemaan hahmottamisen, muistin ja määrittelyn rajoja sekä leikkimään niiden kanssa.

Maalauksessa ovat materiaalisesti läsnä tekijänsä liikkeet työstöprosessin ajalta. Kaikki niistä eivät ole näkyvissä – osa piileksii kerroksissa ylempien alla. Maalaus on esine, joka kantaa tekijänsä käyttämää aikaa, hänen kehonsa liikkeitä ja hermoratojensa toimintaa. Maalaus on siis jonkinlainen ajan ja liikkeen kiteytymä, sillä on kesto. Ajan hahmottamisen ongelmat ovat olleet yksi teosten lähtökohdista. Osa teoksissa näkyvistä tapahtumista on hidasta kasvua tai muotoutumista, osa jotakin hetkellistä. Erilaiset ajankulut ja ulottuvuudet saavat teoksissa lomittua tai käydä ristiin keskenään ja huokoisina vuotaa toisiinsa, samoin kuin erilaiset olemassaolon muodot ja tavat saavat teemoina ja kuvina puhkaista itsensä esiin tutumpien rakenteiden lomasta.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Noora Kaunisto, Laskos, 2021, öljy levylle, 30 x 30 cm

Lahden Taidelainaamo

Lainaamonäyttely esittelee loppuvuonna 2021 lainaamoon tuotuja teoksia. Nähtävillä on monenlaisia tekniikoita: maalausta, grafiikkaa, piirustusta, sekatekniikkaa ja veistoksia.

Näyttelyn taiteilijat ovat Roy Aurinko, Anni Henriksson, Katja Härkki, Timo Jakola, Terhi Kaakinen, Sanna Kärkkäinen, Sami Leutola, Sirpa Pyykkö, Janika Salonen ja Jouni Salonen.

Lahden Taidelainaamoa hoitaa Lahden Taiteilijaseura ry. Lainaamosta voi lainata tai ostaa päijäthämäläisten ammattikuvataiteilijoiden teoksia korotonta kuukausimaksua vastaan. Teokset saa heti mukaansa. Taidelainaamo välittää Lahden Taiteilijaseuraan, Lahden Taidegraafikoihin ja Lahden valokuvataide ry:n kuuluvien taiteilijoiden teoksia.

Lainaamon koko valikoima on nähtävissä Galleria Uuden Kipinän yhteydessä sijaitsevan lainaamon tiloissa sekä nettisivuilla osoitteessa www.lahdentaidelainaamo.fi

Sanna Kärkkäinen, Maisemassa, 2019, akryyli, 65 x 80 cm

Mirva Niskanen – Vahingon iloa

Mirva Niskanen on Tampereelle muuttanut, Vihdistä kotoisin oleva kuvataiteilija, joka ilmaisee itseään pääosassa abstraktein maalauksin. Näyttelyn – ”Vahingon iloa” teokset ovat syntyneet eräänlaisessa välitilassa kahden muun tiedostetumman prosessin ohella. Teokset eivät ole vaatineet erityisiä ponnisteluja syntyessään, vaan ne ovat ennemmin syntyneet kuin itsestään, ne ovat onnistuneita vahinkoja. Maalaukset ovat sekatekniikalla toteutettuja ja materiaaleina on käytetty mm. spraymaalia, kierrätyspitsejä, kuula- ja värikyniä.

”Ensimmäinen prosesseista, jonka ansiosta nämäkin teokset saivat alkunsa kertoi kotiutumisesta, juurtumisesta, mummoistani, kauniista sisustukseen liittyvistä asioista ja lapsuuden muistoista. Koti-aiheisten teosten työstäminen liittyi aikaan, jota elämme. Ihmiset viettävät aiempaa enemmän aikaa kotona. Seuraavaksi siirryin taiteellani tutkimaan ympäristöä, jossa elän. Urbaania katukuvaa kaikkine vuosien ja ihmisten jättämine jälkineen.

Olen yhdistänyt teoksiini lapsuusmuistojen maalaismummolaa ja kaupunkikuvaa. Nättiä, vanhaa ja uudempaa urbaania, karuksikin miellettyä, mutta yhtälailla kaunista estetiikkaa. Työt ovat lähtöisin onnellisista vahingoista ja niiden työstäminen on ollut hauskaa.Teokset ovat muistutus siitä, ettei taiteen tarvitse olla vakavaa. Se voi olla leikkiä, sattumaa, kauniita asioita, liimaa ja aikaa. ”

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus

page1image27241440

Mirva Niskanen, Kovempaa, 2021, akryyli, spray, kuulakärkikynä, lanka ja pitsi kankaalle, 50 x 60 cm

Enni Vekkeli

”Ennen kuin astut satimeen
kerään pois pimeän hiekkalinnut
tuuli rapistelee paperikuuta
miten sekin meitä vie.”

Enni Vekkelin näyttely Galleria Uuden Kipinän Kirnussa rakentuu 16 mm:n filmiteoksesta, valokuvasta, veistoksista ja piirustuksesta. Näyttelyn nimi voisi olla Paperikuu ja muuta maasta poimittua tai se voisi olla Paperikuu ja muuta maassa poltettua.

Filmiteos Paperikuu on syntynyt kokeilemalla, ensimmäistä kertaa, syntymäpäivälahjaksi saatua Bolex-kameraa. Se on käyttöönottoharjoitus, päiväkirjallisia huomioita, päivien fragmentteja. Filmikuvat rakentavat asetelman, jonka pinnalle valo ja varjo voivat asettua, jonka liikkeessä ja rinnastuksissa tarkkailla aikaa. Filmille on tallennettu verkot, jotka nostetaan vedestä, näkymättömistä ja vedenpinta, joka rikotaan kävelemällä pitkin hiekkapohjaa. Sitten pääsy rajapinnalle lakkaa: on lahoava vene, jolla kerran on ylitetty järvenselkä, ovat naulaan nostetut luistimet, jotka liukuivat jääkantta pitkin. Lasihuoneen raja on printti yksittäisestä filmifreimistä. Hämärässä roikkuvat luistimet rinnastuvat höytyvään, joka on kuin jäätä. Sinertävä repeämä on syntynyt filmin kalvopinnan rikkoutuessa.

Näyttelyn keramiikkateokset on poltettu maakuopassa. Polton energialähteenä ovat tällä kertaa olleet käytöstä poistetun ja puretun puumajan laudat. Maakuoppapoltto on tekniikkana sattumanvarainen, muodot saattavat lohkeilla ja särkyä. Työskentely jatkuu palasia yhteen sovittaen, mutta myös säröjä sallien. Näyttelyn sidosaine onkin ehkä juuri teosten fragmentaarisuus ja toisaalta uskollisuus paikalle: filmin kuvaaminen, keramiikan polttaminen ja pronssiin valettujen puunkappaleiden kerääminen on tapahtunut erään järven rannalla, 130 kilometriä Helsingistä koilliseen.

Enni Vekkeli (s.1983, Heinola) on Saimaan Ammattikorkeakoulusta valmistunut kuvataiteilija, joka työskentelee useimmiten liikkuvan kuvan ja kuvanveiston parissa.

Vekkelin työskentelyä on tukenut Etelä-Savon Kulttuurirahasto

Enni Vekkeli, Paperikuu, 2021, 16 mm filmi digitaalisessa muodossa, 2 min 31 s

1.–19.12.2021 Maija Käyhkö & Juulia Terho / VTRY:n kutsunäyttely: Marko Hämäläinen / Marjo Yli-Antola / Leena Räsänen

Maija Käyhkö & Juulia Terho – Huoneet kojeet merkit

Maija Käyhkön ja Juulia Terhon yhteisnäyttelyssä Huoneet kojeet merkit tarkastellaan esineiden, tilojen ja ihmisen välistä vuorovaikutusta. Taiteilijat ovat pohtineet materiaalilähtöisissä työprosesseissaan, millaista kommunikaatiota ihmisen ja ympäristön toisilleen välittämät komennot, pyynnöt ja järjestämisyritykset rakentavat. Käyhkö ja Terho ovat työskennelleet aiheen parissa erilaisin tulokulmin ja välinein. Variaatio teosten materiaaleissa ja mittasuhteissa herkistää katsojaa havainnoimaan, kuinka meitä ympäröivä materia muovaa olemisen tapaamme.

Maija Käyhkön veistossarja Components koostuu modulaarisista veistoksista. Käyhkö on valmistanut puusta ja betonista useita pelkistettyjä elementtejä, jotka seuraavat tarkasti määriteltyjä muotoja ja mittasuhteita. Osat on mitoitettu sopimaan yhteen useilla mahdollisilla tavoilla – jokainen veistos on yksi kokoonpano monista mahdollisista. Lopputulos on veistosten sarja, jonka yhdenmukainen muotokieli luo vaikutelman järjestelmästä tai koneistosta. Käytännölliset ja koruttomat rakennusmateriaalit yhdistyvät tyyliteltyyn muotoon sekä kuvanveiston perinteisiin.

