23.3.–10.4.2022 Petri Silvonen / Zeynep Kaynar / Bridget Allaire / Ulla-Maija Svärd

Petri Silvonen – Otteita tästä maailmasta

Teosteni intentiona on saada katsojat, ja itseni, tarkkailemaan ympäröivää maailmaa avoimesti ja uteliaasti. Minua kiehtoo valtavasti maailman fraktaalisuus, sen huikea rakenne ja elämä itsessään joka nousee tästä emergenssistä. Se miten jokapäiväisessä elämässä hahmotamme asiat on aistiemme vajavaisuudesta johtuva karkea yleistys,mutta välttämätöntä, jotta voimme ylipäänsä toimia tässä maailmassa. Kaikki efektiiviset teoriat kuitenkin hukkaavat informaatiota, yritänkin maalauksissani kertoa jotain, mikä ei ole itsestäänselvää.

Näyttelyni koostuu öljyvärimaalauksista ja muutamasta mustavalkoisesta tussipiirustuksesta. Teknisesti nämä maalaukseni on toteutettu melko perinteisesti, ne ovat öljyvävärimaalauksia pingoitetulle pellavakankaalle. Tämän teossarjan kaikissa maalauksissa on akryylimaaleilla tehty pohjamaalaus, jonka päälle olen maalannut öljyväreillä.

Maalauksissani on voimakas värimaailma, välillä yritän hillitä sitä, mutta tämä tuntuu tulevan niihin luontaisesti.
Harkinnan jälkeen päätin ottaa näyttelyyn mukaan myös joitakin mustavalkoisia tussipiirustuksia, jotka ajatuksellisesti ovat samaa sarjaa maalausten kanssa. Mustavalkoinen työskentely on eräänlaista vastapainoa maalaamiselle, ja teen jatkuvasti töitä myös erilaisella piirrrostekniikoilla.

Suurin osa teoksista on esillä ensimmäistä kertaa, maalauksista 2 oli näytteillä Lammilla Kesänäyttelyssä 2021.

Juuri nyt maailma, ja tulevaisuus, näyttäytyy melko huonossa valossa, onneksi kevätaurinko lämmittää jo hiukan.

Petri Silvonen, Riitasoinnuton, 2022, tussipiirustus paperille, 60 x 45 cm

Zeynep Kaynar – Sleeping: A Performative Process

Artist Statement 

My studio practice covers visual literacy in alignment with daily performative tasks, body language, and gestural communication. It is inspired by literature, design, and typographic applications. I occupy artistic research tools to visually analyze and explore alternative ways of seeing and looking at the mundane tasks of daily life. 

In alignment with visual research and analysis, my research interests explore methods for transforming visual language while investigating themes such as human & city and human & nature relationships in the form of photography, painting, drawings, and installations aas a result of my studio practice. 

Conceptual Framework of the Exhibition

The nature of SAPP (Sleeping: A Performative Process) is based on language and cognitive development theories. The artworks analyse bodily gestures as visual communication tools before the language forms existing and spoken today. The artworks are divided into three themes to focus on visual analysis, typographic design and practical application of alphabet in the form of drawings, paintings and installations.

I have been working on developing SAPP Alphabet since 2018 using artistic research methodologies influenced by the visual analysis of gestural, performative practices. With SAPP, I visualize the data collected from gestures into precise compositions of abstract paintings to promote cognitive development based on a relationship with mind and body.

The SAPP exhibition project attempts to build visual semantics for conveying a common language for abstract emotional and thought processes. This exhibition is a metaphorical invitation to overcome and control emotional and physical reactions towards uncertain processes in the life course.

Artist Statement

Taiteellisessa työskentelyssäni käsittelen visuaalista lukutaitoa päivittäisessä toiminnassa, kehonkielessä ja elekielessä. Työskentelyni on saanut vaikutteita kirjallisuudesta, muotoilusta ja typografisista menetelmistä. Taiteellisten tutkivien metodien avulla analysoin visuaalisesti sekä tutkin vaihtoehtoisia tapoja nähdä ja katsoa tavallista jokapäiväistä elämää.

Visuaalisen tutkimuksen ja analysoinnin lisäksi kiinnostuksen kohteeni on muuttaa visuaalista sanastoa tutkiessani erilaisia teemoja ja niiden välistä suhdetta, kuten ihminen ja kaupunki tai ihminen ja luonto. Ilmaisumuotona työskentelyssäni käytän valokuvausta, maalaustaidetta, piirtämistä ja installaatioita.

Näyttelyn viitekehys

SAPP (Sleeping: A Performative Process) -projektin luonne perustuu kieleen ja kognitiivisen kehityksen teorioihin. Teokset analysoivat kehollisia eleitä visuaalisen kommunikoinnin välineinä ennen nykyisen puhutun kielen kehittymistä. Taideteokset on jaoteltu kolmeen eri teemaan, jotka keskittyvät visuaaliseen analysointiin, typografiseen muotoiluun ja kirjaimiston soveltamiseen käytännössä piirustuksissa, maalauksissa ja installaatioissa.

Olen työskennellyt SAPP Alphabet -projektin parissa vuodesta 2018 käyttäen taiteellisia tutkimusmetodeja. Metodeihin on vaikuttanut eleisiin perustuvien esitysten visuaalinen analysointi. SAPP-projektissa visualisoin eleistä kerättyä tietoa tarkoin sommiteltuihin abstrakteihin maalauksiin ilmentääkseni kognitiivista kehitystä, joka perustuu mielen ja kehon muodostamaan suhteeseen.

SAPP-näyttelyprojekti pyrkii rakentamaan visuaalisia merkityksiä, joilla ilmaista abstraktien tunteiden ja ajatusten prosessien yhteinen kieli. Tämä näyttely on vertauskuvallinen kutsu hallita tunnepohjaisia ja fyysisiä reaktioita sekä selviytyä niistä elämän epävarmuuden edessä.

Zeynep Kaynar, Midnight SAPP, 2020, etching on 300gr A4 Hanemühle paper, 20 Editions

Bridget Allaire – Ex memoria

Viime kesänä kävellessäni lähellä kesämökkiämme kuulin uuden kuivan rouskuvan äänen. Jäkälä allani mureni pölyksi, puolukan lehdet muuttuivat mustiksi auringosta. Viikkoja kestänyt kuivuus hauraassa ekosysteemissä. Yritin kävellä varovasti välttäen jäkälää aina kun pystyin. Ikään kuin se, mihin astuin, vaikuttaisi mitenkään asioiden laajuuteen.

Meidät on tehty pienistä asioista, jotka huomaamme päivittäin. Keräämme nämä muistot yhteen ja rakennamme olemisen tunnetta.

Katso ja näe maailma ympärillämme realistisella tavalla. Unohda ilmastonmuutoksen aiheuttama syyllisyys, nostalgia tai häpeä ja korvaa se kiitollisuudella. Asiat, joihin kiinnitämme huomiota, ovat asioita, jotka ovat kanssamme ikuisesti.

Näillä seinillä olevat maalaukset ovat muistoja muistojen päälle… päivittäisiä kävelylenkkejä, vuosikymmeniä puutarhanhoitoa, yksityisiä hetkiä luonnon kanssa. Ehkä ne ovat liian tummia sinulle? Ovatko ne jopa elegisiä?
Mutta jos katsot tarkemmin, löydät lukemattomia värejä ja eleitä. Muistoissani on itse elämä.

Hidasta.
Katso lähempää.

Tämän näyttelyn idea tulee filosofi-runoilija Jan Zwickyn runokokoelmasta ”Songs for Relinquishing the Earth”.
Hänen viimeisimmässä filosofiaa käsittelevästä kirjassaan ”Learning to Die, Wisdom in the Age of Climate Crisis”, Zwicky vaatii että meistä täytyy löytyä sokraattista nöyryyttä ja itsehillintää nähdä todellisuus sellaisena kuin se on. Meidän täytyy löytää tasapaino itsessämme, jotta voimme suhtautua myötätuntoisesti ja arvostaen tulevaisuuteemme.
Bridget Allaire

Bridget Allaire, The tenderness of June, 2021, öljy, alumiini, 28 x 21 cm

Ulla-Maija Svärd – Sisäkuvia ihon alta

Työni lähtökohta on ihmiskeho. Se on nerokas järjestelmä; sekä kaunis ja vahva, että hauras ja katoava. Suhteemme siihen on usein hyvin ristiriitainen, kun ihailemme nuoruutta ja kauneutta, varjostaa elämäämme vanhuuden- ja kuolemanpelko.

Syntymästämme asti tarvitsemme apua ja hoivaa, luotamme lääkärin apuun, mutta meillä on myös fantasioita lääketieteen kaikkivoipaisuudesta ja ikuisesta nuoruudesta. Ihmeitä ei tapahdu, elämä itsessään on ihme, jota tulee kunnioittaa.

Lääketieteen kehitys merkitsee parempaa elämää, mutta sitä käytetään myös väärin, on lääkäreitä ja klinikoita, jotka toimivat ihmisoikeuksista piittaamatta ja ihmiselämän ainutlaatuisuutta kunnioittamatta. Kylmä sotateollisuus tuottaa välineitä ihmisen tuhoamiseksi asein, lääkkein ja myrkyin. Lääkärit valvovat kuolemantuomioiden toteuttamista ”oikeaoppisesti”.

Järjettömät kauneusleikkaukset ovat nykypäivää ja laiton elinkauppa on bisnes, jossa ryöstetään köyhiltä rikkaille. Köyhän ihmishenki kehitysmaassa ei ole minkään arvoinen, kun rikas saa rahalla haluamansa. Se tehdään jossain hienossa leikkaussalissa taitavin käsin. Ihmiskehon osat voivat kuitenkin olla myös olla lahja, joka meillä on mahdollisuus antaa toisen elämän ylläpitämiseksi.
Teokseni koostuvat anatomiankuvista, joista olen rakentanut eri materiaaleja ja esineitä käyttämällä ja käsin kirjomalla ”elinpaketteja” ja lääkärintakeista, jotka olen kirjonut anatomiankuvia ja erilaisia materiaaleja käyttäen.
Tein näyttelyn töitä usean vuoden ajan (2012–2016). Näyttelyn järjestäminen viivästyi, surun ja siihen liittyvien suurten elämänmuutosten vuoksi.
En ole tehnyt näyttelyyn muutoksia, mutta nyt kaivettuani työt kellarista, johon jo kuvittelin niiden jäävän, ne ovat ehkä ajankohtaisempia kuin ennen. Ajattelen niin, että ehkä korona-aika ja nyt kokemamme sodan pelko ovat tuoneet niihin oman lisänsä.
Elämälle kiitos! Mietin sitä näyttelyni nimeksi, mutta päädyin sanoihin Sisäkuvia ihon alta. Nerokas elimistömme sijaitsee ihon alla, mutta siellä jossain, on myös ne kaikki pelot ja fantasiat, joiden kanssa käymme jatkuvaa sisäistä dialogia.

