Arkisto

Näyttelyt 14.10.-1.11.2020 Kumpulainen, Takala, Heikkilä, Öhman

Saara Kumpulainen – ITKE SE POIS

Saara Kumpulaisen näyttelyssä ITKE SE POIS tutkitaan nenäliinoja metaforana ja surun eri muotojen ilmentäjänä. Jokainen on tervetullut ripottelemaan surunsa suolana kollektiiviseen kyynelnesteeseen ja katsoa kuinka ne liukenevat pois.

Saara Kumpulainen, ITKE SE POIS

Eeva-Kaisa Takala – Lausuntaa Luonnolle

Tuon Galleria Uuden Kipinän Kenno huoneeseen pienten, 23 x 13 cm, akryylimaalausten sarjan “Resitaatio“.

Sarjaa olen maalannut vuodesta 2017, enimmäkseen ulkosalla erinäisissä luontoympäristöissä akselilla Norja, Jäämeren rannat – Häme, Saapaskylä – Intia, Kerala, kuunnellen Archanaa, intialaiseen perinteeseen kuuluvaa Sri Lalita Sahasranama Stotram, Jumalallisen Äidin 1000 nimen resitaatiota kiitollisena Äitimaasta, Luonnosta.

Eeva-Kaisa Takala, Sarjasta ”Resitaatio”, akryyli, 23 x 13 cm, 2017-2020

Tytti Heikkilä – Tämä on varmaan se paikka

Tytti Heikkilä on Vapaasta Taidekoulusta valmistunut taidemaalari, joka tarkastelee maiseman kokemusta värin ja tilan kautta. Teokset ovat syntyneet maalia kerrostamalla, kokeilemalla ja sattumaa hyödyntäen. Muisti ja mielikuvitus ovat myllänneet uuteen uskoon vaikutelmat, joita on kerätty muun muassa teiden varsilta, unista ja kirjallisuudesta.

Tytti Heikkilä, Kevätjuhla, 2020, öljy kankaalle, 105 x 85 cm

Liisa Tarleena Öhman – Autuaat

Videoita ja keraamisia kehyksiä

Pyhimysseppeleen kynttilät sammuvat aina uudestaan. Napoleonin palatsissa uni ei tule, mutta leikkipuistoon nukahdetaan. Kasvoihin liimaillaan sydämiä, omenoita kannatellaan nuolten tähtäimessä ja Spiderman virkkaa.

Videoideni maailmat ovat pieniä, hitaita ja pehmeän nurinkurisia. Kun komiikka ja juhlavuus haihtuvat, jäljelle jäävät yksityiset, ääneensanomattomat tunteet.

Olen valmistunut kuvataiteilijaksi Tampereen Ammattikorkeakoulusta. Työskentelen videon, musteen ja keramiikan parissa. Tutkin töissäni erityisesti ihmisen suhdetta omaan yksityisyyteensä ja häntä lähimmin ympäröiviin tiloihin.

Liisa Tarleena Öhman, Kirkkaimman Kruunun, 2020, yksikanavainen video

23.9.-11.10.2020 Paula Tella, Minna Maija Lappalainen, Anu Eskelin, Jemena Höijer

Paula Tella – Holy Water

Being is holy so is this water.

– Onks toi kuseminen muka jotain taidetta?
– No mä en kyllä nää siinä mitään taidetta! Miten se muka vois olla taidetta?
– No mut eiks toi Manneken Pis oo sit kuitenkin taidetta?
– No joo, mut se on sentään veistos.
– Niin, tässä vaan jotku kusee ja joku on kuvannu sitä…

Kiitokset: Outi Condit, Ida Flemming, Emma Helle, Kati Korosuo, Marja Klemetti, Essi Kosola, Pia Lindy, Anu Nirkko, Laura Pietiläinen, Eija Ranta, Kikka Rytkönen, Inari Virmakoski, Martiina Woodson.

Näyttelyä on tukenut: Kauno ry

Paula Tella, yksityiskohta sarjasta Holy water, 2019

Minna Maija Lappalainen – HALU

pastellimaalauksia ja piirustuksia

Olin etsimässä netistä kuvia seuraavaa buto-aiheista näyttelyäni varten, kun yllättäen japanilaisten tanssijoiden keskeltä löytyi hardcore pornografinen kuva hyvin iäkkäästä naisesta. Hämmästyksekseni muutamalla klikkauksella vastaavia otoksia löytyi satoja lisää. Tarkemmin katsottuna osa kuvista näytti omaksi iloksi tai business-mielessä otetuilta ja osa siltä että kuvattava nainen on vastoin omia kuvitelmiaan päätynyt ”the uggliest sluts in the world” -osastolle. Joistain kuvista näkyi selvästi, että heikossa asemassa olevaa vanhusta on käytetty hyväksi. Ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita herättävä kuvakavalkadi jäi vaivaamaan mieltä, ja lopulta se päätyi myös teemaksi Galleria Uuden Kipinän näyttelylleni.

Oman näkökulmansa näyttelykokonaisuuteen tuovat 1800-luvun loppupuolella valokuvatut vanhat naiset, joista piirsin sarjan miniatyyrimuotokuvia. Tiukkailmeiset rouvat leukaan asti napitetuissa mekoissaan katsovat maailmaa viktoriaanisen ajan puritaanisesta näkövinkkelistä. Niin seksuaaliset kuin monet muutkin halunsa tukahduttamaan joutuneet naiset kohtaavat uskonnollisista moraalikäsityksistä vapautuneet digi-ajan isoäidit, jotka puolestaan joutuvat tasapainoilemaan seksualisoituneessa ja nuoruutta ihannoivassa nykytodellisuudessa.

Rosoisen herkkä kuvakieleni tuo aiheeseen oman ulottuvuutensa ja päästää kurkistamaan kovan pornografisen kuvaston inhimillisemmälle puolelle.

Näyttelyä on tukenut Taike, Varsinais-Suomi.

Minna Maija Lappalainen, Sarjasta Halu, 2020, pastelli ja hiili paperille, 60x90cm

Anu Eskelin – Lentävä lisko, tuulen tuoma

Maalatessani mieleeni palaa luonto, sen monimuotoisuus, kauneus, karuus, herkkyys ja myös sen haavoittuvuus. Näyttelyni nimi viittaa ilmaston lämpenemisen johdosta voimistuneisiin myrskyihin ja koviin tuuliin, jotka nykyisin aiheuttavat paljon tuhoa ympäri maailmaa. Ihmisen hallitsemissa ympäristöissä selviävät muita paremmin sellaiset lajit, jotka kantavat ihmisiä tartuttavia taudinaiheuttajia.
Lentävä lisko on mielikuvitukseni tuotetta, mutta esim. jotkin tauteja levittävät lepakot eivät sitä sen sijaan ole.

Maalaukseni ovat useimmiten abstrakteja. Luonto on suurin inspiraationi lähde ja puut, oksat, risut, heinät ja muut luonnon omat viivat tuntuvatkin usein hakeutuvan maalauspohjilleni.

Käytän teoksissani useimmiten akryylivärejä, mustetta ja hiiltä. Tähän näyttelyyn tuon esille kankaille ja mdf-levyille maalaamiani teoksia sekä myös pienen joukon kollaasihahmoja, jotka ovat huolissaan luonnon  tilasta. Tämän pienen, pontevan joukon kanssa toivon, että vanhemmat tuovat myös lapsiaan katsomaan näyttelyäni, joka samalla, mielestäni hyvällä tavalla, muistuttaa heitä luonnonsuojelun tärkeydestä.

www.anueskelin.com
Instagram: @anueskelin
https://kuvataiteilijamatrikkeli.fi/taiteilija/anu-eskelin

Anu Eskelin, Misunderstood – Väärinymmärretty, 2020, akryyli kankaalle, 81 cm x 100 cm

Jemena Höijer – Elämä neliöiden sisällä

Jemena Höijer on Turun Taideakatemiasta valmistunut, tällä hetkellä Helsingissä työskentelevä taidegraafikko. Höijerin näyttely, Elämä neliöiden sisällä, tutkii ihmisen eloa länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa. Höijerin työt ovat aina olleet henkilökohtaisia ja käsittelevät paljolti ihmisen arkea ja psykologiaa.

-Näyttelyn teema, ihmisen yksinäisyys ja eristäytyminen omien kotineliöiden sisälle, masennus ja muut mielenterveysongelmat, lähti jo kehittymään ennen koko koronaepidemiaa, töistä tulikin äkkiä entistä ajankohtaisempia, toteaa Höijer prosessistaan.

Teoksissa käsitellään myös kotineliöiden ulkopuolista maailmaa ja miten se vuorovaikuttaa ihmisen kokemusmaailman kanssa. Höijer kokee myös mielenkiintoiseksi ilmiön, jonka mukaan esimerkiksi yhteiskunnan sosiaaliset puitteet ovat huippuluokkaa, mutta ihmiset voivat silti henkisesti pahoin.

-Teoksissani voi olla aika raskas tunnelma, mutta ei niissä täysin vellota synkkyydessä, niissä on aina kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa, pohtii Höijer lopuksi.

2.-20.9.2020 Maritta Nurmi / Lasse Lecklin / Salla Vaalio / Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi

Maritta Nurmi – mitä on tämä valo

   mitä
on tämä
    valo
päivänä muutamana syvällä metsässä nojasin männyn runkoon.
pampam rungosta virtasi käsivarttani pitkin tärisevää energiaa;
tikka hakkasi puun latvassa. ja puusta virtasi energiaa siihen tikkaan.
Nämä maalaukset ovat kuin tuo energiavirrassa tärisevä puu.

Pampam näissä kuvissa ovat Karjalan ja Venäjän ikonit, ikonien yliluonnollinen valo ja ’tuuli joka kantaa kellojen soittoa näkymättömiltä Laatokanjärviltä’ (Anna Ahmatova 1945). Niissä ovat Hanoin stickyriisi ja stickyriisiuniversumit ja siellä on sama suru kuin hetkessä jolloin käteni irtosi puusta. Sama kuin häviävä maaginen yhteys pölyttäjiin, Cat Ba:n languriin (hanumaani apina), pillerinpyörittäjiin tai leopardiin.

Asuin Hanoissa 25 vuotta ja vieläkin puolet vuodesta. Reijälliset metallikiekot ovat kadulta ostettuja keittiövälineitä, joilla valmistetaan stickyriisiä (sticky rice = Xoi Vietnamin kielellä = riisiä jossa jyvät liimautuvat toisiinsa). Pari vuotta sitten tutkin ikoneja äitini kotiseudulla Karjalassa; Konevitsan luostarissa, Viipurissa ja Pietarissa. Näyttelyssä on jotain noista kahdesta maailmasta sekä marttyyreinä maailmasta katoavaa eläinkuntaa.

mitä on tämä valo on lainaus Pentti Saaritsan runosta Runous (1973)

Helsingissä elokuussa 2020
Maritta Nurmi

Maritta Nurmi, Marttyyreistä leopardi, 2019, akryyli reijitetylle alumiinilevylle, halkaisija 117cm

Lasse Lecklin – Crossings

Kansainvälinen geologiyhteisö International Geological Congress totesi vuonna 2016, että ihmiskunta on jättänyt taakseen holoseenin, maapallolla viime jääkaudesta lähtien vallinneen geologisen kauden. Holoseenin sijaan olemme astuneet uudelle aikakaudelle, antroposeeniin. Antroposeenin aikana ihmisen vaikutus maapalloon on peruuttamaton – niin suuri, että paluuta ei ole.

Crossings [suom. risteykset, ylitykset, merimatkat] kuvastaa tuon kynnyksen ylittämistä. Ilmakuvissa nähdään Euroopan suurin jäätikkö, Islannissa sijaitseva Vatnajökull. Sen jäätikkökielekkeet ovat vetäytyneet poikkeuksellista vauhtia vuodesta 1985 lähtien. Vuoden 2000 jälkeen 15 prosenttia koko jäätiköstä on kadonnut. Napa-alueiden ilmasto lämpenee muita alueita huomattavasti nopeammin, ja jäätiköt kutistuvat. Suuri valkeus tulee kääntymään kohti mustaa. Jää sulaa vedeksi. Mittakaavaltaan hämmentävä teos kuvaa historiallisia geologisia kerroksia, jotka sekoittuvat ihmisen toiminnan aiheuttamiin ilmakehän pienhiukkasiin.

Teoskokonaisuus on yhteistyö amerikkalaisen äänitaiteilija Gabriel Goldin kanssa. Gold on säveltänyt ääniteoksen ja nauhoittanut sen Vatnajökull-jäätikön sisällä olevissa luolissa. Työskentely Crossings -teoskokonaisuuden parissa alkoi vuonna 2016, ja jatkuu edelleen.

Lasse Lecklin (s. 1982) on helsinkiläinen valokuvaaja. Lecklinin pyrkimyksenä on tehdä näkyväksi ihmisen aiheuttamat muutokset luonnossa. Häntä kiinnostaa erityisesti se, kuinka luonnon valtavat ja hallitsemattomat prosessit vaikuttavat maisemaan, ja kuinka tämä luonnon muovaustyö sekoittuu ihmisen muotoilemaan ympäristöön.

 Lecklin on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2015. Lisäksi hän on opiskellut kuvajournalismia Tampereen yliopistossa, valokuvausta Konstfackissa Tukholmassa ja School of Visual Artsissa New Yorkissa, sekä kuvataiteita Beaux-Arts de Paris’ssa. Parhaillaan Lecklinin töitä on esillä myös reGeneration4-näyttelyssä Musée de l’Elyséessä Lausannessa, Sveitsissä.

 Näyttelyä ja taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Finnfoto, Suomen kulttuurirahasto sekä Pohjoismainen kulttuuripiste.

Lasse Lecklin, Skeiðarárjökull, from the series Crossings

Salla VaalioCosmetopia – kauneuden häiriintynyt tavaratalo

Cosmetopia – kauneuden häiriintynyt tavaratalo on muotoilija Salla Vaalion (s.1983) taidenäyttely. Näyttelyteoksissa Vaalio pohtii omaa suhdettaan kauneuskulttuuriin ja materialismiin sekä rakenteita ilmiöiden takana. Osa näyttelyn teoksista on toteutettu yhteistyössä kuvanveistäjä Marianne Sirin kanssa.

“Naisten ja naisoletettujen kokemat ulkonäköpaineet ja niihin liittyvä materialismi ilmiönä on jo pitkään kiinnostanut minua. Osaksi koska se koskettaa minua henkilökohtaisesti, osaksi koska olen kiinnostunut rakenteista ilmiöiden taustalla.

Kulttuurinen ihanneruumis välittyy mediasta ja mainosten kuvallinen ärsykevirta on loputon. Mediakuvat lähettävät viestin hävetä kehon selluliittiä sekä juhlia pudotettuja kiloja. Iltapäivälehtien lööppien laihdutusta käsittelevissä uutisissa mittanauha kiertyy lähes poikkeuksetta naisen vatsan ympärille. Kysymyksessä on sukupuolittunut asenne ja yhteiskunnallinen ilmapiiri, jonka kaikkia tasoja on välttämättä vaikea edes tiedostaa. Jatkuvasti kuvallistuvan median keskellä elävänä, minua kiinnosti kokeilla millaisia teoksia pystyisin moniaistimuksillisin keinoin aiheesta tuottamaan. Osittain nauran teoksissa itselleni ja omille juuttuneille ajatusmalleilleni, osittain koko länsimaisen yhteiskunnan esteettisen kulttuurin ehdollistumille.”

Näyttelyä on tukenut Lahden kaupungin Kulttuuripalvelut.

Salla Vaalio, yksityiskohta teoksesta Karvainen pääoma, 2020, sekatekniikka

Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi – Ääri

Vallasta:

1. jonkin tai jonkun oikeus tai mahdollisuus hallita jotakin, määrätä tai päättää jostakin; herruus, valtius; valtuudet.
Poliittinen, taloudellinen valta. Presidentin, eduskunnan, kuninkaan valta. Kansanvalta.

2. virkamiehistä ym. edellä mainitun oikeuden käyttäjinä tai edustajina.
Julkinen valta. Valtiovalta. Esi- ja virkavalta.

3. valtakunta, valtio.
Suur-, supervalta. Tasavalta. Ydinasevalta.

Lähde: www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/valta

Onko väkivalta fyysisen hallinnan muoto? Kuka käyttää valtaa meidän elämässämme? Mitä valtaa itse käytämme? Minkälaisia vallan symboleja on olemassa?

Kirsi Karppinen (kuvataiteilija) ja Pauliina Korpi (kuvataiteilija, mittatilausompelija) tuovat Galleria Uuden Kipinän Kirnu -huoneeseen installaation, jossa pohditaan vallan symboleja ja erilaisia vallankäytön muotoja. Teoksen materiaalina on käytetty Karppisen vanhoja maalauskankaita, jotka on irrotettu kiilarimoista ja ommeltu yhteen viittamaiseksi muodoksi. Maalauksissa on kuvattu mm. poliitikkoja, diktaattoreita ja muita yhteiskunnallisia vallankäyttäjiä sekä terroristeja. Teos on kooltaan n. 170 cm x 120 cm x 150 cm. Lopulliset mitat määrittyvät, kun teos on installoitu tilaan.

 Ääri on Karppisen ja Korven ensimmäinen yhteistyöprojekti.

Kirsi Karppinen ja Pauliina Korpi, yksityiskohta teoksesta Ääri, 2020
12.-30.8.2020 Kaisa Huotari / Maija Klemetti / Sanna-Mari Kaipio ja Hanna Kostiainen / Ida Nisonen

Kaisa Huotari – Lineaarinen suoritus

“Lineaarinen suoritus” on näyttelykokonaisuus arkisesta kuvastosta ja sen käsitteellistämisestä visuaalisin keinoin. Nykyihminen ymmärtää arjen sekä arkisuuden tavallisena ja itsestään selvänä toistuvana elementtinä, jota käydään läpi huomaamatta päivästä toiseen. Näyttelyssä arkiset yksityiskohdat laitetaan fokuksen keskiöön ja niihin etsitään uusia näkökulmia yhdistelemällä figuratiivista maalattua maailmaa abstraktiin ja rönsyilevään tekstuuriin.

Arkeen piirtyy osaltaan suorittaminen, tuttuus, jaksamisen tasapaino sekä erilaiset tunnetilat. Hauskanpidosta, surusta, onnellisuudesta ja kaipuusta käydään muistojen läpi matka tiedostamattomaan ja intuitiiviseen ajatustilaan, jossa osasista muodostetaan erilaisia assosiaatioita. Yksittäisiin hetkiin, hiljalleen rikkoontuviin ja pirstaloituviin, piirtyy merkitys elämän hauraudesta ja asioiden ohmenenevyydestä, kaikessa armollisuudessaan.