Juulia Terho sulauttaa installaatiossaan Jälkihuone kielen ja aineen tilalliseksi kokonaisuudeksi. Terhon silkkiin maalaamissa runoissa käsitellään tiloja, jotka tihkuvat osaksi materiaalista ihmistä. Runoissa kuvataan kokemusta erilaisista näkökulmista. Huomio kiinnittyy materian ja tilan aktiivisuuteen, oli kyse sitten kontrollista luokkahuoneessa tai kodin sotkun vaikutuksista runon puhujan kehoon. Huoneen kaltainen installaatio voi antaa kokijalle intiimin ja turvallisen oloisen ympäristön tai tuottaa ahtauden kokemusta. Runojen sijainnit houkuttelevat kokijaa erilaisiin asentoihin ja liikkeeseen.

Huoneet kojeet merkit on Käyhkön ja Terhon ensimmäinen yhteisnäyttely.
Näyttelyä ovat tukeneet Koneen Säätiö, Paulon Säätiö, Taideyliopiston Kuvataideakatemia ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Maija Käyhkö (s. 1992) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvanveistäjä. Käyhkön praktiikassa laaja valikoima materiaaleja ja tekniikoita yhdistyy pelkistetyn abstraktiin ilmaisuun. Havainto, toiminnallisuus ja kommunikaatio ovat toistuvia teemoja hänen työssään. Hän pyrkii luomaan teossarjoja, joiden osat noudattavat havaittavaa logiikkaa, kuitenkin sisältäen jotakin outoa tai leikkisää. Käyhkö on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta vuonna 2017 ja suorittaa parhaillaan kuvataiteen maisterin tutkintoa Kuvataideakatemian kuvanveiston koulutusohjelmassa.

Juulia Terho (s.1991) on monialainen taiteilija, jonka työvälineitä ovat kirjoittaminen, kuvataide ja esitys. Hän käsit- telee teoksissaan usein ihmisen suhdetta aineelliseen ympäristöönsä, sen synnyttämää kontrollia ja toisaalta mahdollisuutta leikkiin. Terho on yhdistänyt runoa ja kuvataidetta aiemmin muun muassa yhdessä Milja-Maaria Terhon kanssa toteuttamassaan runovideoperformanssissa Venyvät huoneet (2019). Terho on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta vuonna 2017 ja opiskelee tällä hetkellä Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista. Käsin työskentelyssä Terhoa vetää puoleensa materian ehdoille myöntyminen, hitaus ja virhe.

Juulia Terho, yksityiskohta installaatiosta Jälkihuone, 2021, silkkimaali silkille, puu, lanka, 250 x 195 x 160 cm

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Marko Hämäläinen – 54 askelta äärettömyyteen

”Sumu tulee. Valkoinen hyinen seinä nousee Jäämereltä, täyttää huurullaan laaksot ja rinteet. Kettu mutkittelee yksinäisenä tunturikoivikossa. Etsii sopulia tai riekkoa. Pian se suuntaa tunturiin ja häviää äärettömään. Viiden toista metrin päästä ystävääni ei enää näy. Yöllä näen unen, jossa hanget sulavat jalkojeni alla, muuttuvat puroiksi, purot joiksi, joet mereksi.”

Taiteilija Marko Hämäläisen uusin näyttely 54 askelta äärettömyyteen vaeltelee mietiskellen dokumentarismin ja surrealismin rajoilla. Välillä arktiset talvimaisemat muuttuvat uneksi. Kaikesta kauniista huolimatta vaeltajaa painaa raskas taakka.

Marko Hämäläinen on vaelteleva taiteilija ja valokuvataiteen läänintaiteilija (Taike), joka omassa tuotannossaan on keskittynyt viime vuodet talveen, lumeen ja arktiseen maisemaan. Hämäläinen vetää Kenen luonto? -toiminta-alustaa, joka etsii luonnon valokuvaamisesta uudenlaisia työkaluja kestävän kehityksen ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen. Taiteilijana häntä kiinnostaa taiteen, tieteen, luonnon ja erilaisten yhteisöjen kohtaamisalueet sekä erilaiset joutomaat ja ryteiköt. Hämäläiseltä on juuri ilmestynyt esikoiskirja Hiljaisuus liikkuu tuulessa.

Marko Hämäläinen

Marjo Yli-Antola – Olipa kerran ja muita maalauksia

Luonnon elementeistä kumpuavat maalaukset ovat unenomaisia tulkintoja tunteista, olemisesta ja hetkistä elämässä. Toisinaan maalaukset ovat keino pysähtyä ja rauhoittua, kaipuuta seesteisyyteen.

Ihmisen kokemus luonnossa ja suhde luontoon, sekä luontoelementit itsessään ovat olleet maalausten kantavana pohjana. Etsimme luonnosta rauhaa, yhteyttä, kauneutta, pysähtymistä ja läsnäoloa. Samalla se tarjoaa toisille fyysisyyttä ja toisille aineettomuutta. Metaforia ja symboliikkaa. Kaikkea löytyy pimeydestä valoon ja syntymästä kuolemaan.

Luonnon monimuotoisuuden häviämisen myötä eläinlajien lisäksi myös kasvilajien kohdalla puhutaan meneillään olevasta voimakkaasta sukupuuttoaallosta. Suuri osa kasvilajien modernista sukupuutosta on ihmisen aiheuttamaa ja luonnollinen lajien häviäminen on tähän verrattuna vähäistä ja hidasta.

”Olipa kerran” teoksissa moderniin sukupuuttoon kuolleet kasvit löytyvät yhdistettyinä pittoreskiin ja romanttis-henkiseenkiin maalaukseen. Teokset muotoutuivat muistoiksi, muotokuviksi ja esiinnostoiksi. Maalaukset vaikuttavat ensinäkemältään sereenisiltä, mutta lähemmin tarkasteltuna herättävät pohdiskelemaan tämänhetkisen luonnon tilannetta ja toimiamme luonnon suhteen. Kauneutta, seesteisyyttä, mutta tarkemmin katsoen peruuttamattomasti menetettyjä kasvilajeja.

Toinen teossarja käsittelee luonnon elementtejä tulkiten ihmisyyttä ja olemista. Kevyesti ja lähes luonnosmaisesti, jättäen tilaa hengitykselle. Rauhoittumista etsien.

Marjo Yli-Antola on turkulainen kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa maalaustaiteen parissa, tekniikkana öljymaalaus ja pastellimaalaus. Vastapainona omalle työskentelylle toimii ajoittaiset projektit yhteisötaiteen, ympäristötaiteen ja installaatioiden parissa näitä eri tavoin yhdistellen.

Kiitos työskentelyn tuesta Taiteen edistämiskeskukselle.

Marjo Yli-Antola, Toisinaan on helppo hengittää, 2021, öljymaalaus kankaalle, 50 x 50 cm

Leena Räsänen – Jotain kummaa

Näyttely koostuu sekatekniikkamaalauksista, joissa käytän öljyä, akryyliä, akvarellia ja värikynää erimuotoisille pohjille.

Teoksissa pohdin abstraktein elementein ihmismieltä ja sen kummallisuutta: kun ajatukset harhailevat epäloogisesti yhdestä toiseen, keskustelut näyttäytyvät väreinä ja rytmeinä, muisti valikoi kummallisia yksityiskohtia ja välillä mielen valtaa haikeus, johon ei ymmärrä syytä. Miltähän mielen sisäinen vilinä mahtaa näyttää?

Pohjina toimivat kierrätetyt puukappaleet. Löytämieni pohjien ominaisuudet antavat teoksille alkusysäyksen, ja sattumallakin on vaikutusta teosten lähtökohtiin. Maalaus alkaa rakentua jo mielessä, kun näen sopivan pohjan roskalavalla tai kirppiksellä. Hyödynnän pohjien muotoja, uurteita, kuvioita ja epätäydellisyyksiä ottaen niitä mukaan maalauksen elementeiksi. Uusi maailmaa rakentuu vanhan päälle.

Leena Räsänen (s. 1991 Kuopiossa) on taidemaalari, joka asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän valmistui Vapaasta Taidekoulusta 2015. Hän on Helsingin Taiteilijaseuran jäsen ja Taidemaalariliiton kokelasjäsen. Hänellä on ollut näyttelyitä eri puolilla Suomea ja Berliinissä, viimeisimpänä Galleria Uusikuvassa Kotkassa keväällä 2021.

