8.–25.4.2021 Johanna Sipilä / Veera Nivalainen / Minja Laakso / Heli Mäki

Johanna Sipilä – I Wanna Be Like You

”Näyttelyni pohtii maalauksen keinoin ihmisen identiteettiä, eläinten ja ihmisten välistä erontekoa, sekä nokkimisjärjestyksiä. Aiheen pohdinta johti intuitiiviseen omakuvien ja apinoiden vuorottaiseen maalaamiseen.

Kun näyttelyni Uudessa Kipinässä siirtyi koronapandemian takia viime keväältä vuodella eteenpäin, tuntui etten voi enää toteuttaa sitä samanlaisena, kuin vuosi sitten olin suunnitellut. Silloin aiheena oli omakuvat abstraktien luontomaalausten ympäröiminä. Olin aloittanut maalausten kautta pohdinnan ei-ihmiskeskeisestä näkökulmasta, luonnon itseisarvosta ja itsestäni pienenä osana luontoa.

Maalatessa on mahdollista eläytyä kokonaisvaltaisesti ja intuitiivisesti aiheeseen kuin aiheeseen, tekniikka on hidas ja fyysiseen tapahtumaan sisältyy paljon kontemplaatiota ja kokeilua. Kuluneen vuoden aikana luonnon, eläinten ja erilaisten ympäristöjen valtava merkitys elämässäni on korostunut. Päätin jatkaa kokeiluja ihmiskeskeisen näkökulman rikkomisesta maalauksen keinoin. Yksinkertaistin aiheen toteutuksen näyttelyä varten lopulta niin, että maalasin vuorotellen omakuvia peilin kautta ja apinoita itse ottamieni valokuvien perusteella. Apinoiden katseeseen, olemukseen ja läsnäoloon alkoi tulla samoja sävyjä kuin omakuviin, ne alkoivat kietoutua toisiinsa. Sitten päätinkin yhdistää omat ja apinoiden piirteet hämmentäväksi hybridiksi. Mitä eroa ja mitä samaa meissä on? Mitä kadehdimme toisiltamme? Ihminen on ainoa eläin, joka haluaa olla irrallaan luonnosta. Mitä kaikkea se oikein tarkoittaa?”

Johanna Sipilä on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän valmistui Kuvataideakatemiasta maisteriksi vuonna 2007 ja opiskeli sitä ennen Vapaassa taidekoulussa, tällä hetkellä hän suorittaa kuvataidekasvatuksen maisteriopintoja Aalto-yliopistossa. Sipilä on työskennellyt viimeiset 6 vuotta Harakan saarella Helsingissä. Sipilän työskentely on fyysistä ja intensiivistä, maalauksissa on voimaa ja vahva tunnelataus. Hän on tehnyt maalausten lisäksi mm. maalausvideoita, piirroksia, installaatioita, performansseja ja konserttien lavavisuaaleja.

http://www.johannasipila.com/
https://www.instagram.com/jojohannasipila/

Johanna Sipilä, I Wanna Be Like You, 2021, öljy, akryyli ja muste kankaalle, 111 x 89 cm

Veera Nivalainen – Honey, milk and Eggs
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Honey, Milk and Eggs on valokuvallinen kokonaisuus, joka pyrkii hahmottelemaan kehoa pehmeänä, nestemäisenä, reagoivana, jopa abjektina, mutta ennen kaikkea informatiivisena materiaalisena kehyksenä. Kirjassa When Species Meet tutkija Donna Haraway kysyy, mitä hän koskettaa, kun koskettaa koiraa? Haraway huomauttaa, että ihmisen geeneistä vain noin 10 % on ihmisen geeniperimää ja loput bakteereita, sieniä ja alkueliöitä. Olen käsitellyt samankaltaisia ajatuksia; mitä todella kosketan, kun kosketan kananmunaa? Mitä eroa meillä on? Ainakin meillä on paljon yhteistä; nainen, eläin ja luonto kantavat jaettua alistamisen ja hyväksikäytön historiaa.

Olen työskennellyt valokuvan, skannografien ja videon kanssa käyttäen orgaanisia, pääasiallisesti eläinperäisiä materiaaleja, sekä omaa ihoani. Työtä on ohjannut kiinnostus valokuvan materiaalisiin mahdollisuuksiin sekä pin- taan kehon interaktiivismpana osana. Tarkastelen olemassaoloa ihmisenä, naisena ja eläimenä, sekä kuvaa haptisena ja utopistisena fantasiana; paikkana, joka uudelleenmäärittää tapaa katsoa, tuntea ja ajatella.

Veera Nivalainen, Sugar, Cream, Skin, 2020, akryylipohjustettu valokuvavedos, 90 x 126 cm

Minja Laakso – Tiikeritien huumaa

Lahtelaislähtöisen kuvataiteilija Minja Karoliina Laakson (s.1988) näyttely “Tiikeritien Huumaa” on hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä Lahdessa. Näyttely koostuu pääosin isoista öljyvärimaalauksista kankaalle, sekä pienemmistä öljyväri ja vahaliitu teoksista.

Tiikeritien Huumaa -näyttelyn maalausaiheet ovat tarinallisia ja luovat keskenään värikkään kokonaisuuden. Laakson maalausprosessin intuitiivisuus on antanut hänelle vapauden luoda alun uudelle myyttiselle tarinalle, joka syntyy munasta ja jatkuu Tiikeritienä maailmojen ääriin. Suoraan kankaalle maalatut isommat teokset rikkovat perinteisen taulun formaattia ja tuovat esille maalauksen uusia muotoja.

Laakso valmistui kuvataiteilijaksi LAB-ammattikorkeakoulusta vuonna 2020. Tällä hetkellä hän asuu, sekä työskentelee Helsingissä.

Minja Laakso, YötönYö (yksityiskohta), 2021, öljyväri, vahaliitu ja hiili kankaalle, 300 x 200cm

Heli Mäki – Konmari – Puhdistus

Heli Mäki on kuvanveistäjä ja installaatiotaiteilija, joka työstää vaihtelevista materiaaleista tilateoksia. Aihemaailma käsittää ihmisen elämänhistorian pysäyttäviä hetkiä, sekä yhteiskunnallisia ilmiöitä joita hän työstää teoksiksi. Oppiminen ja oivaltaminen teostyöskentelyn kautta on olennainen osa Mäen teoksien syntyprosessia ja hänen oma elämänhistoria tuo henkilökohtaisen näkökulman lopulliseen teokseen ja kirjalliseen materiaaliin.

Tilateokseni taustalla on ajanjakso, joka pakotti minut pysähtymään menneisyyden äärelle ja käsittelemään hankalaa fyysisen ja henkisen luopumisen aihetta. Läheisen ihmisen kuoleman jälkeen on tarve ja käsitellä mennyttä yhteistä aikaa ja elämänhistoriaa. Omaisena keräät lajittelet, peset, siivoat ja hävität konkreettiset tavarat ja tekstiilit. Puhdistat muistosi ja luot uudet. Työn äärellä on aikaa kohdata ja käsitellä ajatuksiaan vuosien takaa. Hämmennys ja helpotus vuorottelevat, jaksanko kohdata kaiken.

Cleansing Day

She is famous for her trousseau
             bedsheets with lace and beautifully marked linen.
Mangled stiff and smooth
             rolled and stacked in piles and streight lines.
She likes to wring laundry
             sheets, towels, tablecloth…
             even her husbands cotton handkerchief.
All wrinkle-free.
I wring her sheets ‒
             which used to be white,
             smooth
             and shiny
They all have a heavy stiff coating of grime,
             ingrained dirt.
It sticks to fingers.
             Human dough.
Piece of her life.

Heli Mäki, Konmari, 2021

17.3.–3.4.2021 Anssi Hanhela / Jemiina Halonen / Virpi Kanto / Marja Haapakangas & Maria Laitila

Anssi Hanhela – Päiväkirjani

Sukujuureni ovat vahvasti Haukiputaalta Pohjois-Pohjanmaalta, jonne palasin eri puolilla Suomea vietettyjen vuosien jälkeen. Taiteilijaurani alkoi 1980-luvulla ekspressiivisinä maisemamaalauksina. Ympyrä sulkeutui vuosituhannen vaihteessa, kun palasin konstruktivististen jumalkuvien ja minimalistisen seksuaalisuutta käsittelevin piilokuvien jälleen maalaamaan värikkäitä maalauksia. miehen elämä on olemassaolon kamppailua todellisuuden ja omien herkkien tunteiden välillä. Miehen elämä on eksistentialistista hätää siitä, mikä muistiin piirtyneistä jäljistä on todellisuutta, mikä yksinäisyydestä johtuvan haaveilun ja voimakkaiden tunteiden värittämää. Kaikki kuitenkin on yhtä totta, vaikka ymmärränkin, että ympäröivä maailma hahmottuu vahvasti itseni kautta.