Kaisa Huotari (s. 1994) on Jyväskylästä lähtöisin oleva kuvataiteilija. Savonlinnan taidelukiosta ja Kankaanpään taidekoulusta valmistunut Huotari on järjestänyt näyttelyitä ympäri Suomea. Syksyllä 2019 hänet palkittiin Art of Basware -taidekisan voitolla.

www.kaisahuotari.com/

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Kaisa Huotari, Understanding the Death of Organisms, 2020, öljyväri ja akryylikollaasi pellavalle, 170x125cm

Maija Klemetti – Kadotettua aikaa etsimässä

Olen viettänyt muutaman vuoden yli satavuotiaiden herbaarioiden seurassa.
Tämä aika on opettanut minulle paljon kasveista, mutta myös niiden kerääjät ovat muuttuneet alun pelkistä nimistä hyvinkin inhimillisiksi hahmoiksi.

Näyttelykokonaisuuteni on juhlallisesti ilmaistuna kunnianosoitus Auralle ja Lillille, jotka seminaariopintojansa varten keräsivät kumpikin liki sata kasvia: kuivasivat, kiinnittivät, nimesivät ja tallensivat ne kansien väliin.

Vuosikymmenten kuluessa kasvit elivät omaa elämäänsä, painautuivat papereihinsa, jättivät jälkensä, joutuivat tuholaisten hampaisiin. Ja kulkeutuivat minulle.

Ne ovat olleet aarre, joka on nyt omalta osaltani valmis. Vai onko sittenkään?
Sen näyttää aika.

Maija Klemetti, Kertomuksia kesästä XI, pigmenttivedos ja öljypastelli paperille

Sanna-Mari Kaipio ja Hanna Kostiainen – Old Wounds / Missing Pieces

Old Wounds / Missing Pieces on näyttely nahan luomisesta ja identiteetin uudelleenrakentamisesta. Keramiikka- ja tekstiiliteokset sekä hiuksista ja luonnonmateriaaleista kootut objektit rakentavat kuvaa ihmiskehosta sen epätäydellisyyksien ja vajavaisuuksien kautta. Mutta vaikka keho on pehmeä, hauras ja helposti särkyvä, se on myös alati uusiutuva ja kykenevä korjaamaan itsensä tai tulemaan korjatuksi. Näyttely käsittelee tätä uusiutumisen prosessia.

Sanna-Mari Kaipion tekstiiliteoksissa raja ihon ja sen kanssa kosketuksissa olevien tekstiilien välillä hämärtyy. Käytössä kuluneisiin kankaisiin on jäänyt mustelmia, arpia ja haavoja. Työstämällä kivuliaan kosketuksen merkkejä pehmeistä materiaaleista kuten villasta ja silkistä sisältyy niihin myös ajatus hoivasta, hellyydestä ja haavojen paranemisesta. Kankaat ovat kuin kipeitä muistoja kantavia ihoja, jotka pois riisumalla keho voi parantua ja unohtaa menneet traumat. Teokset yhdistelevät kirjontaa, huovutusta ja kierrätystekstiilejä.

Hanna Kostiaisen teokset käsittelevät identiteetin menettämistä ja uudelleenrakentamista. Luut ovat kehon tukiranka ja hiukset identiteetin kruunu. Identiteetti taas on perusta sille, mitä me olemme. Kun tämä perusta katoaa, aukeaa mahdollisuus muovata itsensä uudelleen. Vaikka uudet rakennuspalikat olisivatkin ”vähän sinne päin”, voi niistä kasata entistä vahvemman perustan. Identiteettiä ei myöskään tarvitse kahlita samanlaiseksi kuin se joskus oli. Vaikka menetetyn minuuden muistot pistävät kivuliaasti, niissäkin voi nähdä uuden alun.

Kaipio ja Kostiainen ovat molemmat valmistuneet kuvataiteilijoiksi Saimaan ammattikorkeakoulusta 2018. Tämä on heidän ensimmäinen yhteisnäyttelynsä.

Sanna-Mari Kaipio, Yksityiskohta teoksesta She Sheds Her Skin Like a Snake I, 2020, muoviverkko, villa

Ida Nisonen – Kaipaan sinua niin

Keravalaisen valokuvataiteilija Ida Nisosen (s. 1981) näyttely kertoo kevään poikkeusolojen aiheuttamasta sosiaalisesta eristäytymisestä ja ihmisten kaipuusta toisten luo. Pandemian aikana ihmiskontaktien välttelystä tuli nopeasti arkipäivää. Yhteyden ylläpito läheisiin vaati ponnisteluja ja uudenlaista kekseliäisyyttä.

Sosiaalinen etäisyys on vaikeasti käsitettävä ilmiö. Meille kerrottiin, että tapaamista oli pakko rajoittaa, jotta läheiset ihmiset säilyisivät terveinä ja hengissä. Mutta yksinolo johti yksinäisyyteen ja kasvatti pelon yksittäistä ihmistä suuremmaksi. Epätietoisuus tulevasta aiheutti tuskaa, turhautumista ja epätoivoa.

Kaipaan sinua niin -mediataideteoksessa taiteilijan läheiset on kuvattu livevideo-puhelun yhteydessä kännykän ruudulla. Taiteilija on asetettanut puhelimen huolella valikoitujen kukka-asetelmien keskelle. Kuvien kasvit kertovat kevään etenemistä aina keskikesään asti. Viimeisin teoksen etäkuvista toteutettiin juhannuksena, kun hallitus ilmoitti poikkeustilan päättyneeksi.

Näyttelyprojekti on ollut myös osoitus rakkauden voimasta ja poikkeuksellisten olosuhteiden synnyttämän pelon voittamisesta. “Koronakriisin ja ilmastonmuutoksen aiheuttama pelko on vaatinut taidetta väistyäkseen. Rakkaus lapsiani, perhettäni ja taiteen tekemistä kohtaan sitoi minut kiinni arkiseen todellisuuteen, antoi voimaa pelkojen kohtaamiseen ja uskallusta katsoa luottavaisesti tulevaan.”

Galleria Uusi Kipinässä on nähtävissä Kaipaan sinua niin -mediateoksia ja kukka-installaatio. Näyttelyn toinen osa, 18 etämuotokuvaa ja kaksi videoteosta ovat 23.8.2020 asti nähtävissä myös Keravan taidemuseo Sinkassa. Keravan taidemuseo Sinkaa sijaitsee aivan Keravan rautatieaseman kupeessa, johon pääsee helposti Lahdesta Z-junalla. Kaipaan Sinua Niin -näyttelyyn voi tutustua myös taiteilijan omalla instagram-sivustolla @idanisonen_mother_artist 13.8.2020 alkaen.

Ida Nisonen, Kaipaan sinua niin, mediateos
22.7-9.8.2020 Tarja Nurkkala, Pauliina Waris, Heidi Suikkanen, Nina Sarkima

Tarja Nurkkala – Säröjä

Säröjä näyttelyssä käsittelen ihmisyyden teemoja. Jokainen meistä kokee elämässään vaikeuksia ja suruja, joita joutuu ottamaan vastaan. Näyttelyn teoksissa näkyy rinnakkain rikkoutuneisuus ja sankaruus. Keskiössä on ihminen avuttomana, mutta silti sankarina. Kuvat ovat hahmottuneet hitaasti tuhansista pisteistä ja palasista. Olen käyttänyt teoksissani vaneria, mustetta, nauloja ja lasinsirpaleita. Kovien materiaalien työstäminen kiehtoo minua.

Tarja Nurkkala (s. 1977 Limingassa) on Iittalassa asuva ja työskentelevä kuvataiteilija. Nurkkala on opiskellut Limingan taidekoulussa, Pohjoismaisessa taidekoulussa ja Kuvataideakatemiassa tila-aikataiteen osastolla, josta valmistui kuvataiteen kandidaatiksi vuonna 2002. Viime vuosina Nurkkala on keskittynyt omien yksityisnäyttelyiden pitämiseen.

Tarja Nurkkala, Avuton, 2019, muste, vaneri, 125x85cm

Pauliina Waris – Usein myös säännönmukaista, toistuvaa

Kaaos, harmonia, satunnaisen mielivaltaisesti mekaanisen säännöllinen, todennäköisesti rajattu hallitsemattomuus.

Pauliina Waris on helsinkiläinen taidemaalari. Hän on valmistunut Vapaasta taidekoulusta vuonna 2018. Waris on Helsingin taiteilijaseuran jäsen ja Taidemaalariliiton kokelasjäsen. 

Näyttelylle on myönnetty Taiteen edistämiskeskuksen Uudenmaan taidetoimikunnan kohdeapuraha.

Lisätietoja:
pauliinawaris.fi

Pauliina Waris, osa 8-osaisesta teoskokonaisuudesta Käytetty, 2020, munatempera levylle, ompelulanka, 60x60cm

Heidi Suikkanen – Putkiremppa

Putkiremppa on kuvataiteilija Suikkasen mustavalkoisista piirustuksista koostuva näyttely. Piirrosten aiheet kumpuavat arkiympäristön kohteista kuten pannuhuoneista, pesuhuoneista ja mekaniikasta. Taiteilijaa kiehtovat erilaisten laitteiden, koneiden ja käyttöesineiden muodot ja yksityiskohdat. Kooltaan vaihtelevat piirrokset eivät kuitenkaan ole kohteiden realistisia muotokuvia, vaan taiteilija tulkitsee niitä surrealistisesti ja kepeän humoristisesti. Suikkasen kynästä venttiilit ja lavuaarit heräävät hauskalla tavalla eloon. Elävä, tempoileva viiva ja mielikuvituksellisuus ovat Suikkasen teoksille ominaisia elementtejä.

Lappeenrannassa asuva Heidi Suikkanen (s.1987, Ruokolahti) valmistui kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta Imatralta vuonna 2018. Suikkanen on Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran jäsen ja hänellä on työhuone Imatran Sulattimolla. Ensimmäisen soolonäyttelynsä hän piti Tampereella Galleria Rajatilassa, syksyllä 2019. Suikkasen taiteellista työskentelyä ovat avustaneet muun muassa Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahasto vuonna 2019 ja Taiteen edistämiskeskus keväällä 2020. Putkiremppa on järjestyksessään taiteilijan toinen soolonäyttely.

Heidi Suikkanen, Säiliö, tussi ja lyijykynä paperille, 2019, 106,5×97,5cm

Nina Sarkima – Kristallisoitumisia

Maalaan, levottomasti, nopeasti. Maalaamiseni on taistelua, pyrkimystä päästä ytimeen, kosketuksiin minuuteni kanssa, siinä hetkessä, sillä huomenna voin jo olla toinen. Maalaus, armoton autenttisuuden vaatimuksen suhteen. Maalaus on myös lohduttaja. Maalauksessa tapahtuu jonkin olennaisen kristallisoituminen.

Se on kuin uni jota en ole nähnyt.

Nina Sarkima, Elämänpyörässä, 2019, tempera kankaalle, 116cmx130cm
1.-19.7.2020 8-ryhmä, Pirkko Mäkelä-Haapalinna, Karoliina Korvuo, Tatu Heinämäki

8-ryhmä – Luonnollista ja elämää

Anne Hakala, Marja-Liisa Jokitalo, Sirpa Lappalainen, Satu Loukkola, Eija Piironen, Tiina Salmi, Merja Vainio

Olemme seitsemän hengen ryhmä ammattilaisia naistaiteilijoita. Olemme toimineet laajasti taiteen kentällä yhdessä ja erikseen. Kaikilla on jo pitkä ura takana ja olemme esiintyneet yhdessä eri yhdistelminä. Edellinen koko ryhmän yhteinen näyttelymme oli v. 2001 Maila Talvio salongissa Hartolassa. Ryhmän nimeksi vakiintui alkuperäisen kahdeksan hengen kokoonpanon mukaan 8-ryhmä, jonka ensimmäinen ryhmänäyttely oli 25- vuotta sitten Galleria Allinnassa Riihimäellä vuonna 1995.
Galleria Uuden Kipinän näyttely koostuu maalauksista, grafiikasta ja tekstiiliteoksesta. Näyttelyteema rakentuu pääosin ympäristön havainnointiin perustuviin luontokokemuksiin.

Pirkko Mäkelä-Haapalinna – Jonain toisena aikana

Olen työstänyt muutaman viime vuoden ajan teoksissani ihmisen ja luonnon olemuksellista haurautta ja hetkellisyyttä. Minuun on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen filosofi Martha Nussbaumin ajatus: “Ihmisyys perustuu olemukseen, joka on enemmänkin kasvin kaltainen kuin jalokivi; jotain haurasta, kuitenkin siten, että sen erityinen kauneus on erottamatonta sen hauraudesta.” Tämä ajatus on jollain tasolla ohjannut työskentelyäni tekniikasta riippumatta. Koen merkityksellisinä myös ajan ja muistojen kerroksellisuuden perheiden ja sukupolvien yhteisissä paikoissa. Teosteni kautta etsin visuaalista ilmaisua tälle ajan ja paikan dualismille.

Pirkko Mäkelä-Haapalinna, Jonain toisena aikana, 2020, pastellimaalaus, 50×70 cm

Karoliina Korvuo – Kirjoitan näyttelyn nimen

Asetettuani tietoisuusharjoittelun taiteellisen työni keskiöön neljä vuotta sitten olen nyt tullut pisteeseen, jossa ohjaan itseäni rutiininomaiseen piirustus-, liike- ja muovailuharjoitteluun seuraavan lauseen avulla:

Katso, mitä tapahtuu.

Kuluvan kevään aikana olen työskennellessäni pohtinut aktiivisuutta ja passiivisuutta, näiden käsitteiden epämääräisyyttä sekä niihin liittyviä arvotuksia.

Jos minä olen tapahtumien tarkkailija, niin kuka tai mikä on se, joka liikuttaa tätä kättä, piirtää tämän piirustuksen, kirjoittaa näyttelyn nimen? Kuka toimii, kuka seuraa sivusta?

Karoliina Korvuo on Kainuusta Pohjois-Savon kautta kuin ihmeen kaupalla Satakuntaan päätynyt tanssitaustainen esine-esitystaiteilija. Valmistuttuaan Kankaanpään taidekoulusta kesällä 2018 on hän oman taiteellisen työskentelynsä ohessa ottanut osaa mm. Porilaisen NYTE Ry:n sekä Kokemäen Korkeaojalla toimivan kulttuurikollektiivi Kukoistuksen toimintaan. Porin kaupunki sekä SKR Satakunnan rahasto ovat tukeneet häntä tämän näyttelyn valmistamisessa.

Karoliina Korvuo, yksityiskohta installaatiosta Elintilan valtaaminen (2020), videodokumentaatio, 4,34min. Kuvakaappaus.

Tatu Heinämäki – Celestial Bodies

Tatu Heinämäen peliteos Celestial Bodies esittäytyy Galleria Uudessa Kipinässä. Installaation muodon ottanut peli kutsuu kokijan näkemään unta auringosta, planeetoista ja valoa hehkuvista tähdistöistä.

Celestial Bodies on yhteenkietouma totta ja kuvitelmaa, uni jonka kulun kokija saa päätettäväkseen. Se on kokoelma oudolla tavalla tuttuja näkyjä, hallusinaatio joka ei välttämättä ikinä pääty.

Pelitutkimuksessa tunnetaan termi taikuuden piiri. Se on tila jossa arkitodellisuutemme säännöt eivät päde, paikka jossa uudet todellisuudet saavat mahdollisuuden tulla esiin. Siellä pääsy toiseen maailmaan aukeaa.

Tatu Heinämäki on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee monialaisesti liikkeen, valon ja äänen parissa. Heinämäki on kiinnostunut pelien tavasta rakentaa maailmaa ja niiden mahdollisuudesta järjestää todellisuuttamme uudelleen.

Tatu Heinämäki, Celestial Bodies, videopeli, 2020, kesto: 7 min / ∞
3.6.-28.6.2020 Salla Sillgren, Ritva Larsson, Siina Levonoja, Heli Lundström

Salla Sillgren – There’s no such thing as a coincidence

A coincidence
Serendipity
An accident
Just a string of happenings
And
Decisions we make
A cluster of events
Those carefully connected dots
They never actually meet

There’s no such thing as a coincidence -installaatio koostuu kierrätysmateriaaleista, joita olen kerännyt, tutkinut ja työstänyt viimeisten kuukausien ajan. Etsin uusia tapoja luoda ja jättää jälkeä. Samalla tutkin sattumaa; mitä se on, onko sitä olemassa ja voiko sitä ohjata?
Salla Sillgren (s.1984) on lahtelaislähtöinen kuvataiteilija. Hän on kiinnostunut jäljen jättämisestä, jokapäiväisestä ihmisyydestä, siitä miten valo osuu maailman rumuuteen sekä ikkunasta ulos tyhjyyteen tuijottamisesta. Tällä hetkellä hän työskentelee erilaisten kierrätysmateriaalien, installaatioiden, videoiden sekä maalauksen parissa.

Salla Sillgren, There’s no such thing as a coincidence, 2020

Ritva Larsson – Jurrissa

Näyttelyn teoksissa tutkin suomalaista juomista ja humalaa, alkoholin käyttöön liittyvää elämää ja elämäntapaa maalaustaiteen keinoin. Kokonaisuus on looginen jatkumo aiemmalle työskentelylleni marginaalissa elävien ihmisten- ja aiheiden parissa. Aikaisempina tarkastelun kohteena ovat olleet sosiaaliset ongelmat, kadun elämän laitapuoli, köyhyys: alkoholistit ja kerjäläiset ja toisaalta kadun perusarki, tavallinen ihminen maisemassa.

Ihmisten kuvat toimivat keinona tutkia niin epäoikeudenmukaisuutta, syrjäytymistä ja päivänpolttavia sosiaalisia ongelmia kuin elämäniloa ja toivoa. Keskiössä on humalan ja suomalaisen kulttuurin vahva yhteen kietoutuminen surullisine seuraamuksineen. Humala on toisaalta yksilön häpeällistä hallitsematonta vajoamista, toisaalta siihen liitetään sankaruutta: känni voi olla miehuullisuutta osoittava riitti, jossa juodaan toinen pöydän alle. Kännissä voi tuntea suurta toveruutta tai toisaalta puukottaa parhaan ryyppykaverinsa hengiltä yhden huikan tähden. Tehdyt mokaukset voi saada anteeksi, ne on kuitattu lauseella ”olin kännissä”. Humalan sukupuolistetut merkitykset ovat osaltaan kiinnostava patriarkaatin peili: näennäisen tasa-arvon eteneminen ei saavuta naista, joka on juonut jo kaiken. Alkoholisoitunut nainen on se moraalimme pohjimmainen epäonnistuja. Humalan maalaaminen on kiehtova tapa tutkia ihmistä ja ihmisyyttä.