Leena Räsänen, Pelejä, leikkejä, unelmia, 2021, öljy / akryyli / akvarelli / värikynä puulle, 38 x 38 x 3 cm

10.–28.11.2021 Hilkka Silvekoski säätiö – Metsästä kaikki alkoi

Hilkka Silvekoski -säätiö järjestää ”Metsästä kaikki alkoi” -yhteisnäyttelyn Galleria Uudessa Kipinässä. Näyttelyssä on esillä rinta rinnan taidegraafikko Hilkka Silvekosken (1913-1972) ja lahtelaisten nykytaiteilijoiden teoksia.

Taiteilijat ovat valinneet Hilkka Silvekosken tuotannosta teoksen tai teoksia, joihin he kokevat yhtymäkohtia omassa taiteessaan. Näyttelyyn valitut teokset keskustelevat kukin omalla tavallaan Silvekosken teosten kanssa.

Yhteisnäyttelyssä on esillä taidegrafiikkaa, maalaustaidetta, installaatioita, veistoksia ja piirustuksia.

Näyttelyyn jurytettyjen taiteilijoiden teokset muodostavat moniäänisen mutta eheän näyttelykokonaisuuden yhdessä Silvekosken tummanpuhuvien grafiikanvedosten kanssa. Kokonaisuus on rehevän moninainen ja tyylikäs.

Silvekosken teosten rinnalla taidetta on esillä seuraavilta lahtelaisilta taiteilijoilta: Minna Alanko, Anni Henriksson, Virva Kanerva, Helena Lehtinen, Ulpu Riikonen ja Anni Kristiina.

Näyttelystä järjestetään kuvatulkkaus perjantaina 12. marraskuuta kello 13 ja 16. Kuvatulkki on Sari Rajala.

Näyttelyn järjestää Hilkka Silvekoski -säätiö yhteistyössä Lahden visuaalisten taiteiden museon Malvan ja Kauno ry:n kanssa.

Minna Alanko, Tulisijan lämpö, 2021, stillkuva installaatio

Taiteilijan, taidegraafikon ja lastenkirjojen kuvittajan Hilkka Silvekosken (syntyi 24.1.1913. Viipurissa, kuoli 18.3.1972 Lahdessa) teokset tunnetaan herkistä, keveistä naishahmoista ja lapsista. Monissa teoksissa näkyy myös metsän, kukkien ja ihmisten välinen yhteys. Hänen töissään on myös piirustuksellista herkkyyttä ja kepeyttä.

Silvekosken taidegrafiikalle on ominaista mustan värin käyttö, sävyvastakohtien jyrkkyys ja viivan karkeus. Hän teki puupiirroksia, litografioita ja metalligrafiikkaa.

Silvekoski oli lähes itseoppinut kuvataiteilija. Taidegrafiikkaa hän opiskeli Aukusti Tuhkan taidegrafiikan kurssilla 1950-1951. Silvekoski syntyi Viipurissa, josta hänen tiensä johti karjalaisevakkona Lahteen.

Silvekoski debytoi Hämeenlinnassa vuonna 1948 ja piti näyttelyitä muun muassa Helsingissä 1949. Hän on myös yksi Lahden Taiteilijaseuran perustajajäsenistä.

Silvekoski kertoi vuonna 1970 viimeisimmän teossarjansa lähtökohdasta: ”Metsästä kaikki alkoi ja puiden rakkaudesta. Metsän henki on kaunis ja hyvä, sieltä on kotoisin runous, musiikki ja pienet linnut, myös voima ja hiljaisuus.”

Lahden Taidemuseossa on Hilkka Silvekoski -kokoelma, joka käsittää 216 teosta: grafiikkaa ja piirustuksia vuosilta 1950-1971. Suomen taidegraafikoiden kokoelmassa häneltä on noin 30 teosta vuosilta 1950–1970. Ulkomailla hänen teoksiaan on Tukholman kansallismuseossa sekä Ålesundin, Rostockin, Dresdenin kaupunkien ja Dresdenin Künstlerkalenderin kokoelmissa.

Silvekoski kuoli liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin 1972. Hänen veljensä Pentti Silvekoski perusti Hilkka Silvekosken säätiön vaalimaan sisarensa ja tämän tuotannon muistoa. Pentti Silvekosken kuoleman jälkeen 1990 Lahden taiteilijaseura on hallinnoinut säätiötä. Säätiö on jakanut vuodesta 1994 lähtien stipendejä lupaaville nuorille lahtelaisille taiteilijoille sekä järjestänyt stipendi näyttelyitä.

Hilkka Silvekoski, Äiti ja lapsi, 1952, puupiirros

2.–7.11.2021 Lahden taidelainaamon teosvälitys

Lainaamon teokset purskahtavat lainaamohuoneista Galleria Uuden Kipinän kaikkiin näyttelytiloihin! Nyt on upea tilaisuus nähdä monipuolinen kattaus päijäthämäläisten ammattikuvataiteilijoiden teoksia, sekä lainata ja ostaa niitä. Näitä teoksia ei ole aiemmin nähty Lahden Taidelainaamossa, ja mukana on myös tavallista suurempaa (yli 100 x 100 cm) taidetta. Teokset saa mukaan heti.

Teosvälitysviikon ajan Uudessa Kipinässä on myös joulumyyjäiset. Myynnissä on Lahden Taiteilijaseuran, Lahden Taidegraafikoiden ja Lahden valokuvataide ry:n jäsenten kortteja ja taidetta. 

Lahden Taidelainaamoa hoitaa Lahden Taiteilijaseura ry. Taidelainaamosta voi lainata tai ostaa taidetta korotonta kuukausimaksua vastaan. Taidelainaamo välittää Lahden Taiteilijaseuraan, Lahden Taidegraafikoihin ja Lahden valokuvataide ry:n kuuluvien taiteilijoiden teoksia.

13.–31.10.2021 Nestori Hellgren / Kristoffer Albrecht / Maija Albrecht / Mirkka Suokas

Nestori Hellgren – Hiilinielu

Sanan hiilinielu kohtaamista tämänhetkisessä arjessa on vaikea ohittaa. Hiilinielu on samanaikaisesti poliittinen ilmaisu tai asiantuntijan laskennallinen luku, jostakin johon hiiltä on itsessään varastoitunut. Toisaalta se voi olla metsätalouden julkisivu tai aktivismiin sysäävä tahdonvoima. Sana tarkoittaa valtavasti, mutta samalla sitä on vaikea hahmottaa, koska hiilinielu on ja ei ole konkreettinen möykky, jonka mielemme voisi ymmärtää. Hiilinielu on asia, jota emme voi omin silmin havainnoida, samalla tavalla kuin maitopurkki on purkillinen määrä maitoa. Teokseni tutkii Hiilinielu-sanan myyttistä olomuotoa. Hiilinielu-teos on ollut kolmen vuoden matka aiheen ympärille, joka rakentuu nyt Galleria Uuden Kipinän Kulmaan. Teoksessa on paljon allegorisia, symbolisia ja metaforisia viitteitä luonnon ja ihmisen yhteiseen historiaan ja unohdettuun perinteeseen. Teos lainaa rakenteellisia piirteitä suomalaisesta ympäristömytologiasta leikkisällä ja nykyaikaisella tavalla.

Hiilinielu on eri taiteenlajeja vahvasti yhdistelevä kokonaisvaltainen, kerronnallinen installaatio, jossa katsoja pääsee eri aistiensa avulla luontosuhteensa äärelle. Teos tutkii ja tuo näkyväksi taiteen keinoin ilmaston lämpenemistä ja sen tasapainoa horjuttavia rakenteita. Teos yhdistää käsitetaiteen avulla luonnon todellisia muotoja, tieteen tutkimia faktoja ja tutkii suomalaista metsämaisema-identiteettiä. Teoksessa katsoja kääntää katseensa luontoon, samanaikaisesti, kun luonto katsoo katsojaa. Teos tutkii kahdensuuntaisen rakenteensa avulla yksilön omaa identiteettiä. Hiilinielutalo on fuusion kaltainen rappeutuva rakennelma, jonka läpi kulkee polku, joka päästää katsojan mielenmatkalle. Teokseni käsittelee kolmea isoa teemaa, jotka liukuvat hiilinielu-talon polun varrella lomittain ja rinnakkain. Teos alkaa atomin tasolta purkautuen meille tutumpaan mäntymetsä -maisemaan ennen uppoutumista maan eri kerrostumiin eli nielujen maisemiin. Teoksessa tutkitaan luontoa luonto-sanan alkuperän lähtökohdasta. Luonto-sana on johdettu kieleemme verbistä luoda. Ihminen on luonut itselleen maailman, luomakunnan, jossa toisaalta maailma-yhdyssanan maa ja ilma eivät ole enää tasapainoisessa symbioosissa. Teoksen aikasidonnainen rakenne käsittää samanaikaisesti niin menneen, nykyhetken kuin tulevaisuuden.