Päiväkirjani on tarinoita, kohtauksia elämästä, jotka visualisoituvat värikkäinä ekspressiivisinä kuvina miehen seksuaalisuudesta, himosta, naisen ihanuudesta, ahdistavuudesta sekä kumppanuudesta. Jos miehen elämä on keskeisessä roolissa töissäni, niin on nainenkin. Huumorini on mustaa ja sarkastista, mutta tämä ilkikurisuus ei ole tarkoitettu kuoleman vakavaksi, vaan se on pääsytie aina uuteen.

Jemiina Halonen – Ragnarök

Tutut maisemat näyttäytyvät synkkinä ja sumuisina, kauniinakin. Voisi sanoa rauhoittavina, jos ei tuntisi niiden ahdistavaa painoa, kuulisi henkien pahantahtoista kuisketta puiden takaa.

Aikaa ei ole. On yksi pysähtynyt hetki, joka seuraavassa hetkessä on menneisyyttä ja tulevaisuus nykyisyyttä. Tässä on hetki ennen kaiken alkua, ennen ensimmäistäkään ajatusta, ja kaiken loppu, jumalten tuho. Tuhka laskeutuu ja punainen aurinko nousee.

Näyttelyn teokset on pääasiassa tehty musteella ja hiilijauheella kankaalle. Tekniikassa kiehtoo hiljentymisen ja harkinnan sekä sattumanvaraisuuden yhdistelmä. Lopullisen tuloksen voi nähdä vasta kun kangas on täysin kuivunut, mutta päätökset on työskennellessä tehtävä nopeasti. Se vaatii paitsi luottamusta omaan taitoon myös heittäytymistä sattuman varaan.

Jemiina Halonen (s. 1988) on kuvataiteilija, joka viettää liian vähän aikaa metsässä ja liikaa aikaa oman päänsä sisällä. Hänen hartain toiveensa on, että maailmanloppu tulee ennen seuraavaa deadlinea. Halonen valmistui Satakunnan Ammattikorkeakoulusta vuonna 2013 ja asuu tällä hetkellä Loviisassa. Hän työskentelee pääasiassa piirros- ja sekatekniikoiden ja taidegrafiikan parissa, viime aikoina mukaan on tullut myös keramiikkaa.

Työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Jemiina Halonen, Sacred Somber and Dark I, 2020, hiili ja muste kankaalle

Virpi Kanto – PERHE ja MUITA

Jälkeenpäin ne elävät omaa elämäänsä. Sitä ennen niiden kanssa on vietetty kuukausia, usean kanssa yhtä aikaa. Hylätty hyllylle, nostettu taas esille ja jatkettu. Lopulta meistä tulee tuttuja. Hetkeksi. Viimeinen yhteinen juhlallisuus on olla näyttelyssä. Siellä aseteltuna omaan rauhaansa ne luovat ympärilleen oman tunnelmansa. Sen jälkeen ne jatkavat matkaansa tai vain muuttuvat pikkuhiljaa vieraammiksi, vaikka istuvat tai seisovat työhuoneella, meditoivat omaa elämäänsä.

Tuon näyttelyyn pääasiassa reliefejä seinälle. Pääteos on Perhe.

Muovailen teokset savesta, otan kipsimuotin ja valan betoniin. Tätä tekniikkaa olen käyttänyt yli 30 vuotta.

Julkisiin teoksiin betoni sopii hyvin esim. Lahden Matkakeskuksen pyörätunnelin ”Kun lähdin he nukkuivat”, Kotkan Isopuiston veistos ”Elämäntanssi”.

Työskentelen ja asun Orimattilan Sammalistossa yhdessä mieheni kuvanveistäjä Tapani Kokon ja perheen kanssa. Kierrämme kesäisin Suomea Taidevankkuri Linnuntienä, joka on yhdistetty näyttely ja taideperformanssi. Esitystä on mahdollista tilata tapahtumiin.

www.virpikanto.fi
youtube: Taidevankkuri Linnuntie

Virpi Kanto, nimetön, 2020, betoni, 60 x 23 x 9 cm,
kuva: Ilkka Halso

Marja Haapakangas & Maria Laitila – Luonnonontila – The Shape of Nature

Luonnontila – The Shape of Nature on useista videoteoksista koostuva installaatio, joka luo tilaa nykytanssin, videotaiteen, äänitaiteen ja luonnon väliselle keholliselle vuorovaikutukselle. Se on kahden taiteilijan vaellus, kulku luonnossa etsien paikkoja, jotka pysäyttävät vaikuttavuudellaan ja antavat tilaa kohdata sisäinen ja ulkoinen maailma. Se etsii ja löytää uusia menetelmiä olla läsnä ja dialogissa tanssijan, kuvaajan, kameran ja luonnon kanssa. Se on luonnon puheenvuoro.

Galleria Uusi Kipinän näyttelyn teokset on kuvattu kevättalven valossa, Pohjois-Pohjanmaalla Martimon sydänmailla sekä Venäjällä Kostamuksen luonnonpuistossa, jossa olimme Art Karelian taiteilijaresidenssissä maaliskuussa 2020. Erämaassa koimme omanlaisen eristyksissä olemisen, jonka aistimme kokonaisvaltaisena rauhana. Näyttelyyn valitut tanssivideot pyrkivät keskustelemaan suon, metsän ja puiden olemuksen kanssa. Ne kertovat luonnon ja ihmisen matkasta, kiertokulusta ja yhteydestä, sekä toisaalta ihmisen toiminnasta ja sen jättämistä jäljistä.

Videoteokset keskustelevat eri seinille installoitujen näkymien kautta. Luonnon näyttämö voi olla ikiaikainen kelometsä, suo tai hakkuuaukea. Installaatioon on tuotu mukaan puumateriaalia eri muodoissa. Yksi tanssivideoista on koettavissa lisätyn todellisuuden kautta, suoraan puunkannon pinnalta, omaan puhelimeen ladatun AR-sovelluksen (Artivive) avulla. Näyttely tarjoaa tilan rauhoittumiselle sekä ottaa huomioon moniaistillisen kokemuksen. Teoksilla pyrimme ruokkimaan ajattelua uusista näkökulmista, olemalla tasa-arvoisessa positiossa luonnon ja ympäristön kanssa. Osallistumme keskusteluun luonnon monimuotoisuudesta ja posthumanismista.

Galleria Uusi Kipinässä koettavien tanssivideoiden äänimaisemat ovat luoneet tunnustusta saaneet äänitaiteilijat Laura Naukkarinen (Lau Nau) ja Tatu Rönkkö, joille luonto on merkittävä inspiraation lähde sekä konkreettisesti äänimateriaalien sammio.

Tähän mennessä Luonnontila – The Shape of Nature -projektimme teoksia on nähty Kansainvälisen tanssin päivän 2020 ohjelmistossa sekä Turun Tehdas Teatterin Poikkeus-Tila-Taide 2020 -ohjelmistossa. Yksi projektin teoksista valittiin myös kansainvälisen Art Ii biennaalin tapahtumaan kesäksi 2020. Galleria Uusi Kipinässä nähtävä teos Kelo esitetään toukokuussa 2021 osana kansainvälisen Frequenz Festival in Kiel -ohjelmistoa. Luonnontila – The Shape of Nature -teoskokonaisuus on saanut tukea Taiteen edistämiskeskukselta 2021.

Luonnontila on tanssi- ja esitystaiteilija Maria Laitilan (KM) sekä video- ja kuvataiteilija Marja Haapakankaan (TaM) yhteinen tanssivideoprojekti, joka sai alkunsa vuonna 2018. Laitilan vahvuuksia ovat vahva näyttämöllinen preesens, intuitio ja liikkeellinen improvisaatio. Hän toimii taiteen kentällä erityisesti esitys- ja kuvataiteen välimaastoissa. Haapakankaalle kuvaaminen on hetken vaikutelmien maalaamista sekä autenttisen liikkeen välittämistä liikkuvaan kuvaan. Tanssia kuvatessa hänelle olennaista on kinesteettisen empatian välittyminen. Yhteistä näille kahdelle taiteilijalle on ilmaista taiteessaan ihmisen vuorovaikutteista suhdetta luontoon, itseensä sekä toiseen ihmiseen. 

Videoiden yhteiskesto n. 25min

http://marjahaapakangas.blogspot.com/
Instagram: marialaitila

Marja Haapakangas ja Maria Laitila, stillkuva videoteoksesta Kai puu, 2021, Martimo

24.2.–14.3.2021 Arto Kettunen / Onni Takkinen / Laura Pajunen / Noora Ojanperä

Arto Kettunen – Elina

Näyttelyn nimi Elina viittaa puolisooni Elinaan, jota olen käyttänyt maalausteni mallina. Minulle oli tärkeää valita maalausten malliksi itselleni läheinen henkilö. Halusin kuvata maalauksissani nuoren naisen arkea. Aloitin maalaussarjan tekemisen noin kaksi vuotta sitten, vähän sen jälkeen, kun tapasin Elinan ensimmäistä kertaa.