Tampereella 17.3.2022

Ulla-Maija Svärd

2.–20.3.2022 Susanna Autio, Petra Kallio & Aino Toivettula / Marika Schroderus / Seppo Alanissi / Susana Nevado & Sari Torvinen

Susanna Autio, Petra Kallio & Aino Toivettula – Suhteellisen musta

Lahden Galleria Uudessa Kipinässä nähdään vuodenvaihteessa Susanna Aution, Petra Kallion ja Aino Toivettulan näyttelytrilogian päätösosa

Näyttely Suhteellisen musta on Sysimusta-trilogian viimeinen osa: aiemmat sarjan näyttelyt nähtiin Islannin taidegraafikoiden galleria Íslensk Grafíkissa maaliskuussa 2020 nimellä Svartmyrkyr ja Tampereella Saskioiden galleriassa tammikuussa 2021 otsikolla Sysimusta. Galleria Uuden Kipinän tiloissa vuodenvaihteessa 2021-22 nähdään Autiolta, Kalliolta ja Toivettulalta kokonaisuus, jossa surumielisessä pimeydessä nähdään jo pieni toiveen häivä. Nimeksi valikoitui siksi Suhteellisen musta. Näyttely koostuu täysin uusista töistä.

Epävarmuus, menetyksen pelko ja kuoleman kohtaaminen ovat tässä pandemian ja levottomuuden sekoittamassa maailmassa päivittäin läsnä. Näyttelyn ydinteema pohjautuu taiteilijoiden rohkeuteen valjastaa taiteen tekemisen voima omakohtaisia vastoinkäymisiä vastaan. Näyttelyn taiteilijakolmikko ovat työstäneet osakseen saamaansa surua meditatiivisesti taiteen tekemisen parissa, ikään kuin toimittaen eräänlaista riittiä surun kukistamiseksi itkulaulajien tapaan, mutta surutyön tapahtuen sanoitta, kädet työhön upottaen. Vaikka suru on aina henkilökohtaista, jokaiselle ainutkertaista, tunne on yleismaailmallinen ja äärimmäisen samaistuttava. Suru ei koskaan katoa, mutta siihen yhdistyy näyttelyn teoksissa jo hitunen toivoa, pyrkimystä ymmärtää ja jopa löytää jälleen yhteys menetettyyn.

Susanna Autio (s. 1966, Helsinki) on kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hänen ilmaisukeinonsa liikkuvat readymade-taiteen, taidegrafiikan ja kuvanveiston välimaastossa sujuvasti mutkitellen. Esineet ja materiaalit, joilla aiemmassa elämässä on ollut omat tarinansa, löytävät Aution töissä uuden, uniikin tavan olla maailmassa. Keramiikan taiteilija löysi äitinsä vakavan sairastumisen myötä. Tällöin hänestä tuntui kuin aikaisempi taiteellinen työskentelytapa ei olisi sopinut tähän elämän murrokseen. Autio on toiminut ammattitaiteilijana vuodesta 2000 ja osallistunut lukuisiin soolo- ja ryhmänäyttelyihin. Vuonna 2020 Autio valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi.

Turussa asuvalta ja työskentelevältä kuvataiteilija ja taidegraafikko Petra Kalliolta (s. 1970, Helsinki) nähdään yleisöä osallistavan teoksen ensimmäinen osa, jossa taiteilija kutsuu näyttelyvieraat muistelemaan omia menetettyjään. Puukaiverrettujen mehiläisten kuljettamat suruviestit toimivat teoskokonaisuuden ytimenä. Kallio on valmistunut Turun Taideakatemiasta (2016) ja Taiteen ja suunnittelun korkeakoulusta (nyk. Aalto-yliopisto) (2006) taiteen maisteriksi. Kallion teoksissa liikutaan suurten murrosten, elämän ja kuoleman, sekä elämän kiertokulun maastossa. Vahvasti naiseuden ja äitiyden teemoja aiemmassa tuotannossaan työstänyt taiteilija on lisännyt taiteelliseen pohdintaansa myös kuoleman vääjäämättömyyden ja näkymiä kuolemanjälkeiseen.

Taidetta sekä Suomessa että Yhdysvalloissa useammassa arvostetussa korkeakoulussa opiskellut Aino Toivettula (s. 1955, Kuopio) vaikuttaa tänä päivänä Kemiönsaarella ja Varsinais-Suomen alueella. Mittavan uran tehnyt taiteilija työskentelee pääasiallisesti taidegrafiikan keinoin. Taiteensa perustana Toivettulalla on aina ollut hänen oma luontosuhteensa ja avoin ihmettely maailmankaikkeutta kohtaan. Taidegrafiikassa taiteilijaa kiehtoo viiva ja tekstuuri. Teokset muodostuvat vahvasti taiteilijan lukeneisuuden pohjalta, johon lukeutuu filosofiaa, uskontokäsityksiä, antroposofiaa, symboliikkaa sekä muita tapoja ymmärtää maailmankaikkeutta. Suhteellisen musta -näyttelyssä Toivettulalta nähdään syvästi omakohtainen taidegrafiikan teoskokonaisuus, jossa hän työstää suruista ehkä suurinta, oman lapsen menetystä.

Näyttelyä ovat tukeneet:
  page2image40769632   page2image40768384  page1image7349392

Aino Toivettula, Viikatemies, lepää JO!, 2022, installaatio

Marika Schroderus – Ajatuskuvioita: Viestejä isälleni

Sain idean näihin maalauksiini, kun löysin isän kuoleman
jälkeen hänen työhönsä kuuluneet
vanhat Hermann Rorschachin musteläiskätestikortit*.
Olin nähnyt nämä kuvat lapsuudessa ja ne kiehtoivat
minua jo silloin.

Maagiset musteläiskäkuvat tulivat piilostaan
kuin viesteinä isältäni.
Aloin vastailla niihin omilla Rorschach-jutuillani
ja niin syntyi sarja maalauksia; kuin viestejä
isälleni.

Tein maalaukset musteläiskätekniikkaa vapaasti soveltaen.

Muste muodosti valuessaan omia kuvioitaan kuin ajatuskerroksiksi niin, että lopputulos oli aina yllättävä.

Olen antanut töilleni vain viitteelliset nimet, jotka ovat kuin ponnahduslautoja erilaisille
tulkinnoille.
Maalauksen nimenä voi olla sana, lyhenne tai joskus vain välimerkki, joka innostaa katsojaa keksimään itse mitä kuviot voisivat esittää…

Näkyykö kuvassa perhosen siipi vai jotain muuta?

Viestit isälleni ovat valmiita.
Viestikapula siirtyy nyt katsojalle!

Marika Schroderus, Ei piste vaan pilkku, 2021, muste ja akryylimuste paperille, 29, 7 x 42 cm

Seppo Alanissi – Soilspace – Maatila

Tila  –  avaruus. Tilan on oltava tyhjä. Kun tila täyttyy, ei ole enää tilaa. Tila on sen täyttävien objektien välissä. Tila on obektien välistä suhdetta.

Katsomme avaruuteen ajatellen, että ”tuolla sitä tilaa riittää”. Katsomme maaperään ja näemme kiinteän kamaran. Maaperä tarjoaa kuitenkin tilan suunnattomalle määrälle elämää. Siellä hiekanmurusten välissä muurahaiset ja niitä pienemmät mennä vilistää eikä paremmasta väliä. Laskemme kuolleemme maahan ja siellä on kaikki tila mitä he voisivat kaivata.

Maaperä on meille vierasta avaruutta. Entä jos pyrkisimme maahan yhtä hanakasti kuin avaruuteen? Mutta päästäksemme maahan meidän on ensin kaivettava se pois tieltä. Sitten ei olekaan enää maata mihin mennä. Maa on jo muualla ja vain me täytämme tyhjää tilaa.

Ajatus maasta ja maaperästä avaruutena on outoudessaan kiehtonut minua viime aikoina. Teoksiini hiipi ensin maaperän aineksia: mätänevää puuta, kiviä, juuria. Nämä esiintyvät erilaisina tekstuureina, samanaikaisesti dekoratiivisina mutta myös symbolisina elementteinä. Samalla mieleeni palaa uudelleen ja uudelleen Robert Holdstockin teokset, joissa usein elämä on kirjaimellisesti yhtä maaperän aineksen kanssa. Näin päädyin pyörittämään päässäni erilaisia spekulatiivisia ajatuksia, joissa maaperä on elävää avaruutta, meille vierasta mutta ehkä kuitenkin tavoitettavissa. Nämä ajatukset heijastuvat töihini, ei niinkään selkeinä kirkkaina ideoina vaan pikemminkin jonain tuntemattomana, jota kierretään ja hieman tökitään kiinnostuneena. Sitten mielenkiinto siirtyy johonkin muualle palatakseen vääjäämättä kiertämään taas tätä tuntematonta.

Seppo Alanissi, Lapsuusportti, 2021, muste, micron-kynä ja vesiväri paperille, 47 x 33 cm

Susana Nevado & Sari Torvinen – Oleskelua epävarmuudessa

Olemme työskennelleet ruokateeman parissa useamman vuoden ja pitäneet tätä ennen yhdessä kaksi näyttelyä Turussa ja Tampereella. Meitä yhdistää huoli ympäristöstä ja ajatus siitä, että taiteella voi myös vaikuttaa. Näyttelyn nimi viittaa nykyiseen maailmantilanteeseen, jossa eletään epävarmuudessa monella tasolla.

Esille tulee Susana Nevadolta laakerinlehtipulverista sabloonan läpi tehty mattoteos ja Sari Torviselta videoteos villiviinistä. Pelkistetty ripustus saa teokset keskustelemaan keskenään. Laakerinlehtien tuoksu johdattaa katsojan pimennettyyn tilaan, jossa on videokuva valtavasta talon peittävästä villiviinistä. Kummassakin teoksessa kasvien köynnösmäiset muodot ovat tärkeä osa visuaalisuutta ja samalla kasvit myös liittyvät ihmisen rakentamaan kotiympäristöön ja sen tarjoamaan turvaan. Teosten sisällöt liikkuvat epävarmuuden lisääntymisen ja turvan hakemisen näkökulmissa.