Olen halunnut teosta luodessani varastoida jo olemassa olevia materiaaleja uudelleen. Aivan samalla tavalla, kuin maapallon omatkin hiilinielut varastoivat hiiltä ilmakehästä eri varastojensa välillä kierrättäen haitallisia molekyylejä meriin, kasveihin ja metsiin. Melkein kaikki teoksen puutavarasta on peräisin rekkojen kylmälaitteiden kuljetuskehikoista. Metsämaastokunttiin, olen varastoinut esimerkiksi kalusteverhoomon hukkapaloja. Teoksessa on myös yksittäisten ihmisten lahjoittamia materiaaleja, jotka on remontin yhteydessä haluttu korvata uudemmilla. Hiilinielu on teos, joka on niellyt nuo materiaalit itseensä synnyttäen niistä jotakin minkä voimme nähdä ja kokea.

Teoksen toteuttamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Hämeen taidetoimikunta. Taiteilija kiittää kaikkia yhteistyötahoja ja yksityisiä henkilöitä, jotka ovat mahdollistaneet teoksen toteuttamisen.

Nestori Hellgren, Hiilinielu, 2021, installaatio

Kristoffer Albrecht

Kristoffer Albrechtin (s. 1961) näyttely koostuu kahdesta kokonaisuudesta.

Albrecht on jo monta vuosikymmentä kuvannut asetelmia, ja Variaatioita (Riippuvia asetelmia) – sarja on espanjalaisen barokkimaalarin Juan Sánchez Cotánin (1560–1627) maalausten innoittama. Cotánin asetelmamaalauksissa nähdään usein tilassa riippuvia vihanneksia, hedelmiä tai riistaa. Albrecht laajentaa esinevalikoimaa muun muassa kananmuniin, ruokailuvälineisiin ja savusilakkaan.

Pieniä maisemia -sarja on osoitus taiteilijan kiinnostuksesta pieniin sävykkäisiin vedoksiin, joissa teoksen esineellisyys korostuu. Kokonaisuus on kuvattu yli 90 vuotta vanhalla Zeiss- Ikonta -kameralla. Vanhan optiikan sävy- ja yksityiskohtatoisto on omalaatuinen. Lopputuloksena on hyvin pieniä kuvia, joissa on erikoinen tunnelma.

Kristoffer Albrecht asuu ja työskentelee Inkoossa. Hänen teoksiaan on ollut näyttelyissä sekä Suomessa että ulkomailla vuodesta 1982. Hän on myös julkaissut noin 40 valokuvakirjaa. Albrecht on opettanut valokuvausta yli 30 vuotta.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Svenska Kulturfonden

page1image7349392

Kristoffer Albrecht, sarjasta Pieniä maisemia (Aita), 2019, hopeagelatiinivedos, 6 × 9 cm

Maija Albrecht – Musta ja keltaisen tarve

Kuivaneulapiirroksia ja esineteoksia.

Kävelemme joka päivä rantaan katsomaan merta ja lintuja. Tie kulkee suurten vanhojen haapojen vieritse. Syksyisin se halkaisee maiseman keltaisena viivana. Kävellessäni tuota viivaa pitkin mieleeni nousi sanapari ”keltaisen tarve”. Keltaisen tarvetta voi hoitaa levittämällä keltaista väriä paperille tai kasvattamalla keltaisia kukkia. Musta on kuitenkin kaikkein rakkain. Kimalaisen musta pörröinen raita, metsäsittiäisen kilpi, mustarastaan kiiltävä höyhenpuku ja variksen päälaki, hämähäkin musta vilahdus lattialistan raossa, pelikortin musta sydän. Ihana ja outo elämä.

Näyttely ”Musta ja keltaisen tarve” oli ensi kerran esillä Helsingissä huhtikuussa, nyt se saa uuden muodon Lahdessa juuri keltaisten haavanlehtien aikaan. Näyttelyn teoksissa lasketaan silmälukuja, ihmetellään kaiken kuolevaisuutta ja ennen kaikkea annetaan arvoa kaikelle elolliselle.

Maija Albrecht (s.1967) asuu ja työskentelee Inkoossa. Hän on taidegraafikko ja kuvataiteilija, jonka ensisijainen ilmaisukeino on kuivaneulapiirros, kuparilevylle piirretty ja siitä prässillä vedostettu grafiikanvedos. Albrechtin esineteoksista löytyy usein luonnosta kerättyä materiaalia, kuolleiden hyönteisten osia, taiteilijalle elämästä kertovia aarteita.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taike

Maija Albrecht, Keltaisen tarve, 2021,
kuivaneula, chine collé, muste, 14 x 16,5 cm

Mirkka Suokas – Viimeinen mansikka

Puussa ylikypsynyt ja räjähtänyt granaattiomena koulumatkalla, reppuun unohtunut banaani, joka on liiskaantunut avaimiin ja saanut kaiken limaiseksi. Muovirasian viimeinen epäsymmetrinen mansikka, jonka musertunut toinen puoli on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Omenapuusta pudonneet madonsyömät ja linnun nokkimat omenat – keräämisen aika on lyhyt. Kuvassa näkemäni pinkki kiiltokuvamainen hedelmä, jonka löysin torilta, maistuu puisevalta. Jääkaapin takaseinään jäätynyt kurkku, lokeroon unohtunut puolikas hedelmä, jota en valkoisen kuoren alta enää tunnista. Miksi kieli menee rikki ananaksesta vain Suomessa? Jouluomena, joka säilyy seuraavaan jouluun asti. Avokadon ja mangon arvioiminen ilman koskettamista onnistuu harvoin. Joku oli syönyt aamiaismandariinini, ei se haittaa, se olisi saanut silmäni kutiamaan.

 

Havainnoin ympäristöstäni yksityiskohtia, objekteja, jotka aiheuttavat jonkin kehollisen reaktion niin, että kuva ja tunne painuu mieleeni. Näyttelyn teokset ovat tulkintoja näistä muistojen yksityiskohdista.

Mirkka Suokas on Helsingistä kotoisin oleva kuvataiteilija. Hän työskentelee laaja-alaisesti eri materiaalien sekä tekniikoiden parissa. Hänen teoksissaan yhdistyvät nykykorutaide, veisto, käsityötekniikat sekä maalaustaide. Keskeisenä aiheena hänen teoksissaan ovat orgaaniset muodot kehollisuus.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Mirkka Suokas, sarjasta Hiljainen objekti 2, Hiljainen II,
haapa, 7,5 x 7,7 x 6,5 cm

22.9.–10.10.2021 Niina Villanueva / Johanna Immeli / Amy Gelera & Dominik Fleischmann / Hannele Heino

Niina Villanueva – Lotus Fruit

”Sitten kun olet siirtynyt rajan taakse, otsallani aukeaa kultainen lootuksen kukka, katselen sitä unen rajalla. Mikä on totta ja mikä kuviteltua, minne ihminen katoaa? voitteko kuoria minulle lootuksen hedelmän? Sanotaan, että sen kultaista lihaa syömällä voi hetken katsoa molempiin maailmoihin rajan toiselle puolelle ja silti seistä turvallisesti jalat tällä puolen rajaa. Jäljelle on jäänyt vain muistoesineitä ja suhteeni niihin muuttuu päivä päivältä.Kasvit ottavat valtaa huoneesta, kivettyneet suruvihkot ovat jämähtäneet maljakoihin täällä rajasiirtolapuutarhassa.

Työskentelen öljyvärimaalauksen sekä keramiikan tekniikoilla. Maalauksen materiaalinen taso näyttelee tärkeää osaa työskentelyssäni, tempera ja öljymaalauksen perinteiset menetelmät kiehtovat minua tekemisessä.Veistokseni ovat ikäänkuin kolmiulotteisia maalauksia, niiden muodot saavat syntyä intuitiivisesti ja käden jälki saa näkyä, lasittaessani annan lasitteen kerrostua ja lomittua, tai raavin esiin pintaa ja väriä alemmista kerroksista, aivan kuten maalatessa. Tapani lasittaa on kerroksellinen ja saattaa vaatia useitakin polttoja, kuin maalatessani tutkin sen olemusta kerros kerrokselta. Teoksieni taidehistorialliset viittaukset ovat tulkinnanvaraisia, ne lomittuvat henkilökohtaiseen. Minua kiehtoo esineiden merkitys jonkinlaisina muistojen rakentajina, kuinka tavaroiden ja esineiden arvo muuttuu ja vaihtelee, suhteessa siihen mitä niiden ympärillä on tapahtunut tai kenelle ne ovat kuuluneet, niiden animistinen olemus suhteessa ihmisiin.