Teosten toteutustapa on traditionaalinen, klassisia perinteitä kunnioittava öljyvärimaalaus kaksiulotteiselle pinnalle. Jännite virittyy perinteisen tekniikan ja modernin aihemaailman kohdatessa, ”sosiaalinen” ja ”realismi” tapaavat toisensa. Galleriaan tuotuna marginaaliin joutunutta tai humaltunutta on pakko katsoa, joudumme toisaalta kohtaamaan sen mitä emme ehkä haluaisi nähdä tai ajatella tai tulemme katsoneeksi tuttua, arkista uudesta näkökulmasta.

Taidemaalaus kannanoton välineenä on auttamatta hidas. Tilanteet tallentuvat kankaalle tai paperille hitaasti eikä kovin pitkälle menevä dialogi teoksen ja maailman välillä ole mahdollista. Teos jää taiteilijan kannanotoksi asioihin tai ilmiöihin jalostuen katsojan mielessä tulkinnaksi teoksesta. Silti maalaustaide vaikuttamisen välineenä voi olla kiehtova ja tarpeellinen.

Olen 55-vuotias taidemaalari Helsingistä, olen valmistunut kuvataiteilijaksi Lahden taideinstituutista vuonna 2009. Aiemmalta koulutukseltani olen yhteiskuntatieteiden maisteri, toinen ammattini on sosiaalityöntekijä. Tällä taustayhdistelmällä on melko luontevaa päätyä tutkimaan ”sosiaalista” myös taiteen keinoin. Olen työskennellyt pitkiä jaksoja päihdepulmaisten parissa. Sosiaaliterapeuttina a-klinikalla opin yhden tärkeän asian: jokainen päihdeongelmainenkin on yksilö, jonka polku ongelmakäyttäjäksi on ollut yksilöllinen tie. Viinakramppeja saava juoppo ei liene kovinkaan monen pikkupojan- tai tytön haaveammatti. Kuitenkin melko monesta tulee isona päihdeongelmainen ja aina emme voi ennustaa kenestä meistä.

Ritva Larsson, Väsymys, 2020, öljy kankaalle

Siina Levonoja – Kingdom: Animal

Näyttelyn teokset ovat syntyneet tutkielmista, joita taiteilija on tehnyt uhanalaisista tai jo sukupuuttoon kuolleista koralliriutan eläimistä. Jossain kohtaa veistokset alkoivat kasvattaa omaa maailmaa, jonka alkuaineita ovat taiteilijan mielikuvat, haaveet ja kaipaus. Kaipaus peilin taakse, rajan yli, tuntemattomaan todellisuuteen. Unelma irtautua käsitteiden ja sanojen maailmasta ja päästä sukeltamaan vedenpinnan alle, kohdata toiset kaltaisensa ja tulla yhdessä kokonaiseksi jälleen.

Siina Levonojan (TaM) taiteessa toistuvat eläimet, ihmisen suhde toisenlajisiin sekä erilaisten olentojen yhteiselo. Levonoja käsittelee teemoja kuvanveiston ja paikkasidonnaisten interventioiden kautta. Kuvanveistossa materiaali on pääasiassa poltettu ja lasitettu vaalea savi. Ominaista veistoksille on runsas oksidien sekä itse valmistettujen engobien ja lasitteiden yhdistely. Levonoja asuu Helsingissä ja työskentelee Keravalla.

///

The exhibition exposes ceramic sculptures that arise from the artistic investigation of the endangered or extinct animals of the coral reefs. At some point the sculptures began to grow their own world, using elements from the artist’s dreams, tempers and longing. Longing behind the mirror, over the edge, to the unknown reality. The dream of tearing oneself away from the world of concepts and words. To dive under the water surface, to meet with the others alike and to become-with again.

Themes in Siina Levonoja’s (MA) work often deal with animals, relationship between human and other species, and interspecies communes. Levonoja explores different worlds and ways of life through sculpture and public interventions. In sculpture her closest media is fired and glazed clay. Richness of oxides and selfmade engobies and glazes are characteristic for the sculptures. Levonoja lives in Helsinki and works in Kerava.

///

siina.levonoja@gmail.com
www.siinalevonoja.com
IG: @siinalevonoja

Siina Levonoja, Piilo, 2020, kivitavara, lasite

Heli Lundström – Kuinka paljas

Kuinka riippuvaisia olemme materiasta? Tarvitsemmeko vielä uusia vaatteita tai tavaroita ja mitä ne saavat meissä aikaan? Tarpeemme kosketella ja tunnustella asioita ja esineitä syntyy meissä jo lapsena. Haluamme pitää kiinni pehmoleluistamme ja saada siitä jotain turvaa ja tyydytystä. Onko uusien tavaroiden ja vaatteiden haluaminen jatkumoa tälle vai tyydyttääkö se tarvetta näkyä oikealla tavalla yhteiskunnassa? Kuinka paljas sinä uskallat olla?

Kuinka paljas – näyttely pohtii tarvettamme tunnustella ja koskettaa, saada tyydytystä materiasta. Esineellistävällä tavalla myös siihen kuinka vaatteilla tai asusteilla arvotetaan tai leimataan ihmisiä.

Heli Lundström (s.1981) on turkulainen kuvataiteilija, jonka ajatukset ja teokset löytävät oman ilmaisumuotonsa, jolla ne tulevat parhaiten kohdatuksi. Omalla tavallaan, vapaana ja valppaana. Hänen teoksissaan yhdistyy valokuva, maalaus, installointi ja kuvanveisto. Vahvana piirteenä hänen teoksissaan on usein abstrakti ilmaisu. Lundström kiinnostuu herkkyydestä, liikkeestä ja jäljistä. Paljas ja hauras tunnelma tuo teoksiin pilkahduksen ihmisyyttä. Hän havainnoi ympäristöään ja ammentaa tilanteista ja tunnelmista.

Heli Lundström, Kuinka paljas, 2020
Avaamme pian!

Hyviä uutisia kaikille Uuden Kipinän ystäville! 

Avaamme ovemme jälleen 3.6. uusien näyttelyiden merkeissä. Olemme auki normaalisti ti-pe 12-18 ja la-su 12-16. 

Pian tavataan taas! Muistetaan kuitenkin sairastaa flunssat ja muut kotona, ja huolehtia käsihygieniasta ja turvaväleistä.

Terkuin,
Kipinätiimi

💖
Galleria Uusi Kipinä ja Lahden Taidelainaamo suljettuna

Galleria Uusi Kipinä ja Lahden Taidelainaamo ovat kiinni hallituksen suosituksen mukaisesti ainakin 17.3.-13.5.
Näin ollen seuraavien näytteilleasettajien näyttelyt siirtyvät vuodelle 2021:

Johanna Sipilä, Juuso Noronkoski, Salla Vaalio, Hanna Lamnaouer, Kaarisillan kuva-artesaanien opinnäytetyönäyttely, Yasushi Koyama, Anni Terävä, Helena Tuura, Hannele Heino

Tiedotamme asiasta lisää koronatilanteen muuttuessa.

Uuden Kipinän henkilökunta vastaa edelleen puheluihin ja sähköposteihin. Meidät tavoittaa arkisin:

Kauno ry. ja Galleria Uusi Kipinä
info@kauno.fi
p. 044 322 4665

Lahden Taidelainaamo
taidelainaamo@lahdentaiteilijaseura.fi
p. 03 734 3865

Ovien ollessa kiinni Lahden Taidelainaamon valikoimaan pääset tutustumaan ja lainaamaan osoitteessa https://www.lahdentaidelainaamo.fi/

Pidetään hyvää huolta toisistamme!


// Kipinä-tiimi

4.-22.3.2020 Mikko Sakala & Manja Riihelä, Maria Pääkkönen, Tarja Lanu & Metropoliitta Arseni, Päivi Virtanen

Mikko Sakala & Manja Riihelä

Mikko Sakalan ja Manja Riihelän valokuvaa ja maalausta yhdistävissä teoksissa silmänsä sulkeneet ihmiset vaipuvat sisäisiin maailmoihinsa. Ihmisen ja taustan päälle muodostuva maalaus irtautuu hahmosta kuin muotoaan hakeva uni tai vaeltava varjo. Hiljentymisestä nousee näkyväksi ajatus, keskittyvän ihmismielen peili.

Teoksia rakentaessa Sakala ei maalaa kuvaa ihmisestä, vaan konkreettisesti ihmistä.  Eri tavoin maalaten , maskeeraten ja rakentaen eri materiaaleilla maalaustapahtumassa syntyy kokonaisuus, jonka kehitystä Riihelä valokuvaa.  Studiovalaistuksessa maalari, valokuvaaja ja malli heittäytyvät performanssin tapaiseen prosessiin, jossa luodaan maalaten, ohjaten ja leikkien kuvaa.  Tämä työskentelytapa avaa mahdollisuuksia lähestyä eri tavoin maalaustaiteen perinteitä ja tapaa kuvata ihmistä.  Maalaus rikkoo todellisuuden muotoja ja tilaa ja rakentaa näin kuviin uusia merkityksiä.

Mikko Sakala ( s. 1961 )
Taidemaalari
Asuu ja työskentelee Sippolassa , Taidekeskus Antareksessa

Manja Riihelä ( s. 1963 )
Valokuvaaja
Asuu ja työskentelee Kouvolassa

Mikko Sakala ja Manja Riihelä, Läpi, 2019, kehystetty valokuva, 97cm x 114,5cm (ilman kehystä)

Maria Pääkkönen – Sumun maa

Katkelma, kudelma, kohtaus. Näkyvän maailman häilyvyys ja parvi vaikeasti pyydystettäviä ajatuksia. Paljon hitaasti kuluvaa aikaa ja kirkas välähdys katoavaa nykyisyyttä. Irrallisia palasia, loputtomasti ei mihinkään sijoittuvia yksityiskohtia ja mielikuvien haurasta liimaa. Kokonaiskuva hämärtyy ja muistin perukoilta karkaavia säikeitä on hankala sitoa yhteen. Muistot tarttuvat vuodenaikoihin ja vuodenajat sulautuvat jatkuvaksi harmaaksi hukkuen lopulta sumuun.

Sumun maa on ote tarinan satunnaisesta kohdasta, eräästä prosessista leikattu jakso, äkillinen alku ja avoin loppu. Näyttelyssä nähtävä installaatio koostuu piirustuksista ja tekstistä.

Näyttelyä ovat tukeneet Suomen Taideyhdistys nuorten taiteilijoiden apurahalla sekä Paulon Säätiö

Maria Pääkkönen on Helsingissä asuva kuvataiteilija, joka työskentelee piirustuksen, installaation ja performanssin keinoin. Hänen teostensa keskeisiä teemoja ovat katsomiskokemus, muistaminen, aika, maisema, erilaisten todellisuuksien rajapinnat sekä itse piirustusprosessi, jossa tämä kaikki kietoutuu yhteen. Pääkkönen on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2016. Vuosina 2016 – 2017 hän työskenteli Maastrichtissa kansainvälisessä Jan van Eyck Academie -residenssissä.

www.mariapaakkonen.com

Maria Pääkkönen, Verho / Veil, 2020, kuultopaperi, lyijykynä paperille, tussi ja grafiitti japaninpaperille

Tarja Lanu & Metropoliitta Arseni – Savessa

Keramiikka on uusi materiaali molemmille näyttelyasettajille. Se on yhtäältä vaatinut opiskelua, mutta toisaalta vapauttanut entisistä kaavoista. ”Savi uutena materiaalina antoi minulle mahdollisuuden ja rohkeuden tehdä kuvaksi sellaista, jota maalaten en olisi tehnyt” Tarja Lanu toteaa. Hän myös kertoo käyttäneensä keramiikkateoksissaan olemassa olevia taideteoksia inspiraationsa lähteenä. Metropoliitta Arseni puolestaan toteaa, ettei ole aikaisemmin veistänyt ja savi on vapauttanut hänet siihen. Aiheina hänellä ovat kissaeläimet ja muutamien teosten mallina oma kissa.

Savi on plastinen luonnonmateriaali, jota on käytetty vuosituhansien ajan tarve-, rituaali- ja koriste-esineiden valmistukseen. Savea löytyy Suomesta melkeinpä kaikkialta. Esimerkiksi Etelä-Suomen rannikkoalueella on laajoja savitasankoja ja Pohjanmaan rannikkoalueella jokialueitten maaperä on usein savea. Savilaadun kemiallisesta koostumuksesta johtuen raakapoltetun esineen väri vaihtelee punaisen eri sävyistä harmaaseen ja jopa valkoiseen. Astian tai esineen väritystä voidaan muuttaa vielä lasituspoltossa käyttämällä alilasitevärejä tai värillisiä lasitteita.

Savimateriaalin ennalta-arvaamattomuus johdattaa uudenlaisiin ratkaisuihin niin sisällön kuin toteutuksenkin osalta. Vanha materiaali, savi, tässä ajassa ja uusissa käsissä yllättää tekijät eikä vähiten uunista tullessaan.

.. on johdattanut uudenlaisiin…                      

Savi, tässä ajassa ja uusissa käsissä on yllättänyt tekijät…

Ikiaikainen materiaali, savi, tässä ajassa….

Metropoliitta Arseni, Väijyvä, keramiikka, 11cm x 7cm x 22cm

Päivi Virtanen – Palamisesta

Hiljaisesta tulesta roihuun, joka kuluttaa hengen ja materian loppuun.
Korroosioon ja sisältäpäin hitaaseen kytemiseen.
Elämä on paikoin kuin savuttava, huonosti vetävä hormi, johon karsta kiinnittyy.
Tuhkasta saattaa silti nousta uusi elämä.

Taidenäyttelyn teokset ovat sekatekniikoilla maalattuja intuitiivisia havaintoja palamisesta ja elämästä.

Palamiseen liittyvät sanat  ovat usein elämän ilmiöiden vertauskuvia tai ainakin niitä käytetään eri yhteyksissä sellaisina. “Polttaa kynttilää molemmista päistä” – tuhoutuminen on vain ajan kysymys!  Ihminen voi palaa loppuun…mutta, myös rakkaus, milloin se hehkuu, milloin roihuaa!  Siinä saattaa uhata jopa kärventyminen, ennenkuin se rakkaus lopulta sammuu, tai sitten se jää kytemään.

Pientä liekkiä pitää lietsoa, mutta iso liekehtiminen aiheuttaa jo levottomuutta. Syntymäpäiväkynttilä puhalletaan sammuksiin, mutta tavallinen pöytäkynttilä ehkä jopa niistetään, ellei sitä ennen ole jo polttanut päreitään, kun kynttilöitä ei ollut…

Jos elämä menee vain siihen, että sammuttelee koko ajan pieniä tulipaloja, voi siirtyä hitaan palamisen vaiheeseen, ruuansulatus ja lopulta lahoaminen ovat myös palamisen muotoja. Ruostuminen on aineen yhtymistä happeen ja hidasta palamista, mutta se rautaoksidi kelpaa myös maalaamiseen, aivan kuin hiili, tuhka ja noki.

Päivi Virtanen on valmistunut taidemaalariksi Vapaasta Taidekoulusta 2018
Hän on Taidemaalariliiton kokelasjäsen

Päivi Virtanen, +1100 astetta, 2016, sekatekniikka mdf-levylle, 100cm x 100cm
12.2.-1.3.2020 Satu Loukkola, Sakari Piippo, Annukka Visapää, Tiina Salmi

Satu Loukkola – Kukkii

Jyreästi nyhähampainen, alta harsukarvainen, pitkäveteinen, harittavasti hatuinen. Vinopuikea tai vastopuikea, suippukka tahi lanttopäinen tai tasasoukka. Sukalaitainen, nyhäsahainen hapsipäinen, vanhempana harsuröyhyinen ja lehdet tönkeäkarvaiset.

Näin hauskasti kuvaili kasveja Flora Fennicassa Elias Lönnrot 1866.

IHANIA KUKKIA

Minä maalasin niitä. Maalasin öljyväreillä kuvia salkoruusuista.
Kukkia on myös vanhojen mestareiden maalaamissa muotokuvissa malliensa hameen helmoissa. Minä maalasin niistä innoittuneena.
Kukkia ovat kirjoneet taitavat kädet pöytäliinoihin. Minä maalasin niitäkin.
Näyttelyssä on maalausten lisäksi graniitista veistettyjä kukkia ja kasvien osia valettuna pronssiin.

Sarja on punnitusta sanomasta vapaa, tutkielma kukista, terälehtien lumoavista laskoksista ja kasvien pitkulais-pyöreistä muodoista.

Satu Loukkola, National Gallery, yksityiskohta

Sakari Piippo – Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä

Joukko toimittajia on kerääntynyt ministerin ympärille esittämään kysymyksiä hallitusohjelman kärkihankkeiden toteutumisesta. Ministeri vastaa vakavana. Harmaan puvun liepeet ovat jo rypyssä pitkän päivän illassa.

Siuntion kunnanvaltuuston kokouksessa yhden valtuutetun muodostama valtuustoryhmä esittää vastalauseen jokaiseen pöytäkirjan mukaiseen esitykseen. Kokous ajautuu kaaokseen, kun jokaisesta kohdasta joudutaan äänestämään yhä uudestaan.

Nuorgamin koululla on eduskuntavaalien äänestyspäivänä hiljaista. Neljä äänestäjää on käynyt kirkkaana kevätaamuna paikalla. Vanhan kyläkaupan pahvilaatikoista kasattu vuosikymmenten saatossa hapertunut äänestyskoppi seisoo paikallaan, kun terävä tuuli pyyhkii ulkopuolella tuntureiden yli.

Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä (2015–2019) on valokuvaaja Sakari Piipon (s. 1981) dokumentaarinen trilogia. Teoksessa liikutaan poliittisen vallan huipulta valtioneuvoston tiedotustilaisuuksista kunnanvaltuustojen kokoussaleihin ja vaalien alla äänestyspaikoille.