Teoskuvaukset

Susana Nevado

Teoksen hyvin ajankohtainen teema liittyy politiikan lisääntyneeseen epävarmuuteen. Teoksen lähtökohtana on kasviornamenttikuvio, joita näkee Espanjan kuninkaallisen palatsin matoissa. Tällä viitataan paitsi Espanjan monarkian epävarmaan tulevaisuuteen myös suurempaan käynnissä olevaan poliittiseen muutokseen. Laakerinlehtiseppele annettiin palkinnoksi muinais-Kreikan ja Rooman laureaattirunoilijoille, urheilijoille ja sotureille. Se on sotilaallisen voiton sekä vapauden symboli. Näyttelyssä oleva tuoksuva matto on muodostettu murskatuista laakerinlehdistä tehdyistä ornamenteista. Laakerinlehteä käytetään Espanjassa paljon ruoan mausteen ja puu kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Euroopassa. Nevado toteuttaa teoksensa kestävän kulutuksen periaatteella valituilla materiaaleilla.

Sari Torvinen

Teoksen lähtökohtana toimivat kuvat valtavasta villiviinistä, joka peittää rakennuksen seinät ja kätkee pienen talon sisuksiinsa. Villiviini elää ihmisen tarjoaman kasvualustan päällä ja toimii kotina hyönteisille ja etanoille, jotka ovat osa paikallista biodiversiteettiä ja tarjoavat ravintoa linnuille. Sen voi ajatella myös suojaavan talossa asuvia ihmisiä ja edustavan symbolisesti ja konkreettisesti luontoa. Kasvi on niin suuri, että sitä ei tule ohitettua puutarhassa huomaamatta, vaan sitä tervehtii kuin tervehtisi naapuriaan. Video kuvaa kasvin vaiheita talvesta syksyyn ja kokonaisuus rakentuu suuren villiviinin luoman pehmeän tilallisen kokemuksen varaan.

Susana Nevado

9.–27.2.2022 Tuuli Kerätär / VTRY:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen / Tiina Kemppinen / Silja Puranen

Tuuli Kerätär – Drawing Terrain

Kesällä 2021 muutin Päijät-Hämeeseen, mistä sukuani on kotoisin. Huomaan että, kaikki on yhtä aikaa täysin vierasta, mutta myös jollain salaperäisellä tavalla tuttua. Kiinnityn siihen tietoon, että osa minua on täältä kotoisin, vaikka en ole koskaan täällä asunut. Olen kävellyt lukemattomat kerrat Lappilan kylän junaseisakkeen ja mummolan välistä reittiä. Olen seurannut mummiani pitkillä kävelyillä, kysellen jokaisen kukan nimeä tien varrella. Eikö se ole paikkaan kiinnittymistä?

Käyn varovasti tutkimassa vanhoja reittejä, jotka kuuluvat toiseen aikaan. Joskus täällä on kuitenkin ollut talo, missä valot ovat olleet sytytettyinä minua varten. Yritän pitää siitä tiedosta kiinni, kun ajan tuttua tietä ja ohitan mummolani, joka ei enää kuulu meille. Se on maalattu eri väriseksi, ikkunanpuitteet on vaihdettu, näyttää omituiselta piparkakkutalolta. Minulla on kuitenkin paikasta jäljelle jäänyt syvä tunnejälki, joka on todellisempi, kuin itse rakennus.

Muuttaessa uuteen paikkaan energiaa menee erilaisten kohteiden, ja niiden välisten etäisyyksien arviointiin. Siirtymät ja liikkeet, joita teoksissani kuvaan, ovat hidasta ja arkista reittien hahmottamista muuttuneessa elinympäristössä. Harhailut, poispyyhkimiset, väärän suuntaan kääntyminen, jättävät jälkensä teokseen. Siirtyykö elinympäristössä koettu vieraus maalaukseen? Vai siirtyykö pikemminkin vierauden vastavoima: maalatessa luon tilan, joka on liikkuva ja muuttuva, muistojen ja eri aikakausien yhdistelmä. Se on paikka, mihin voin hetkellisesti kuulua, missä on helpompi hengittää.

*
Työhuoneellani katselen valokuvaa, jossa vaarini ratsastaa Salpausselän harjalla, hevonen ja ratsastaja ovat ilmassa, juuri kurottautuneina hyppyyn. Odotan, että jotain ratsastajan rohkeudesta tarttuu minuun, jotta uskaltaisin itse hypätä. Ratsastamisessa ja maalaamisessa on sama, absoluuttisen läsnäolon vaatimus. Kaikki tekniikat ja harjoittelu on turhaa, jos läsnäolo ja luottamus eivät toteudu. Jokainen uusi maalaus tekona vaatii oman uskalluksensa, siirtymisen tuntemattomaan tilaan.

Tuuli Kerätär (s.1985, Turku) on valmistunut Taiteiden maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2019. Hänen teoksiaan oli esillä marraskuussa 2021 Modern Love – ryhmänäyttelyssä Helsinki Contemporary – galleriassa. Kerätär on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Project Room galleriassa, Helsingissä ja Gumbostrand Konst&Form galleriassa Sipoossa, ja ollut mukana ryhmänäyttelyissä Helsingissä, Antwerpenissä ja Rovaniemellä. Hänen teoksiaan on Kuvataideakatemian, Rovaniemen taidemuseon ja Oulun Yliopistollisen sairaalan kokoelmissa.

Tuuli Kerätär, Enlace, 2021, öljyväri pellavakankaalle, 130 x 140 cm, kuvaaja: Jussi Tiainen

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen – You must be willing to do good to ride this ride

Kaisa Syrjäsen yksityisnäyttely You must be willing to do good to ride this ride koostuu dokumentaarisista valokuvista, arkistokuvista, kuvamanipulaatioista sekä kahdesta tekstikatkelmasta. Galleria Uusi Kipinässä esillä oleva näyttelykokonaisuus on osa Syrjäsen pitkäaikaista tutkimusprojektia ulkonäöstä ja viehättävyyden normista yhteiskunnassa.

Ulkonäkö on moniulotteinen ja ristiriitainen kokonaisuus. Se on samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että kulttuurisesti muotoutunutta. Se on kaikessa arkisuudessaan jotain, josta ei voi paeta. Jotain, jolla sidomme itsemme aina osaksi yhteiskuntaa.

Näyttelyn kuvat luovat dokumentaarisen kokonaisuuden, jossa kulkee limittäin kolme näkökulmaa moniulotteiseen ulkonäköilmiöön: kauneustyö, katse sekä henkilökohtainen kokemus. Kokonaisuus tarkastelee aihetta feminiinisyyteen kohdistuvien odotusten näkökulmasta länsimaisessa kulutuskulttuurissa. Kulttuurissa, jossa kauneus on kaikkien saatavilla, jos vain on käytössään oikeat työkalut.

Teos esittää hienovaraisia kysymyksiä ulkonäön pääomallisuudesta sekä suhteesta sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kategorioihin, kuvalliseen kulttuuriin ja erilaisiin aikaulottuvuuksiin. Minkälaisia merkityksiä annamme ulkonäölle yhteiskuntamme erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä? Millä tavoin ulkonäköodotukset rakentuvat ja kuka niistä hyötyy? Mitä on eriarvoisuus, jota ulkonäön ilmiöön nivoutuu? Kannattaako kauneutta tavoitella?

Projektia ovat tukeneet Kauno ry, Taiteen edistämiskeskus ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö.

Kaisa Syrjänen (s. 1997) on helsinkiläinen valokuvaaja ja kuvataiteilija, joka valmistuu Lahden Muotoiluinstituutista valokuvan pääaineelta toukokuussa 2022. Syrjänen on kiinnostunut tutkimuslähtöisestä taiteesta, jossa dokumentaarisuus on läsnä. Hän käyttää valokuvaa ja tekstiä tiiviissä yhteistyössä, ja on kiinnostunut taiteen ja tieteen yhtymäkohdista. Syrjänen toimii poikkitaiteellisesti ja häntä inspiroivat taiteen saavutettavuus ja mahdollisuudet tiedonvälityksessä.

Henkilökohtaisen työskentelyn lisäksi Syrjänen on perustajajäsenenä poikkitaiteellisessa TYYPPINEN- kollektiivissa, sekä toimii aktiivisesti osana Lahden valokuvataide ry:tä.

Kaisa Syrjänen, Untitled, 2021, mustesuihkuvedos, 18 x 24 cm

Tiina Kemppinen – Miksi puhua kun itse on sana

Makoilin kesällä mökin viileydessä lukemassa kirjaa. Silmäni liukuivat vähän väliä paperisilta sivuilta tutkailemaan ympärilläni olevia satavuotiaita hirsiseiniä. Harmaantuneet kelohirret kasvoivat joskus elävinä maasta. Jossain vaiheessa niiden pintaan olivat hyönteiset nakertaneet polkujaan. Mutkikkaita viivoja ja labyrinttejä hirsivarveilla; kuin merkkejä tai tuntematonta kirjoitusta. Kauniita kaikessa tuhoisuudessaankin.

Näyttelyn nimi Miksi puhua kun itse on sana on lainaus Margaret Atwoodin teoksesta Yli veden (Surfacing, 1972, suom. Matti Kannosto). Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä nainen, lähtee etsimään kadoksissa olevaa isäänsä lapsuudenkodistaan, pienestä mökistä syrjäisellä saarella. Viikon aikana nainen päätyy tutkimusmatkalle myös omaan menneisyyteensä sekä identiteettiinsä naisena ja henkisenä olentona, osana luontoa.

Metsä loikkaa ylöspäin, valtaisana, sellaisena kuin se oli ennen
hakkuita, jähmettyneen auringonvalon pilareita; vierinkivet kelluvat,
sulavat, kaikki on rakentunut vedestä, kivetkin. Jossain kielessähän ei

ole ollenkaan nimisanoja, vain verbejä joiden annetaan kestää hiukan
kauemmin.

Eläinten ei tarvitse puhua, miksi puhua kun itse on sana.
Nojaan puuhun, olen puu nojaamassa.
Äkkiä tulen taas kirkkaaseen aurinkoon ja vajoan kasaan, pää maata
vasten.

En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat,
olen paikka.

(Margaret Atwood: Yli veden)

Näyttelyn teema käsittelee ihmisyyttä suhteessa muuhun luontoon, kommunikaatiota ja erilaisia rajapintoja. Maalaukseni ovat abstrakteja sommitelmia, joissa esiintyy jälkiä ja merkkejä, jotka muistuttavat kirjoitusta, mutta joilla ei ole verbaalista merkityssisältöä. Tällaista kirjoitusta kutsutaan aseemiseksi kirjoitukseksi. Sanojen merkitysten sijaan aseemista kirjoitusta voidaan tulkita kontekstin, visuaalisten elementtien, materiaalisuuden ja kehollisuuden kautta. Pohdin paljon sitä, minkälainen maailma meitä ympäröisi, jos siitä poistettaisiin sanat. Ajatus on minulle samaan aikaan lohdullinen ja pelottava. Mietin myös paljon, miten erilleen kieli ja sen mahdollistamat asiat ovat vieneet ihmiset muista luontokappaleista.