Niina Villanueva s. 1984 on valmistunut keväällä 2021 Turun Taideakatemiasta, hänen teoksiaan on ollut esillä mm. Helsingin Taidehallissa Nuoret näyttelyssä, Turun Taidehallissa, Galleria Rajatilassa Tampereella, Porin P-galleriassa, seuraava yksityisnäyttely rakentuu Haa Galleriaan Helsingin Suomenlinnaan marraskuussa 2021.

Niina Villanueva, Uudelleen syntyvä blue and white, 2021, lasitettu kivitavara, 43 x 34 cm

Johanna Immeli – Löytöjä

Esillä ovat teokseni ovat keramiikkaveistoksia ja -veistoskokonaisuuksia, jotka ovat syntyneet muutaman viime vuoden aikana. Luomisprosessissa minua innostavat savimateriaali ja käsin rakentaminen. Työskentelyäni vie eteenpäin halu tutkia käden ja materiaalin yhteistyötä – jättää oma jälkeni saveen, ja savella.

Teosteni teemat nousevat luonnon monimuotoisuudesta. Tutkin ja luon keramiikan keinoin muotoja, tekstuureita ja pintoja: teen löytöjä. Keramiikan tekemisen prosessi, erilaiset savimassat ja lasitteet luovat teoksille oman olemuksensa. Veistokseni ovat abstrakteja tulkintoja, joista voi kuitenkin löytää viitteitä luonnosta. Työskentelyssäni ja teoksissani on läsnä leikkisyys ja löytämisen ilo.

Johanna Immeli, Kasvusto, 2020, Keramiikka, 17 x 18cm (korkeus x leveys)

Amy Gelera & Dominik Fleischmann – Hegemonia Saliva – A Visual Dialogue

Through the intersection of both of their practices and bodily and mental positions, Amy and Dominik discuss about decolonization practices through a visual dialogue. Nourished by their current conditions and experiences on Earth combined with their personal contrasting backgrounds. The dialogue unravels within a net of digital media, questions of global colonial powers and relationship between Europe and Latin America.

Amy Gelera (she/they) is a Graphic Designer and illustrator originally from Guatemala City, based in Helsinki. Throughout her academic life, she has studied in various parts of Europe and is currently studying Visual Communication Design (MA) at Aalto University. Her independent visual practice revolves around social dialogues concerning discrimination and decolonization– protest, irony, and humour are key elements of her critical approach. She is currently writing her MA thesis, The Cyber West Manifested in the Corporeal Rest, which explores the visual colonization phenomenon of fluctuating stock images between the cyberspace and the physical world outside of the West. The thesis studies how this anomaly primarily appears as another postcolonial consequence derived from centuries of ethnic shaming and western glorification. However, it stems also from the fluid transnational nature of the colonized cyberworld and its relationship with the physical world.

Dominik Fleischmann (he/him) is a lens-based visual artist who grew up in a small village in Germany and studied photography in Berlin. He is now based in Helsinki after living in different animal sanctuaries across the globe while searching for happy endings on this journey of suffering in the relationship of humans and nature. Dominik draws inspiration from ecofeminism, poetry and social- and environmental activism. His photography projects lead him to several visits in Central America – travels that made him question the representative qualities of photography and his own role in the portraits of countries seen through a western lens. Dominik’s work deals with ethics, care and empathy through work that combines a documentary approach with conceptual elements and a lyrical narrative.

Amy and Dominik met in Finland during their studies at Aalto University, School of Arts, Design and Architecture. Hegemoia Saliva is the first exhibition collaboration of the two artists. Their visual dialogue premieres at Galleria Uusi Kipinä in Lahti on Tuesday, 21. September. The exhibition will be on view from 22. September to 10. October 2021 (Tuesday – Friday 12-18, Saturday and Sunday 12-16).

Amy’s and Dominik’s work and this exhibition have been kindly supported by Arts Promotion Centre Finland (Taike).

Amy Gelera & Dominik Fleischmann – Hegemonia Saliva – A Visual Dialogue

Hannele Heino – Muistipalapeli

Paloja matkan varrelta

Oman elämänsä muistipeliä ihminen jäsentää aikaan ja paikkaan liittyvien muistojen, sekä erilaisten kiinnekohtien avulla. Osa muistoista on painunut unohduksiin ja niistä on vain hatarat mielikuvat, jos niitäkään. Miten tärkeitä muistikuvat ovat ja miten unohtaminen vaikuttaa minäkuvaan?

Teoskokonaisuus koostuu sarjasta grafiikanvedoksia, joita tehdessä olen pyöritellyt useita kymmeniä grafiikanlaattoja. Laatat ovat lojuneet jotkut pitkäänkin työhuoneen laatikoissa ja saattaneet jäädä koevedoksen asteelle. Osa laatoista on erilaisia valokuvapohjaisia muistoja matkoilta. Loput laatat ovat pinta ja pohjustekokeiluita eri materiaaleilla perustuen johonkin tiettyyn mielikuvaan. Vanhimmat palat saattavat olla myös osia pilkotuista vedoslaatoista.

Pelasin laatanpaloilla palapeliä. Vääntelin, muistelin, yhdistelin ja sovittelin. Kääntelin auki mielikuvia ja kokeilin uusia yhdistelmiä. Sekoitin mennyttä ja nykyisyyttä ja mieleeni palautui hetkiä, joista palat muistuttivat. Muistin seikkoja ja asioita, joita en edes muistanut unohtaneeni. Jokaiseen laattaan liittyy merkityksiä, muistikuvia ajasta ja elämästäni, mutta nyt muistini jäsenteli niitä uudella tavalla. Jokaisella vedostuskerralla muisto ilmeni erilaisena ja uudenlaisena, kun mukaan tarttui aina uusia elementtejä.

Rakennan rakennelmia, kuvituksia, samaan aikaan yksinkertaisia ja työstettyjä. Koen omakseni mielikuviini ja muistoihini perustuvan tarinankerronnan ja erilaisten tarinallisten vivahteiden käsittelyn. Työskentelyn kautta tavoittelen yhdestä muistikuvasta syntyviä uusia ja erilaisia variaatioita ja tarinallisia sisältöjä. Kuvia tehdessä menneet muistot, muistikuvat ja nykyisyys kietoutuvat, mennyt ja tämä hetki kohtaavat ja muodostuu jälleen uusi tarina.

Työt ovat sekoitus erilaisia perinteisiä ja uudempia syväpainografiikan piirros, syövytys, valotus ja vedostus menetelmiä. Töissä merkintä E.V. tarkoittaa Edition Variable, eli sarjan jokainen vedos on hieman erilainen ja uniikki. Yhdessä sarjassa värit vaihtelevat, vedostuslaattojen kokoonpano ja käyttö voi olla hieman erilainen ja toisistaan poikkeava. Joissakin kokonaisuuksissa saattaa olla kuusikin laattaa yhdistettynä ja mahdollisesti vielä useampi värivedostuskerta prässin läpi riippuen siitä mikä on ollut mielikuvani ja mihin olen pyrkinyt. Vastaan on tullut yllätyksiä ja joidenkin palojen kohdalla olen joutunut pyörittelemään laattaa useampaan kertaan, jotta oikeat ydinparit ovat löytyneet ja kuva mielessäni auennut.

Vedostusprosessiin liittyy yllätyksellisyys, sillä tekemistä ohjaa kerroksellisuus, ja kuvallinen kerronta, joka polveilee ja rönsyilee tunnelmasta toiseen. Saatan jumittua johonkin tunnelmaan tai kohtaan jossain vedoksessa ja palaan siihen uudelleen vasta seuraavalla viikolla, kuukauden päästä tai teen useita variaatioita hakien lopullista mielikuvaa juuri sille kyseiselle kuvan tarinalle.

Näyttelyni nimi muistipalapeli viittaa sekä käyttämiini sisältöihin, että tekniikkaan; muistin ja muistamisen sirpaleisuuteen, pala sieltä, toinen täältä. Elämämme tarinat koostuvat useista palapelin paloista, aivan kuten yksittäisten tapahtumien muistot. Teknisesti teokseni koostuvat aikaisemmin tekemieni laattojen tai laatanosien painojäljistä ja niiden erilaisista uusista yhdistelmistä ja variaatioista. Jatkossa mukaan tulee uudempiakin laattoja. Tutkijoiden mukaan, muisti ei ole kopiokone vaan tarinankertoja. Jokainen vedos onkin omanlainen tarina, ja grafiikalle tyypillinen sarjallisuus on muuttunut erilaisiksi variaatioiksi samoin, kuin muistikin muuttaa muotoaan jokaisella muistelukerralla.

Työt ovat sekoitus perinteisiä ja uudempia syväpainografiikan piirros-, syövytys-, valotus- ja vedostusmenetelmiä. Töissä merkintä E.V. tarkoittaa Edition Variable, eli sarjan jokainen vedos on hieman erilainen ja uniikki.