Teosteni lähtökohtana on ollut itse ottamat valokuvat, mutta maalausprosessin edetessä olen etsinyt referenssimateriaalia myös muista lähteistä. Maalausteni valmistuminen kestää yleensä useita kuukausia, jopa vuosia. Suurin osa tästä ajasta ei ole aktiivista maalaamista, vaan teoksen työstäminen on enemmän katsomista. Katson teosta, ja yritän saada kaikki sommitelman osa-alueet toimimaan harmoniassa keskenään. Tässä kohtaa prosessi on haastavinta, ja työskentelyyn liittyy paljon kokeilua ja uudelleen maalaamista. Viimein kaikki alkaa kuitenkin toimia maalauksessa, ja olen kokonaisuuteen tyytyväinen – silloin maalaus on valmis.

– Arto Kettunen

Arto Kettunen (s. 1987) on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2016. Valmistumisen jälkeen Kettunen on osallistunut useisiin ryhmä- ja yksityisnäyttelyihin eri puolilla Suomea. Hänen teoksiaan on useissa kokoelmissa, muun muassa Valtion taidekokoelmissa.

Arto Kettunen, Wonder Woman 2020, 160 x 140 cm

Onni Takkinen – Sidottu/Tied Up

Onni Takkisen näyttely Sidottu/Tied Up, käsittelee taiteilijan omaa tunnemaailmaa ja taiteen tekemisen prosessia. Näyttely koostuu piirroksista, jotka on toteutettu hiilellä kankaalle ja paperille. Osa teoksista on piirustusperformanssien tulosta ja osa ekspressiivisiä maisemia.

Performanssien kautta toteutuneet piirrokset, ovat syntyneet halusta tutkia omien aistien toimintaa ja intuitiota. Sitomalla silmät ja kädet, piirtämisestä on tehty tarkoituksella hankalaa ja kömpelöä. Maisemapiirrokset ovat perinteisempiä hiilipiirroksia, hallittuja ekspressiivisiä kokonaisuuksia. Prosessien kautta on syntynyt erilaisia, mutta toisiaan tukevia maailmoja.

Onni Takkinen on Tampereella asuva kuvataiteilija, joka on valmistunut Saimaan ammattikorkeakoulusta 2018. Takkinen työskentelee monipuolisesti taiteen kentällä: maalausta, piirustusta, video- ja äänitaidetta, ja performansseja.

Takkisen teokset ovat ekspressiivisiä, eli ne käsittelevät hänen omia tunteitaan, joihin vaikuttaa ympäröivä todellisuus, kuten luonto ja ihmisen muokkaama kaupunkiympäristö, ja ihminen itse.

Onni Takkinen, Piirustusperformanssi (silmät ja kädet sidottuna), 2019, hiili kankaalle 140 x 170 cm

Laura Pajunen – Kipuestetiikka

Kivulla on oma narratiivinsa – jokainen vaihe piinaa omanlaisilla oireilla ja seurauksilla. Ne eivät rajoitu vain kehollisiin kokemuksiin, vaan laittaa ennakoimaan elämää ja pysäyttämään normaalin arjen – milloin sitä joutuu muuttamaan askellusta ettei takaraivossa tärähdä, istumaan pilkkopimeässä kuumassa suihkussa, painamaan sormia silmäkuoppien sisäkulmiin tai viettämään kipua seuraavan päivän epämääräisen olon sumussa. 

Kipuestetiikka -näyttely käsittelee kivun kokemisen ja ilmentymisen teemoja. Taiteilija Laura Pajunen on kärsinyt migreenistä lapsesta asti ja elää kroonisen päänsäryn kanssa. Näyttely on omakohtainen, visuaalinen ulostulo kivun kokemisesta, sen kanssa elämisestä sekä sen liittämisestä identiteetin jatkeeksi.

Taidemaalarina Pajunen pyrkii kuvaamaan kipua ja kivun narratiivia poikkeuksellisen seesteisellä otteella, pyrkien harmoniseen ja jopa rauhoittavaan teoskokonaisuuteen.

Laura Pajunen (1992) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta keväällä 2019. Lisäksi hän on suorittanut sarjakuvailmaisun ja animaation sivuaineet. Valmistumisensa jälkeen Pajunen on työskennellyt viimeiset puolitoista vuotta pääsääntöisesti öljyvärimaalaamisen parissa ja maalaa isoja, figuratiivisia teoksia. Teosten ilmaisuvoima syntyy tiiviistä rajauksista sekä tunneilmaisua korostavista, kokeellisista värimaailmoista. Pajunen on myynyt teoksia yksityiskokoelmiin ja osallistunut useaan ryhmänäyttelyyn. Ensimmäiset soolonäyttelyt ovatkin vasta tulossa pitkin vuosia 2021-2022. 

Laura Pajunen, Missä tuntuu, 2021, öljy kankaalle, 70 x 55 cm

Noora Ojanperä – I like danger – Ihastumisesta vaaran tunteeseen

Noora Ojanperän teos I like danger (IV) on jatkuvassa prosessissa oleva mediakollaasi, jonka lähtökohtana on kokemus hallinnan menettämisestä. 

Ojanperä työskentelee autofiktiivisen materiaalin, kuten videoiden, tekstipätkien sekä ääniraitojen parissa sattumaa hyödyntäen. Prosessin aikana muodot, rytmit sekä rakenteet rikkoutuvat luoden tilaa jollekin uudelle ja epäselvälle. 

I like danger (IV) on jatkoa online-teokselle, joka löytyy osoitteesta www.ilikedanger.fi

Noora Ojanperä (s.1993) on Helsingissä asuva kuvataiteilija. Hän työskentelee prosessinomaisesti useiden medioiden, kuten äänen, tekstin, valokuvan sekä liikkuvan kuvan parissa. Teoksissa toistuvat vaikeasti selitettävät järjestykset ja kokemukset intensiivisistä tunteista. Ojanperä on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun AMK:n Taideakatemiasta vuonna 2020

Noora Ojanperä, I like danger, 2020, ruutukaappaus videosta

3.–21.2.2021 Tuomo Lukkari / Sanna Kannisto / Ville Välikangas / Tapio Brotherus

Tuomo Lukkari – DA CAPO AL FINE

DA CAPO AL FINE
alusta uudelleen

          Puhtaat värit, murretut värit, kylmät ja lämpimät värit, valööri, kulööri, kultainenleikkaus, tekstuuri struktuuri, erilaiset kontrastit jne. Siinä taidemaalarille opetettua tietoa.
          ´´aatos aikaan taas menneeseen kulkee”, jolloin maalaaminen tapahtui vaistonvaraisesti ilman taideopetuksen antamaa tukea. Kun katson nyt esille asettamiani uusia maalauksiani, olen näkevinäni niissä alkukauden työskentelyn piirteitä.
          On kuitenkin niin, että kun telineelle asettaa uuden,tyhjän kankaan, niin samalla joutuu toteamaan; alusta uudelleen.

Tuomo Lukkari, Torjunta, 2019, öljyväri kankaalle, 155 x 122 cm

Sanna Kannisto – Observing Eye

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Sanna Kanniston yksityisnäyttely Observing Eye koostuu luontoon rakennetussa studiossa kuvatuista lintu- valokuvista ja useita kuvia sisältävistä valokuvakollaaseista.

Sanna Kanniston tuotanto asettautuu niin tieteellisen kuvituksen, lavastetun valokuvan kuin asetelmankin traditioon. Hän rakentaa kuvansa tarkoin studiossa. Linnut vaikuttavat olevan täydellisesti oksille asettautu- neita, valaistus on suunniteltu ja kuvausasetelmien yksityiskohdat kuten oksat ja telineet ovat tarkoin harkittuja. Studiossa olevat linnut saavat veistoksellisen olemuksen, kun niiden liike pysähtyy valkoista taustaa vasten tai kun ne istuvat osana taiteilijan rakentamaa asetelmaa. Kuvia ei ole kuitenkaan yritetty lavastaa luonnollisiksi, vaan prosessi on jätetty näkyviin: kasveissa näkyy leikkaamisen merkkejä, niitä on yhdistelty nippusiteillä, oksat voivat leijua tyhjyydessä ja näkyvissä voi olla studion rakenteita. Lintujen liikkeet ja oma tahto rikkovat suunnitelmallisuuden ja tuovat kuvaan sattuman elementin. Kuvissa sekoittuu teatterillinen esillepano ja valokuvan dokumentaarinen luonne.

Kannisto työskentelee tiiviissä yhteistyössä luonnontutkijoiden kanssa pohtien kuvissaan taiteen ja tieteen rajapintoja. Hän ei tutki vain eri lajien piirteitä vaan myös tieteellisen visualisoinnin koodeja. Myös oma positio toimijana, kokijana ja tutkijana on tarkastelun alla. Kuvaustudio toimii sekä laboratoriona että esiintymislavana valokuvausprosessille.