Kirjan alkuperäisenä nimenä oleva sana surfacing voi viitata siihen, kun jotakin päällystetään tai pinnoitetaan materiaalilla. Toisaalta se voi tarkoittaa myös sitä, että jokin nousee pintaan oltuaan aiemmin syvällä piilossa. Jollain tavalla koen nostavani esiin jotain pinnan alla olevaa tehdessäni maalauksia.

Tiina Kemppinen (s.1985) on helsinkiläinen taiteen maisteri ja taidekasvattaja. Hän käsittelee usein teoksissaan kieleen ja vuorovaikutukseen liittyviä teemoja. Hän on valmistunut Aalto- yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta ja opiskellut lisäksi maalausta Krakovan Taideakatemiassa ja Pekka Halosen akatemiassa. Kemppisen teoksia on ollut esillä kahdessa yksityisnäyttelyssä Helsingissä sekä monissa yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla.

Tiina Kemppinen, Syntax red, 2022, öljyväri kankaalle, 91,5 x 73 cm, kuva: Tiina Kemppinen

Silja Puranen – Satakieli

Silja Purasen näyttely pureutuu ihmisen ympäristösuhteeseen. Lähtökohtina ovat yhtäältä muovin ylenpalttisen käytön tuomat ympäristöongelmat ja toisaalta eläinpopulaatioiden väheneminen ja kiihtyvä joukkosukupuutto. H.C. Andersenin sadun mukaan nimetty Satakieli on kaksikanavainen videoteos, jonka toisessa kuvassa esiintyy animoituja muovilintuja – koristeita, leluja ja soittorasioita – ja toisessa painovoimaa vastaan taistelee ilma-akrobaatti. Muovilintujen kakofoninen kuoro laulaa ihmisen halusta päihittää luonto keinotekoisilla jäljitelmillä ja varoittelee biodiversiteetin vaarantumisesta. Äänimaiseman ovat säveltäneet ja toteuttaneet Antonio Alemanno, Tapani Rinne ja Viktor Toikkanen. Ilma-akrobatiasta ja koreografiasta vastaa sirkustaiteilija, tanssija Salla Santanen.

Videoteoksen lisäksi näyttelyyn tulee sarja pieniä kipsiveistoksia, jotka viittaavat taideopiskelijoille tuttuihin piirustuskipseihin – kopiohin taidehistorian merkkiteoksista. Kipsit vihjaavat alkuperäisen ja kopion paikkojen vaihtumiseen sekä muistuttavat muovimateriaalien pysyvyydestä ja siitä mitä tulevaisuuden arkeologisissa kaivauksissa löytyy.

Silja Puranen, Satakieli (osa 2), 2021, 2-kanavainen videoteos, HD-video ja 3D-animaatio, kesto 08:50 min

19.1.–6.2.2022 Iiris Pessa / Anna Pekkala / Sofia Guridi

Iiris Pessa – Kuvapareja

”Voisivatko maalaukset olla kuin kirjan kannet? Mikä tarina kuvien väliin muodostuu? Kuvallinen kertomus ei rakennu saman säännöstön mukaan kuin kirjoitettu teksti. Kuvan keinojen vihjaama sisältö on tekstiä vielä paljon tulkinnanvaraisempi, jokaiselle katsojalle erilainen.

Taiteilijana teen kuvia omasta elämästäni, siitä mitä olen kokenut tai ajatellut, nähnyt ja kuullut. Samalla teen myös maalauksia taiteesta.

Näyttely koostuu viidestä kuvaparista, maalauksista. Olen valinnut kuvaparit niin, että ne muodostavat haluamani visuaalisen dialogin. Puhuttelevatko ne katsojaa?

Näyttelyn kokonaisuuteen kuuluu myös videoteos, jossa kirjoittamani runot yhdistyvät kuvavirtaan. Syntyy jälleen uusi tulkinnan taso.”

Iiris Pessa on lohjalainen taidemaalari ja kuvantekijä. Hän on valmistunut taidemaalariksi vuonna 1989 ja kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2000. Vuodesta 1990 hän on pitänyt kymmeniä yksityisnäyttelyitä sekä osallistunut lukuisiin näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla.

Iiris Pessa, Suojelusenkeli osa II, 2021, öljyväri, 70 x 70 cm

Anna Pekkala – Paradise Ghost

Mystisestä jättimäisestä paholaisesta haalenee pikkuhiljaa aave.
Huippupedoista jää vain dokumentit ja muutama luuranko killumaan tai rustokasa.

Eliöyhteisöt korvataan eläintarhoissa ja akvaarioissa roboteilla. Kehää kiertävä kala on hologrammi.

Onkai käppänen aaveparatiisi parempi kun ei paratiisia ollenkaan. Elämä jatkuu, napa imee meidät sisuksiinsa.

“Käsittelen Paradise Ghost-näyttelyssä keinotekoisten luontokokemusten, kuten eläintarhojen ja suurten akvaarioiden tarvetta ja tulevaisuutta. Luonnon hälytystila saa minut levottomaksi. Lähtökohta teoksiini on tunne ja tunnelma, yritys kuvata sisäistä olotilaani fyysisessä muodossa. Olotilani voi aiheuttaa kokemus omassa elämässä, uutiskuva sekä populaarikulttuurin teokset. Meri ja rautakaupat ovat suuria idea-altaita.”

Anna Pekkala (s. 1989 Mänttä) on tuore Kuvataideakatemian kuvanveiston osaston maisteriopiskelija.
Hän työskentelee pääosin veistosten ja installaatioiden parissa, mutta viime aikoina on innostunut myös spraymaalaamisesta. Pekkalan taiteellisen ilmaisun keskiössä ovat olleet meri ja sen eliöstöt sekä niihin kohdistuva toiminta. Hän työstää vaihtelevasti materiaaleja tekoturkiksen ompelusta romumetallin plasmaleikkaamiseen. Teokset ovat usein dioraamamaisia kokonaisuuksia, joissa ajatuksena on ihmisen kömpelö yritys luoda jotain luonnollista. Pekkala on koostanut moottoroitua merieläinakvaariota ja aikoo laajentaa oman pseudoluonnontieteellisen museon koostamista tulevaisuudessa maaeliöihin.

Anna Pekkala, Mass, 2020, plasmaleikattu romumetalli, koko vaihtelee, yksilöt noin 30 x 30 cm

Sofia Guridi – Re(cuerda)me

The work Re(cuerda)me unifies the words recuerdame (remember me) and cuerda (string) as a possible answer to the question: Is there memory embedded into textiles?
Visual and tactile codes communicate stories, while steins, odors, and wrinkles are marks of their lives, showcasing their relation with the body and the environment. Thus, reflection on the past is enabled by these cues. But what if those memories could be dynamic, shape-shifting, and adaptive to emotions, touch, or the human voice? Could textiles transform into a new media for our digital archives, permitting recollection and access to these hidden memories? Could we reach a point where we trust our clothes memories more than our experiences?

By creating woven textiles with optical fibers and electronics, this interactive installation explores how we can code and decode memories into a soft material, transforming memories into a new light base language. The audience will be invited to get close to the textile pieces and experience how their proximity to the material can create tactile memories, with light indicating the presence of the bodies.

Sofia Guridi, a(cuerda)me 1, 2021, Woven Textile, @Vertti Virasjoki

29.12.2021–16.1.2022 Noora Kaunisto / Lahden Taidelainaamo / Mirva Niskanen / Enni Vekkeli

Noora Kaunisto – Murmurations

Murmuration on englanninkielinen sana, jolla kuvataan lintujen, esimerkiksi kottaraisten, liikehdintää suurena parvena. Parvessa yksittäiset linnut vuorovaikuttavat keskenään, lintujen tapaan nopeasti ympäristön tapahtumia havaiten ja niihin älykkäästi reagoiden. Toisaalta suoraan suomennettuna murmur tarkoittaa mutinaa tai kohinaa. Siis ääntä tai ilmiötä, josta saa kiinni hieman, mutta jonka sisältöön ei pääse täysin käsiksi.

Näyttelyn öljyvärimaalaukset ja piirrokset tavoittelevat tunnelmia ja tapahtumia, joita on vaikea nimetä, mutta jotka resonoivat tiettyjen, ehkä ruumiillisten tai syvälle juurtuneiden tuntujen kanssa. Teosten pehmeät, sisältä käsin muotoutuneilta tai kasvaneilta näyttävät hahmot ja elementit pyörivät rajaavammissa ja tiukemmissa rakenteissa, ehkä törmäilevätkin niihin. Osa maalausten hahmoista ja olemuksista pyrkii itsepäisesti pakenemaan hallintaa, nimeämistä tai määrittelyä. Tai ehkä ennemminkin tunnustelemaan hahmottamisen, muistin ja määrittelyn rajoja sekä leikkimään niiden kanssa.

Maalauksessa ovat materiaalisesti läsnä tekijänsä liikkeet työstöprosessin ajalta. Kaikki niistä eivät ole näkyvissä – osa piileksii kerroksissa ylempien alla. Maalaus on esine, joka kantaa tekijänsä käyttämää aikaa, hänen kehonsa liikkeitä ja hermoratojensa toimintaa. Maalaus on siis jonkinlainen ajan ja liikkeen kiteytymä, sillä on kesto. Ajan hahmottamisen ongelmat ovat olleet yksi teosten lähtökohdista. Osa teoksissa näkyvistä tapahtumista on hidasta kasvua tai muotoutumista, osa jotakin hetkellistä. Erilaiset ajankulut ja ulottuvuudet saavat teoksissa lomittua tai käydä ristiin keskenään ja huokoisina vuotaa toisiinsa, samoin kuin erilaiset olemassaolon muodot ja tavat saavat teemoina ja kuvina puhkaista itsensä esiin tutumpien rakenteiden lomasta.

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Noora Kaunisto, Laskos, 2021, öljy levylle, 30 x 30 cm

Lahden Taidelainaamo

Lainaamonäyttely esittelee loppuvuonna 2021 lainaamoon tuotuja teoksia. Nähtävillä on monenlaisia tekniikoita: maalausta, grafiikkaa, piirustusta, sekatekniikkaa ja veistoksia.

Näyttelyn taiteilijat ovat Roy Aurinko, Anni Henriksson, Katja Härkki, Timo Jakola, Terhi Kaakinen, Sanna Kärkkäinen, Sami Leutola, Sirpa Pyykkö, Janika Salonen ja Jouni Salonen.

Lahden Taidelainaamoa hoitaa Lahden Taiteilijaseura ry. Lainaamosta voi lainata tai ostaa päijäthämäläisten ammattikuvataiteilijoiden teoksia korotonta kuukausimaksua vastaan. Teokset saa heti mukaansa. Taidelainaamo välittää Lahden Taiteilijaseuraan, Lahden Taidegraafikoihin ja Lahden valokuvataide ry:n kuuluvien taiteilijoiden teoksia.