Olen Vantaalla asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Valmistuin Taideteollisesta korkeakoulusta ja olen syventynyt laajasti taidegrafiikan erimenetelmiin. Toimin taideopettajana lasten, nuorten ja aikuisten parissa. Oma taiteellinen työskentelyni kattaa laajasti kuvataiteen eri osa-alueita ja kuulun taidemaalariliittoon.

Teokseni ovat käsin rakennettuja keramiikkaveistoksia, installaatioita, kuivapastellimaalauksia, syväpainografiikkaa, kerroksittain vedostettuja puupiirroksia tai monen menetelmän yhdistelmiä. Joskus tietty materiaali tai tekniikka jo olemassaolollaan saa aikaan prosessin, joka pyydystää itseensä sisällön ja kumppanin tosielämästä.

Työt ovat sisäisen elämäni, sekä sen ulkoisten heijastusten kuvia ja sanoja. Työskentelen niillä menetelmillä ja materiaaleilla, jotka parhaiten sillä hetkellä omalla kohdallani tuntuvat toimivan. Teosteni teemat ja aiheet pohjautuvat tavallisesti elämän moniin kysymyksiin ja tapahtumiin. Samalla pohdin läsnäoloa, vuorovaikutusta, mielentiloja, kokemista ja näkemistä. Työskentelyssäni on kyse elämän kokemuksellisuuden näkyväksi saattamisesta ja se on pitkälle myös oman ajattelun ja itseymmärryksen lisäämisen väline. Luotan tekemisen aikana prosessimaiseen löytymiseen, visuaaliseen ajatteluun ja töiden hiljalleen rakentumiseen.

Hannele Heino, Kylmä kosketus, 2021, etsaus, akvatinta, ImageOn, 10 x 10cm

1.–19.9.2021 Niklas Ingelius / Olavi Ryyppö / Lahden Taidegraafikot / Ulla Sinkkonen & Leena Heikkilä

Niklas Ingelius – Garden in Motion 2.0

Toteutan maalauksiin tilallisia pintoja, jotka muodostuvat kerros kerrokselta siten, että yhdessä teoksessa saattaa olla kymmenenkin maalattua läpimenoa. Olen kiinnostunut erilaisista värijärjestelmistä, maalin materiaalisuudesta ja kuvioiden muodostumisesta lukuisten toistuvien ohuiden kerrosten avulla.

Näyttelyn nimi Garden in Motion tulee ranskalaisen puutarha-arkkitehdin Gilles Cleméntin teoriasta Le Jardin en mouvement, liikkeessä oleva puutarha. Clement määrittää puutarhan olevan yhdistelmä maisemaa ja ympäristöä. Maisema on henkilökohtaisen katseen alainen ja sen rajoittama kokonaisuus, kun taas ympäristö on luonnon omista mekanismeista koostuva orgaanisten prosessien rihmasto, josta maisema myös rakentuu. Puutarha koostuu näistä molemmista: siinä on sekä katseen alainen maisema, että luonnon prosessien funktionaalisuus. Puutarha on siis maisemasta rajattu alue, jossa kasvaa valikoima kasveja. Clémentin teoriassa, jos jokin kasvi alkaa levitä ja vallata elintilaa muilta puutarhan kasveilta, sen annetaan tapahtua. Hänen puutarhansa on jatkuvasti muutoksessa, liikkeessä, sekä sidoksissa ympäristössä tapahtuviin muutoksiin ja luonnon omiin prosesseihin.

Galleria Uuden Kipinän Kulmassa esillä olevat maalaukset olen toteuttanut pitkäkestoisen työstön kautta. Luonnehdin itseäni tässä suhteessa prosessimaalariksi. Pidän siitä, että kuvat muodostuvat hitaasti useista läpikuultavista ja päällekkäin ja limittäin maalattavista öljyvärikerroksista, jotka ovat syntyneet maalin työstön ja maalaamiseen käytetyn ajan myötä. Nämä maalatut kerrokset ovat vuorovaikutuksessa aiemmin maalattuihin tasoihin, joka saa kuvassa aikaan liikettä. Maalauksen kaava on useimmissa töissä ennalta suunniteltu ja teoksia on samanaikaisesti työn alla useita. Maalaamani aiheet voivat liittyä väriin, muotoon, tasojen suuntaan tai edellisten erilaisiin yhdistelmiin. Vaikka työskentelymetodit ovat tässä suhteessa selkeät, maalattava kuva elää prosessin edetessä ja lopputulos on aina jotakin ennakoimatonta. Tässä suhteessa maalaukset tuovat mieleen Gilles Clémentin puutarhan. Ne ovat ympäristöstä rajattuja kappaleita, johon olen työstänyt oman puutarhan väreissä ja siveltimenvedoissa.

Maalauksissa esiintyvät rakenteet, viiva ja väri, eivät seuraa odotettua mekaanista logiikkaa vaan ovat eleiltään pohjimmiltaan orgaanisia. Minua kiinnostaa ajatus siitä, että maalaus on samanaikaisesti sekä pinta, että elävä tilallinen kokemus. Geometrisina näyttäytyvät linjat eivät kulje suoraan, vaan ne seuraavat käden ja kehon tekemiä liikkeitä. Orgaanisella jäljellä, on yhteys myös teoksissa esiintyvään optiseen vaikutelmaan. Maalaamisen tapahtuman tuottama epäsäännöllinen liike on verrattavissa esimerkiksi dazzle-camouflage kuvioinnissa sekä autostereogrammi-kuvissa esiintyviin optisiin ilmiöihin. Maalauksissa tapahtuva optinen liike toimii eri tasoissa ja kerroksissa vaihtelevuuden sekä muotojen toistamisen kautta. Systemaattisen liikkeen epätasaisuus on päällisin puolin hienovaraista ja loppujen lopuksi melko huomaamatonta. Maalauksen useat kerrokset yhdenmukaistavat pintaa, mutta todellisuudessa yksikään kohta ei ole toisen kanssa samanlainen.

Niklas Ingelius (s. 1992, asuu Helsingissä) valmistui Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi 2020 ja Lahden AMK:n taideinstituutista kuvataiteilijaksi 2016. Ingelius on osallistunut yhteisnäyttelyihin 2013 alkaen, 2021 hänellä on 2022 HAM-galleriaan Helsinkiin. Ingeliuksen teoksia on mm. Valtion, Kiasman ja HUS:in kokoeilmissa.

Työskentelyä ovat tukeneet Taiteen Edistämiskeskus ja Suomen Taideyhdistys.

https://niklasingelius.com/

Niklas Ingelius, YRB8 RB Circle, 2021, öljyväri levylle, 108 x 108 cm

Lahden Taidegraafikot ryOlavi Ryyppö (1917–1988)

Lahden taidemuseo on 1970-luvun lopulla toiminut Lahden taidehallissa, Vesijärvenkatu 11:ssä. Museossa työskenteli tuolloin apulaisvahtimestarina Olavi Ryyppö.

Ryyppö oli kotoisin Karjalasta, sota toi hänet Lahteen. Vuonna 1946 hän meni mukaan Lahden Taideyhdistyksen piirustusiltoihin. Ensimmäiset varsinaiset taideopetukset grafiikasta hän sai Vihtori Ahposelta. Lahteen muuttanut graafikko Tapani Lemminkäinen perehdytti Ryypön mezzotintatekniikkaan. Tekniikassa Ryyppöä viehätti sen käsityömäisyys, siinä sai tehdä kaiken alusta loppuun. Hän jäi vapaaksi taiteilijaksi vuonna 1957 ja näin ollen hän valmisti grafiikan työnsä museotyön ohessa lähinnä öisin.

Hän luopui 1960-luvulla kokonaan hapollisten tekniikoiden käytöstä ja keskittyi mezzotintaan, missä syövytystä ei tarvita. Tässä näyttelyssä on etupäässä esillä juuri taiteilijan mezzotintateoksia. Hänen prässinsä leveys oli 34 cm, mikä selittää teosten pienen koon. Näyttelyssä esillä oleva Ryypön viimeinen työ on vuodelta 1987.

Olavi Ryyppö, Kaupungintalo 85

Lahden Taidegraafikot ry – LTG 40

Lahden Taidegraafikoiden 40-vuotisjuhla jatkuu Uuden Kipinän KYMI-tilassa. Yhteistyötä on vuosien varrella tehty suomalaisten ja kansainvälisten grafiikan yhdistysten kanssa. Tärkeä ajanjakso on 1995–2014, jona aikana pieni yhdistys järjesti kansainvälistä pienoisgrafiikan triennaalia, joka tunnetaan nimellä Miniprint Finland. Suosiosta kertoo se, että esimerkiksi vuonna 2001 näyttelyihin saapui tuhansia grafiikanlehtiä 800 taiteilijalta. Itse asiassa Lahdessa on ollut vahva grafiikan perinne jo vuodesta 1950 lähtien. Möysässä toimi pieni kellaripaja, josta moni lahjakas graafikko ammensi oppinsa, kuten esimerkiksi Hilkka Silvekoski ja Olavi Ryyppöä opettanut Tapani ”Lito-Lemminkäinen”. Lahden taidemuseo oli tärkeä tuki ja grafiikka toi näkyvyyttä myös Lahden kaupungille.