Suomessa kuvatut linnut (kuten näyttelyn pajulintu, hömötiainen ja pyrstötiaiset) ovat muuttolintuja, jotka on rengastettu Hangon lintutieteellisellä asemalla osana Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkimusta. Kannisto on saanut lintuja kuvattavakseen tutkimuksen jälkeen. Tavallinen kuvaussessio linnun kanssa kestää noin 20 minuuttia. Kaikki kuvaukset on tehty eettisiä toimintaperiaatteita noudattaen ja lintujen hyvin- vointi huomioiden.

Kollaasiteokset valottavat Kanniston työskentelyn taustoja ja esimerkiksi ajankohtaisia ekologisia kysy- myksiä, joita hän pohtii. Kollaasiteokset yhdistävät ja rinnastavat kuvia, tieteen tekstejä ja diagrammeja liittyen luonnontutkimustyöhön, tutkimusasemiin, maisemiin sekä lintujen- ja ympäristönsuojeluun ja uhkakuviin. Ekologisten kysymysten, kuten lintujen ja hyönteisten määrän vähenemisen, esiintuominen teoksen muodossa tuntui taiteilijasta juuri nyt tärkeältä.

Sanna Kanniston teosten vetoavuus perustuu siihen, miten lähellä kohteitaan taiteilija työskentelee: hänen luontosuhteensa, tapansa nähdä ja kokea luonto ovat keskeistä ilmaisussa ja yhteistyö tutkijoiden kanssa on tärkeä osa taiteellista prosessia. Kannisto ei myöskään pelkää näyttää kauneutta vaan näkee sen voimana ja vaikuttavuutena – se mikä voi vaikuttaa tunteisiin, voi myös muuttaa ihmisten käyttäytymistä.

Observing Eye -sarjan teokset ovat tulosta työskentelystä Suomessa, Italiassa, Saksassa, Baikalilla Venäjällä ja Costa Ricassa.

Sanna Kannistolle (s. 1974, Hämeenlinna) myönnettiin valokuvataiteen valtionpalkinto vuonna 2015. Taiteilijan teoksia on useissa merkittävissä museokokoelmissa, kuten Centre Pompidou, Pariisi, Ranska; Fotomuseum Winterthur, Sveitsi; Statoil Art Collection, Norja; Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki. Syksyllä 2020 saksalainen Hatje Cantz julkaisi Sanna Kanniston valokuvakirjan Observing Eye, jossa on 76 lintusarjan valokuvaa.

www.sannakannisto.com
Instagram: sanna_kannisto

Sanna Kannisto, Carduelis carduelis, 2019, pigmenttivedos, 40 x 32 cm

Ville Välikangas – Ihmisen maisema

Maalaaminen on osa elämääni. Se on tarve muiden tarpeiden joukossa. Maalaan usein ihmisen kuvan. Maalaamani hahmot ovat keksittyjä, mutta ajattelen usein, että kuvaan teoksissa itseäni. Toivon, että joku muukin voi löytää jotain itsestään kuvieni kautta. Maalauksissani on aina jotain esittävää, ihmisen lisäksi aiheitani on esimerkiksi maisema.

Yksittäiset värit tai väriyhdistelmät ovat minulle usein tunteiden symboleita. Tietysti väriyhdistelmät syntyvät myös puhtaasti maalauksen prosessin ehdottamina – joku tietty väri sopii hyvin toisen värin viereen. Maalausprosessini on usein vauhdikas. Toisaalta teoksen valmistumiseen saattaa mennä paljonkin aikaa, kun tuhoan maalikerroksia ja maalaan hävitetyn päälle taas uusia.

Ville Välikangas, Ensilumi, 2020, öljyväri kankaalle, 95 x 90 cm

Tapio Brotherus – Muodonmuutoksia

Tapio Brotheruksen Muodonmuutoksia-näyttely Galleria Uudessa Kipinässä käsittelee aihetta luonnollisen ympäristön ja ihmisen rakentaman keinotekoisen välisestä vuorovaikutuksesta. Orgaanisen luonnolliset muodot väistyvät geometrisen säännöllisyyden tieltä. Metsän mikrobit on poistettu normaalista elinympäristöstään ja siirretty ravinneliuoksella täytettyihin petrimaljoihin jatkamaan kasvuaan. Lajien väliset monitasoiset suhteet on pelkistetty palvelemaan ihmisen tarvetta kategorisoida ja hallita muuta elämää. Brotheruksen veistokset liikkuvat jossain oikean ja imitaation välisessä tilassa. Jos teet puun muotoisen veistoksen puusta, onko se pelkkä representaatio, vai ehkä jotain muuta?

Tapio Brotherus

Maailma muuttuu 13.–31.1.2021

KAARISILLAN VALMISTUVIEN KUVA-ARTESAANIEN NÄYTTELY

Joulukuussa 2020: 

Kun kirjoitimme lehdistötiedotetta elettiin maaliskuun alkua vuonna 2020. Näyttelyn toteutuminen oli vaakalaudalla, mutta totta kai valmistauduimme sitä varten. Nyt 10 kuukautta myöhemmin olemme valmistuneet ammattikoulusta ja jatkaneet kukin tahoillemme. Emme vielä maaliskuussa näyttelytiedotusta tehdessämme tienneet kuinka paljon maailma vajaassa vuodessa voisikaan muuttua.

Maaliskuussa 2020:

Olemme viimeistä vuotta opiskelemassa. Keväällä kaikki muuttuu ihan täydellisesti, kun valmistutaan. Uuteen elämään. Asiat ovat silloin muututtuansa erilaisia. Niihin pitää vain tottua, jos niistä ei tykkää tai päinvastoin.

Kaarisillan valmistuvien kuva-artesaanien näyttelyssä on kyse henkilökohtaisen maailman muuttumisesta valmistumisen myötä. Maailman muuttuminen tarkoittaa sitä, että asiat muuttuvat joko hyvään tai huonoon suuntaan riippumatta siitä teemmekö asialle mitään.

Anne Korhonen, Nykyajan Mona Lisa, 2019, liitu ja hiili

Näyttelyyn osallistuu kymmenen taiteilijaa. Katja Heikkilä tekee lyijykynätöitä, sekä maalaa akryyliväreillä. Hän käyttää töissään voimakkaita värejä. Heikkilää kiinnostaa luonto, meri ja maisemat. Julia Ivanoff kuvaa kauniita asioita. Katri Kaasalainen pitää maalaamisesta ja väreistä. Hänen lempivärinsä on sininen. Salla Karppanen piirtää mieluiten eläimiä ja maisemia puuväreillä.

Miika Kurki, Bisnesmies, 2020, puuväri

Anne Korhonen tekee muotokuvia, koiria, sekä satuhahmoja. Hän käyttää töissään akryylivärejä, kuivapastelliliituja, vahaliituja ja lyijykynää. Korhonen tavoittelee töissään aina kolmiulotteisuutta. Miika Kurki tykkää tehdä mediataidetta ja musiikkia, sekä piirtää dinosauruksia. Joona Manninen enimmäkseen maalaa ja piirtää. Viljo Pertola maalaa akryyli- ja vesiväreillä, sekä rakentaa tarpeellisista materiaaleista fantasia-aiheisia teoksia.

Viljo Pertola, Vartiopuu, 2020, keramiikka, 40 x 35 cm

Jyry Sirén maalaa maisemia, kaupunkikuvia ja lapsuuskuvia akryyliväreillä ja joskus vesiväreillä. Ville von Martens tykkää tehdä eläimiä erityisesti savesta ja paperiliisterimenetelmällä.

Jyry Sirén, Piknikillä Suomenlinnassa, 2020, akryyli

Näyttely levittäytyy Galleria Uuden Kipinän Kennoon, Kulmaan, Kymiin ja Kirnuun. Mukana on opiskeluaikana valmistuneita piirustuksia, maalauksia, veistoksia ja mediataidetta. Maailma muuttuu joka päivä uudenlaiseksi.

16.12.2020–10.1.2021 Hanna Koikkalainen / Kari Pyykönen / Teemu Siika / Mari Aulinen

Hanna Koikkalainen – Satavuotias yö

Soiva valokuvanäyttely Suomen sisällissodasta

Valokuvaaja Hanna Koikkalaisen (s. 1980) soiva valokuvanäyttely ”Satavuotias yö” käsittelee kuvin, sanoin ja äänin Suomen sisällissotaa ja sen kaikuja. Näyttelyn keskiössä on sisällissodan kokemuksellisuus, vaietut tunteet, unohdetut yksityiskohdat, pusikoituneet joukkohaudat, aikalaiskuvien katseet ja arkiset muistot. Näyttelyssä on esillä arkistokuvapohjaisia teoksia, ääntä, esineteoksia sekä uusia valokuvia tapahtumapaikoilta vuoden 1918 Suomesta, sisältäen Karjalankannaksen. Dokumentaarisissa kuvissa ja installaatioissa yhdistyy kulttuurihistoria ja poetiikka, ja työskentelyä on inspiroinut kansanperinteen, tarinoiden, esineiden ja paikkojen välittämät muistot ja niiden kerroksellisuus. Arkistopohjaisissa teoksissa on kokeiltu mitä väkivalta tarkoittaa valokuvalle: kuvia on revitty, poltettu ja ammuttu. Näyttelyn äänimaisemasta vastaa muusikko Pekko Käppi ja näyttelyssä on kuunneltavissa Katja Lautamatin ja Heta Kaiston Ylelle tekemä radiodokumentti, jossa on mukana aikalaisten muisteluita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistonauhoilta.