Lainaamon koko valikoima on nähtävissä Galleria Uuden Kipinän yhteydessä sijaitsevan lainaamon tiloissa sekä nettisivuilla osoitteessa www.lahdentaidelainaamo.fi

Sanna Kärkkäinen, Maisemassa, 2019, akryyli, 65 x 80 cm

Mirva Niskanen – Vahingon iloa

Mirva Niskanen on Tampereelle muuttanut, Vihdistä kotoisin oleva kuvataiteilija, joka ilmaisee itseään pääosassa abstraktein maalauksin. Näyttelyn – ”Vahingon iloa” teokset ovat syntyneet eräänlaisessa välitilassa kahden muun tiedostetumman prosessin ohella. Teokset eivät ole vaatineet erityisiä ponnisteluja syntyessään, vaan ne ovat ennemmin syntyneet kuin itsestään, ne ovat onnistuneita vahinkoja. Maalaukset ovat sekatekniikalla toteutettuja ja materiaaleina on käytetty mm. spraymaalia, kierrätyspitsejä, kuula- ja värikyniä.

”Ensimmäinen prosesseista, jonka ansiosta nämäkin teokset saivat alkunsa kertoi kotiutumisesta, juurtumisesta, mummoistani, kauniista sisustukseen liittyvistä asioista ja lapsuuden muistoista. Koti-aiheisten teosten työstäminen liittyi aikaan, jota elämme. Ihmiset viettävät aiempaa enemmän aikaa kotona. Seuraavaksi siirryin taiteellani tutkimaan ympäristöä, jossa elän. Urbaania katukuvaa kaikkine vuosien ja ihmisten jättämine jälkineen.

Olen yhdistänyt teoksiini lapsuusmuistojen maalaismummolaa ja kaupunkikuvaa. Nättiä, vanhaa ja uudempaa urbaania, karuksikin miellettyä, mutta yhtälailla kaunista estetiikkaa. Työt ovat lähtöisin onnellisista vahingoista ja niiden työstäminen on ollut hauskaa.Teokset ovat muistutus siitä, ettei taiteen tarvitse olla vakavaa. Se voi olla leikkiä, sattumaa, kauniita asioita, liimaa ja aikaa. ”

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus

page1image27241440

Mirva Niskanen, Kovempaa, 2021, akryyli, spray, kuulakärkikynä, lanka ja pitsi kankaalle, 50 x 60 cm

Enni Vekkeli

”Ennen kuin astut satimeen
kerään pois pimeän hiekkalinnut
tuuli rapistelee paperikuuta
miten sekin meitä vie.”

Enni Vekkelin näyttely Galleria Uuden Kipinän Kirnussa rakentuu 16 mm:n filmiteoksesta, valokuvasta, veistoksista ja piirustuksesta. Näyttelyn nimi voisi olla Paperikuu ja muuta maasta poimittua tai se voisi olla Paperikuu ja muuta maassa poltettua.

Filmiteos Paperikuu on syntynyt kokeilemalla, ensimmäistä kertaa, syntymäpäivälahjaksi saatua Bolex-kameraa. Se on käyttöönottoharjoitus, päiväkirjallisia huomioita, päivien fragmentteja. Filmikuvat rakentavat asetelman, jonka pinnalle valo ja varjo voivat asettua, jonka liikkeessä ja rinnastuksissa tarkkailla aikaa. Filmille on tallennettu verkot, jotka nostetaan vedestä, näkymättömistä ja vedenpinta, joka rikotaan kävelemällä pitkin hiekkapohjaa. Sitten pääsy rajapinnalle lakkaa: on lahoava vene, jolla kerran on ylitetty järvenselkä, ovat naulaan nostetut luistimet, jotka liukuivat jääkantta pitkin. Lasihuoneen raja on printti yksittäisestä filmifreimistä. Hämärässä roikkuvat luistimet rinnastuvat höytyvään, joka on kuin jäätä. Sinertävä repeämä on syntynyt filmin kalvopinnan rikkoutuessa.

Näyttelyn keramiikkateokset on poltettu maakuopassa. Polton energialähteenä ovat tällä kertaa olleet käytöstä poistetun ja puretun puumajan laudat. Maakuoppapoltto on tekniikkana sattumanvarainen, muodot saattavat lohkeilla ja särkyä. Työskentely jatkuu palasia yhteen sovittaen, mutta myös säröjä sallien. Näyttelyn sidosaine onkin ehkä juuri teosten fragmentaarisuus ja toisaalta uskollisuus paikalle: filmin kuvaaminen, keramiikan polttaminen ja pronssiin valettujen puunkappaleiden kerääminen on tapahtunut erään järven rannalla, 130 kilometriä Helsingistä koilliseen.

Enni Vekkeli (s.1983, Heinola) on Saimaan Ammattikorkeakoulusta valmistunut kuvataiteilija, joka työskentelee useimmiten liikkuvan kuvan ja kuvanveiston parissa.

Vekkelin työskentelyä on tukenut Etelä-Savon Kulttuurirahasto

Enni Vekkeli, Paperikuu, 2021, 16 mm filmi digitaalisessa muodossa, 2 min 31 s

1.–19.12.2021 Maija Käyhkö & Juulia Terho / VTRY:n kutsunäyttely: Marko Hämäläinen / Marjo Yli-Antola / Leena Räsänen

Maija Käyhkö & Juulia Terho – Huoneet kojeet merkit

Maija Käyhkön ja Juulia Terhon yhteisnäyttelyssä Huoneet kojeet merkit tarkastellaan esineiden, tilojen ja ihmisen välistä vuorovaikutusta. Taiteilijat ovat pohtineet materiaalilähtöisissä työprosesseissaan, millaista kommunikaatiota ihmisen ja ympäristön toisilleen välittämät komennot, pyynnöt ja järjestämisyritykset rakentavat. Käyhkö ja Terho ovat työskennelleet aiheen parissa erilaisin tulokulmin ja välinein. Variaatio teosten materiaaleissa ja mittasuhteissa herkistää katsojaa havainnoimaan, kuinka meitä ympäröivä materia muovaa olemisen tapaamme.

Maija Käyhkön veistossarja Components koostuu modulaarisista veistoksista. Käyhkö on valmistanut puusta ja betonista useita pelkistettyjä elementtejä, jotka seuraavat tarkasti määriteltyjä muotoja ja mittasuhteita. Osat on mitoitettu sopimaan yhteen useilla mahdollisilla tavoilla – jokainen veistos on yksi kokoonpano monista mahdollisista. Lopputulos on veistosten sarja, jonka yhdenmukainen muotokieli luo vaikutelman järjestelmästä tai koneistosta. Käytännölliset ja koruttomat rakennusmateriaalit yhdistyvät tyyliteltyyn muotoon sekä kuvanveiston perinteisiin.

Juulia Terho sulauttaa installaatiossaan Jälkihuone kielen ja aineen tilalliseksi kokonaisuudeksi. Terhon silkkiin maalaamissa runoissa käsitellään tiloja, jotka tihkuvat osaksi materiaalista ihmistä. Runoissa kuvataan kokemusta erilaisista näkökulmista. Huomio kiinnittyy materian ja tilan aktiivisuuteen, oli kyse sitten kontrollista luokkahuoneessa tai kodin sotkun vaikutuksista runon puhujan kehoon. Huoneen kaltainen installaatio voi antaa kokijalle intiimin ja turvallisen oloisen ympäristön tai tuottaa ahtauden kokemusta. Runojen sijainnit houkuttelevat kokijaa erilaisiin asentoihin ja liikkeeseen.

Huoneet kojeet merkit on Käyhkön ja Terhon ensimmäinen yhteisnäyttely.
Näyttelyä ovat tukeneet Koneen Säätiö, Paulon Säätiö, Taideyliopiston Kuvataideakatemia ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Maija Käyhkö (s. 1992) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvanveistäjä. Käyhkön praktiikassa laaja valikoima materiaaleja ja tekniikoita yhdistyy pelkistetyn abstraktiin ilmaisuun. Havainto, toiminnallisuus ja kommunikaatio ovat toistuvia teemoja hänen työssään. Hän pyrkii luomaan teossarjoja, joiden osat noudattavat havaittavaa logiikkaa, kuitenkin sisältäen jotakin outoa tai leikkisää. Käyhkö on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta vuonna 2017 ja suorittaa parhaillaan kuvataiteen maisterin tutkintoa Kuvataideakatemian kuvanveiston koulutusohjelmassa.

Juulia Terho (s.1991) on monialainen taiteilija, jonka työvälineitä ovat kirjoittaminen, kuvataide ja esitys. Hän käsit- telee teoksissaan usein ihmisen suhdetta aineelliseen ympäristöönsä, sen synnyttämää kontrollia ja toisaalta mahdollisuutta leikkiin. Terho on yhdistänyt runoa ja kuvataidetta aiemmin muun muassa yhdessä Milja-Maaria Terhon kanssa toteuttamassaan runovideoperformanssissa Venyvät huoneet (2019). Terho on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta vuonna 2017 ja opiskelee tällä hetkellä Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista. Käsin työskentelyssä Terhoa vetää puoleensa materian ehdoille myöntyminen, hitaus ja virhe.

Juulia Terho, yksityiskohta installaatiosta Jälkihuone, 2021, silkkimaali silkille, puu, lanka, 250 x 195 x 160 cm

Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Marko Hämäläinen – 54 askelta äärettömyyteen

”Sumu tulee. Valkoinen hyinen seinä nousee Jäämereltä, täyttää huurullaan laaksot ja rinteet. Kettu mutkittelee yksinäisenä tunturikoivikossa. Etsii sopulia tai riekkoa. Pian se suuntaa tunturiin ja häviää äärettömään. Viiden toista metrin päästä ystävääni ei enää näy. Yöllä näen unen, jossa hanget sulavat jalkojeni alla, muuttuvat puroiksi, purot joiksi, joet mereksi.”

Taiteilija Marko Hämäläisen uusin näyttely 54 askelta äärettömyyteen vaeltelee mietiskellen dokumentarismin ja surrealismin rajoilla. Välillä arktiset talvimaisemat muuttuvat uneksi. Kaikesta kauniista huolimatta vaeltajaa painaa raskas taakka.

Marko Hämäläinen on vaelteleva taiteilija ja valokuvataiteen läänintaiteilija (Taike), joka omassa tuotannossaan on keskittynyt viime vuodet talveen, lumeen ja arktiseen maisemaan. Hämäläinen vetää Kenen luonto? -toiminta-alustaa, joka etsii luonnon valokuvaamisesta uudenlaisia työkaluja kestävän kehityksen ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen. Taiteilijana häntä kiinnostaa taiteen, tieteen, luonnon ja erilaisten yhteisöjen kohtaamisalueet sekä erilaiset joutomaat ja ryteiköt. Hämäläiseltä on juuri ilmestynyt esikoiskirja Hiljaisuus liikkuu tuulessa.