Lahden Taidegraafikot ry kehittää jatkuvasti uusia yhteistyömuotoja saadakseen taidegrafiikan äänen kuuluviin.

KYMIn tilassa on esillä osa Jyväskylän Ratamossa esillä olleessa Parasta juhlaa -näyttelystä. Näyttelyssä on esillä Juhlasalkkujen töitä. Grafiikkaa on mahdollista hankkia omalle tai työpaikan seinälle. Kukin Juhlasalkku sisältää neljä työtä. Kehystetyt työt salkkuineen maksaa 1200 € ja kehystämättömät 700 €. Työt ovat nähtävissä Pajalla. Teoksista kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä ltg@lahdentaidegraafikot.fi tai soittaa Leena Hannula 040 727 8453.

SYKSYN 2021 LUENNOT:
10.9. klo 16:30 (Kirjasto) Museopedagogi Tuija Vertainen ”Ruusuja elämänköynnöksessä” – Hugo Simbergin grafiikan maalausten kuvien aiheita

10.9. klo 17:30 (Kirjasto) FT Leena Hannula ”Myytit ja allegoriat kuvien takana” – tutustumme grafiikan vertauskuviin renessanssista 1900-luvulle

8.10. klo 17 (*Paja, 5.krs) YTT Markku Koski ” Taidegrafiikka postmodernismina”
– miten taidegrafiikka säilyttää ja käyttää uudella tavalla hyväkseen vanhaa teknologiaa.

22.10. klo 16 (*Paja, 5.krs)Graafikko Maija Albrecht ”Kuivaneula – pintaa syvemmälle”

Suomen Taidegraafikot ry:n tulevista luentojen aikataulu ilmoitetaan myöhemmin. *Pajan osoite: Sammonkatu 8

Lahden Taidegraafikot ry:n Galleria Ratamon Yhtä juhlaa -näyttelystä, kuvassa teoksia seuraavilta taiteilijoilta vasemmalta oikealle: Minna Louhelainen, Jenni Niskala, Reijo Mörö, Markku Alhonen, k
uvaaja Naoji Ishiyama

Ulla Sinkkonen & Leena Heikkilä – Studiolo – hiljentymisen tila
”Minä kuulen itseni”

Teoksen idean alkulähde on Italian renessanssiajan naistaiteilijan työtila, studiolo. Se oli yksityinen ja henkilökohtainen huone, jota käytettiin mietiskelyyn ja taiteen tekemiseen. Hiljainen tila sytytti ajatuksen ja luovuuden kipinän.

Ulla Sinkkonen ja Leena Heikkilä ovat rakentaneet Galleria Uuden Kipinän Kirnuun studioloa symbolisoivan kolmiulotteisen tilan, johon liittyy musiikki ja valaistus. Se asettuu vuoropuheluun näyttelytilan tekstiiliteoksissa olevien naiskuvien kanssa, ja tarjoaa katsojalle aistien kautta koetun kokonaisvaltaisen elämyksen.

Tekijät haluavat installaation kuvastavan menneiden aikakausien naistaiteilijoiden työskentelyolosuhteita ja inspiraation lähteitä. Samalla he pyrkivät herättämään kysymyksen siitä, millaisissa aineellisissa ja henkisissä olosuhteissa nykyajan taiteilijat työskentelevät, ja mikä on heidän ammattinsa oikeutus. Miten saavuttaa taiteellisen ajattelun ja työnteon edellyttämä hiljainen mielentila melun ja hektisyyden keskellä? Voivatko menneiden vuosisatojen naistaiteilijat tarjota meille vastauksen?

Näyttelyn tunnelma syntyy studiolon yksityiskohdista: sen muodosta, tekstiilitaiteesta, väreistä, materiaaleista, musiikista ja valoista. Tekstiiliteosten mosaiikkimaisten naisfiguurien ja studiolon äänimaiseman toivottu yhteisvaikutus on rauhoittuminen, hiljentyminen ja omien ajatusten kuuleminen.

Ulla Sinkkonen, tekstiiliteokset

Ulla Sinkkonen työskentelee pääasiallisesti tekstiilitaiteelle tyypillisten materiaalien parissa. Materiaalit, joilla on jo menneisyys, kokevat uuden mahdollisuuden teoksissa, jotka voivat sisältää huumoria tai kannanoton. Työskentelyssä tekniikka ei ole itseisarvo vaan väline, jolla saavutetaan toivottu lopputulos. Myös tekemisen fyysisyys on olennaista ja nautittavaa.

Kymintie 1, Lahti • ti-pe 12-18, la-su 12-16 • www.galleriauusikipina.fi • kauno@galleriauusikipina.fi • 044-3224665

Näyttelyn tekstiiliteosten juuret ovat 1500-luvun italialaisessa mosaiikki- ja maalaustaiteessa. Tarkoitus on vangita kankaalle menneiden vuosisatojen taiteellinen ilmaisu nykytekniikoin.

Tekniikkana on käytetty itse kehitettyä työtapaa, jossa teollisesti valmistettu muuntokuitu syövytetään luonnonmateriaalista valmistetulle kankaalle. Näin syntyy mosaiikkimainen pinta halutuin värein. Muita käytettyjä tekniikoita ovat foliopainanta ja kirjonta.

Naisfiguurit jatkavat aiemmin tekemieni naisteosten teemaa, joissa olen käyttänyt Matti Sinkkosen elävän mallin luonnoksia. Ihon peittävät, mosaiikkitekniikalla tehdyt kukkaköynnöstatuoinnit ovat naisten yksilöllinen väline esittää itseään. Ne kuvastavat kiinnostustani tatuointiin nykyajan muoti-ilmiönä.

Leena Heikkilä, ääninauha

Musiikista ja luonnonäänistä koottu äänimaisema on suunniteltu studiolon intiimiin tilaan, ja se kuvastaa taiteilijan luovien ajatusten syntyä ja kehittymistä. Hiljaisessa, jatkuvassa ääninauhassa sävelteokset ja luonnonäänet soivat päällekkäisinä tasoina, joissa on toisiinsa liittyvä sisäinen rytmi. Nauhalla kuullaan pääasiassa renessanssin ja barokin ajan italialaisten säveltäjien musiikkia sekä ajalle tyypillisiä soittimia. Äänimaiseman tunnelmat yhdistyvät tekstiiliteosten kuviomaailman jatkuvuuteen sekä naisfiguurien henkilökohtaiseen, mystiseen hienovaraisuuteen.

Ulla Sinkkonen – tekstiilitaiteilija finnishdesigners.fi/portfolio/ulla.sinkkonen instagram.com/ulla.sinkkonen/ ulla.sinkkonen@gmail.com

Leena Heikkilä, musiikin tohtori lheikkila@kymp.net

Ulla Sinkkonen, Paratiisin naiset I, 2021, kuitusyövytys, foliopainanta, kirjonta

11.–29.8.2021 Veera Nykänen / VTRY:n kutsunäyttely: Juuso Noronkoski / Sanna Kärkkäinen / Marje Viitala

Veera Nykänen – Puutarha ja Myrsky

Työni ovat tussipiirustuksia paperille. Alussa on tunne, sitten näky (jota ei voi suoraan katsoa tai se katoaa) ja lopulta piirustus. Työt syntyvät hitaasti, luonnostelematta. Teoksissani voi kokea kaksi tilaa: hyvin lähellä ja hyvin kaukana. Piirustuksissa mustat varjot suojaavat kirkkaalta valolta.

Tällä hetkellä teokseni käsittelevät hajoamista ja kokoamista sekä pyrkimystä luoda järjestystä keskelle muutosta. Piirrokset kuvaavat kuviteltuja luonnon paikkoja, joissa näkyy hidas ajan kulku, ja tuntuu katsojan läsnäolo.

– Veera Nykänen –

Nykäsen valkoiselle paperille toteutetut piirustukset kuvaavat avaria tiloja, jotka noudattavat omia lainalaisuuksiaan. Kuvia kannattelee unenomainen painovoima. Piirustusten maailma vaikuttaa ensisilmäykseltä tunnistettavalta, luonnonelementtejä ja rauniokaupunkeja vailla ihmisiä. Läheltä tarkastellessa musta tussiviiva kuitenkin alkaa johdattaa kohti hahmotonta, pisteeseen, josta on vaikea päästä pois.