”Satavuotias yö” toteutuu osana taiteen, journalismin ja taiteellisen tutkimuksen hanketta ”Hysteeriset oireet: Suomen sisällissodan ylimääräiset liuskat” (2015–2018). Hankkeen tarkoituksena on ollut nostaa esiin arkistojen mikrohistoriallisia ääniä, unohdettuja arkistokuvia, lauluja ja ylimääräisiä liuskoja, joiden ääreen harvoin pysähdytään. Hankkeen työryhmään kuuluvat lisäksi Laura Airola, Heta Kaisto, Pekko Käppi ja Katja Lautamatti.

Hanna Koikkalainen on valokuvaaja (TaM), joka käsittelee teoksissaan usein kollektiivista muistia, muistoja, maiseman muutosta, kansanperinnetta ja tarinoita. Koikkalaisen valokuvateos Suomen ja Venäjän rajaseutuja käsittelevä valokuvakirja ”Raja” valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi 2017.Näyttely on toteutettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston arkistomateriaalin avulla. Hanke on saanut tukea Koneen säätiöltä, Taiteen keskustoimikunnalta ja Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahastolta. Hanketta on taustoitettu haastattelemalla eri tutkijoita ja perehtymällä aikalaisaineistoihin.

Hanna Koikkalainen, Hötönmäki, Kanneljärvi, teloituspaikka keväältä 1918, 50 x 50 cm, pigmenttimustevedos tammikehyksissä

Kari Pyykönen – Clichés

Kutsun itseäni valokuvataiteilijaksi. Se on identiteettini, mutta ei ammattini. Koska taiteilija tunnetusti maksaa, minun on vahdittava muiden taiteilijoiden töitä rahoittaakseni oma taiteeni. Minä olen museovalvoja, se joka nuokkuu tuolilla, kieltää juomasta limua ja syömästä jäätelöä näyttelysaleissa ja käskee viemään repun naulakkoon. Aika usein valvon kuolleiden taiteilijoiden töitä, koska he ovat monien kuraattoreiden mielestä parhaita taiteilijoita.

Aloitin museovalvojana, koska yhdessä Kansallisgallerian museoista oli esillä suomalaisen taiteen supertähden näyttely ja tarvittiin lisää asiakaspalveluhenkilökuntaa. En kerro kenen, koska inhoan nimien droppailua. Helene Schjerfbeckin. Parhaina päivinä asiakkaita, eli museovieraita, oli tuhansia. Silloin ei ehtinyt kauheasti pohtia taidetta, kun piti haukkana vahtia, ettei joku heitä reppua seinän viereen selfien ottamisen ajaksi ja aiheuta hälytystä. Kun koronavirus alkoi kiertää maailmaa ja harvensi asiakaskuntaa, jäi aikaa miettiä. Kävellessäni ympäri näyttelysaleja olen pohtinut vanhaa taidetta ja nykytaidetta, maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja valokuvia, vähän jopa ääni- ja videotaidetta. Viimeksi mainittua kutsutaan jostain kummallisesta syystä myös liikkuvaksi kuvaksi. Tätä on nyt jatkunut lähes vuoden. Kuten huomaatte, se on selvästi vaikuttanut tekemisiini viime aikoina, mutta olisi pöhköä väittää, että se määrittelisi taidettani.

Kaikki kuvat ovat muotokuvia, asetelmia tai maisemia, eikö vain. Pidän asetelmien kuvaamisesta. Minun ei tarvitse lähteä kotoani mihinkään, vaan voin asetella kamerani objektiivin eteen kaikenlaista ryönää, kokeilla erilaisia valaisimia ja heijastimia ja sitten kuvata. Tässä piilee myös taidemaalarin ja valokuvaajan ero: maalari voi maalata tyhjästä, ”omasta päästään”, mutta kameran linssin edessä on aina oltava jotain. Jos jotakuta kiinnostaa, käytän keskikoon digitaalikameraa, johon minulla on kolme erilaista objektiivia. Se on aika hyvä kamera, mutta vanha. Hankin sen käytettynä. Uutena viitisentoista vuotta sitten se olisi maksanut uuden, hyvälaatuisen henkilöauton verran. Minulla ei olisi koskaan ollut varaa hankkia sellaista, vaikka silloin olinkin aika hyväpalkkaisessa opetusvirassa. Museovalvojan palkalla ei saa edes halvinta pokkaria.

Käytän kameraa kytkettynä suoraan tietokoneeseen, koska voin säätää kuvan saman tien klikkauksen jälkeen. Vasta digitaalisen työnkulun myötä olen saanut kuvistani sellaisia kuin olen halunnut. Negatiivistä vedostettuun kuvaanhan ei oikeastaan voi vaikuttaa kuin materiaalivalinnoilla ja alkeellisilla pimiötekniikoilla. Tärkeintä on tietää jo kuvatessa millaisen kuvan haluaa, koska mahdollisuudet ovat rajattomat. Kameraani voisi vaihtaa digiperän tilalle filmiperänkin, mutta myin sen pois. Olen niin vanha, että olen kokenut filmille kuvaamisen aikakauden ihanuuden. Vihaan pimiötä! Minulla ei ole mitään kaipuuta haistelemaan myrkyllisiä liemiä ja ihmettelemään kuvan taianomaista ilmestymistä hopeapaperille. Vietin kesätöissä kolme kokonaista kesää säkkipimeässä kaupallisen kuvavalmistamon laboratoriossa ja voin kertoa, että niitä ei saa koskaan takaisin. Mieluummin katselen tulostimesta ilmestyvän museolaatuisen pigmenttiprintin täydellisyyttä. Sitä ei tarvitse pestä, prikata eikä prässätä.

Muotokuvien ottaminen on melkein yhtä mukavaa kuin asetelmien kuvaaminen. On aika hauska tavata uusia ihmisiä tai vanhoja tuttuja, ja keksiä millaisia kuvia heistä voisi saada. Eikä silloinkaan ole välttämätöntä poistua kotoa. Minulla on työhuoneessani pieni studio, harmaa taustakangas ja Ikean baarijakkara, parkettilattiakin – ei tosin kalanruotoa. Minusta on outoa, että kaikki kuuluisat muotokuvaajat haastatteluissa korostavat, kuinka tärkeätä on saada malli rentoutumaan ja unohtamaan kameran ja kuvaajan läsnäolo. On paljon kiinnostavampaa nähdä millaisia reaktioita silkka pakokauhu tai äkkiväärä poseeraus saavat aikaan, kuin tylsämielinen rentous. Muotokuvia ei voi muuten koskaan photoshopata liikaa. Mikään ei ole sen hauskempaa, kuin kuulla mallin toteavan innostuneena, että hänen persoonansa on täydellisesti tavoitettu ja hämmästelevän miten nuorelta hän näyttääkään ikäisekseen. Muotokuvauksesta minulla olisi paljon muutakin sanottavaa, siitä voisi kirjoittaa vaikka väitöskirjan.

Tuossa kartanon puistossa kotini lähellä on niitty, johon kesäaurinko paistaa hienosti tiettyyn aikaan. Yritin saada siitä kuvaa useaan otteeseen, mutta en onnistunut tavoittamaan toivomaani impressiota. Sen sijaan sattumalta työmatkalla Kreetalla – uuh, miten hienolta kuulostaa – aurinko läikähti oliivilehtoon. Tajusin vasta muutama viikko sitten, että Vincent van Gogh’han oli kuuluisa oliivimetsistään, toki myös auringonkukistaan. Mistä tulikin mieleeni, että museovieraat ihastelevat monesti vanhojen maalausten edessä niiden yksityiskohtien tarkkuutta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen kuullut asiakkaan sanovan: ”Katso, miten taitavasti tehty, aivan kuin valokuva!” Toisaalta sen jälkeen, kun valokuva sulautui osaksi nykytaidetta, ei ole lakattu taivastelemasta sen maalauksellisuutta.