Marko Hämäläinen

Marjo Yli-Antola – Olipa kerran ja muita maalauksia

Luonnon elementeistä kumpuavat maalaukset ovat unenomaisia tulkintoja tunteista, olemisesta ja hetkistä elämässä. Toisinaan maalaukset ovat keino pysähtyä ja rauhoittua, kaipuuta seesteisyyteen.

Ihmisen kokemus luonnossa ja suhde luontoon, sekä luontoelementit itsessään ovat olleet maalausten kantavana pohjana. Etsimme luonnosta rauhaa, yhteyttä, kauneutta, pysähtymistä ja läsnäoloa. Samalla se tarjoaa toisille fyysisyyttä ja toisille aineettomuutta. Metaforia ja symboliikkaa. Kaikkea löytyy pimeydestä valoon ja syntymästä kuolemaan.

Luonnon monimuotoisuuden häviämisen myötä eläinlajien lisäksi myös kasvilajien kohdalla puhutaan meneillään olevasta voimakkaasta sukupuuttoaallosta. Suuri osa kasvilajien modernista sukupuutosta on ihmisen aiheuttamaa ja luonnollinen lajien häviäminen on tähän verrattuna vähäistä ja hidasta.

”Olipa kerran” teoksissa moderniin sukupuuttoon kuolleet kasvit löytyvät yhdistettyinä pittoreskiin ja romanttis-henkiseenkiin maalaukseen. Teokset muotoutuivat muistoiksi, muotokuviksi ja esiinnostoiksi. Maalaukset vaikuttavat ensinäkemältään sereenisiltä, mutta lähemmin tarkasteltuna herättävät pohdiskelemaan tämänhetkisen luonnon tilannetta ja toimiamme luonnon suhteen. Kauneutta, seesteisyyttä, mutta tarkemmin katsoen peruuttamattomasti menetettyjä kasvilajeja.

Toinen teossarja käsittelee luonnon elementtejä tulkiten ihmisyyttä ja olemista. Kevyesti ja lähes luonnosmaisesti, jättäen tilaa hengitykselle. Rauhoittumista etsien.

Marjo Yli-Antola on turkulainen kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa maalaustaiteen parissa, tekniikkana öljymaalaus ja pastellimaalaus. Vastapainona omalle työskentelylle toimii ajoittaiset projektit yhteisötaiteen, ympäristötaiteen ja installaatioiden parissa näitä eri tavoin yhdistellen.

Kiitos työskentelyn tuesta Taiteen edistämiskeskukselle.

Marjo Yli-Antola, Toisinaan on helppo hengittää, 2021, öljymaalaus kankaalle, 50 x 50 cm

Leena Räsänen – Jotain kummaa

Näyttely koostuu sekatekniikkamaalauksista, joissa käytän öljyä, akryyliä, akvarellia ja värikynää erimuotoisille pohjille.

Teoksissa pohdin abstraktein elementein ihmismieltä ja sen kummallisuutta: kun ajatukset harhailevat epäloogisesti yhdestä toiseen, keskustelut näyttäytyvät väreinä ja rytmeinä, muisti valikoi kummallisia yksityiskohtia ja välillä mielen valtaa haikeus, johon ei ymmärrä syytä. Miltähän mielen sisäinen vilinä mahtaa näyttää?

Pohjina toimivat kierrätetyt puukappaleet. Löytämieni pohjien ominaisuudet antavat teoksille alkusysäyksen, ja sattumallakin on vaikutusta teosten lähtökohtiin. Maalaus alkaa rakentua jo mielessä, kun näen sopivan pohjan roskalavalla tai kirppiksellä. Hyödynnän pohjien muotoja, uurteita, kuvioita ja epätäydellisyyksiä ottaen niitä mukaan maalauksen elementeiksi. Uusi maailmaa rakentuu vanhan päälle.

Leena Räsänen (s. 1991 Kuopiossa) on taidemaalari, joka asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän valmistui Vapaasta Taidekoulusta 2015. Hän on Helsingin Taiteilijaseuran jäsen ja Taidemaalariliiton kokelasjäsen. Hänellä on ollut näyttelyitä eri puolilla Suomea ja Berliinissä, viimeisimpänä Galleria Uusikuvassa Kotkassa keväällä 2021.

Leena Räsänen, Pelejä, leikkejä, unelmia, 2021, öljy / akryyli / akvarelli / värikynä puulle, 38 x 38 x 3 cm

10.–28.11.2021 Hilkka Silvekoski säätiö – Metsästä kaikki alkoi

Hilkka Silvekoski -säätiö järjestää ”Metsästä kaikki alkoi” -yhteisnäyttelyn Galleria Uudessa Kipinässä. Näyttelyssä on esillä rinta rinnan taidegraafikko Hilkka Silvekosken (1913-1972) ja lahtelaisten nykytaiteilijoiden teoksia.

Taiteilijat ovat valinneet Hilkka Silvekosken tuotannosta teoksen tai teoksia, joihin he kokevat yhtymäkohtia omassa taiteessaan. Näyttelyyn valitut teokset keskustelevat kukin omalla tavallaan Silvekosken teosten kanssa.

Yhteisnäyttelyssä on esillä taidegrafiikkaa, maalaustaidetta, installaatioita, veistoksia ja piirustuksia.

Näyttelyyn jurytettyjen taiteilijoiden teokset muodostavat moniäänisen mutta eheän näyttelykokonaisuuden yhdessä Silvekosken tummanpuhuvien grafiikanvedosten kanssa. Kokonaisuus on rehevän moninainen ja tyylikäs.

Silvekosken teosten rinnalla taidetta on esillä seuraavilta lahtelaisilta taiteilijoilta: Minna Alanko, Anni Henriksson, Virva Kanerva, Helena Lehtinen, Ulpu Riikonen ja Anni Kristiina.

Näyttelystä järjestetään kuvatulkkaus perjantaina 12. marraskuuta kello 13 ja 16. Kuvatulkki on Sari Rajala.

Näyttelyn järjestää Hilkka Silvekoski -säätiö yhteistyössä Lahden visuaalisten taiteiden museon Malvan ja Kauno ry:n kanssa.

Minna Alanko, Tulisijan lämpö, 2021, stillkuva installaatio

Taiteilijan, taidegraafikon ja lastenkirjojen kuvittajan Hilkka Silvekosken (syntyi 24.1.1913. Viipurissa, kuoli 18.3.1972 Lahdessa) teokset tunnetaan herkistä, keveistä naishahmoista ja lapsista. Monissa teoksissa näkyy myös metsän, kukkien ja ihmisten välinen yhteys. Hänen töissään on myös piirustuksellista herkkyyttä ja kepeyttä.

Silvekosken taidegrafiikalle on ominaista mustan värin käyttö, sävyvastakohtien jyrkkyys ja viivan karkeus. Hän teki puupiirroksia, litografioita ja metalligrafiikkaa.

Silvekoski oli lähes itseoppinut kuvataiteilija. Taidegrafiikkaa hän opiskeli Aukusti Tuhkan taidegrafiikan kurssilla 1950-1951. Silvekoski syntyi Viipurissa, josta hänen tiensä johti karjalaisevakkona Lahteen.

Silvekoski debytoi Hämeenlinnassa vuonna 1948 ja piti näyttelyitä muun muassa Helsingissä 1949. Hän on myös yksi Lahden Taiteilijaseuran perustajajäsenistä.

Silvekoski kertoi vuonna 1970 viimeisimmän teossarjansa lähtökohdasta: ”Metsästä kaikki alkoi ja puiden rakkaudesta. Metsän henki on kaunis ja hyvä, sieltä on kotoisin runous, musiikki ja pienet linnut, myös voima ja hiljaisuus.”

Lahden Taidemuseossa on Hilkka Silvekoski -kokoelma, joka käsittää 216 teosta: grafiikkaa ja piirustuksia vuosilta 1950-1971. Suomen taidegraafikoiden kokoelmassa häneltä on noin 30 teosta vuosilta 1950–1970. Ulkomailla hänen teoksiaan on Tukholman kansallismuseossa sekä Ålesundin, Rostockin, Dresdenin kaupunkien ja Dresdenin Künstlerkalenderin kokoelmissa.

Silvekoski kuoli liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin 1972. Hänen veljensä Pentti Silvekoski perusti Hilkka Silvekosken säätiön vaalimaan sisarensa ja tämän tuotannon muistoa. Pentti Silvekosken kuoleman jälkeen 1990 Lahden taiteilijaseura on hallinnoinut säätiötä. Säätiö on jakanut vuodesta 1994 lähtien stipendejä lupaaville nuorille lahtelaisille taiteilijoille sekä järjestänyt stipendi näyttelyitä.

Hilkka Silvekoski, Äiti ja lapsi, 1952, puupiirros

2.–7.11.2021 Lahden taidelainaamon teosvälitys

Lainaamon teokset purskahtavat lainaamohuoneista Galleria Uuden Kipinän kaikkiin näyttelytiloihin! Nyt on upea tilaisuus nähdä monipuolinen kattaus päijäthämäläisten ammattikuvataiteilijoiden teoksia, sekä lainata ja ostaa niitä. Näitä teoksia ei ole aiemmin nähty Lahden Taidelainaamossa, ja mukana on myös tavallista suurempaa (yli 100 x 100 cm) taidetta. Teokset saa mukaan heti.

Teosvälitysviikon ajan Uudessa Kipinässä on myös joulumyyjäiset. Myynnissä on Lahden Taiteilijaseuran, Lahden Taidegraafikoiden ja Lahden valokuvataide ry:n jäsenten kortteja ja taidetta. 

Lahden Taidelainaamoa hoitaa Lahden Taiteilijaseura ry. Taidelainaamosta voi lainata tai ostaa taidetta korotonta kuukausimaksua vastaan. Taidelainaamo välittää Lahden Taiteilijaseuraan, Lahden Taidegraafikoihin ja Lahden valokuvataide ry:n kuuluvien taiteilijoiden teoksia.