– Saara Kanerva Tamminen, taiteilija, kuraattori –

Veera Nykänen, Puutarha, 2021, tussi paperille, 112 x 100 cm

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Juuso Noronkoski – Winter Garden

Juuso Noronkosken näyttely, Winter Garden, koostuu fotogravyyreistä, videoinstallaatiosta sekä tekstikatkelmasta.

Näyttelyn kuvat sijoittuvat paikkaan, jota ei enää ole. Kuvat huoneesta osoittavat itsensä taakse; ovisilmästä paistava aurinko tai ikkunasta näkyvä tunnistamaton maisema rajaavat kuvan ulkopuolelle maailman, jonka olemassaolo on muuttunut epävarmaksi ja määrittelemättömäksi.

Teosten taustalla vaikuttaa kysymys: kuinka valokuvallinen ilmaisu asettuu nykyhetkeen, jossa eurooppalaisen kulttuurin vanhat rajat horjuvat ja identiteetin rakentaminen niin historiankirjoituksen kuin nykyaikaisen tiedonvälityskoneiston varaan tuntuu hetki hetkeltä vaikeammalta?

Valokuvan, Winter Garden (2019) ikkuna sijoittuu kuolleen kirjailijan kotiin. Kuvan rakennus tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa, mutta se jälleenrakennettiin pian sodan jälkeen kansallisen identiteetin kannattelemiseksi. Julkisivun lisäksi myös talon sisustus palautettiin entiselleen. Huoneet, aulat ja portaat– jopa vanhojen lattialautojen narina – jäljennettiin yksityiskohtaisen tarkasti. Siksi tämän kotimuseona toimivien rakennuksen olemuksessa on jotain virtuaalista. Ikään kuin vanhat valokuvat ja piirrokset, joiden avulla talo jälleenrakennettiin, olisi taloa todellisempi.

Mediateoreetikko Vilém Flusserin (1920 – 1991) ajatusta mukaillen, kuvien alkuperäinen tarkoitus oli toimia välikappaleina ihmisen ja maailman välillä. Kuvien merkitys on näin ollen niiden kyvyssä jäsentää maailmaa ja omaa suhdettamme siihen. Kuvat, joiden kautta aiemmin on jäsennetty kulttuuria ja rakennettu identiteettiä ovat kuitenkin jo Flusserin aikana muuttuneet “hallusinaatioksi”. Kuvat eivät enää toimi välittäjinä vaan ne luovat oman upottavan todellisuutensa, jossa lähtökohtana ollut maailma unohtuu kuvallisten kerrosten sedimentteihin. Miten siis tehdä kuvia tämän muutoksen jälkeen jättämässä ajassa?

Näyttelyn nimi, Winter Garden, viittaa talvipuutarhaan, joita eurooppalainen aatelisto alunperin rakennutti trooppisten kasvien säilyttämiseen kylmien talvikuukausien ajaksi. Talvipuutarhat toimivat aateliston asumistilan jatkeina. Ne loivat samalla tila-ajallisen illuusion ihmisen kontrollista: ulkopuoli kasvoi sisälle ja kesä kukoisti keskellä talvea. Saman nimisessä teoksessa, Winter Garden (2021), videoprojektori on asetettu ihmisen paikalle talvipuutarhaa esittävään lasivitriiniin. Videokuva lumisateesta projisoituu lasipalatsin seinään. Liikkuva kuva muodostaa ikkunan, jonka näkymää protagonisti projisoi itse, jättäen hänet samalla oman hallusinaationsa vangiksi.

Juuso Noronkoski (s. 1983, Helsinki) on Helsingissä asuva ja toimiva kuvataiteilija, joka on valmistunut valokuvataiteen maisteriohjelmasta Aalto-yliopistosta vuonna 2015. Noronkoski on pitänyt yksityisnäyttelyitä, Suomessa, Saksassa ja Japanissa. Viime vuosina hänen töitään on ollut esillä muun muassa Davidbehning galerie’ssa Düsseldorfissa, Gallery Taik Personsilla Berliinissä sekä galleria Sinnessä ja Galerie Anhavalla Helsingissä.

Juuso Noronkoski, Peephole, 2021, fotgravyyri, 40 x 50 cm

Sanna Kärkkäinen – Vaiheet

Näyttely koostuu töistä, joissa käsitellään uupumuksen vaiheita. Käsittelen töissäni omakohtaista prosessia kamppailussa uupumuksen kanssa. Joskus ihminen saattaa antaa liiaksi kaikkensa, puristaa itsestään kaiken tahdolla, voimalla ja väkisin, kunnes kaikki yrittäminen ja tekeminen vain loppuu, ihminen uupuu. Välissä voi olla aika, jolloin ulos et tule mitään, niin kävi myös itselleni. Töideni haaleat värit kuvaavat kaikkea sitä mitä on jäljellä, annettavana. Ne ovat hailakoita ja kulkevat pinnalla veden mukana. Teokset eivät ole synkkiä, vaan niistä loistaa hento vahvuus, kuitenkin värien tuntiessa rajansa. Osassa teoksista näkyy hetkellisiä voimakkaammaan väri purskahduksia. Tämä kuvaa, että jaksamisessa tulee voimaantumisen hetkiä, parantuminen on voinut alkaa. Teoksissa on myös toivoa, kaiken keskelle mahtuu myös ilon hetkiä. Toivon töiden luovan kosketuspintaa erityisesti heille jotka uupumisen ovat kokeneet tai jotka kamppailevat sen kanssa ja tietenkin kaikille kävijöille, jotka kokevat työt omalta pohjaltaan, omin silmin ja mielin. Uskoisin että kaikilla meillä on joskus heikkoja, henkisen väsymyksen hetkiä elämämme aikana.

Sanna Kärkkäinen, Annettavana, 2021, akryyli kankaalle, 30 x 30 cm

Marje Viitala – Olevaisen tuolla puolen

Pyrin herkkyyteen, johonkin joka on meidän mielemme ulkopuolella poissa arjesta ja kuitenkin taustalla hyvin läsnä.

Sinisessä pehmeässä valossa annan kuvamaailmani hahmojen kertoa omaa tarinaansa. Luonto luo omia hiljaisia verkkojaan, antaen valon heijastaa tunteita. Taide saa muotonsa elämästä ja ajatukset kiteytyvät näkymättömästä näkyväksi. Uni- ja valvemaailma sekoittuvat filosofian ja runon kaltaiseksi.

Tekniikkana käytän 1500-luvulla kehitettyä syvä- ja 1300-luvulla kehitettyä kohopainografiikkaa: etsausta ja puupiirrostekniikkaa. Toisinaan kokeilen muitakin materiaaleja. Se irrottaa työskentelyä tutummista askeleista, ja herättää aina jotain uutta tukien vanhaa. On välillä mentävä kauemmaksi, jotta pääsee takaisin lähelle.

Metalligrafiikassani yksi kantavia teemoja on valo pimeydessä. Valo voi olla joko konkreettista tai henkistä. Etsaukset piirrän suoraan laatalle luonnostelematta; teen teokset flow -ajatuksella, annan kuvalle tilaa hengittää ja ajatusten viedä. On tärkeää, että alitajunta puhuu vapaasti. Työstän valmista aihiota monotypiamaisin keinoin ja haen siihen valopisteitä, tooneja. Työ elää jokaisen vaiheen kautta lopulliseen muotoonsa.

Linokaiverruksissa minua kiehtoo vahva voimakas kerronta, muotokieli. Valo kaipaa aina varjon tullakseen esiin. Kuvat ovat surrealistista kerrontaa, missä leikillisyydellä on osansa.

Taide on matka sieluun, jonka perimmäinen tarkoitus on saada mielikuvat visuaaliseen muotoon tekniikasta riippumatta.

Marje Viitala on kolmannen polven kuvataiteilija ja taidegraafikko. Viitala on syntynyt Sastamalassa ja työskentelee nykyisin Tampereella. Taidekoulutuksen hän on saanut Kankaanpään taidekoulussa, graafisella linjalla.

Näyttelyihin Viitala on osallistunut niin Suomessa kuin ulkomailla, mm. Portugalissa, Bulgariassa ja Japanissa. Viitalan teoksia on mm. Tampereen taidemuseon, Sastamalan kaupungin ja Nokian kaupungin kokoelmissa.

Viitala on jäsenenä Suomen Taidegraafikot ry:ssä, Suomen puupiirtäjissä, Tampereen taiteilijaseurassa sekä taiteilijayhteisö Avarataide ry:ssä. Hän toimii myös luottamustehtävissä eri järjestöissä.

Sivut: https://kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija/marje-viitala
Instagram: https://www.instagram.com/marje.viitala/

page2image4442560
Marje Viitala, Tyhjän tilan kuvaelma II, 2021, etsaus