Otsikoihin nousevien loistokkaiden vaalivoittojen, kärkipoliitikkojen välisten valtapelien ja koko kansaa kiinnostavien kohupäätösten sijaan tässä hiljaisessa teoksessa tarkastellaan politiikan kuivakkaa arkipuurtamista: ryppyyn istuttuja puvuntakkeja, pitkiksi venyviä valtuustokokouksia ja ostosreissun yhteydessä suoritettua pientä mutta arvokasta rituaalia, äänestämistä.

Sakari Piippo, Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä

Annukka Visapää – Metsänpeitossa

Metsä, vesi, ilma, maa ovat meitä kaikkia ympäröiviä ja rakentavia elementtejä. Me kaikki Maa-planeetan kasvustot olemme samaa tähtipölyä, räjähdyksen jälkeisiä ilmentymiä. Aiheenani näyttelyssäni on ihminen suhteessa olemisen ja näkemisen kautta luontoon, osana maisemaa.

Olen käyttänyt lähestymismetodinani vanhaa suomalaista käsitettä Metsänpeitto.

Metsänpeitto on käsite, jonka kaikki vielä sata vuotta sitten tunsivat. Oli itsestään selvää, että metsä kykeni lumoamaan ihmisen peittoonsa, eriskummalliseen tilaan. Metsän peittämä ei ollut oikein läsnä tässä maailmassa, mutta ei varsinaisesti tuonpuoleisessakaan.
Metsänpeitto kertoi metsän voimasta, metsällä oli tahto.

Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre pitää luonnon tuottamaa elämystä ihmisen ja maiseman vuoropuheluna. Sartren mukaan ihminen näkee itsensä, koska joku näkee hänet. Filosofi, niin ikään ranskalainen, Maurice Merleau-Pontyn mukaan näkeminen ja näkyminen muodostavat vaihduntakuvion, jossa subjekti ja objekti voivat vaihtaa paikkaa.

Kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes puolestaan puhuu näkökyvyn kaksoisliikkeestä. Se kuljettaa ihmistä kahteen suuntaan, taaksepäin, johonkin ihmisessä itsessään olevaan ja samalla ajassa eteenpäin.

Kun siis kuljen maisemassa, tai siis yleensä ottaen maailmassa, joutuen metsänpeittoon, katseleeko luonto silloin minua niin kuin minä sitä? Onko maisema sama minussa kuin se on ulkona olevana?
Olen työstänyt näitä energeettisiä tuntemuksia, valokuviksi, maalauksiksi ja esineiksi.

Annukka Visapää, Jossain (Maisema), vedos silisecille, 30cmx50cm

Tiina Salmi – Tehdyt

Työt ovat pitkälti valmistuneet tämän kummallisen pimeän talven keskellä, jossa maisema muuttuu välillä sateisen syksyiseksi. Ajatuksena oli yhdistää tutuista luontokokemuksista liikkeelle lähteviin teoksiin tummia ja hailakoita, vahvoja ja hentoja värejä. Myös pieni galleriatila vaikutti, sillä ajattelin niin, että tunnistettavat elementit saattaisivat sopia sinne paremmin kuin abstraktimpi toteutus.

Homma oli jo pitkällä käynnissä tajutessani sen mistä lähtöajatus sai alkunsa. Tapanani on tehdä työni mahdollisimman suoraan tässä ja nyt, parhaiten myös yleensä onnistun silloin kun uskallan luottaa vaistooni. Nyt kun kävelin kotoa pajalle läpi iltakaupungin koin pimeän, hämärän rajamaan sävyt ja toisaalta yllätyksiä tuovat kaupungin valot. Eli tämän oudon talven kaupunkitunnelmat siirsivät kontrastinsa ja osittain värinsä näille luontohavainnoille.

Mikäli grafiikan paja sijaitsisi jossain eteläsuomalaisessa maaseutuympäristössä, voisivat nykyiset työni olla niin tummia että niiden valaiseminen tuottaisi hankaluutta.

Tiina Salmi, Melkein, 2020, polymeerigravyyri, fotoetsaus, akvatinta, 42,5 x 62,5

15.1.-9.2.2020 Elisa Rovamo / Emma Haikonen, Tino Nyman ja Aleksi Tikkala / Nikki Jääskeläinen / Urpu-Elina Korhonen

Elisa Rovamo – Näyttämö

Maalaan värillisen pinnan, se on kuin näyttämö, jolle piirrän pienen draaman.

Maalauksissani on ihmishahmo, usein esittävän ja abstraktin rajalle pelkistynyt.

Mietin voiko piirtämällä maalata tai maalaamalla piirtää? Voiko värillä ja viivalla herättää tunteita ja mielikuvia? Mitä ihmiset viestivät toisilleen ilman sanoja?

Karsin maalauksistani pois kaiken, mihin en halua kiinnittää huomiota: ihonvärin, vaatteiden yksityiskohdat, rekvisiitan, ympäristön tunnusmerkit.
Ulkoisten seikkojen sijaan minua kiinnostaa kätketyt tunteet ja niitä ilmentävät eleet, asennot, ihmisten väliset sanattomat viestit ja niiden tulkinnat.

Teokseni ovat avoimia myös katsojan tulkinnoille ja voivat ehkä heijastella piilossa olevia, tiedostamattomiakin tunteita.

Kiinnostus taidehistoriaan on tuonut maalauksiini kaikuja kiinalaisesta sivellinpiirroksesta, abstraktista ekspressionismista, värikenttämaalauksesta, kollaasista ja katutaiteesta.

Helsingissä joulukuussa 2019
Elisa Rovamo


Elisa Rovamo asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on opiskellut taidehistoriaa Helsingin Yliopistossa ja suorittanut loppututkinnon Taideteollisessa Korkeakoulussa sekä opiskellut Vapaassa Taidekoulussa.
Rovamolla on ollut 17 yksityisnäyttelyä vuodesta 2002 ja hän on osallistunut kymmeniin yhteis- ja ryhmänäyttelyihin.
Elisa Rovamo on Taidemaalariliiton ja Helsingin Taiteilijaseuran jäsen.

Elisa Rovamo, Twins, 2019, akryyli

Emma Haikonen, Tino Nyman ja Aleksi Tikkala – DISCOURSE

DISCOURSE on kolmen eri luovan alan osaamista yhdistävä installaatio. Vaatesuunnittelija Emma Haikonen, valokuvaaja Aleksi Tikkala ja graafinen suunnittelija Tino Nyman käsittelevät yhteisteoksessaan suhdetta kadonneeseen aikaan – henkilökohtaisten muistojen, kuvitellun menneisyyden ja nostalgian kautta. Vaatesuunnittelua, valokuvaa ja graafista suunnittelua yhdistävä installaatioproduktio luo monialaisen dialogin ja painottaa vuoropuhelun merkitystä visuaalisen kulttuurin ja suunnittelun eri alojen välillä.

Tekijöiden visuaalisesta ajatustenvaihdosta näyttelytilaan rakennetaan installaatio, jossa vaatemalliston asuista, valokuvista ja graafisesta materiaalista koostuvat elementit keskustelevat menneisyydestä, kaipuusta ja ajasta. Installaatio on kokemuksellinen tila, jossa näyttelyvieras pääsee uppoutumaan sisälle teemaan.

Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen aluerahaston tukema näyttelykokonaisuus kannustaa tarkkailemaan kuinka tavallisesti kaupallisiin tarkoituksiin valjastettujen osasten sisään kätkeytyy paljon kokeellisuutta ja taiteellista arvoa.

Työryhmän kaikki jäsenet ovat Lahden Muotoiluinstituutin alumneja.

Emma Haikonen, Tino Nyman ja Aleksi Tikkala – DISCOURSE

Nikki Jääskeläinen – eiku ja muita teoksia

Paperinpalojen muodostama ruudukko toimii pohjana viivoille ja tahroille. Ohuella, pehmeällä paperilla ne paljastavat käden jokaisen liikkeen, joka voi olla vakaa tai vapista ja heilahtaa tarkoituksettomasti. Paperi repeää, rypistyy ja muuttaa olomuotoaan. Ruutujen välillä tapahtuu hetkellisesti jotain, mikä muistuttaa kerronnallisuutta.

“Työstän ajatuksia ihanteellisen ja epätäydellisen sekä eteerisen ja kehollisen suhteesta. Usein teosten lähtökohtana on konkreettinen arkipäiväinen kokemus, johon sekoittuu häivähdys käsittämättömästä; roiskeet kaakeleissa, jotka luulin juuri pyyhkineeni pois tai harhakuvat näkökentässä liian pitkien päiväunien jälkeen. Työskentelyni asettuu arte poveran ja prosessitaiteen jatkumoon ja pidän työskentelyprosessia vähintään yhtä merkittävänä kuin sen tuloksena syntyviä teoksia. Kaikki näyttelyn teokset on tehty suoraan näyttelytilaan vessapaperilla, hiilellä, musteella ja valkaisuaineella. Ne on tarkoitettu väliaikaisiksi ja näyttelyn jälkeen ne lakkaavat olemasta.”

Nikki Jääskeläinen on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa musteen, hiilen ja arkipäiväisten kodin materiaalien kanssa. Hän on valmistunut kuvataiteen maisteriksi vuonna 2012 Kuvataideakatemian taidegrafiikan osastolta.

Kiitos Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto.

www.nikkijaaskelainen.fi

Nikki Jääskeläinen, eiku, 2019, hiili vessapaperille

Urpu-Elina Korhonen – KOHTI

”Maalaukseni näyttelyyn syntyivät luonnostelematta. Ne lähtivät liikkeelle siveltimen, rätin tai tiskiharjan kosketuksesta kankaalle. Kuva alkoi syntyä pikkuhiljaa, varovaisesti, mutta maalauksen edistyessä ja värin ja sommittelun kommunikoidessa syntyi pelottomuuden tila – kuva vei omaan maailmaansa. Unohdin välineet ja siirryin maalaamaan paljain sormin.” Näin kirjoitin jo vuosia sitten näyttelyä pystyttäessäni. Sama työskentelytapani on säilynyt, vaikka teokseni ovat muuttuneet pikkuhiljaa pelkistyneemmiksi. Maisemallisuus on vähentynyt ja värien monokromaattisuus lisääntynyt – yhdenkin värin sävyillä voi kertoa tarinan.

Kuvien tekeminen merkitsee minulle myös toisaalla olemista, keskittymistä olemassa olevaan hetkeen. Ehkä se siksi onkin palkitsevaa: kun maalaus tuntuu valmiille, voi hetken aikaa hymyillä…

Pimeydessä ei ole väriä. Näyttelyni nimi, Kohti, viittaa valon ja värin lähelle tulemiseen, niiden kohtaamiseen.

Urpu-Elina Korhonen, KOHTI, 2019, öljy
13.12.2019-12.1.2020 Kaunon tekijät


Avajaiset torstaina 12.12. klo 17-19, tervetuloa!

Kaunon tekijät on Kauno ry:n jäsenyhdistysten yhteisnäyttely, joka nähdään Galleria Uudessa Kipinässä vuoden vaihteessa. KAUNO ry on Lahden Taiteilijaseura ry:n, Lahden Taidegraafikot ry:n ja
Lahden valokuvataide ry:n vuonna 2003 perustama yhdistys joka toimii jäsenjärjestöjen hyväksi ja niiden valtuuttamana. Näyttelyssä suunnataan katse yhdistyksiin kaiken galleriatoiminnan takana. Keitä ovat Kaunon tekijät? Millainen historia Kaunolla on?

Kaunon historia kaikkien jäsenyhdistystensä kattojärjestönä on verrattain lyhyt, se on rekisteröity vuonna 2003. Silti juuret menevät paljon pidemmälle, ja nousevat hyvin aktiivisesta toiminnasta
Päijät-Hämeen alueella, joka on myös valtakunnallisesti merkittävää.

Kaunon tekijät on sanaparina monimerkityksellinen, sen takana ovat sekä ihmiset, että tekijät, jotka Kaunon syntyyn ovat vaikuttaneet. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Kaunon tekijät -lehti, joka on informatiivinen kokoelma tekstejä Kauno ry:n ja sen jäsenyhdistysten toiminnasta Lahdessa. Kaunon tekijät -lehdessä on monta kirjoittajaa, jotka vievät meidät historiaan ja tuovat sieltä takaisin tähän päivään. Niin lehteä kuin näyttelyä varten kootussa materiaalissa korostuu yhdistykseen kuulumisen tärkeys, halu kuulua yhteisöön usein yksin tapahtuvan työskentelyn vastapainona.

Arto Määttä, Let there be light, 2019, akryyli kankaalle, 50 x 50 cm

Galleria Uuden Kipinän Kulma ja Kenno -tiloissa on esillä kaikkien yhdistysten jäsenten tuoreimpia teoksia. Kaunon tekijät -taiteilijat on haettu ja valittu jäsenille suunnatun avoimen haun kautta. Valitut teokset muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka kumpuaa luonnosta, kaaoksesta maailmassa – ihmisen jäljestä. Luonto näkyy sekä teosten aiheena, että materiaalina.

Stéphane Pellennec, Breathing Earth -3, 41x28cm

Kaunon tekijöiden ajan Kymissä työskentelee kuvanveistäjä Terhi Kaakinen. Gallerian asiakkaat ja ohikulkijat pääsevät seuraamaan hänen työskentelyään sekä sisällä, että ulkoa käsin.

Kirnu -tilassa avautuu Kaunon historia, kun katsojaa kuljetetaan yhdistysten historiasta Kauno ry:n perustamiseen ja tähän päivään tärkeiden vuosilukujen, tapahtumien ja tekijöiden kautta.

Näyttelyn taiteilijat
Jonne Heinonen VTRY, Essi Immonen LTG, Niklas Ingelius LTS, Susanna Judin LTG, Terhi Kaakinen LTS, Miss Kompro LTS, Santeri Kuisma VTRY, Minna Kähkönen LTS, Arto Määttä LTS, Kirsti Nenye VTRY, Jenni Niskala LTS LTG, Stéphane Pellennec VTRY, Tiina Salmi LTG ja Marianne Siri LTS

Näyttelyn ja lehden ovat tuottaneet vapaaehtoisvoimin Kaunon ry:n entiset näyttelysihteerit Eeva Kaisa Jauhiainen ja Veera Inkeri.

20.11.-8.12.2019 Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen, Noora Lehtovuori, Mari Lampinen

Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen – MEMENTO CARNE

Ville Kirjanen ja Laura Pietiläinen saapuvat hartaudella ruumiillisen kauhun äärelle. Keholliset neuroosit etääntyvät purkkapopin katkuisen värimaailman ja pelkistetyn estetiikan kautta lähes abstrakteiksi muodoiksi, kodittomiksi ja tunnistamattomiksi massoiksi. Teoskokonaisuus järjestäytyy humoristiseksi aladobikakkujen kokoelmaksi joka näyttäytyy bodyhorroria uhkuvana antropologisena kokoelmana, vieraan ja tuntemattoman lihallisuuden pyhättönä.

Installaatio koostuu maalauksista ja keramiikkaveistoksista. Laura Pietiläisen öljyvärimaalausten teemat pyörivät kuvitteellisten tai aitoa mukailevien sisäelinten, kasvainten ja kudosten ympärillä. Nämä kirurgisella tarkkuudella tarkasteltavaksi irroitetut kasvaimet paljastavat konkreettisen sisäisen kauneuden ja tuntemattoman uhan.

Ville Kirjasen keramiikkaveistokset kuvaavat fantastisia elimiä tai organismeja jotka ovat aloittaneet oman itsenäisen elämänsä. Ne ovat irtautuneet vapaaksi ruumiista, jonka suojissa ovat mahdollisesti saaneet alkunsa. Kirjasen veistokset ja Pietiläisen maalaukset luovat yhdessä kokonaisuuden joka on samalla groteski ja kaunis, tunnistettavissa ja tuntematon.

Ville Kirjanen, yksityiskohta installaatiosta, keramiikka, 40x40x40cm

Noora Lehtovuori – Life is Dangerous

OLISI JOPA SUOTAVAA TYLSISTYÄ, JOSKUS

Life is Dangerous–näyttely tarkastelee kriittisesti tylsyyden olemusta tai jossain määrin jopa sen poissaoloa nyky–yhteiskunnassa. Aihe on noussut tarpeesta kohdata enemmistön etuoikeutettu asema hyvinvointivaltiossa ja samalla pohtia ihmisen luontaista kaipuuta vaaraan ja jännitykseen. Nykypäivänä ihmiset pitävät tiukasti kiinni älypuhelimistaan, jotka

tarjoavat jatkuvalla syötteellä tietoa ja viihdykettä. Näin kenenkään ei tarvitse kokea tylsyyttä. Ihmiset tuntuvat karttavan ja pelkäävän tylsyyttä kuin ruttoa, vaikka pysähtyneisyys ja tyhjyys voivat tarjota tilaa eksistentiaalisille kysymyksille, arvoille sekä pohjaa luovuudelle.

Galleria Uusi Kipinässä koettava näyttely on syntynyt yhteistyössä taiteilija Noora Lehtovuoren sekä näyttelyn arkkitehtuurista vastaavien Maija Joensuun ja Laura Sunin kanssa. Lahteen saapuva näyttely oli ensimmäisen kerran esillä Ruotsissa, Göteborgissa. Noora Lehtovuori oli helmikuussa 2018 Islannissa SIM-taideresidenssissä, missä suurin osa hänen töistään on syntynyt.

Näyttely koostuu kahdeksasta valokuvasta, kahdesta ready–made-veistoksesta sekä video– ja ääniteoksesta. Teokset on tehty yhteistyössä eri taiteilijoiden kanssa: Dooee Jeong (valokuvissa), Tobias M. Draeger (videolla), Minh Ngoc Nguyen (valokuvissa), Seunghee Park (valokuvissa). Valokuvissa mallien kasvot on peitetty. Näin taiteilija on halunnut painottaa kehollisuutta, joka tuntuu olevan välillä kadoksissa digitaalisella aikakaudella. Näyttely muuntuu tilan ja paikan mukaan.

Suomen näyttelykierros on alkanut Kouvolasta. Vuonna 2014 Kouvola valittiin Suomen tylsimmäksi kaupungiksi Helsingin Sanomien Tylsyys-äänestyksessä. Oli suuri kunnia aloittaa kierros sieltä ja nyt lopettaa se Lahteen, joka on tekijöiden syntymäkaupunki ja missä he ovat viettäneet nuoruutensa.