Seurasin huolissani, kuinka valokuvalta katosi pinta digitalisoitumisen myötä. Mitä kaikille valokuville tapahtuu, kun maailmasta loppuu sähkö? Vanhassa öljymaalauksessa on pigmenttiä kankaalla tai puulla, se on vieläpä suojattu vernissalla. Siellä se on ja pysyy, ja jos kovin tummaksi äityy, voi konservaattori sen pumpulipuikollaan kevyesti kirkastaa. Niihin ei oikein valokaan pysty. Mutta, jos on paperipohjainen työ, niin kuin piirustukset ja valokuvat ovat, ne täytyy pitää pimeässä. Vain hetkeksi voi valoon tuoda ja muille näyttää. Sen takia, jos menette useamman kerran johonkin näyttelyyn ja huomaatte, että piirustukset ovatkin yhtäkkiä muuttuneet toisiksi johtuu se siitä, että ne on vaihdettu uusiin, jotka vuorostaan saavat oman valoannoksensa. Ellen Thesleffin omakuvaa ei voi näyttää enää vuosikausiin, se on liiaksi altistunut. Asia kerrottiin sanomalehdessä. Kuten sanoin, valokuvakin on paperipohjainen: häipymisprosessi alkaa heti kun kuva on valmistettu. Värit alkavat haalistua eri järjestyksissä ja paperi haperoitua. Vaan onhan 180 vuotta vanhoja valokuvia olemassa, sen sijaan vanhimpia kovalevyjä ja muistokortteja ei saa kohta enää auki kirveelläkään. Minä tarvitsen vedoksia, haluan selailla niitä, katsella rinnakkain pöydällä, hypistellä ja vertailla erilaisia pintoja. (Muutenkin olen tykästynyt tavaroihin; kuviin, kirjoihin ja levyihin.) Vedoksen voi kehystää ja ripustaa seinälle. Niillä riivatun sähköisillä alustoilla, kuten tietokoneita ja tabletteja fiksusti kutsutaan, kuva säilyy vain hetken – milloin ei pala näyttöruutuun kiinni.

”I always thought symbols were those things you clash together” sanoi viisas Marilyn aikoinaan. Cliché-sanakin tulee painolaatan äänestä, kun se klikkaa vasten paperia aina uudestaan ja uudestaan. Sama ääni kuuluu kameran laukaisimesta, klik! Ilmankos ranskankielessä cliché tarkoittaa valokuvaa. On olemassa klikkijournalismiakin, halpahintaista ja sensaatiohakuista, jolla haetaan nimesä mukaan klikkauksia, niitä toivottuja vierailuja sivustoilla. Sitten kun klikkaat, siellä ei ole mitään huomionarvoista, ehkä jonkun takamus. Kliseet ovat noloja ja ärsyttäviä, aiheuttavat oikein tuohtumusta niissä, jotka jostain jotain tietävät. Klisee on faux pas, harha-askel, ihan nou-nou, kaikesta sisällöstä tyhjentynyt lause.

Kari Pyykönen, Auringonkukat, 2020, 30×20 cm, ed. 1/5 

Teemu Siika – Me

Uskonto, talous, politiikka – vallankäytön pyhä kolminaisuus, jonka perustana on ihmisluonnon taipumus hedonismiin. Omien etujen ja mielihalujen täyttäminen on asetettu korkeimmaksi pyhyyden asteeksi ajassamme. Yhdessä paremmuusharhojen kanssa tämä väistämättömäksi uskoteltu luonnonvoima on luonut meille nykyisen todellisuuden. Todellisuuden, jossa luonto ja muut ihmiset – oikeastaan kaikki aineellinen ja aineeton – on toissijaista, kun pyrimme kasvattamaan omaa mielihyväämme ja taloudellista vaurauttamme.

Teemu Siian näyttelyssä Me veistokset ottavat muodon palvonnan kohteena olevina epäjumalan ja sankaripatsaina, jotka tukevat tätä kulttia ja fantasiaa, jossa me kaikki olemme meitä. Aiheeseen pureudutaan satiirisen narratiivin kautta.

Galleria Uuden Kipinän tilan Kymi ottavat haltuun käsin rakennetusta keramiikasta tehdyt ihmisen kokoluokkaa olevat veistokset. Näiden seurana on vaihtelevin tekniikoin valmistettuja töitä.

Teemu Siika, Masters of the Universe
2020, käsin rakennettu kivitavarasavi, engobe, kultalasite

Mari Aulinen – Perhosen aika

Aavistustaan ja kokemustaan ei voi aina kuvata sanoin. Maalaaminen on minulle väline tässä tunnustelussa. Se on myös vapautta dialogiin kaipuun ja rakkauden kanssa. Maalaaminen toimii myös siltana ulkoisen ympäristön ja sisäisen tilan välillä.

Maalaan öljyväreillä kerroksittain. Työtapani ei enää ole pelkästään spontaani, vaikka kuvat syntyvät maalausprosessin aikana. Maalatessani voin kokea itsessäni jotakin, joka ulottuu syvälle eikä objektivoi tai jätä kokonaan yksin.

Olen pyrkinyt maalaamaan avoimesti tunnelmia ja kokemuksia siitä miten elämä on vaikuttanut minuun. Useimmat maalaukseni eivät enää ole pelkästään omassa itsessäni tapahtuvia tuntemuksia vaan jaettuja kokemuksia. 

Omalla työskentelylläni ja maalauksillani haluan välittää ihmisen kokemuksen ja haurauden merkityksen; niiden tarjoaman mahdollisuuden muutokseen ja elämän uudelleen löytämiseen.

Työskentelytapani ja maalauksieni pyrkimys on olla myös vastalause valmiiksi tiedetylle tiedolle ja ihmisen esineellistämiselle. Eräänlainen muistutus siitä miten paljon ihmisessä on näkymätöntä ja sanatonta elämää.

Minulle maalauksissani hahmottuu jotakin osittain itsellenikin tuntematonta ja kokonaista.Eletyt hetket saavat muodon.

Mari Aulinen, The Butterflies of Love, 2019, öljy kankaalle

Uusi Kipinä ja Päijät-Hämeen tiukentuneet koronarajoitukset

Rajoitukset vaikuttavat myös Galleria Uuden Kipinän näyttelyihin sekä Uudessa Kipinässä järjestettäviin Joulumyyjäisiin.

Continue Reading

25.11.-13.12.2020 Pimiötaiteilijoiden työryhmä, Anne Ovaska, Heidi Piiroinen, Aleks Talve

Pimiötaiteilijoiden työryhmä – PULVIS ET UMBRA

Pulvis et umbra -näyttely koostuu erilaisilla analogisilla menetelmillä tuotetuista valokuvateoksista. Näyttelyn nimi viittaa roomalaisen runoilijan Horatiuksen kuuluisaan lausahdukseen: ”Pulvis et umbra sumus”, eli ”Olemme tomua ja varjoa.” Lauseen tulkitaan usein tarkoittavan ihmisen merkityksettömyyttä, pienuuttamme maailman suuressa järjestyksessä ja vähäistä ohikiitävää aikaa, jonka siinä vietämme. Toinen mahdollinen tulkinta lauseelle on kuitenkin ajatus kaiken ykseydestä. Näyttelyn yhdistävänä teemana onkin ihminen ja luonto, näiden erottamaton suhde ja yhtäaikainen ristiriita. Pulvis et umbra käsittelee aineen ja aineettomuuden suhdetta, sekä niitä materiaaleja, joista sekä meidät, meitä ympäröivä luonto että materiaaliset valokuvat koostuvat. Pimiötaiteilijoiden työryhmän jäsenet ovat kaikki Suomen pimiötaiteilijat ry:n aktiivisia taiteilijajäseniä ja tällä hetkellä ryhmään kuuluu Jenni Haili, Natalia Kopkina, Patrick Kuoppamäki, Katri Lassila ja Taru Samola. Työryhmän tavoitteena on edistää perinteisten vedostusmenetelmien renessanssia ylidigitalisoituneena aikakautena. 

Suomen Pimiötaiteilijat ry on vuonna 2016 perustettu yleishyödyllinen yhdistys, jonka tehtävänä on säilyttää ja kehittää pimiötyöskentelyn ja -taiteen perinteitä Suomessa. Yhdistys ylläpitää Helsingissä Vallilan taiteilijatalossa Mörk-nimistä ammattitasoista mustavalkopimiötä, joka on rakennettu Suomen kulttuurirahaston myöntämän apurahan turvin. Nykyisin yhdistys käsittää yli kuusikymmentä jäsentä ja osallistuu aktiivisesti suomalaisen valokuvataiteen kentän toimintaan. Yhdistys järjestää vuosittain useita kursseja ja tapahtumia sekä toimii yhteistyössä mm. Valokuvataiteilijoiden liiton ja Suomen valokuvataiteen museon kanssa.

Jenni Haili (s.1980) on Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2011 valmistunut helsinkiläinen kuvataiteilija. Haili työskentelee monien tekniikoiden parissa, kuitenkin pohjaten työnsä useasti valokuvaan. Hailin teoksissa medium ja muoto linkittyvät teosten sisältöön merkityksellisellä tavalla. Keskeistä hänen tuotannossaan on piilottamisen ja esittämisen tematiikka. Hailin teoksia on nähty useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Hän työskentelee taiteellisen työn ohessa valokuvauksen työmestarina ja tuntiopettajana Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Teossarja Syntyjä syviä ammentaa aiheensa eri kansojen mytologioista. Sarjan kuvat on toteutettu tinatypioina, minkä lisäksi joihinkin teoksiin liittyy soittorasialla soitettavia tunnettuja sävelmiä.