13.–31.10.2021 Nestori Hellgren / Kristoffer Albrecht / Maija Albrecht / Mirkka Suokas

Nestori Hellgren – Hiilinielu

Sanan hiilinielu kohtaamista tämänhetkisessä arjessa on vaikea ohittaa. Hiilinielu on samanaikaisesti poliittinen ilmaisu tai asiantuntijan laskennallinen luku, jostakin johon hiiltä on itsessään varastoitunut. Toisaalta se voi olla metsätalouden julkisivu tai aktivismiin sysäävä tahdonvoima. Sana tarkoittaa valtavasti, mutta samalla sitä on vaikea hahmottaa, koska hiilinielu on ja ei ole konkreettinen möykky, jonka mielemme voisi ymmärtää. Hiilinielu on asia, jota emme voi omin silmin havainnoida, samalla tavalla kuin maitopurkki on purkillinen määrä maitoa. Teokseni tutkii Hiilinielu-sanan myyttistä olomuotoa. Hiilinielu-teos on ollut kolmen vuoden matka aiheen ympärille, joka rakentuu nyt Galleria Uuden Kipinän Kulmaan. Teoksessa on paljon allegorisia, symbolisia ja metaforisia viitteitä luonnon ja ihmisen yhteiseen historiaan ja unohdettuun perinteeseen. Teos lainaa rakenteellisia piirteitä suomalaisesta ympäristömytologiasta leikkisällä ja nykyaikaisella tavalla.

Hiilinielu on eri taiteenlajeja vahvasti yhdistelevä kokonaisvaltainen, kerronnallinen installaatio, jossa katsoja pääsee eri aistiensa avulla luontosuhteensa äärelle. Teos tutkii ja tuo näkyväksi taiteen keinoin ilmaston lämpenemistä ja sen tasapainoa horjuttavia rakenteita. Teos yhdistää käsitetaiteen avulla luonnon todellisia muotoja, tieteen tutkimia faktoja ja tutkii suomalaista metsämaisema-identiteettiä. Teoksessa katsoja kääntää katseensa luontoon, samanaikaisesti, kun luonto katsoo katsojaa. Teos tutkii kahdensuuntaisen rakenteensa avulla yksilön omaa identiteettiä. Hiilinielutalo on fuusion kaltainen rappeutuva rakennelma, jonka läpi kulkee polku, joka päästää katsojan mielenmatkalle. Teokseni käsittelee kolmea isoa teemaa, jotka liukuvat hiilinielu-talon polun varrella lomittain ja rinnakkain. Teos alkaa atomin tasolta purkautuen meille tutumpaan mäntymetsä -maisemaan ennen uppoutumista maan eri kerrostumiin eli nielujen maisemiin. Teoksessa tutkitaan luontoa luonto-sanan alkuperän lähtökohdasta. Luonto-sana on johdettu kieleemme verbistä luoda. Ihminen on luonut itselleen maailman, luomakunnan, jossa toisaalta maailma-yhdyssanan maa ja ilma eivät ole enää tasapainoisessa symbioosissa. Teoksen aikasidonnainen rakenne käsittää samanaikaisesti niin menneen, nykyhetken kuin tulevaisuuden.

Olen halunnut teosta luodessani varastoida jo olemassa olevia materiaaleja uudelleen. Aivan samalla tavalla, kuin maapallon omatkin hiilinielut varastoivat hiiltä ilmakehästä eri varastojensa välillä kierrättäen haitallisia molekyylejä meriin, kasveihin ja metsiin. Melkein kaikki teoksen puutavarasta on peräisin rekkojen kylmälaitteiden kuljetuskehikoista. Metsämaastokunttiin, olen varastoinut esimerkiksi kalusteverhoomon hukkapaloja. Teoksessa on myös yksittäisten ihmisten lahjoittamia materiaaleja, jotka on remontin yhteydessä haluttu korvata uudemmilla. Hiilinielu on teos, joka on niellyt nuo materiaalit itseensä synnyttäen niistä jotakin minkä voimme nähdä ja kokea.

Teoksen toteuttamista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus sekä Hämeen taidetoimikunta. Taiteilija kiittää kaikkia yhteistyötahoja ja yksityisiä henkilöitä, jotka ovat mahdollistaneet teoksen toteuttamisen.

Nestori Hellgren, Hiilinielu, 2021, installaatio

Kristoffer Albrecht

Kristoffer Albrechtin (s. 1961) näyttely koostuu kahdesta kokonaisuudesta.

Albrecht on jo monta vuosikymmentä kuvannut asetelmia, ja Variaatioita (Riippuvia asetelmia) – sarja on espanjalaisen barokkimaalarin Juan Sánchez Cotánin (1560–1627) maalausten innoittama. Cotánin asetelmamaalauksissa nähdään usein tilassa riippuvia vihanneksia, hedelmiä tai riistaa. Albrecht laajentaa esinevalikoimaa muun muassa kananmuniin, ruokailuvälineisiin ja savusilakkaan.

Pieniä maisemia -sarja on osoitus taiteilijan kiinnostuksesta pieniin sävykkäisiin vedoksiin, joissa teoksen esineellisyys korostuu. Kokonaisuus on kuvattu yli 90 vuotta vanhalla Zeiss- Ikonta -kameralla. Vanhan optiikan sävy- ja yksityiskohtatoisto on omalaatuinen. Lopputuloksena on hyvin pieniä kuvia, joissa on erikoinen tunnelma.

Kristoffer Albrecht asuu ja työskentelee Inkoossa. Hänen teoksiaan on ollut näyttelyissä sekä Suomessa että ulkomailla vuodesta 1982. Hän on myös julkaissut noin 40 valokuvakirjaa. Albrecht on opettanut valokuvausta yli 30 vuotta.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Svenska Kulturfonden

page1image7349392

Kristoffer Albrecht, sarjasta Pieniä maisemia (Aita), 2019, hopeagelatiinivedos, 6 × 9 cm

Maija Albrecht – Musta ja keltaisen tarve

Kuivaneulapiirroksia ja esineteoksia.

Kävelemme joka päivä rantaan katsomaan merta ja lintuja. Tie kulkee suurten vanhojen haapojen vieritse. Syksyisin se halkaisee maiseman keltaisena viivana. Kävellessäni tuota viivaa pitkin mieleeni nousi sanapari ”keltaisen tarve”. Keltaisen tarvetta voi hoitaa levittämällä keltaista väriä paperille tai kasvattamalla keltaisia kukkia. Musta on kuitenkin kaikkein rakkain. Kimalaisen musta pörröinen raita, metsäsittiäisen kilpi, mustarastaan kiiltävä höyhenpuku ja variksen päälaki, hämähäkin musta vilahdus lattialistan raossa, pelikortin musta sydän. Ihana ja outo elämä.

Näyttely ”Musta ja keltaisen tarve” oli ensi kerran esillä Helsingissä huhtikuussa, nyt se saa uuden muodon Lahdessa juuri keltaisten haavanlehtien aikaan. Näyttelyn teoksissa lasketaan silmälukuja, ihmetellään kaiken kuolevaisuutta ja ennen kaikkea annetaan arvoa kaikelle elolliselle.

Maija Albrecht (s.1967) asuu ja työskentelee Inkoossa. Hän on taidegraafikko ja kuvataiteilija, jonka ensisijainen ilmaisukeino on kuivaneulapiirros, kuparilevylle piirretty ja siitä prässillä vedostettu grafiikanvedos. Albrechtin esineteoksista löytyy usein luonnosta kerättyä materiaalia, kuolleiden hyönteisten osia, taiteilijalle elämästä kertovia aarteita.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taike

Maija Albrecht, Keltaisen tarve, 2021,
kuivaneula, chine collé, muste, 14 x 16,5 cm

Mirkka Suokas – Viimeinen mansikka

Puussa ylikypsynyt ja räjähtänyt granaattiomena koulumatkalla, reppuun unohtunut banaani, joka on liiskaantunut avaimiin ja saanut kaiken limaiseksi. Muovirasian viimeinen epäsymmetrinen mansikka, jonka musertunut toinen puoli on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Omenapuusta pudonneet madonsyömät ja linnun nokkimat omenat – keräämisen aika on lyhyt. Kuvassa näkemäni pinkki kiiltokuvamainen hedelmä, jonka löysin torilta, maistuu puisevalta. Jääkaapin takaseinään jäätynyt kurkku, lokeroon unohtunut puolikas hedelmä, jota en valkoisen kuoren alta enää tunnista. Miksi kieli menee rikki ananaksesta vain Suomessa? Jouluomena, joka säilyy seuraavaan jouluun asti. Avokadon ja mangon arvioiminen ilman koskettamista onnistuu harvoin. Joku oli syönyt aamiaismandariinini, ei se haittaa, se olisi saanut silmäni kutiamaan.

 

Havainnoin ympäristöstäni yksityiskohtia, objekteja, jotka aiheuttavat jonkin kehollisen reaktion niin, että kuva ja tunne painuu mieleeni. Näyttelyn teokset ovat tulkintoja näistä muistojen yksityiskohdista.

Mirkka Suokas on Helsingistä kotoisin oleva kuvataiteilija. Hän työskentelee laaja-alaisesti eri materiaalien sekä tekniikoiden parissa. Hänen teoksissaan yhdistyvät nykykorutaide, veisto, käsityötekniikat sekä maalaustaide. Keskeisenä aiheena hänen teoksissaan ovat orgaaniset muodot kehollisuus.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Mirkka Suokas, sarjasta Hiljainen objekti 2, Hiljainen II,
haapa, 7,5 x 7,7 x 6,5 cm

22.9.–10.10.2021 Niina Villanueva / Johanna Immeli / Amy Gelera & Dominik Fleischmann / Hannele Heino

Niina Villanueva – Lotus Fruit

”Sitten kun olet siirtynyt rajan taakse, otsallani aukeaa kultainen lootuksen kukka, katselen sitä unen rajalla. Mikä on totta ja mikä kuviteltua, minne ihminen katoaa? voitteko kuoria minulle lootuksen hedelmän? Sanotaan, että sen kultaista lihaa syömällä voi hetken katsoa molempiin maailmoihin rajan toiselle puolelle ja silti seistä turvallisesti jalat tällä puolen rajaa. Jäljelle on jäänyt vain muistoesineitä ja suhteeni niihin muuttuu päivä päivältä.Kasvit ottavat valtaa huoneesta, kivettyneet suruvihkot ovat jämähtäneet maljakoihin täällä rajasiirtolapuutarhassa.

Työskentelen öljyvärimaalauksen sekä keramiikan tekniikoilla. Maalauksen materiaalinen taso näyttelee tärkeää osaa työskentelyssäni, tempera ja öljymaalauksen perinteiset menetelmät kiehtovat minua tekemisessä.Veistokseni ovat ikäänkuin kolmiulotteisia maalauksia, niiden muodot saavat syntyä intuitiivisesti ja käden jälki saa näkyä, lasittaessani annan lasitteen kerrostua ja lomittua, tai raavin esiin pintaa ja väriä alemmista kerroksista, aivan kuten maalatessa. Tapani lasittaa on kerroksellinen ja saattaa vaatia useitakin polttoja, kuin maalatessani tutkin sen olemusta kerros kerrokselta. Teoksieni taidehistorialliset viittaukset ovat tulkinnanvaraisia, ne lomittuvat henkilökohtaiseen. Minua kiehtoo esineiden merkitys jonkinlaisina muistojen rakentajina, kuinka tavaroiden ja esineiden arvo muuttuu ja vaihtelee, suhteessa siihen mitä niiden ympärillä on tapahtunut tai kenelle ne ovat kuuluneet, niiden animistinen olemus suhteessa ihmisiin.