Lisää tietoa näyttelystä:
exhibitionlifeisdangerous2019.com
Instagram: @exhibition_life_is_dangerous

Noora Lehtovuori, Life is Dangerous 01, 2018, arkistokelpoinen pigmenttivedos, 60×90

Mari Lampinen – Science is the new religion

Tutkin kuvan kaksiulotteisen pinnan ja sen visuaalisen syvyysvaikutelman muodostusta ja anatomiaa. Rakennan ja rikon eri tasoja, luoden ristiriitoja niiden välille. Visuaaliset elementit luon valokuvaamistani still-life asetelmista, jotka muistuttavat jälkikäteen digitaalisesti muokatuilta valokuvilta, mutta eivät ole sitä. Etäännytän kuvattavan objektin alkuperästään ja esitän sen jonain muuna kuin mitä se lähtökohtaisesti on. Kuvaustavoillani tutkin valokuvan voimakasta dokumentaarista statusta, sekä miten paljon kuvan visuaaliseen arvoon vaikuttaa, jos se näyttää jälkikäsitellyltä (kuitenkaan olematta sitä).

Teoksillani pyrin esittämään ympäröivän maailman moninaisuuden ja aistiemme, olettamustemme ja ennakkoluulojemme rajoittuneisuuden. Olen pitkään ollut kiinnostunut eläin- ja kasvitieteestä sekä lokeroinnista. Se, miksi kasvit kiinnostavat minua ja minkä takia käytän niitä taiteessani juuri nyt, johtuu niitä koskevan tietoisuuden kasvusta. Kasvien tutkimus on alkanut hiljalleen ottaa merkittäviä harppauksia tieteellisellä saralla.

Lihansyönnin ympäristöhaitoista maapallolle on puhuttu pitkään ja nyt markkinoilla lisääntyykin lihaa korvaavia ja niitä muistuttavia kasvisvaihtoehtoja. Pohdin kasvien ja lihan visuaalisten elementtien yhtäläisyyksiä osoittaessani, herääkö jossain vaiheessa kasvissyönnin lisääntyessä keskustelua esim. kasvien kasvatusolosuhteiden luonnonmukaisuudesta ja eettisyydestä, jos käy ilmi, että ne ovatkin huomattavasti moninaisempia aistimaan ja ehkä jopa tuntemaan kuin olemme aiemmin tienneet.

30.10.-17.11.2019 Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen

Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia

Future Memoirs on neljän Lahden taideinstituutista valmistuneen kuvataiteilijan toinen yhteinen ryhmänäyttely. Ryhmän taiteilijat ovat Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen. Galleria Uuden Kipinän kaikkiin neljään huoneeseen levittäytyvä näyttely on taiteilijoiden yhteistyönä syntynyt kokonaisuus; näyttelyssä ei ole erillisiä töitä yksittäisiltä taiteilijoilta vaan kaikki teokset on tuotettu prosessinomaisesti ryhmänä työskennellen.

Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia -näyttely koostuu tilateoksista, jotka ovat välähdyksiä hetkistä ajassamme ja sen jälkeen, kuvitteellisia visuaalisia muistelmia tulevaisuudesta. Neljä taiteilijaa on tuonut näyttelyn teoksiin omat ajatuksensa, pelkonsa ja toiveensa koskien häilyvää tulevaisuutta ja inhimillisen kokemuksen rajallisuutta äärettömän ajan kulussa. Näistä aineksista punoutuu näyttelykokonaisuus, jonka teoksissa rajaton aika saa fyysisen hahmon ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet näyttäytyvät kuvina ja tiloina.

Jokainen huone on oma teoksensa ja kaikki neljä teosta tuovat taiteen ja tarinan keinoin näkyväksi näyttelyn taiteilijoiden mielikuvia ihmiskunnan lyhyestä kukoistuksen hetkestä sekä merkittävistä tapahtumakuluista tulevaisuudessa. Menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden rajat häilyvät, kun mahdolliset tulevaisuudenkuvat ottavat piirteensä historian tapahtumista ja nykyhetkeä katsellaan sieltä käsin, missä se on jo historiaa.

Kulman valtaava installaatio on eräänlainen mallinnos ajasta fyysisenä ja visuaalisena elementtinä. Tilassa etenevä juurimainen muoto on symbolinen aikajana, kuva ajasta kaiken läpi kiemurtelevana, loputtomiin jatkuvana elementtinä, jonka rosoisella pinnalla elävät niin hauraat tapahtumien rihmastot kuin sysimustat ajanjaksot.

Kennossa katsotaan nykyaikaa tulevaisuuden museokävijän silmin eläytyen siihen, miten nykyhetkestä ja omasta olemassaolosta tulee historiaa.  Aikamme arkiset esineet ja ilmiöt näyttäytyvät uudessa, humoristisessakin valossa, kun niitä tarkastellaan tulevaisuuden arkeologien ja historiantutkijoiden tulkintojen kautta.

Kymin teos on häivähdyksenomainen hahmotelma käänteentekevästä tapahtumasta ihmiskunnan tarinassa. Kuva on välähdys ja tyhjentävä hetki ajassa, määrittelemätön muisto menneestä tai aavistus tulevasta.

Kirnussa astutaan tulevaisuuden observatorioon tai arkistohuoneeseen, jonka kätköissä elää neljä erilaista tuleviaisuudennäkymää ja myyttiä. Arkistovideot ja pienet still-kuvaelmat piirtävät neljä erilaista tarinaa ja skenaariota mullistavista tapahtumakuluista määrittelemättömässä ajassa ja paikassa.

9.-27.10.2019 Kaarlo Stauffer, Saimi Suikkanen, Emmu Johansson, Rajat-kollektiivi

Kaarlo Stauffer lomamuistoja ~ ~

hyvä näyttelyvieras

oletko koskaan katsonut maalausta?

katsonut

katsonut

katsonut

katsonut

muistatko lapsuutesi vanhan merimiehen?
muistatko
miten joskus vähän kylmää
sitten lämmintä?

siella buffalo vaeltaa, missä *******

maalauksella ei ole valokuvan todistusvoimaa
näen kuvan
mutten kuvaajaa

mitä muuta näet?

maalauksen valokuvan mukaan
tämä kysymys on sinulle, K
taisit silloin selvitä siitä silkalla ammattitaidolla
mitä seuraavaksi?
skenekuvia ja katkenneita pastelliliituja?

maalaan mitä maalaan
lomamuistoja
vuorovettä
pahempaakin
maalauksia mäeltä
suudelman (repeämä)

sain yhdeksän ja puoli
koska uskalsin tuntea

useimmat näyttelyn teoksista perustuvat äitini ottamiin valokuviin
leijonan tassun aikaa halkova swing

meillä on myös sama syntymäpäivä
riittää!
kuollessaan freud jätti kysymyksen
se kysymys on sinulle, K

mitä mieltä?

en ole modernisti
mutta voin vilkaista ~

näyttelyä on tukenut taiteen edistämiskeskuksen uudenmaan taidetoimikunta

Kaarlo Stauffer, Holiday memories, 2019, öljy kankaalle, 150x85cm
kuva: Mathias-Foster

Saimi Suikkanen – Not a care in the world

Pohdin taiteessani esilläoloa, katseen politiikkaa, sekä tämän hetken naiskuvaa. Olen kiinnostunut siitä, miten kuvien kautta toistamme ja vahvistamme olemassa olevia käsityksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja elämästä ylipäätään. Erityisesti sosiaalisen median aikakaudella olemme altistuneita jatkuvalle kuvavirralle, joka yleensä jatkaa mainoksista ja populaarikulttuurista tuttua normittavaa kuvastoa. Teoksissani pureudun esilläoloon pohtien naiseuden esittämiseen liittyviä rajoja ja soveliaisuussääntöjä.

Näyttelyn Not a care in the world teoksissa olen kuvannut itseäni fiktiivisessä kotiani muistuttavassa ympäristössä sosiaalisen median kuvastoa mukaillen. Teoksia varten olen tarkastellut ikäisteni nuorten naisten tapoja kuvata itseään ja yrittänyt sopeutua kuvien esittämään elämäntyyliin ja estetiikkaan. Täydellisesti sommiteltujen Instagram-kuvien sijaan teokset kuvaavat usein arjen tylsyyttä ja tavanomaisuutta. Maalauksissa leikittelen myös kehoon ja naiseuteen liitetyillä oletuksilla –  on oltava seksikäs, vaikka juuri heränneenä aamukahvi kädessä.

Kuvaan itseäni ja ympäröivää maailmaa inhimillisesti. Jo vuosien ajan teoksissani ovat toistuneet arkisten aiheiden kuvaaminen erilaisten asetelmien ja tilannekuvien kautta. Arjen tylsyyden ja epäjärjestyksen kuvaaminen on ollut vastapainoa tämänhetkiselle täydellisyyttä ihannoivalle kulttuurille. Teoksissa kuvaan myös oman sukupolveni ahdistusta ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Näyttelyn nimi Not a care in the world viittaa  huolettomuuteen ja samalla yhteiskuntamme yksilökeskeiseen maailmankuvaan – vaikka mitä tapahtuisi ympärillä, teosten versio minusta vain poseeraa katsojalle.

Saimi Suikkanen (s.1994, Imatra) työskentelee pääosin maalaamalla öljyväreillä paperille. Suikkanen on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Tällä hetkellä hän asuu ja työskentelee Jyväskylässä.

Yhteystiedot:
saimi.suikkanen@gmail.com
www.saimisuikkanen.com
Instagram: saimisuik

Saimi Suikkanen, Self-portrait on the bed (why did I wake up), 2019, öljy paperille, 165 x 133 cm

Emmu Johansson – Akvaario

Näyttelyä on innoittanut taiteilija Hannah Wilken (s. 7.3.1940- k.28.1.1993) videoteos Hello Boys (1975).

Akvaario on suljettu tila, jossa pidetään useimmiten kaloja. Sen olemassaolo on vankila ja luonto samaan aikaan. Vaikka olisi olemassa hyvä akvaario, mikä on tai olisi pohjaton, kuuluu sen määritelmään rajallisuus. Akvaario on turvallinen paikka, sillä luonnon katastrofit eivät voi vahingoittaa akvaariossa tapahtuvaa elämää. Sen sijaan ihminen voi tappaa pelkällä välinpitämättömyydellä, kuten ruokkimattomuudella keinotekoiseen todellisuuteen järjestetyt lemmikkinsä.

Akvaario on unelma tai nostalgia ihmisen kehitysvaiheesta ennen tietoisuutta. Utopia akvaarioelämästä on lämmin vesi, hengittämisen tarpeettomuus ja rajattu, samalla ulkopuolisilta ärsykkeiltä suojattu tila. Maapallo on avaruudessa kuin lapsi kohdussa. Tai kuin pieni kala valtameressä, tuntemattomien petojen ja vaarojen armoilla.

Olen pohtinut maailman vesistöjä abstraktisti. Näyttelyn tekoprosessin perimmäinen tarkoitus on hyväksyä ihmisen sairaat teot vesistön tuhoutumisessa. Itsekin lukeudun syyllisten ryhmään. Mieli useimmiten kieltää shokeeraavat tapahtumat ja pyörittelee niitä alitajunnassa ja myöhemmin tietoisuudessa lausein ja teoin. Hiljalleen ihmiskunta on heräilemässä tilanteeseen. Samaan aikaan maalaan vettä symbolina ja todellisuutena, joka on rakennettu dystopian, nykyisyyden ja utopian tornien päälle.

Jätän hyvästit vedelle ja teen synninpäästön kankaalla. Maalausprosessi on tuonut levollisuuden tunnetta, vaikka aihe on reaalisesti synkkä. Vesi, meri on maallinen pienoisavaruus maan pinnan alapuolella. Sen on myös elämän ehto, vaikka sen voima pystyy tuhoamaan kaupunkeja.

Vedessä ääni vaimenee ja valo muuttuu hitaaksi. Mielikuva vedenalaisen elämän tarjoamasta rauhasta on nykykulttuurin vastakohta.

Emmu Johansson
Helsingissä 10.4.2019

Emmu Johansson, Akvaario, 2019, öljy kankaalle, 160×300 (160×100-osa)
kuva: Sanna Taikina

Rajat-kollektiivi – Rajat

Rajat, on kollektiivinen, yhteisöllinen ja osallistava installaatio. Installaation teemana ja nimenä kulkee Rajat. Mitä raja tarkoittavat yksilölle?
Miten ymmärrämme rajat ja miten me tulkitsemme ne? Millaiset rajat galleriaan ilmestyvät? 

Rajat-installaatio luodaan yhdessä ja osin näyttelyn aikana Galleria Kipinän Kirnu-tilaan. Olemme kesän aikana Rajat-kollektiivin kanssa työstäneet materiaalia Rajat-installaatioon. Päämääränämme on ollut yhdessä työskentely ja kokemusten jakaminen. Käytämme installaation rakennuspalikkoina eri tekniikoita. Luomme näyttelytilaan multimodaalisen ja moniaistisen kokonaisuuden, jossa pyrkimyksenä on saada kollektiivin osallistujien näkemykset esiin. Installaation mediana käytämme maalia, piirtämistä, kirjoitusta, rakentamista, videota ja ääntä. Pyrimme installaatiossa kohtaamaan näyttelyyn osallistujan ja annamme heille myös mahdollisuuden osallistua installaation rakentumiseen.

Rajat on ajankohtainen teema. Rajojen olemassaolo koskettaa kaikkia ihmisiä sosiaalisesta luokasta riippumatta. Rajat voivat olla psykologisia rakennelmia tai fyysisesti olemassa olevia tiloja. Rajoja ylitetään, niitä rikotaan ja niitä rakennetaan aina uusia. Mitä rajat tarkoittavat juuri sinulle? Rakentamalla käsityksen rajoista, rakennetaan näkemys yhteiskunnasta, jossa erilaiset kokemukset tulevat esiin. Kävelevän on ehkä vaikea ymmärtää tarvetta esteettömyyteen. Esteettömyys on yhteiskunnan tekemistä avoimeksi kaikille.

Filosofi Juha Varto käyttää termiä “rajattaa” transgression korvaajana. Se tarkoittaa pysymistä rajalla ja rajan eri puolilla horjumista. Rajan näkyväksi tuominen tuo näkyväksi kulttuuria. Rajan yli astuminen luo uuden rajan. Dialogi ja tilassa yhdessä oleminen mahdollistaa “rajattamisen” ja kulttuurin ymmärtämisen.

Rajat-kollektiivin muodostaa kuvataiteilija Jenni Carlen, Jenni on valmistunut kuva-artesaaniksi Kaarisillan Koulutuskeskus Salpauksesta. Remu Helminenen joka on itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Toni Kukkamo joka on myös itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Kuvataiteilija ja yhteisöntaiteilija Nelli Penna, jolla on kokemusta mm. kehitysvammaisten kanssa työskentelystä sekä yhteisöntaiteilijana työskentelystä mm. lastensuojelutyössä. Taidepedagogi ja kuvataiteilija Riina Näsi, joka on viime vuosina keskittynyt tasa-arvo työhön ja yhteisöllisten taidetyöpajojen kehittämiseen. Aleksanteri Kuosa muusikko/äänitaiteilija kehitysvammaisten ohjaaja.

Rajat-kollektiivi – Rajat
18.9.-6.10.2019 Pasi Vainionpää, Hanna Peräkylä, Henri Airo, Mari Hallapuro

Pasi Vainionpää – Ihmisen mieli

Näyttelyssä pyrin itseironian ja mustan huumorin keinoin kuvaamaan yksilön henkistä tilaa nyky-yhteiskunnassa. Minua kiinnostavat alitajunta ja psyykkiset ilmiöt, meidän erilaiset tapamme reagoida elämän myötä- ja vastoinkäymisiin, kun yritämme selviytyä ihmisenä olemisen haasteista tässä perin pirstaloituneessa ajassamme. Teokseni asettuvat usein psykologisen ja yhteiskunnallisen rajapinnalle. Esitystapa on tarinallinen ja vertauskuvallinen. Pyrin sisällön ja teknisen toteutuksen väliseen tasapainoon ja tulkinnalliseen monikerroksisuuteen. Keskiössä on ihminen psykologisena olentona, mutta koska kukaan ei elä tyhjiössä, saa taiteeni paikoin kantaaottavia sävyjä.
Teosteni teemoja ovat mm. kohtaaminen ja kohtaamattomuus, itsekeskeisyys, yksinäisyys, ihmisen kompleksisuus, muisti ja unohdus, kuoleman väistämättömyys, olemisen hauras mielekkyys. Sekä, kaikesta huolimatta, kaiken alla piilevä toiveikkuus.
Teokset ovat keraamisia veistoksia ja reliefejä sekä installaatioita. Teosten materiaalina on enimmäkseen samottipitoinen karkea savi, joskus ryyditettynä muilla materiaaleilla. Monien teosten tumma, hieman metallimainen pinta tulee itse kehittelemästäni lasitteesta.

Kiitokset näyttelyn tukemisesta: Taike / Satakunnan taidetoimikunta sekä Porin kaupunki.

Pasi Vainionpää, Memento mori, 2015, keramiikka, 32 x 44 x 38 cm

Hanna Peräkylä – Kuri

Hanna Peräkylän näyttely käsittelee yltäkylläisyyttä, keskeneräisyyttä ja kuria.

Teoskokonaisuus koostuu abstrakteista tekstiiliteoksista, joiden pohjana ovat uusiokäytetyt tekstiilit, pääosin vanhat vaatteet ja lakanat, paperi sekä pyörän sisäkumi. Materiaaleja on käsitelty maalaten, piirtäen, ommellen, kirjoen, sekä naulaten. Taiteilijaa kiinnostaa vuoropuhelu hauraan ja vahvan, niukan ja yltäkylläisen, vähäeleisen ja maksimaalisen välillä.

Näyttelyä ovat tukeneet Kymenlaakson Maakuntarahasto ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta TAIKE. Näyttelykokonaisuus jatkaa Peräkylän “A study for a (uni)form” -sarjaa.
_____________________________

Peräkylä (s.1984) on valmistunut Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2013 tekstiilitaiteen maisteriksi. Hänen teoksiaan on mm. Kouvolan taidemuseo Poikilon, Taidekeskus Salmelan ja Namibian Yliopiston kokoelmissa. Peräkylä on Kouvolan taiteilijaseura KOUTA:n, Ornamon ja TEXO:n jäsen.

Hanna Peräkylän teokset ovat käsitelleet kulutuksen, tallentamisen, muistamisen ja ihmisen materiaalisuhteen teemoja. Teoksille on ominaista erilaisten tekstiilien moninainen uusiokäyttö, vahva materiaalin tuntu ja veistoksellisuus. Tekstiileissä näkyvät käytön jättämät kulumat, kerroksellisen tekoprosessin jäljet, materiaaliin piiloutuneet merkitykset ja niihin tallentuneet tarinat tuovat teoksiin oman historiansa. Viime vuosina Peräkylä on pyrkinyt kohti yhä vähäisempää lisätyn maalin käyttöä, materiaalien hyväksymistä sellaisenaan.