Natalia Kopkina (s.1984) on Helsingissä asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija, joka työskentelee aktiivisesti analogisen valokuvan parissa. Kopkina on yksi Suomen pimiötaiteilijat ry:n perustajajäsenistä. Kopkina on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen osastolta vuonna 2015. Vuonna 2018 hän perusti voittoa tavoittelemattoman kustantamon ”I am not Publishing” julkaistakseen valokuvataide- ja taiteilijakirjoja. Näyttelyssä esillä olevat kuvat ovat Sainte Anne -taiteilijakirjasta, joka julkaistiin kesällä 2019. Kirjan valokuvat on kuvattu Ranskassa Normandiassa taiteilijaresidenssin aikana vuonna 2016.

Patrick Kuoppamäki (s.1997) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on Suomen pimiötaiteilijat ry:n hallituksen jäsen ja toimii yhdistyksen mustavalkopimiön työmestarina. Hän on myös mukana useissa yhdistyksen työryhmissä, joissa valmistetaan mm. daguerrotypioita ja lasinegatiiveja. Tällä hetkellä hän työskentelee vielä nimettömän sarjansa kanssa, jossa analogisen valokuva-materiaalin hyötykäyttö on läsnä. Hopea joka on analogisen valokuvan kulmakivi, on katoava luonnonvara, ja tätä miettien hän käyttää materiaaleja jotka muuten olisivat roskaa. Abstraktit teokset ovat kuvattu makulatuurista, kalvoista, löytyneistä ja saanneista materiaaleista.

Katri Lassila (s.1979) on valokuva- ja elokuvataiteilija, joka on harjoittanut hopeagelatiinivedostustekniikkaa vuodesta 1999. Lassila aloitti sen harjoittelun valokuvataiteilija Pentti Sammallahden ohjauksessa ja valmistui valokuvataiteen maisteriksi vuonna 2008 Taideteollisesta Korkeakoulusta. Hän viimeistelee väitöstä Aalto-yliopistolle maiseman aiheesta ja työskentelee tuntiopettajana Median ja Elokuvataiteen laitoksilla. Lassilalla on ollut näyttelyitä vuodesta 1999 alkaen säännöllisesti ja hän on Suomen Pimiötaiteilijat ry:n perustajajäsen ja puheenjohtaja. Hän on kuvissaan pohtinut maiseman aihetta, sen sitoutumista muistin ja ajan kysymyksiin, sekä eksotismin ja valokuvan yhteyksiä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän on kuvannut paljon erityisesti Aasiassa. ”Teossarjani Juuret käsittelee ihmisen ja puiden ikiaikaista yhteyttä. Vartuin maaseudulla ja leikkipaikkani oli kotimme lähellä sijaitseva vanha metsä. Puut ja niiden luonne ovat aina kiehtoneet minua. Paljon ihmistä vanhemmiksi elävinä olentoina ne kantavat mukanaan maailman muistia. Ne ovat kautta aikojen tarjonneet ihmiselle lämmön, suojan ja toimeentulon, välineet joilla matkustaa maailman ääriin ja tietenkin ilman jota hengitämme. Sarjani kasvaa pikkuhiljaa, puun tavoin. Sen vanhimmat kuvat ovat kahdenkymmenen vuoden ikäisiä, uusimmat aivan viime vuosilta. Kuvaan puita, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla.”

Taru Samola (s.1984) on Fiskarsissa asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija, joka käyttää analogisia ja vaihtoehtoisia vedostusmenetelmiä. Teokset liikkuvat myös installaatio-, performanssi- ja yhteisötaiteen kentillä. Luonto, ihmisyys ja toiseuden teemat ovat toistuvia elementtejä hänen teoksissaan. Samola aloittaa syksyllä 2020 opinnot Turun taideakatemiassa. Näyttelyssä on teoksia Viimeinen lento sekä Sigris sarjoista. Viimeinen lento -valokuvaprojekti oli osana Taru Elfvingin kuratoimaa ilmastonmuutosaiheista NIITTY 2020 kesänäyttelyä Fiskarsissa. Sarjan teokset on kuvattu residenssimatkalla Grassinassa, Italiassa, heinäkuussa 2019.  Osa sarjan kuvista on kuvattu 25 vuotta vanhoille filmeille ja kehitetty Caffenol-c menetelmällä. Sigris sarjan teokset on kuvattu Aspan ateljeen ympäristössä viimeisellä viikolla ennen Koronakaranteenin asteittaista purkamista.. Aspan ateljee on SKJL:n omistama saunamökki, joka sijaitsee Lohjanjärven rannalla kuvataiteilija, kirjailija ja esoteerikko Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870-1946) entisillä mailla.

Natalia Kopkina, Champ (Aux environs de Rouen 2016), 2020, hopeagelatiinivedos, 52x64cm

Anne Ovaska – Muistiin piirretty

Asun ja työskentelen Nuuksiossa Espoossa sekä muutaman viikon vuodessa Utön majakkasaarella Paraisilla. Kiikaroin merta ja lintuja. Katsomisen tapa vaikuttaa siihen mitä näen, merkitykset syntyvät mielessä. Välillä maalaus tuo mieleen piilokuvat ja aihe on kaivettava esiin etäisyyttä ja katsomiskulmaa vaihtamalla. Värit ja viivat synnyttävät suuntia, joita kohti pyrkiä ja joita tavoitella.

Sattumalla on tärkeä osa työskentelyssä. Vaistot johdattavat valintoja; näyttävät uusia näkymiä ja vihjaavat mahdollisuuksista. Katse kulkee kuvassa. Mieli tarttuu johonkin väriin, viivaan tai pisteeseen. Muodostaa aikakerroksia, muistikuvan, tuoksun tai tunnelman. Orgaaninen muoto viittaa aina johonkin. Maalaus elää katsojan silmässä. Avaa tunnesiltoja kokemusten ja maalauksen välille.

Rinnakkaisia tunnelmia syntyy ja saa syntyä. Mitä ei näe, sen kuvittelee näkevänsä. Asiat näyttäytyvät eri etäisyydeltä, kulmasta ja erilaisessa valossa katsottuna erilaisilta ja tuovat mieleen jotakin, jota ei hetkeä aikaisemmin tullut ajatelleeksi. 

Usein maisemassa on jokin kohta, johon katse ensimmäiseksi kiinnittyy. Sanon sitä katsepisteeksi. Piilevät merkitysrakenteet kuljettavat kuvan lukijaa, houkuttelevat tulkintoihin ja avaavat katseelle väyliä. Maisemassa katsepiste on usein jokin tuttu tai tutulta vaikuttava: ihminen, laiva, eläin, ihmisen rakentama asia tai jälki, polku, joka rikkoo näkökenttää ja herättää kysymyksiä ja johdattaa katsojan ajatukset uusiin suuntiin. Maalauksen aistiminen on kokemus, jolle ei löydy sanoja eikä selityksiä. 

”Muistiin piirretty” on kolmas yksityisnäyttely vuonna 2020. Näyttelyn teokset ovat öljyvärimaalauksia ja osa on ollut esillä aiemmissa näyttelyissäni: Heinäkuussa Taidekeskus Ahjossa Joensuussa ja heinä-elokuussa Galleria Joellassa Turussa. 

Marras-joulukuun kaamosta lieventämään rakensin gallerian Kenno-tilaan maalausinstallaation – maailman mikä on jossakin toisaalla – kaukana kaamoksesta.

Anne Ovaska, Pilven piirtoja, 2020, öljy kankalle, 50x50cm

Heidi Piiroinen – Jokainen viimeinen hetki

Jokainen hetki antaa mahdollisuuden seuraavaan viimeiseen hetkeen. Jokainen viimeinen hetki tulee koko ajan, mutta vaihtuu aina toisiin.
Aina on nyt.

Heidi Piiroinen, Jokainen viimeinen hetki

Aleks Talve – Shadowing Light

Shadowing Light on valokuvasarja valosaasteesta ja keinovalon merkityksistä. Teokset lähestyvät valoon liittyviä ilmiöitä ajassa, jota luonnehtivat ihmisen kasvava ympäristövaikutus ja irtaantuminen auringon määrittämästä pimeän ja valoisan vuorottelusta.

Kuvasarja sai alkunsa kiinnostuksestani valosaasteen takia kirkastuvaan yötaivaaseen. Tästä sarja kehittyi kohti laajempaa valon ja ympäristön suhteiden käsittelyä. Kuvat ovat syntyneet niin suurkaupunkien kirkkaasti valaistuilla kaduilla kuin perifeeristen seutujen hämärässä.

Erilaisia merkityksen ja havainnon tasoja rinnastavissa kuvissa keinovalo näyttäytyy tekijänä, joka vaikuttaa ihmisen lisäksi muihinkin eliöihin. Katuvalojen alla asettuvat tarkasteltavaksi paitsi yölliset maisemat myös ihmisen rinnalla elävät hämäräaktiiviset lajit. Ihminen ei ole luomansa teknologian kanssa yksin, vaan osa usein arvaamattomiakin ekologisia ja ajallisia ketjuja.