Niina Villanueva s. 1984 on valmistunut keväällä 2021 Turun Taideakatemiasta, hänen teoksiaan on ollut esillä mm. Helsingin Taidehallissa Nuoret näyttelyssä, Turun Taidehallissa, Galleria Rajatilassa Tampereella, Porin P-galleriassa, seuraava yksityisnäyttely rakentuu Haa Galleriaan Helsingin Suomenlinnaan marraskuussa 2021.

Niina Villanueva, Uudelleen syntyvä blue and white, 2021, lasitettu kivitavara, 43 x 34 cm

Johanna Immeli – Löytöjä

Esillä ovat teokseni ovat keramiikkaveistoksia ja -veistoskokonaisuuksia, jotka ovat syntyneet muutaman viime vuoden aikana. Luomisprosessissa minua innostavat savimateriaali ja käsin rakentaminen. Työskentelyäni vie eteenpäin halu tutkia käden ja materiaalin yhteistyötä – jättää oma jälkeni saveen, ja savella.

Teosteni teemat nousevat luonnon monimuotoisuudesta. Tutkin ja luon keramiikan keinoin muotoja, tekstuureita ja pintoja: teen löytöjä. Keramiikan tekemisen prosessi, erilaiset savimassat ja lasitteet luovat teoksille oman olemuksensa. Veistokseni ovat abstrakteja tulkintoja, joista voi kuitenkin löytää viitteitä luonnosta. Työskentelyssäni ja teoksissani on läsnä leikkisyys ja löytämisen ilo.

Johanna Immeli, Kasvusto, 2020, Keramiikka, 17 x 18cm (korkeus x leveys)

Amy Gelera & Dominik Fleischmann – Hegemonia Saliva – A Visual Dialogue

Through the intersection of both of their practices and bodily and mental positions, Amy and Dominik discuss about decolonization practices through a visual dialogue. Nourished by their current conditions and experiences on Earth combined with their personal contrasting backgrounds. The dialogue unravels within a net of digital media, questions of global colonial powers and relationship between Europe and Latin America.

Amy Gelera (she/they) is a Graphic Designer and illustrator originally from Guatemala City, based in Helsinki. Throughout her academic life, she has studied in various parts of Europe and is currently studying Visual Communication Design (MA) at Aalto University. Her independent visual practice revolves around social dialogues concerning discrimination and decolonization– protest, irony, and humour are key elements of her critical approach. She is currently writing her MA thesis, The Cyber West Manifested in the Corporeal Rest, which explores the visual colonization phenomenon of fluctuating stock images between the cyberspace and the physical world outside of the West. The thesis studies how this anomaly primarily appears as another postcolonial consequence derived from centuries of ethnic shaming and western glorification. However, it stems also from the fluid transnational nature of the colonized cyberworld and its relationship with the physical world.

Dominik Fleischmann (he/him) is a lens-based visual artist who grew up in a small village in Germany and studied photography in Berlin. He is now based in Helsinki after living in different animal sanctuaries across the globe while searching for happy endings on this journey of suffering in the relationship of humans and nature. Dominik draws inspiration from ecofeminism, poetry and social- and environmental activism. His photography projects lead him to several visits in Central America – travels that made him question the representative qualities of photography and his own role in the portraits of countries seen through a western lens. Dominik’s work deals with ethics, care and empathy through work that combines a documentary approach with conceptual elements and a lyrical narrative.

Amy and Dominik met in Finland during their studies at Aalto University, School of Arts, Design and Architecture. Hegemoia Saliva is the first exhibition collaboration of the two artists. Their visual dialogue premieres at Galleria Uusi Kipinä in Lahti on Tuesday, 21. September. The exhibition will be on view from 22. September to 10. October 2021 (Tuesday – Friday 12-18, Saturday and Sunday 12-16).

Amy’s and Dominik’s work and this exhibition have been kindly supported by Arts Promotion Centre Finland (Taike).

Amy Gelera & Dominik Fleischmann – Hegemonia Saliva – A Visual Dialogue

Hannele Heino – Muistipalapeli

Paloja matkan varrelta

Oman elämänsä muistipeliä ihminen jäsentää aikaan ja paikkaan liittyvien muistojen, sekä erilaisten kiinnekohtien avulla. Osa muistoista on painunut unohduksiin ja niistä on vain hatarat mielikuvat, jos niitäkään. Miten tärkeitä muistikuvat ovat ja miten unohtaminen vaikuttaa minäkuvaan?

Teoskokonaisuus koostuu sarjasta grafiikanvedoksia, joita tehdessä olen pyöritellyt useita kymmeniä grafiikanlaattoja. Laatat ovat lojuneet jotkut pitkäänkin työhuoneen laatikoissa ja saattaneet jäädä koevedoksen asteelle. Osa laatoista on erilaisia valokuvapohjaisia muistoja matkoilta. Loput laatat ovat pinta ja pohjustekokeiluita eri materiaaleilla perustuen johonkin tiettyyn mielikuvaan. Vanhimmat palat saattavat olla myös osia pilkotuista vedoslaatoista.

Pelasin laatanpaloilla palapeliä. Vääntelin, muistelin, yhdistelin ja sovittelin. Kääntelin auki mielikuvia ja kokeilin uusia yhdistelmiä. Sekoitin mennyttä ja nykyisyyttä ja mieleeni palautui hetkiä, joista palat muistuttivat. Muistin seikkoja ja asioita, joita en edes muistanut unohtaneeni. Jokaiseen laattaan liittyy merkityksiä, muistikuvia ajasta ja elämästäni, mutta nyt muistini jäsenteli niitä uudella tavalla. Jokaisella vedostuskerralla muisto ilmeni erilaisena ja uudenlaisena, kun mukaan tarttui aina uusia elementtejä.

Rakennan rakennelmia, kuvituksia, samaan aikaan yksinkertaisia ja työstettyjä. Koen omakseni mielikuviini ja muistoihini perustuvan tarinankerronnan ja erilaisten tarinallisten vivahteiden käsittelyn. Työskentelyn kautta tavoittelen yhdestä muistikuvasta syntyviä uusia ja erilaisia variaatioita ja tarinallisia sisältöjä. Kuvia tehdessä menneet muistot, muistikuvat ja nykyisyys kietoutuvat, mennyt ja tämä hetki kohtaavat ja muodostuu jälleen uusi tarina.

Työt ovat sekoitus erilaisia perinteisiä ja uudempia syväpainografiikan piirros, syövytys, valotus ja vedostus menetelmiä. Töissä merkintä E.V. tarkoittaa Edition Variable, eli sarjan jokainen vedos on hieman erilainen ja uniikki. Yhdessä sarjassa värit vaihtelevat, vedostuslaattojen kokoonpano ja käyttö voi olla hieman erilainen ja toisistaan poikkeava. Joissakin kokonaisuuksissa saattaa olla kuusikin laattaa yhdistettynä ja mahdollisesti vielä useampi värivedostuskerta prässin läpi riippuen siitä mikä on ollut mielikuvani ja mihin olen pyrkinyt. Vastaan on tullut yllätyksiä ja joidenkin palojen kohdalla olen joutunut pyörittelemään laattaa useampaan kertaan, jotta oikeat ydinparit ovat löytyneet ja kuva mielessäni auennut.

Vedostusprosessiin liittyy yllätyksellisyys, sillä tekemistä ohjaa kerroksellisuus, ja kuvallinen kerronta, joka polveilee ja rönsyilee tunnelmasta toiseen. Saatan jumittua johonkin tunnelmaan tai kohtaan jossain vedoksessa ja palaan siihen uudelleen vasta seuraavalla viikolla, kuukauden päästä tai teen useita variaatioita hakien lopullista mielikuvaa juuri sille kyseiselle kuvan tarinalle.

Näyttelyni nimi muistipalapeli viittaa sekä käyttämiini sisältöihin, että tekniikkaan; muistin ja muistamisen sirpaleisuuteen, pala sieltä, toinen täältä. Elämämme tarinat koostuvat useista palapelin paloista, aivan kuten yksittäisten tapahtumien muistot. Teknisesti teokseni koostuvat aikaisemmin tekemieni laattojen tai laatanosien painojäljistä ja niiden erilaisista uusista yhdistelmistä ja variaatioista. Jatkossa mukaan tulee uudempiakin laattoja. Tutkijoiden mukaan, muisti ei ole kopiokone vaan tarinankertoja. Jokainen vedos onkin omanlainen tarina, ja grafiikalle tyypillinen sarjallisuus on muuttunut erilaisiksi variaatioiksi samoin, kuin muistikin muuttaa muotoaan jokaisella muistelukerralla.

Työt ovat sekoitus perinteisiä ja uudempia syväpainografiikan piirros-, syövytys-, valotus- ja vedostusmenetelmiä. Töissä merkintä E.V. tarkoittaa Edition Variable, eli sarjan jokainen vedos on hieman erilainen ja uniikki.

Olen Vantaalla asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Valmistuin Taideteollisesta korkeakoulusta ja olen syventynyt laajasti taidegrafiikan erimenetelmiin. Toimin taideopettajana lasten, nuorten ja aikuisten parissa. Oma taiteellinen työskentelyni kattaa laajasti kuvataiteen eri osa-alueita ja kuulun taidemaalariliittoon.

Teokseni ovat käsin rakennettuja keramiikkaveistoksia, installaatioita, kuivapastellimaalauksia, syväpainografiikkaa, kerroksittain vedostettuja puupiirroksia tai monen menetelmän yhdistelmiä. Joskus tietty materiaali tai tekniikka jo olemassaolollaan saa aikaan prosessin, joka pyydystää itseensä sisällön ja kumppanin tosielämästä.

Työt ovat sisäisen elämäni, sekä sen ulkoisten heijastusten kuvia ja sanoja. Työskentelen niillä menetelmillä ja materiaaleilla, jotka parhaiten sillä hetkellä omalla kohdallani tuntuvat toimivan. Teosteni teemat ja aiheet pohjautuvat tavallisesti elämän moniin kysymyksiin ja tapahtumiin. Samalla pohdin läsnäoloa, vuorovaikutusta, mielentiloja, kokemista ja näkemistä. Työskentelyssäni on kyse elämän kokemuksellisuuden näkyväksi saattamisesta ja se on pitkälle myös oman ajattelun ja itseymmärryksen lisäämisen väline. Luotan tekemisen aikana prosessimaiseen löytymiseen, visuaaliseen ajatteluun ja töiden hiljalleen rakentumiseen.

Hannele Heino, Kylmä kosketus, 2021, etsaus, akvatinta, ImageOn, 10 x 10cm