Peräkylä työskentelee paraikaa Kymenlaakson Maakuntarahaston 1-vuotisella työskentelyapurahalla kotonaan Voikkaalla ja Taidekeskus Antareksessa, Sippolassa.

Yhteystiedot:
http://hannaperakyla.com
Facebook: Hanna Peräkylä art and craft
Instagram: hanna_perakyla
hannaelina.perakyla@gmail.com

Hanna Peräkylä, Absorded, 2019, pyörän sisäkumi, tekstiili keskeneräisellä kellopohjalla, halkaisija 18 cm, syvyys 4 cm

Henri Airo – Land of Significance

1800-luvulla Osmanien valtakunnan Palestiina oli lähes puuton. Muutamia vehreitä laaksoja lukuunottamatta alue oli autiomaata, suota ja aroa, jossa eläminen oli raskasta ja vaati suuria ponnistuksia. Tuon ajan valokuvissa Palestiina näyttäytyy tyypillisesti kuitenkin vehreänä ja hedelmällisenä, kuin Eedenin puutarha. 1800-luvun puolivälissä useat valokuvaajat matkustivat Palestiinaan kuvatakseen raamatullista pyhää maata ja he etsivät ne harvat paikat, jotka sellaisina voisi kuvata. Tämän maiseman he lähettivät aikanaan Eurooppaan postikorttien ja matkakirjojen muodossa. 1800-luvun loppupuolelta saapuneille juutalaisille oli usein järkytys, kuinka paljon maa todellisuudessa erosi heidän ennakkokäsityksistään. He alkoivatkin muokkaamaan maata vastaamaan omia mielikuviaan. Suot kuivatettiin, arot muokattiin viljelysmaaksi ja aavikolle istutettiin metsiä. Nykypäivän Israelissa on yli 240 miljoonaa puuta. 1800-luvun valokuvissa esiintynyt maisema on rakennettu todeksi. Valokuva on toteuttanut itsensä, kuin moderni ennustus.
“Land of Significance” on syntynyt viettämällä aikaa erilaisissa yhteisöissä Israelin ja Palestiinan alueilla keväällä ja kesällä 2019. Näyttelyn valokuvat on tallennettu filmille hyödyntäen ihmissilmälle näkymätöntä infrapunavaloa. Kuvat ovat eräänlaisia kangastuksia, näkymät eivät ole todellisia. Tämänkään näyttelyn valokuvat eivät kykene kertomaan totuutta paikasta. Sen sijaan ne kysyvät, miten ihminen antaa merkityksiä maalle ja mitä seurauksia tällä on? Miten kristityn pyhiinvaeltajan ja beduiinipaimenen erilaiset kokemukset samasta paikasta muuttavat sille annettuja merkityksiä? Antaako merkityksellisyys kenellekkään oikeutta toimia eriarvoisesti muita kohtaan?
Henri Airo (Synt. 1996) on suomalainen valokuvataiteilija, joka tarkastelee töissään yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rakenteita. Hän on loputtoman kiinnostunut tavoista, millä ihmiset sitovat itsensä yhteisöihin sekä paikkoihin. Airo pyrkii visualisoimaan näitä ilmiöitä, jotka ovat muuten näkymättömiä. Antamalla näille sosiaalisille kokonaisuuksille nähtävän muodon, hän haluaa luoda syvempää ymmärrystä ja haastaa ihmisiä olemaan valppaampia ympäristöään sekä mielipiteitään kohtaan. Airo opiskelee neljättä vuotta valokuvausta Lahden muotoiluinstituutissa. Hänen teoksiaan on ollut esille useissa ryhmänäyttelyissä Suomessa sekä ulkomailla, viimeisimpänä Puolassa osana Krakow Photomonth -festivaalia. Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely Galleria Uudessa Kipinässä on hänen toinen yksityisnäyttelynsä.

Henri Airo – Land of Significance

Mari Hallapuro – Metsittynyt

Olen tehnyt kuvia metsistä. Piirtäessäni niitä olen kuvitellut itseni metsään. Metsässä olen kuunnellut, kuinka viileä syksyinen tuulenpuuska on kulkenut puuston lomitse, narisuttanut jossain lähistöllä olevaa puun runkoa ja havisuttanut lehtiä puissa voimakkaasti. Kuvitelmassani olen katsonut, kuinka puut ovat notkistuneet tuulen voimasta huojumaan ja palautuneet taas pian hiljaisiksi. Metsä on tuoksunut kostealta, ja jossain alempana juurakossa, ehkä mättään pinnassa, on kuulunut rapsahduksia. Kuvitelmassani olen seurannut, kuinka varjot saapuvat hämärtyvään metsämaisemaan.
Teosteni maisemat ovat osittain havaintooni perustuvia ja osittain kuviteltuja. Ne ovat hitaita tutkielmia kallioista, kivistä ja niiden välissä olevista murtumista ja rakosista. Kuvissa on mainintoja maaston notkelmista, pinnan muodoista ja puista, oksista ja risukoista. Teokset ovat kuviteltujen ja olemattomien maisemien näkyväksi tulemisia.
Kuvaamissani paikoissa ei ole ketään. On vain valitsemani maisema, jota tutkin ja tuijotan. Ensin luonnostelen paperille ja sen jälkeen sommittelen kuvan taidegrafiikan painolaatalle. Taidegrafiikan myötä tekemiseen tulee työskentelyn hitaus ja välillisyys. Työstän painolaattaa yhä uudestaan ja uudestaan: piirrän, raaputan, pohjustan, syövytän, rouhin ja kiillotan.
Työskentelyprosessin aikana maisema ja metsäkuvaelmat synkkenevät entisestään ja alkavat tuntua tekijälleen sopivilta. Toisaalta pohdin: ehkä pienen valokohdan esiin kiillottaminen mezzotintolaatalla korostaa sitä, mikä nousee kuvan varjoista. Valon ja varjon leikki metsässä saa jatkua.
Työskentelen perinteisten taidegrafiikan tekniikoiden parissa: teen pääasiassa kuivaneulaa, mezzotintoa ja viivasyövytystä. Kun työskentelen taidegrafiikan parissa, työstän yhtä ja samaa laattaa pitkään ja välivedoksia ottaen. Näin teokseni ottavat usein muotonsa teossarjoina. Sarjallisen työskentelytavan myötä kuvamaailma muuttuu ja muuntautuu piilotajuntaisten ryöpsähdysten mukaan johdatellen niin katsojan kuin tekijänsäkin uusiin maisemiin.

Mari Hallapuro (s. 1985) asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelmasta vuonna 2012. Valmistumisensa jälkeen Hallapuro on järjestänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ottanut osaa ryhmänäyttelyihin. Viimeksi Hallapuron teoksia on ollut esillä XXIII Mäntän Kuvataideviikoilla (2018) ja Meidän tarinoitamme-ryhmänäyttelyssä Seinäjoen Taidehallissa (2018). Hallapuron teoksia on hankittu mm. Helsingin Taidemuseon, Valtion sekä Pohjanmaan museon taidekokoelmiin. Hän on Suomen taidegraafikoiden ja Helsingin taiteilijaseuran jäsen.

Näyttelyn järjestämistä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Mari Hallapuro, Pirunpelto II, viivasyövytys, mezzotinto, kuivaneula, 2019
28.8.-15.9.2019 Ulla Kudjoi, Kaisa Karhu, Minna Louhelainen, Joki_Pathirane

Ulla Kudjoi – See Saw Seen

Silmä on näköelin. Se tuottaa jatkuvasti ensisijaisia havaintoja ympäristöstä. Englannin kielen I see merkitsee myös ymmärtämistä. Näköaisti tuntuu aisteista vallitsevimmalta. Viime aikoina minun on tehnyt mieli katsoa asioita mahdollisimman tarkasti. Kyseessä on pyrkimys pysähtyä katsomaan ja keskittyä vain yhteen havaintoon kerrallaan. Samalla olen havahtunut muiden aistien olemassaoloon ja valppauteen.

Äitini sokeutuminen on vaikuttanut voimakkaasti taiteelliseen työskentelyyni. Tiedostan, että näkemisen vimma nousee sokeutumisen pelosta. Oikeastaan siis siitä, että silloin olisi pakko antautua täysin muiden aistien varaan. Tämän täytyy tarkoittaa, että koko kehollaan voi ikään kuin nähdä. Aistia, kokea, hahmottaa ja ennen kaikkea kommunikoida.

Näyttelyni materiaali jakautuu kolmeen osaan: videoteokseen, valokuviin ja punaiseen kankaaseen. Videoteoksessa tarkastelen silmää, havaintoa ja moniaistisuutta. Näyttelyn valokuvilla pyrin tarttumaan käsinkosketeltavaan ja konkreettiseen, toisaalta kurkottamaan epäkonkreettiseen. Kuvat voisivat esittää kysymyksen, mitä näemme, mutta ennen kaikkea, mitä silmän takana sijaitsee. Vapaus nähdä ja tulkita näkemäänsä? Tai jokin miellyttävän epälooginen aistihavaintojen, mielikuvien ja elämänkokemusten tuottama yhteensulautuma? Punainen kangas kuvastaa näköharhaa. Sokean henkilön kangastuksen omaista, huijaavaa näköhavaintoa.¹ Mutta samalla se joko peittää tai paljastaa, kuten verho tai esirippu, ja jakaa näyttelyn ajatuksen kahtia. Useimmat meistä näkevät, jotkut menettävät kykynsä nähdä. Ja toisaalta ei-näkevät voivat myös nähdä. Se ei vain tapahdu silmillä. Aisteilla on kyky kasaantua kehon havainnoiksi.

Ulla Kudjoi on valmistunut Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta 2018. Kudjoi työskentelee lähinnä valokuvan, videon ja tekstin parissa. Hän toimii myös valokuvauksen opettajana.

”Kudjoi’s work challenges the socially constructed hierarchies of the senses … by fosucing on the body as a holistic instrument for perception, it reaffirms that our experience of space cannot be reduced to visual perception only.”
–Bilge Hasdemir, Aalto-yliopiston näyttelykuraattori

www.ullakudjoi.com

Ulla Kudjoi, Cut Outs And Rituals , 2018, videostill

Kaisa Karhu – Landscape and Self -Adaptations / Mukaelmia maisemasta ja itsestä

Näyttely Landscape and Self -Adaptations muodostuu maisema- ja omakuvista, jotka rinnakkain esitettyinä rakentavat feminiinisen näytelmän luonnon, maiseman ja naisvartalon ympärille. Sarjan teoksia ovat innoittaneet 1500-1800-luvuilta peräisin olevat naistaiteilijoiden herkät, mutta voimakkaat omakuvat, sekä romantiikan ajan maisemamaalaukset. Jokainen maisemakuva koostuu yhdeksästä palasta, jotka yksittäisinä osina esittävät nähtyä maisemaa. Kolmeosaiset omakuvasarjat esittävät tapahtuman maisemassa.

Maisema
Hakeudun maiseman äärelle. Matkustaessani toivon aina näkeväni vuoren siintävän horisontissa, meren aavan ulapan, jylhää metsikköä tai värikästä kukkivaa kasvillisuutta. Maisema liikuttaa minussa syvällä sisälläni jotain perustavanlaatuista. Tunne ei ole kaipuuta tai haikeutta, vaan enemmänkin pakahduttavaa, rintaa puristavaa tunnetta. On vaikea hengittää. Maisema on eräänlainen paradoksi minulle, en ymmärrä sitä. Se jatkuu katseeni ulkopuolella aina johonkin suuntaan, enkä näe siitä kuin pienen osan kerrallaan. Kääntäessäni katsettani maisema muuttuu ja tilalle on tullut uusi maisema, joka koostuu uusista palasista ja osista, joita edellinen vilkaisuni ei saavuttanut. Samaan aikaan se on totta, olemassa siinä edessäni, kuitenkin minun saavuttamattomissa/tavoittamattomissa.

Omakuva
Naisvartalo, ele ja maisema. Muutun hetkellisesti osaksi näkymää, jonka olen valinnut katseellani. Asetun kameran eteen ja toteutan performatiivisen teon. Elein, jotka voivat olla hyvin pienimuotoisia tai suurempia havaittavia liikkeitä. Tuo kappale maisemaa on puhunut minulle, näyttänyt miten siinä olla, tulla osaksi sitä. Maisemassa minä ja vartaloni sulaudumme osaksi kokonaisuutta, silti olen irrallaan siitä, esittäen itseäni maisemassa. Vain maisemassa tapahtuu jotain: muutos, jonka vartaloni, katseeni, eleeni siihen piirtää. Ja minä siirrän sen valokuvaan. Maisema jatkaa hidasta muutostaan, poistun siitä jättäen jälkeeni pienen painalluksen, joka ajan saatossa katoaa. Minä muutun, maisema muuttuu, mutta yhteinen jälkemme jää valokuvaan.

Kaisa Karhu (s.1984) on helsinkiläinen valokuvataiteilija, jonka työskentely pohjautuu performatiivisen teon ja valokuvan yhdistämiseen. Teoksissaan hän pohtii henkilökohtaisten tapahtumien kautta naistaiteilijuutta, sekä nais-sukupuolen alisteista historiaa luonto aiheiden kuvaajana. Karhun edellinen yksityisnäyttely Tunteiden kasvio oli esillä Galleria Uudessa Kipinässä Lahdessa (2016) sekä Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella (2017). Karhu valmistui taiteen maisteriksi Aalto yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta keväällä 2017.

www.kaisakarhu.com

Kaisa Karhu, Japanese view, 2019, valokuva kankaalle, 200cm x 300cm

Minna Louhelainen – Sadeatlas

Taiteessani käsittelemäni aiheet ovat usein ihmisenkokoisia mutta universaaleja: erityisen kiinnostunut olen tietoisuudesta sekä minuuden ja muistojen muodostumisesta. Muistoihin perustuvat rekonstruktiot menneisyydestä ovat ailahtelevaisessa sirpaleisuudessaan aina vain approksimaatioita totuudesta – ne ovat tarinoita, joista ihminen hitaasti kutoo itseään. Toivon taiteeni kartoittavan näitä prosesseja katsojan mielessä omalla hiljaisella tavallaan.

Toteutan etenkin erilaisia pienikokoisia kollaasisarjoja, joita koostan sekä paperille että puulle. Merkittävä osa käyttämästäni kollaasiraaka-aineesta on peräisin vanhoista töistäni, esim. koevedoksista tai virheellisistä grafiikanlehdistä. Lisäksi käytän esimerkiksi kirpputoreilta löytämiäni vanhoja merikarttoja. Olen hullaantunut siitä, miten näitä kollaaseja sekä tehdessä että katsoessa kaaoksesta pelkistyy hitaasti esiin jotakin enemmän tai vähemmän koherenttia. Erilaista alkuperää olevien palasten yhtäkkisillä rajoilla väreilee; palojen välille muodostuu rinnastuksia, jännitteitä ja myötämielisyyksiä, joista valitsen ikuistettavaksi hedelmällisimmät, herkullisimmat ja puhuttelevimmat yhdistelmät.

Hyödynnän kollaasinomaista tekniikkaa myös näyttelyripustuksissani. Ripustan kehystämättömiä, usein standardimitoissa toteuttamiani teoksia vieri viereen, jolloin ne muodostavat yhdessä suuremman kuvapinta-alan ja keskustelevat toistensa kanssa intensiivisesti.

Sadeatlas-näyttelyn työt kartoittavat sitä sadetta, jota minun on viimeisen kahden vuoden aikana ollut tarve puristaa irti sydämestäni.

LYHYESTI MINUSTA

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1984, ja asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Savossa. Kuopiossa opiskelin lääketieteen kandidaatiksi; vaihdoin sittemmin alaa ja valmistuin Lahden Taideinstituutin viimeisen vuosikurssin mukana keväällä 2016. Tällä hetkellä asun ja työskentelen Lahden Nikkilässä. Pidän itseäni ensisijaisesti taidegraafikkona, vaikka hallitsen ja käytän myös muita tekniikoita. Minua inspiroivat mm. tietokonepelit, mineraalit ja merimatkat.

www.minnalouhelainen.net

Minna Louhelainen, Been Raining in Space since 1984 #5, 2018, sekatekniikkakollaasi, 21 x 18 cm

Joki_Pathirane – Kuja ammottaa, hirviö kiiluu

Tiirismaan koulurakennus Lahdessa Ursankatu 4:ssä purettiin kesällä 2019. Tätä ennen se ehti seistä vuosia suljettuna sisäilmaongelmien tähden. Ylen uutisessa ”Tiirismaan koulun purkulupa menossa päätöksentekoon” (9.11.2018) todetaan, että ”Tiirismaan vanha koulu pitäisi saada purettua, koska se on ollut pitkään alttiina kutsumattomille vieraille ja ilkivallalle.”

Asuimme Lahdessa vuonna 2018. Pyörimme asiattomasti Tiirismaan koulun liepeillä ja seurasimme keskustelua aiheesta. Kiinnostuimme siitä, kuinka hylätyssä rakennuksessa vierailevat ihmiset kyseenalaistamatta esitetään ja ilmeisesti koetaan ongelmana. Kiinnostuimme samoihin aikoihin hirviön käsitteestä, metaforasta, hahmosta sekä sanan käyttöyhteyksistä ja huomasimme näiden kahden kiinnostuksen kohteen resonoivan keskenään.

Hirviöt osoittavat ja rituaalisesti uusintavat järjestäytyneen yhteiskunnan, yksilöiden valvonnan ja yhteisön turvallisuudesta huolehtimisen välttämättömyyden. Hirviö toimii syntipukkina: sitä voidaan käyttää yhteisön ”puhdistamiseen” tai ”synninpäästöön”. Sanan ’syntipukki’ alkuperä on muun muassa Vanhan testamentin Mooseksen kolmannessa kirjassa kuvatussa käytännössä, jossa vuohipukki karkotettiin erämaahan yhteisön synnit mukanaan; valittu kansa pysyi pyhänä karkottamalla paristaan kaiken epäpyhän. Yhteiskunta puhdistuu luomalla hirviöitä ja rajaamalla ne ulkopuolelleen.