Valokuvalle on ominaista sen kyky tallentaa valon ilmene- mistä. Tätä kykyä koskeva reflektio yhdistyy sarjassani poeettisen dokumentaariseen otteeseen. Taiteellista prosessiani on ohjannut etenkin kysymys siitä, miten lähestyä ja tehdä näkyväksi ympäristön muutoksia, jotka ovat keinovalon tavoin vahvasti yhteydessä jokapäiväiseen todellisuuteen.

Aleks Talve (s. 1993) on Turussa asuva valokuvaaja, joka tarkastelee tuotannossaan erityisesti ihmisen, ympäristön ja valokuvan välisiä suhteita. Kuvasarja on syntynyt osana taiteen maisterin opinnäytetyötä Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmaan, josta Talve valmistui keväällä 2020. Kokonaisuuden toteutusta ovat tukeneet Patricia Seppälän säätiö ja Aalto ARTS.

Aleks Talve, Orbit, 2018, kehystetty mustesuihkuvedos, 40 x 50 cm Editio 5 + 2AP

4.-22.11.2020 Rinta-Mänty & Tarnanen, Fabritius, Hyttinen, Honkajuuri

Hanna Rinta-Mänty & Niilo Tarnanen – Suon ääni

Suon ääni kertoo ajan kulumisesta, hiljaisuudesta ja paikallaan olosta. Äänimaisemasta, lankamaalauksista ja esineistä koostuvalle installaatiolle antavat äänensä kuvataiteilija (Rinta-Mänty), muusikko (Tarnanen) ja suo Lopella. Vaihdamme kokemuksia ilmastoahdistuksestamme sekä surustamme luonnon ja sen myötä ihmisen tärveltymisestä. Ääni avaa väylän muistojen kerroksiin ja suon syli lohduttaa menetyksen tullen.

Hanna Rinta-Mänty, Suo Lopella, 2018, valokuva

Carine Fabritius – Floating Kitchen

Floating Kitchen -näyttelyn teoksissa tuon esille naisen elämän eri puolia ja elämäntilanteita. Vuonna 2019 aloittamani valokuvasarja nukkekodeista on saanut kimmokkeen installaatiotaiteen kautta. Ajattelen nukkekotia pienoismallina ja lavasteena, jossa voin toteuttaa tilallisia ajatuksiani. Nukkekodin muuntelusta ja muokkauksesta huolimatta nukkekodin tunnistettavuus ja muovisuus ei kuvissani katoa minnekään.

Näyttelyn nimikkoteoksessa Floating Kitchen nainen seisoo sammaloituneen retrokeittiön edessä. Lattialle on pudonnut lankapuhelin. Nainen on moderni nykyaikainen nainen, mutta kuvassa hän on muuttunut läpinäkyväksi. Yrittääkö hän irrottautua perinteisistä naisen rooleista? Kuinka helppoa rooleista ja odotuksista irrottautuminen todellisuudessa on?
Valokuvissa nukkekoti on kodinomainen symbolinen tila, joka toimii näyttämönä tunteille ja naisen elämän erilaisille kokemuksille. Lapsena nukkekodin leikkimaailmassa oltiin syvällä sisällä ja siellä tapahtui monenlaisia erilaisia ja jännittäviäkin asioita. Teoksissani nukkekodit esitetään aikuisen näkökulmasta aikuisille samanlaisessa todellisuuden ja mielikuvituksen rajapinnassa kuin lapsena leikit koettiin.

Carine Fabritius (s. 1978) on Helsingissä asuva kuvataiteilija ja valokuvaaja, jonka taiteessa yhdistyvät voimakkaat värit, kontrastit ja tarinallisuus. Fabritius työskentelee eri tekniikoita käyttäen installaatiotaiteen, valokuvauksen, tekstiilitöiden, liikkuvan kuvan ja uusien teknologioiden välillä. Fabritius on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2017.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Kotisivu: carinefabritius.fi
Instagram: @carine.fabritius

Carine Fabritius, Our Nature, 2020, valokuva, 56 x 84 cm

Annamaari Hyttinen – How strange to think we once were lovers

How strange to think we once were lovers– näyttely kertoo tilanteista kun tajuaa, että jokin on muuttunut, menetetty tai poissa. Näyttelyn maalaukset ovat kuin salakuvia näistä tilanteista, arkoja ja henkilökohtaisia kuvia joita ei ole tarkoitettu muiden silmille. Minua kiinnostaa usein nimenomaan se mikä on taustalla tai tietoisesti peitelty. Kiinnostavinta on kuitenkin kun todellisuus tulee hetkeksi näkyviin, kuin mikroilmeen paljastama sekunnin murto-osan mittainen välähdys todellisista tunteista. Näyttelyn maalauksissa yhdistyvät tilallisuus ja kohtaamiset niin ihmisten ja eläinten kuin pehmeyden ja kammottavuuden välillä. 

Annamaari Hyttinen on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, joka opiskelee Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. How strange to think we once were lovers on hänen neljäs yksityisnäyttelynsä.

Annamaari Hyttinen, This life don’t suit me anymore, 2020, akryyli kankaalle, 110cm x 110cm

Anni Honkajuuri – Ajattelun rajoilla

Honkajuuren pellavapaperiposliiniset veistokset ovat tutkielmia ajatusten rakentumisesta ja niiden rajoista. Ohuet, hauraat, läpikuultavat rakennelmat kertovat tarinoita myös tunteista. Teosten tekemisessä luovalla prosessilla on ollut vahva jalansija, jokainen teos on syntynyt ilman suunnitelmia luottaen posliiniin, aikaan, omiin käsiin ja näistä syntyneeseen vapauteen luoda jotakin uutta. Kuten ajattelummekin, se usein kulkee täysin omia ennalta tutkimattomia reittejään.

Anni Honkajuuri, Ryöpsähtelevä, 2020, käsinrakennus, pellavapaperiposliini
kuva: Tuomas Järvelä

Näyttelyt 14.10.-1.11.2020 Kumpulainen, Takala, Heikkilä, Öhman

Saara Kumpulainen – ITKE SE POIS

Saara Kumpulaisen näyttelyssä ITKE SE POIS tutkitaan nenäliinoja metaforana ja surun eri muotojen ilmentäjänä. Jokainen on tervetullut ripottelemaan surunsa suolana kollektiiviseen kyynelnesteeseen ja katsoa kuinka ne liukenevat pois.

Saara Kumpulainen, ITKE SE POIS

Eeva-Kaisa Takala – Lausuntaa Luonnolle

Tuon Galleria Uuden Kipinän Kenno huoneeseen pienten, 23 x 13 cm, akryylimaalausten sarjan “Resitaatio“.

Sarjaa olen maalannut vuodesta 2017, enimmäkseen ulkosalla erinäisissä luontoympäristöissä akselilla Norja, Jäämeren rannat – Häme, Saapaskylä – Intia, Kerala, kuunnellen Archanaa, intialaiseen perinteeseen kuuluvaa Sri Lalita Sahasranama Stotram, Jumalallisen Äidin 1000 nimen resitaatiota kiitollisena Äitimaasta, Luonnosta.

Eeva-Kaisa Takala, Sarjasta ”Resitaatio”, akryyli, 23 x 13 cm, 2017-2020

Tytti Heikkilä – Tämä on varmaan se paikka

Tytti Heikkilä on Vapaasta Taidekoulusta valmistunut taidemaalari, joka tarkastelee maiseman kokemusta värin ja tilan kautta. Teokset ovat syntyneet maalia kerrostamalla, kokeilemalla ja sattumaa hyödyntäen. Muisti ja mielikuvitus ovat myllänneet uuteen uskoon vaikutelmat, joita on kerätty muun muassa teiden varsilta, unista ja kirjallisuudesta.

Tytti Heikkilä, Kevätjuhla, 2020, öljy kankaalle, 105 x 85 cm

Liisa Tarleena Öhman – Autuaat

Videoita ja keraamisia kehyksiä

Pyhimysseppeleen kynttilät sammuvat aina uudestaan. Napoleonin palatsissa uni ei tule, mutta leikkipuistoon nukahdetaan. Kasvoihin liimaillaan sydämiä, omenoita kannatellaan nuolten tähtäimessä ja Spiderman virkkaa.

Videoideni maailmat ovat pieniä, hitaita ja pehmeän nurinkurisia. Kun komiikka ja juhlavuus haihtuvat, jäljelle jäävät yksityiset, ääneensanomattomat tunteet.

Olen valmistunut kuvataiteilijaksi Tampereen Ammattikorkeakoulusta. Työskentelen videon, musteen ja keramiikan parissa. Tutkin töissäni erityisesti ihmisen suhdetta omaan yksityisyyteensä ja häntä lähimmin ympäröiviin tiloihin.

Liisa Tarleena Öhman, Kirkkaimman Kruunun, 2020, yksikanavainen video