Hirviöitetyt, hirviömäisiksi toisiksi toiseutetut, ovat harvemmin keskiluokkaisia valkoihoisia. Toisinaan paikka ja konteksti tekevät hirviön. Naapurustolle ja konservatiiviselle turvallisuusajattelulle ”asiaton kuljeksija”, vieraaksi tunnistettu, on uhka omaisuudelle, lapsille ja naisille; koko yhteisön arvoille ja elämäntavalle. Vieras on pelon politiikan instrumentti, jolla vieraaksi tunnistettujen kehojen liikkumista rajoitetaan kuvitellun yhteisön kuviteltujen rajojen sisällä, oikeastaan siis kaikkialla.

Verna Joki (1988) viimeistelee opintojaan Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisteriohjelmassa. Henrik Pathirane (1987) tekee estetiikan alan väitöskirjaa Helsingin yliopistolla. Vernan viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet Hippolyte Studiossa huhtikuussa 2019 ja Galleria Rajatilassa Kesäkuussa 2019. Henrik on julkaissut runoilija, jonka näyttelykontekstiin tarkoittamia runoja on ollut esillä muun muassa Oksasenkatu 11:sta maaliskuussa 2019. Joki_Pathiranen aikaisemman yhteistyön tuloksena Henrikin runoja on ollut Vernan yksityisnäyttelyiden teksteinä. Työparin ensimmäinen yhteinen kirjamuotoinen teos tuli ulos kesäkuussa 2019 Humahduksen Selkänahka-erillisjulkaisusarjassa.

Joki_Pathirane, Kuja ammottaa, hirviö kiiluu, 2019, still kuva videoteoksesta
Haastattelu: Vastakohtia, pimeää valoa ja metsän peili

Galleria Uusi Kipinä

Näyttelyt 7.8.-25.8.2019

KULMA

Laura Vainikka – AMATÖÖRIN OBSERVATORIO

KENNO

Jaakko Kahilaniemi – All Those Hectares And Other Stories From Nature

KYMI & KIRNU

Jussi Pyky – The seven-petalled flower

Vastakohtia, pimeää valoa ja metsän peili. Galleria Uuden Kipinän elokuun seitsemäntenä avatut näyttelyt kutsuvat ihmettelemään ja katsomaan itseä metsän peilistä. Esillä on mm. painettua taidetta, valokuvaa sekä kahden tilan piirustusinstallaatio.

KULMASSA on nyt esillä kuvataiteilija ja taidegraafikko Laura Vainikan AMATÖÖRIN OBSERVATORIO –installaatio. Vainikan työskentely sijoittuu painetun taiteen alueelle. Onko painettu taide synonyymi taidegrafiikalle? ”Painettu taide –termi käsittää kyseistä aluetta laajemmin, eikä rajoitu esimerkiksi tietyltä laatalta vedostettuun editioon”, avaa Vainikka. Näyttelytilaan astuessa herää ihmetys ja kiinnostus – mitä täällä on? Hämärän huoneen verhot on vedetty alas, kolme mustaa jättimäistä teosta leijuu kuin itsestään ilmassa, seinille on nostettu pieniä esineitä ja jalustallaan seisovat vanhanaikaiset teatterikiikarit. Esineteokset houkuttelevat tarkastelemaan lähempää.

Amatöörin observatorio -teoskokonaisuus koostuu useasta osasta, joita ovat esimerkiksi lähes loppuun palanut pöytäkynttilä ja kirkkaiden levyjen välissä nokea. ”Kynttilä kuuluu vakiovarusteisiin työhuoneellani.”

Istumme mustien leijuvien teosten edustalle. Teos on nimeltään Mustaa paperilla. Valo on yksi näyttelyn teemoista, mutta pääasiassa huoneessa on mustaa. Teosta katsoessa pidempään alkaa se aueta, hahmottua. Taiteilija itse kuvailee teosta käänteisiksi valkokankaiksi. ”Usean vuoden ajan valo, näkeminen ja näköhavainto on ollut työskentelyni ydin.”

Miksi? ”Tekeminen on vuosien saatossa salakavalasti hakeutunut näiden aiheiden piiriin. Kuvan tekeminen on ollut aina tärkeää, ja sitten se kriisiytyi. Tuli tarve alkaa purkaa kuvaa. Siitä seurasi pohdintaa näköhavainnosta. Sekä kuvassa että näköhavainnossa valo on erittäin tärkeä elementti. Kuva ei synny ilman valoa, se voidaan rakentaa kuvaan eri tekniikoissa eri keinoin. Minua kiinnostaa myös materia ja kosketus, ja kun valo on immateriaalista, alkoi minua kiinnostaa voisiko valoa lähestyä jollakin tapaa materiaalisuuden kautta.” Tässä kohti kuvaan astuu näyttelyssä läsnä oleva nokimusta.

”Musta nappaa kaiken valon, eikä valkoisen tapaan heijastele sitä yhtään ympäristöön.” Vastakkaisella seinällä on lähes valkoinen teos – Fata morgana. Kankaalle painettu kuva-aihe on kangastuksen omainen, teoksen nimi viittaa horisonttikangastukseen.

”Kun esimerkiksi katsoo merenrannalla horisonttiin ja merellä on laiva, voi näkymä näyttää siltä kuin laiva ”kelluisi” horisontin yläpuolella, vaikkei se tosiasiassa tietenkään niin tee.” Teoksen synty on mielenkiintoinen: Vainikka kertoo, että ripotellessaan paperituhkaa laatalle, lähti tuhka liikkeelle muodostaen aaltomaista, kuun pintaa muistuttavaa kumpuilevaa muotoa. Se herätti ajatuksen horisonttimaisesta harhasta. ”Mielenkiintoista on se, kuinka fysikaalisesta ilmiöstä muodostuu taideteos.” Vainikka valotti paperituhkan muodostaman kuvion laatalle ja painoi sen harsomaiselle voilee -kankaalle.

Teokset keskustelevat keskenään ja on kerrassaan lumoavaa osallistua teoksen maailmaan ja antaa tilaa ihmettelylle ja oivallukselle. Lopuksi kysyin, mitä Vainikka toivoisi näyttelystä jäävän vieraalle matkaan.

”Toivon että täällä voi kokea ehkä jonkinlaista visuaalista hiljaisuutta. Minulle niukkuuden estetiikka on reagointia ulkomaailman runsaisiin visuaalisiin ärsykkeisiin. Visuaalinen hiljaisuus on reagointia ulkomaailman visuaaliseen ärsykkeeseen. Olen pyrkinyt luomaan tilan, jossa toivottavasti myös katsoja päätyy hitaan katsomisen äärelle.”

KENNOSSA on esillä Jaakko Kahilaniemen valokuvanäyttely All Those Hectares And Other Stories From Nature.

Istahdan katsomaan teoksia näyttelytilan ikkunalaudalle. Kehystettyjä valokuvia ja kultainen halko. Kuva-aiheet ovat tuttuja, suomalaista luontoa ja metsää – jokin jännä tvisti kuvissa kuitenkin on läsnä.

Näyttelyssä on esillä teoksia kahdesta sarjasta, 100 Hectares Of Understanding ja Nature Like Capital.

”Aloitin 100 Hectares of Understanding -sarjan parissa työskentelyn vuonna 2015.” ”Minulla on metsäläinen tausta, mutta itse halusin tehdä metsänhoidon sijaan taidetta. Muistan kun lapsena en halunnut istuttaa puita ja heittelin taimia. Työn kautta ymmärrän nyt metsää paremmin, voisi sanoa, että työskentelyni näiden sarjojen parissa on lähentänyt minun luontosuhdettani.”

Teoksia on esillä 12, ja jokaisella on tarina kerrottavanaan. Kaikki teokset avautuvat sekä henkilökohtaisella, että yleisellä tasolla. Syvennyn kuuntelemaan ja tekemään muistiinpanoja, Kahilaniemen kuvat alkavat aueta eri suuntiin.

”Nimet ovat minulle tärkeitä, ne myös toimivat katsojalle ikään kuin teosten avaimina.” Tästä esimerkkinä teos 100 Mistakes Made by Previous Generations. Teoksessa on mustavalkoinen avohakkuumaisema, jossa on punaisia ympyröitä. ”Jokaisen ympyrän takana on kanto.” Teos saa täysin uuden merkityksen, kun ensin jopa iloisen oloiset, ilmapallot mieleen tuovat ympyrät aukeavat nyt hakattujen puiden merkkeinä.

”Haluan tehdä teoksia, jotka ovat arvoituksia vaikkakin minulla on selkeä agenda niitä tehdessäni. Haluan oppia työskentelyni kautta jotain uutta ympäröivästä maailmasta.”

Nature Like Capital -sarjaa Kahilaniemi kuvailee luonnon universaalimpana tutkimuksena, jonka kantavana teemana on luonnon näkeminen pääomana ympäristön paikan sijaan. Sarjan teos Foreign Factor syntyi kesällä 2018.

”Kuljin metsäpalon sammutustöiden jälkeen tässä elokuvamaisessa tilassa. Kuva on sieltä. Liitin kuvaan ympyränmuotoisen peilin. Eivät metsäpalot suoraan ole ihmisen syytä, mutta ilmastonmuutoksen seurauksena sään ääri-ilmiöt tulevat yleistymään. Teosta katsoessaan voi nähdä itsensä tässä palaneessa metsässä. Se on osa duunin syy-seuraussuhdetta.”

Preserving Nature -teoksen sisältö tuo mieleen scifi -elokuvan. ”Siinä on ehkä naiivikin ajatus taimiston säilyttämisestä, ajatus on sama kuin miten vaikkapa munasoluja jäädytetään tulevaisuuden varalle.”

100 Hectares of Understanding on metsäsarja. Broken Heart Relationship teos kuvaa taiteilijan ristiriitaista suhdetta luontoon. Vaikkakin Fistful of Peace teoksen kohdalla Kahilaniemi sanoo tehneensä sovinnon metsän kanssa, on suhde silti haastava.

”Puiden istuttaminen tuntuu oikealta, kun taas avohakkuu tuhoaa niin tärkeitä hiilinieluja.” Toisaalta taas ristiriitaa aiheuttaa myös se, että metsästä voisi saada toimeentuloa.

KYMISSÄ JA KIRNUSSA on esillä kuvataiteilija Jussi Pykyn kahden tilan kattava piirustusinstallaatio The seven-petalled flower.

Esoteriaa, psykologiaa ja seitsenterälehtinen kukka – metsätähti. Kaksi huonetta piirustuksia, pääosin mustia hiilellä ja grafiitilla työstettyjä eläinhahmoja, luontoa sekä sotakuvia. Näyttelyteksti viittailee laajalti kirjallisuuteen.

”Piirtäminen on ennemmin sisäänpäin menemistä kuin kommentointia ulkopuolisesta maailmasta. Kuvat symboloivat ihmisen sisäistä maailmaa. Eläinhahmot ovat symboleita ihmisen eläimellisestä puolesta. Otetaan esimerkiksi teokset numero 13 ja 21 Tiedostumaton ja tietoisuus -teossarjasta. Pyky avaa kuvia: niissä on sama aihe, maassa olevat hahmot symboloivat tiedostamatonta, alitajuntaa eli vaistoja ja viettejä. Yläpuolella on lentävä hahmo, joka taas symboloi tietoista. Teokset kuvaavat vastakohtia, ei hyvää tai huonoa, vain eri puolia ihmisessä.

”Toivon, että näyttelystäni välittyy vilpittömyys ja myös sellainen merkityksellisyys mikä tällä myös itselleni on. Se riittää, jos edes yksikin ihminen saa tästä sellaisen kokemuksen”, Pyky pohtii, ja jatkaa: ”Vaikka värit ovat synkkiä, toivon että ilokin välittyy. Onhan tässä kaikki maailman aiheet.”

Tämän näyttelyn kokonaisuus on ollut työn alla puolisen vuotta.

”Näitä on ollut hauska tehdä. Jossain vaiheessa maalaaminen tuntui väkinäiseltä – välineen vaihto toi iloa tekemiseen. Piirtämisen kautta minulla on mahdollisuus ilmaista itseäni vapautuneemmin. Vaikka omia kuvia tuskin koskaan on mahdollista nähdä kuin ulkopuolisen silmin, aika auttaa. Esimerkiksi viiden vuoden takaisista töistä voi nähdä, että hei, nämähän ovat hyviä. Nyt piirtäessäni en analysoi liikaa mitä teen ja miltä kuvan pitäisi näyttää vaan annan sen muotoutua omilla ehdoillaan.”

Mistä ideat tulevat? ”Aiheet innostaa piirtämään. Aiheita voi tulla mistä vain, vaikkapa elokuvista tai kirjoista. Joissain teoksissa on viittauksia myös myytteihin.”

”Ihmettely on ollut läsnä lapsuudesta asti. Elämä on mysteeri, eikä maailmaakaan voi selittää täydellisesti. Kuvien avulla käsittelen näitä aiheita, piirtäminen on minulle työkalu olla maailmassa. Se tuo merkityksen olemiselle. Olen kiitollinen, että olen löytänyt kuvan tekemisen – en voi enää kuvitella itseäni tekemässä muuta.”

Pyky avaa kuvissa olevia jälkiä ja sitä, ettei pyri peittämään niitä, niin kuin ehkä maalatessa tulisi tehneeksi. Keskustelemme piirtämisestä ja jäljistä. ”Se on lohdullinen juttu”, Pyky pohtii, ”että jäljet jää. Välineen kautta kontrolli katoaa osittain.”

”Mitä enemmän kuvia on, sen rehellisemmin se näyttää mitä kuvan tekeminen on – tai elämä. Eihän se mitään ruusuilla tanssimista ole. Sillä tavalla näkyy kaikki nyanssit, vastakohdat.”

Taiteilijoiden näyttelytekstit löydät näyttelytiloista sekä verkosta www.galleriauusikipina.fi

Näyttelyihin on maksuton sisäänpääsy.

Lila Vainikka, yleisötyöntekijä, Kauno ry

7.8.-25.8.2019 Laura Vainikka, Jaakko Kahilaniemi, Jussi Pyky

Laura Vainikka – AMATÖÖRIN OBSERVATORIO

Voiko nokimustalla kuvata avaruuden äärettömyyttä?

Amatöörin observatorio – näyttely leikittelee huonon näkyvyyden, pimeän valon ja olemattoman optiikan teemoilla. Esillä on teoksia joissa käsitellään näkemisen kompleksisuutta sekä aineettoman ja aineellisuuden suhteita.

Näyttely muodostuu vedoksista ja esineteoksista, joissa yhdistyvät materiaaliset pohdinnat ja sattumanvaraiset harhailut kuvitelmissa ja kangastuksissa.

Laura Vainikka (s.1979) on pääkaupunkiseudulla asuva kuvataiteilija ja taidegraafikko. Hän käsittelee teoksissaan näköhavainnon ja valon teemoja. Vainikan työskentely sijoittuu painetun taiteen alueelle.

Vainikka on opiskellut mm. Lahden Taideinstituutissa sekä valmistunut Kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2013. Hänen teoksiaan on ollut esillä ympäri Suomen lukuisissa yksityis- sekä yhteisnäyttelyissä. Vainikka on ollut ehdolla Kjell Nupen Memorial grant – palkinnon saajaksi ja mukana kirjoittamassa teosta Siirtämisen ja välittymisen taide, ensimmäistä suomenkielistä julkaisua joka tarkastelee painetun taiteen filosofisia ja taideteoreettisia piirteitä. Vainikan teoksia on muun muassa Porin ja Jyväskylän taidemuseoiden, sekä Valtion taidekokoelmissa.

Laura Vainikka, Amatöörin observatorio, 2019

Jaakko Kahilaniemi – All Those Hectares And Other Stories From Nature

Jaakko Kahilaniemi (s.Toijalassa 1989) valmistui kuvataiteilija AMK:ksi Turun AMK:n Taideakatemiasta vuonna 2014 ja valokuvataiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta keväällä 2018 Helsingissä. Kahilaniemi voitti kansainvälisesti arvostetun nuorille valokuvataiteilijoille suunnatun ING Unseen Talent Award Jury-palkinnon vuonna 2018 ja Majaoja/Backlight’17–pääpalkinnon vuonna 2017.

Kahilaniemen töitä löytyy Suomen valtion, ING-pankin ja Villa Noaillesin taidekokoelmista, sekä useista yksityiskokoelmista ympäri maailmaa. Hänen töitään on julkaistu laajasti kansainvälisissä taidejulkaisuissa, kuten Eikon Magazine, Der Grief, Green Peace Magazine ja HANT Magazine. Kahilaniemen töitä on ollut lukuisissa yhteisnäyttelyissä ympäri maailmaa, kuten muun muassa Pariisissa, New Yorkissa, Lontoossa, Denverissä ja Wienissä.

Kahilaniemen työskentely pohjautuu kokeelliseen ja käsitteelliseen valokuvaukseen, joka on laajentunut veistosinstallaatioihin ja videotyöskentelyyn. Hän pyrkii jatkuvasti löytämään uusia tapoja visualisoida aiheita, jotka liittyvät ihmisen ja luonnon ristiriitaiseen, monimutkaiseen ja monitulkintaiseen suhteeseen. Kahilaniemen teoskokonaisuuksista 100 Hectares of Understanding käsittelee hänen perimäänsä metsäpalstaa ja Nature Like Capital-projekti puolestaan käsittelee laajasti sitä, miten ihmiset ajattelevat luonnon ja ympäristön olevan pääomaa.

Galleria Uuden Kipinän kutsunäyttelyssä yhdistyy Jaakon teoksia useista eri teoskokonaisuuksista. Näyttelyn pääteema onkin se, miten luontoa ja ympäristöä voi ajatella uudella ja erilaisella tavalla suhteessa totuttuihin tulkintatapoihin. Kokonaisuus koostuu valokuvateoksista ja veistosinstallaatiosta.

Jaakko Kahilaniemi, Preserving Nature, 2018

Jussi Pyky – The seven-petalled flower

Mieleeni on jäänyt lapsuudestani kuva valkea terälehtisestä kukasta, joka koristi erästä jogurttipurkkia. Muistan selvästi kun myöhemmin löysin ensimmäisen kerran samaisen kukan läheisestä metsiköstä, kukka oli metsätähti. Muutama vuosi sitten tämä muisto palasi yllättäen mieleeni. Hain internetistä kuvaa kyseisestä kukasta. Kukan ulkomuodossa oli jotain outoa. Luin metsätähden olevan yksi harvoista kukista, joka kasvattaa säännöllisesti seitsemän terälehteä.

Tänä keväänä olen lukenut muun muassa symboleita, myyttejä, uskontoja ja psykologiaa  käsittelevää kirjallisuutta. Havahduin kun vastaani tuli jälleen kuva seitsenterälehtisestä kukasta lukiessani Carl Gustav Jungin teosta Psychology and alchemy. Toisessa kirjassaan Alchemy: An Introduction to the Symbolism and Psychology Jung kirjoittaa, että alkemistinen seitsen terälehtinen kukka symboloidessaan seitsemää planeettaa ja seitsemää transformaation tasoa, viittaa psykologisesti ”evoluutioon ajassa”, hitaaseen prosessiin tulla tietoiseksi.

Näyttelyn piirustukset on tehty pääsääntöisesti tämän vuoden aikana ja niitä tulee olemaan esillä useita kymmeniä. Olen ripustanut teokset teemoittain ryhmiin niin kuin olen niitä työstänytkin. Piirtäminen ja paperille työskentely on ollut vapauttavaa verrattaessa hitaampaan ja työteliäämpään öljyvärimaalaamiseen. Kun piirroksia on paljon ilmentävät ne myös mielenkiintoisella tavalla muutosta, jota tapahtuu lyhyessäkin ajassa.

Mircea Eliade kirjoittaa kirjassaan Images and Symbols: Studies in Religious Symbolism, että Intialaiseen ajattelun mukaan ihmisen tila määritellään vastakohtien olemassa ololla ja vapautuminen ihmisyyden tilasta vastaa epätilaa tai ei-tilaa, jossa vastakohdat yhdistyvät. Näitä aiheita käsittelen itsekin piirustuksissani, joissa vastakohdat ovat useasti läsnä erilaisissa ilmenismuodoissaan. Maailma näyttäytyy meille vastakohtien avulla. Ne kertovat ihmisyydestä aikaan kahlittuna. Vastakohdat ovat piirustuksissani toisinaan konfliktissa ja toisinaan sovussa tai yhtymisen tilassa. Piirtäminen tekemisenä ja välineenä on minulle mahdollisuus irtautua tästä arki olemisen dualistisesta luonteesta. Piirtäminen muistuttaa joskus rukoilua tai meditaatiota, jossa parhaimmillaan voi päästä pysähtyneeseen tilaan tai kiinni hetkeen, jossa tietoisuus ajasta katoaa.

Jussi Pyky (s. Tyrnävällä 1985) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on valmistunut Lahden Taideinstituutista kuvataiteilijaksi vuonna 2009 ja kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2016. Hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomaila sekä ollut mukana monissa ryhmä- ja yhteisnäyttelyissä. Pyky on Lahden taiteilijaseuran jäsen ja kuuluu taiteilijaryhmä Hydraan.

Jussi Pyky, Womb, 2019, hiili, muste ja grafiitti paperille, 43 x 32 cm
17.7.-4.8.2019 Linda Inkeroinen, Kim Jotuni, Aino Kauranen, Kristiina Korjonen, Riina Pastinen – Ajassa

Linda Inkeroinen

Muutos. Kuinka ajan kuluminen konkretisoituu muutoksissa? Aiemmassa työskentelyssään Inkeroinen on keskittynyt ajan kulumisen huomiointiin negaatioiden kautta: epäonnistumisen taltiointiin esimerkiksi pilaantuneiden, homehtuneiden ja mädäntyneiden kotiruokien kuvaamisessa. Nyt esillä on raikkaampaa installointia kasvusta ja kehityksestä. Toivo ja usko parempaan tulevaisuuteen näkyy herkässä ja jopa minimalistisessa kokonaisuudessa. 

Kim Jotuni

Jotunin figuratiiviset puuveistokset käsittelevät ihmisyyttä, erityisesti tämän lihallista ja materiaalista olemassaoloa. Figuratiiviset veistokset valmistuvat käsityönä, moottorisahalla ja taltoilla, lopuksi hioen. Jotuni tavoittelee puun syvyyksistä ilmestyvää ihmistä, ihoa ja lihaa.

Abstraktit reliefit ovat tehty niin ikään puusta, mutta niiden valmistamisessa on käytetty 3d -mallinnusohjelmia. Reliefien muoto on jyrsitty esiin cnc-jyrsimellä.

Kim Jotuni, Man with a Blue Pants, 2018,
140x100x50cm, haapa

Aino Kauranen

Nopeasti ohimenevät hetket ja ajan ja arjen pysähtyneisyys ovat usein läsnä työskentelyssäni. Miten ajan käsitys muuttuu ja muovautuu kuvissa, usein hidastuen ja pysähtyen. Millaisia tunnesiteitä meillä on tiettyyn aikaan ja paikkaan ja kuinka paljon mietimme sitä tietoisesti. Ja miten koitamme säilyttää ja varastoida aikaa jopa pakkomielteisesti erilaisiin kuviin ja esineisiin.

Aino Kauranen, A cryptid, 2017,
155x100cm, akryyli kankaalle

Kristiina Korjonen

Kristiina Korjosen taiteellinen työskentely pitää sisällään abstrakteja akryylimaalauksia, joita hän toteuttaa toistamalla yksittäistä pientä elementtiä, kuten pistettä tai viivaa muodostaakseen kuvapinnan kankaalle. Teokset rakentuvat sitä mukaan kun maalauksen pohjaväri peittyy haluttuun elementtiin, kerran maalattuun pintaan enää koskematta. Tämä tuo työskentelyyn intensiivisyyttä ja tarkkuutta, sekä vaatii maalausprosessilta suunnitelmallisuutta.

Temaattisesti Korjosen työskentelyssä on kaksi lähtökohtaa, värien käyttö ja aika. Maalaukset ovat tutkimusta värien suhteista, siitä kuinka eri värit keskustelevat kankaalla rinnakkain ja kuinka valöörin muutokset tai pisteiden tiheys pohjaväriä vasten muuttavat värin syvyyttä ja sävyä.

Toisto maalauksen metodina on itsessään vahvasti kytkeytynyt aikaan, koska se on hidas tapa luoda kuvaa. Tämä hitaus ja työskentelyyn liittyvä tietynlainen tehottomuus kiehtoo Korjosta. Huolimatta siitä, että osan teoksista voisi toteuttaa digitaalisesti ja päästä visuaalisesti lähes samanlaisiin lopputuloksiin kuin käsin maalaten, Korjonen kuitenkin kokee aikaa vievän maalausprosessin olevan osa teosta siinä missä valittu värimaailma tai sommittelu.

Kristiina Korjonen, Spaces Between I, 2018, 120x140cm,
akryyli kankaalle
Teoskuva: Jose Jompero

Riina Pastinen 

Riina Pastinen on kiinnostunut havainnoimaan nykypäivän hektisen ja trendikkään somekulttuurin varjopuolta, erityisesti sen aikaansaamia status- ja ulkonäköpaineita, sekä niihin liittyviä kipupisteitä. Esillä olevien maalausten lähtökohtana hän on käyttänyt ottamiaan selfie-kuvia joita on sitten muokannut samoilla keinoin joita käytetään, jotta vartalosta ja kasvoista saataisiin aikaan mahdollisimman positiivinen illuusio, mutta lopputulos onkin vääristynyt ja harhaanjohtava. Miten vaikeaa on hyväksyä vanhenemisen väistämättömyys ajassa joka palvoo virheettömyyttä ja ikuista nuoruutta?

Riina Pastinen, Harha 2, 2018, 59,5 x 64 cm,
sekatekniikka, vesiliukoinen öljyväri, pastelliliitu
Näyttelytoimikunnan vieraileva tähti Heli Hokka

Galleria Uuden Kipinän näyttelyt valitsee näyttelytoimikunta, joka koostuu galleriatoiminnasta vastaavan Kauno ry:n jäsenyhdistysten taiteilijoista. Kauno ry:n jäsenyhdistyksiä ovat Lahden Taiteilijaseura, Lahden Taidegraafikot ja Lahden Valokuvataide ry.

Keväällä 2019 avasimme paikan yhdelle näiden yhdistysten ulkopuoliselle ihmiselle, ja valinta tapahtui arpomalla jäsenyys näyttelytoimikuntaan halukkaiden kesken. Ensimmäiseksi arvottu henkilö  ei päässytkään osallistumaan varsinaiseen valinta kokoukseen, joten toiseksi arvottu Heli Hokka tutustutettiin näyttelyiden valinnan maailmaan. 

Näyttelytoimikunnan kokous kesti valinta iltana pitkään, joten tapasimme Helin myöhemmin uudelleen ja mikä olisikaan ollut parempi paikka tälle keskustelulle, kuin itse galleria. Annoimme katseen vaeltaa kuvissa ja palasimme kevään 2020 näyttelyhakemuksiin. 

-Kerro vähän itsestäsi, kuka olet ?

-Olen ammatiltani vaatesuunnittelija ja olen tehnyt sen alan töitä seitsemän vuotta ja sen jälkeen kouluttautunut tekniseksi assistentiksi eli olen vaihtanu ihan kokonaan alaa ja nyt teen 3D-mallinnusta rakennesuunnittelussa. Olen välitön ja innostun helposti uusista asioista niinkuin tästäkin mahdollisuudesta päästä osaksi näyttelytoimikuntaa. 

-Oon ollut lahtelainen kymmenen vuotta, ja käynyt täällä Galleria Uudessa Kipinässä ehkä viitisen vuotta aktiivisemmin. Itsekin harrastan maalaamista ja ompelemista. Taide on lähellä sydäntä. 

-Miltä susta tuntui osallistua tähän?

-Heti kun huomasin teidän ilmoituksen, tiesin, että tää on ihan mun juttu, halusin ehdottomasti mukaan! Oli siistiä, että valinta osui kohdalleni. Ennakko-odotukset oli, että siellä on paljon hakemuksia ja ne on varmaan aika samanlaisia ja silleen huippuhienoja ja tasokkaita. Oli jännä huomata, että minkälainen kirjo se oli.  Hakemuksia oli tosi monenlaisia ja oli hauska päästä näkemään ja kuulemaan mitä näyttelyiden kulisseissa tapahtuu.

Keskustelu kääntyy hakemusten määrään ja siihen, miten kaikkia ei vain voi ottaa, vaikka Uudessa Kipinässä onkin neljä näyttelytilaa ja neljä näyttelyä aina yhdessä kolmen viikon pituisessa jaksossa. Heli kertoo, ettei näyttelyvalinnoissa tullut mitään yllätyksiä, vaikka yhdestä valitusta  hakemuksesta hän olikin itse ajatellut ettei hakija vielä olisi ollut valmis pitämään näyttelyä. 

Mietin, että ne työt mitä mä haluan tänne on sellaisia myyviä myös, hän avaa ajatuksiaan.

-Oliko sulla lähtökohtaisesti sellainen näkökulma, että nimenomaan pitäis ollakin myyvä?

-Ei ollut, mutta se tulee mun omasta taustasta, kun olen suunnitellut vaatteita ja kuoseja. Niiden pitää olla sellasia, jotka miellyttävät massaa. Jotenkin ajattelin tässä miettiä asiaa myös siltä kannalta.

-Mut toihan on just mielenkiintoista, kun kaikilla ketkä kuuluvat näyttelytoimikuntaan, on kuitenkin eri näkökulmat  katsoa näitä hakemuksia. Sitten tulee sellaisia oivalluksia, ettei oo tajunnut miettiä tuolta eri kantilta kuin joku toinen. Mä en ite taas ajattele ollenkaan, että mikä myy. On kiva kuulla erilaisia mielipiteitä.

-Ja yksi hakemus tulee heti mieleen, joka vetää varmasti paljon ihmisiä, teokset on hauskoja ja leikkisiä, Heli muistaa.

Näyttelytoimikunnan jäsenet saavat hakemukset muutama päivä ennen kokousta etukäteen pisteytettäväksi, joka helpottaa keskustelua ja nopeuttaa hakemusten läpikäyntiä kokouksessa. Myös Heli kävi tutustumassa hakemuksiin Galleria Uudessa Kipinässä ennen valintaa. Hän kertoo antaneensa selkeästi hyvät tai huonot pisteet ja luottaneensa intuitioonsa. 

-Pitää luottaa siihen ensimmäiseen ajatukseen mikä herää hakemuksesta, ettei lähe liikaa analysoimaan. Jos selkeää ajatusta kuvista ei syntynyt silmäilin cv:tä ja muodostin sen perusteella ajatuksen siitä mitä vois olla tulossa

-Kuinka paljon niiden cv:iden katsominen vaikutti?

-Aika vähän. Mä luin kyllä kaikki läpi, mutta annoin hakemuksissa olleiden kuvien luoda sen mielikuvan mitä on tulossa. Osa hakemuksien tekstiosioista oli vaikeaselkoisia joista ei päässyt jyvälle ollenkaan. 

Pohdimme millainen on hyvä näyttelyhakemusteksti, ja mikä on tekstin tarkoitus, jos haetaan näyttelyä teoksille. Heli toivoisi rennompaa otetta ja pituutta teksteihin. Kaikille ei kirjoittaminen ole kuitenkaan se ominaisin ilmaisumuoto, joten sitäkin on hankala arvioida. Hyviin teoskuviin kannattaisi kuitenkin aina panostaa. 

Kaiken kaikkiaan näyttelytoimikunnan jäsenenä toimiminen oli Helin mielestä kiinnostavaa ja kaivattua keskustelua taiteestakin hän pääsi käymään. Entä mitä voimme odottaa ensi kevään näyttelyistä? 

– Kaikki oli niin erilaisia loppupeleissä, hienoja teoksia odotan, varmasti tulee semmonen hyvä kattaus erilaisia. Siellä on varmasti jokaiselle jotain.

Rupatteluahan voisi jatkaa vaikka koko päivän, mutta jossakin vaiheessa seuraamme kuitenkin porkkanakakkua puodin puolelle, jota eräs jäsentaiteilija toi tullessaan keskustelumme aikana.Teksti Veera Inkeri, kuva Hilma Lyydia, kiitos Heli Hokka!

Vähemmän kuin vähemmistö -paneelikeskustelu 24.8.2018

Itseilmaisu ja päätösvalta omasta kehosta ja elämästä ovat asioita, jotka monelle ovat itsestäänselvyyksiä. Millaista on kuulua sateenkaarivähemmistöön, kun juridinen ja sosiaalinen asema ei ole sama kuin valtaväestöllä? Kuka saa olla homo tai transsukupuolinen? Ovatko kaikkien haaveet ja tarpeet samanlaisia? Miltä tuntuu kuulua useampaan vähemmistöön? Mitä on hyvä elämä?

Panelisteina

Kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Apila Pepita
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila
Jaana Holmström
Leena Ruuskanen
Seksuaalikasvattaja Raila Riikonen
Vuoden sateenkaarinuori Anne Olli

Vetäjänä Theatrum Olga – Suomen Diakoniaopiston Lahden kampuksen opiskelijateatterin draamapedagogi Lasse Kantola.

Ennen paneelia esitämme Suvi Westin dokumenttielokuvan Sparrooabbán(Minä ja pikkusiskoni). Elokuva alkaa klo 17 ja siinä on englanninkielinen tekstitys. Paneelikeskustelun aloitamme n. klo 18:30.

Tarjolla pientä purtavaa Ekokahvila MeaMannasta.

Tapahtumaan on vapaa pääsy, tervetuloa!
Tervetuloa myös tutustumaan Cismittääkö? Vähemmän kuin vähemmistö -näyttelyyn ennen paneelia.

Esteettömyys:
Galleriassa on muutama porras, joihin saa liuskat. Galleriassa ei ole esteetöntä WC:tä. Mikäli tarvitset muita järjestelyjä tai sinulla on kysyttävää gallerian tiloista, olethan yhteydessä sähköpostitse info@kauno.fi.

Etelä-Suomen Sanomat 10.1.2018


https://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2428783

Karin elämää elokuva ja keskustelu Suomen Näkymistä!

Lämpimästi tervetuloa katsomaan Karin elämää elokuvaa ja keskustelemaan Suomen Näkymistä!

Lauantai 16.12. 2017 klo 12.30- 14.30
Galleria Uusi Kipin
ä, Kymintie 1, Lahti

Keskustelijat:
Kari Himanen
(näyttelijä, ohjaaja) ja Anne Vanhala (näyttelijä),
Eili Ikonen
(kuvataiteilija, organisaatiotaiteilija phhyky)
Magdaleena Jakkila
(kuvataiteilija, yhteisöntaiteilija phhyky)
Teemu Mäki
(Taiteilija / ohjaaja / kirjailija / tutkija (Kuvataiteen tohtori, KuT)

Näkymiä –
Keskustelutilaisuuden aloittaa Karin elämää lyhyt elokuva kesto n 30 min.
Tilaisuudessa keskustellaan itsen
äisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, osallisuudesta, vähemmistöjen asemasta sekä taiteen merkityksestä yhdenvertaisuuden edistäjänä yhteiskunnassa. Karin elämää elokuvan ja näyttelyn Näkymiä Suomesta teosten pohjalta.

Facebook-tapahtuma https://www.facebook.com/events/169075643692463/
Tapahtuman järjestää Lahden Taiteilijaseura ry


Etelä_Suomen Sanomat 25.10.2017


http://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2409761

http://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2372654

Maalisuoralla näyttelyyn valitut taiteilijat:

Paul Gustafsson

Hannu Hirsivuori

Aku Isotalo

Anne Järvi

Katri Kempas

Hannu Leimu

Sami Leutola

Aleksi Martikainen

Arto Määttä

Mikael Neiberg

Paula Ollikainen

Jussi Pirttioja

Kristiina Sario

Pekka Suomäki

Sirkka Tapio

Tyko Elo

Kristiina Töyry

Taiteilijoille tullaan ilmoittamaan henkilökohtaisesti näyttelyyn valitut teokset.

 

Galleria kiinni loppiaisena 6.1.2017

hyvaa-joulua_2016jpg

itsenaisyys-aukiolo

ltg-joulumyyjaiset2016

uusi-lahti_netti

pyhainpaiva

juliste261016-1000

2016-10-05_uusi_lahti

haku_2017_syksy_face

ESS_kritiikki

2016-08-03_Uusi_Lahti_isompi

Olemme Juhannuksen vietossa 24.- 27.6.2016.

Normaalisti auki koko kesän ti-pe klo 12-18, la-su klo 12-16. 

UusiLahti_kuva

Uusi_Lahti_netti

Pääsiäisaukiolo

Uusi_Lahti_-_2016-03-12_print

pimeesti-taidetta

ESS_Lainaamo_2016-03-09_print ESS-2016-03-09_print

ESS 2016-02-20_print
Uusi_Lahti_-_2016-02-20_print

uusilahti_7_print

ess_27_1_Lappi

KipinäSuljettunaKylttiJoulu

LTG-joulumyyjaiset-2015-web