Arkisto

30.10.-17.11.2019 Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen

Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia

Future Memoirs on neljän Lahden taideinstituutista valmistuneen kuvataiteilijan toinen yhteinen ryhmänäyttely. Ryhmän taiteilijat ovat Anu Haapanen, Virva Kanerva, Anna Leppä ja Janika Salonen. Galleria Uuden Kipinän kaikkiin neljään huoneeseen levittäytyvä näyttely on taiteilijoiden yhteistyönä syntynyt kokonaisuus; näyttelyssä ei ole erillisiä töitä yksittäisiltä taiteilijoilta vaan kaikki teokset on tuotettu prosessinomaisesti ryhmänä työskennellen.

Future Memoirs – Tulevaisuuden muistelmia -näyttely koostuu tilateoksista, jotka ovat välähdyksiä hetkistä ajassamme ja sen jälkeen, kuvitteellisia visuaalisia muistelmia tulevaisuudesta. Neljä taiteilijaa on tuonut näyttelyn teoksiin omat ajatuksensa, pelkonsa ja toiveensa koskien häilyvää tulevaisuutta ja inhimillisen kokemuksen rajallisuutta äärettömän ajan kulussa. Näistä aineksista punoutuu näyttelykokonaisuus, jonka teoksissa rajaton aika saa fyysisen hahmon ja vaihtoehtoiset tulevaisuudet näyttäytyvät kuvina ja tiloina.

Jokainen huone on oma teoksensa ja kaikki neljä teosta tuovat taiteen ja tarinan keinoin näkyväksi näyttelyn taiteilijoiden mielikuvia ihmiskunnan lyhyestä kukoistuksen hetkestä sekä merkittävistä tapahtumakuluista tulevaisuudessa. Menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden rajat häilyvät, kun mahdolliset tulevaisuudenkuvat ottavat piirteensä historian tapahtumista ja nykyhetkeä katsellaan sieltä käsin, missä se on jo historiaa.

Kulman valtaava installaatio on eräänlainen mallinnos ajasta fyysisenä ja visuaalisena elementtinä. Tilassa etenevä juurimainen muoto on symbolinen aikajana, kuva ajasta kaiken läpi kiemurtelevana, loputtomiin jatkuvana elementtinä, jonka rosoisella pinnalla elävät niin hauraat tapahtumien rihmastot kuin sysimustat ajanjaksot.

Kennossa katsotaan nykyaikaa tulevaisuuden museokävijän silmin eläytyen siihen, miten nykyhetkestä ja omasta olemassaolosta tulee historiaa.  Aikamme arkiset esineet ja ilmiöt näyttäytyvät uudessa, humoristisessakin valossa, kun niitä tarkastellaan tulevaisuuden arkeologien ja historiantutkijoiden tulkintojen kautta.

Kymin teos on häivähdyksenomainen hahmotelma käänteentekevästä tapahtumasta ihmiskunnan tarinassa. Kuva on välähdys ja tyhjentävä hetki ajassa, määrittelemätön muisto menneestä tai aavistus tulevasta.

Kirnussa astutaan tulevaisuuden observatorioon tai arkistohuoneeseen, jonka kätköissä elää neljä erilaista tuleviaisuudennäkymää ja myyttiä. Arkistovideot ja pienet still-kuvaelmat piirtävät neljä erilaista tarinaa ja skenaariota mullistavista tapahtumakuluista määrittelemättömässä ajassa ja paikassa.

9.-27.10.2019 Kaarlo Stauffer, Saimi Suikkanen, Emmu Johansson, Rajat-kollektiivi

Kaarlo Stauffer lomamuistoja ~ ~

hyvä näyttelyvieras

oletko koskaan katsonut maalausta?

katsonut

katsonut

katsonut

katsonut

muistatko lapsuutesi vanhan merimiehen?
muistatko
miten joskus vähän kylmää
sitten lämmintä?

siella buffalo vaeltaa, missä *******

maalauksella ei ole valokuvan todistusvoimaa
näen kuvan
mutten kuvaajaa

mitä muuta näet?

maalauksen valokuvan mukaan
tämä kysymys on sinulle, K
taisit silloin selvitä siitä silkalla ammattitaidolla
mitä seuraavaksi?
skenekuvia ja katkenneita pastelliliituja?

maalaan mitä maalaan
lomamuistoja
vuorovettä
pahempaakin
maalauksia mäeltä
suudelman (repeämä)

sain yhdeksän ja puoli
koska uskalsin tuntea

useimmat näyttelyn teoksista perustuvat äitini ottamiin valokuviin
leijonan tassun aikaa halkova swing

meillä on myös sama syntymäpäivä
riittää!
kuollessaan freud jätti kysymyksen
se kysymys on sinulle, K

mitä mieltä?

en ole modernisti
mutta voin vilkaista ~

näyttelyä on tukenut taiteen edistämiskeskuksen uudenmaan taidetoimikunta

Kaarlo Stauffer, Holiday memories, 2019, öljy kankaalle, 150x85cm
kuva: Mathias-Foster

Saimi Suikkanen – Not a care in the world

Pohdin taiteessani esilläoloa, katseen politiikkaa, sekä tämän hetken naiskuvaa. Olen kiinnostunut siitä, miten kuvien kautta toistamme ja vahvistamme olemassa olevia käsityksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja elämästä ylipäätään. Erityisesti sosiaalisen median aikakaudella olemme altistuneita jatkuvalle kuvavirralle, joka yleensä jatkaa mainoksista ja populaarikulttuurista tuttua normittavaa kuvastoa. Teoksissani pureudun esilläoloon pohtien naiseuden esittämiseen liittyviä rajoja ja soveliaisuussääntöjä.

Näyttelyn Not a care in the world teoksissa olen kuvannut itseäni fiktiivisessä kotiani muistuttavassa ympäristössä sosiaalisen median kuvastoa mukaillen. Teoksia varten olen tarkastellut ikäisteni nuorten naisten tapoja kuvata itseään ja yrittänyt sopeutua kuvien esittämään elämäntyyliin ja estetiikkaan. Täydellisesti sommiteltujen Instagram-kuvien sijaan teokset kuvaavat usein arjen tylsyyttä ja tavanomaisuutta. Maalauksissa leikittelen myös kehoon ja naiseuteen liitetyillä oletuksilla –  on oltava seksikäs, vaikka juuri heränneenä aamukahvi kädessä.

Kuvaan itseäni ja ympäröivää maailmaa inhimillisesti. Jo vuosien ajan teoksissani ovat toistuneet arkisten aiheiden kuvaaminen erilaisten asetelmien ja tilannekuvien kautta. Arjen tylsyyden ja epäjärjestyksen kuvaaminen on ollut vastapainoa tämänhetkiselle täydellisyyttä ihannoivalle kulttuurille. Teoksissa kuvaan myös oman sukupolveni ahdistusta ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Näyttelyn nimi Not a care in the world viittaa  huolettomuuteen ja samalla yhteiskuntamme yksilökeskeiseen maailmankuvaan – vaikka mitä tapahtuisi ympärillä, teosten versio minusta vain poseeraa katsojalle.

Saimi Suikkanen (s.1994, Imatra) työskentelee pääosin maalaamalla öljyväreillä paperille. Suikkanen on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Tällä hetkellä hän asuu ja työskentelee Jyväskylässä.

Yhteystiedot:
saimi.suikkanen@gmail.com
www.saimisuikkanen.com
Instagram: saimisuik

Saimi Suikkanen, Self-portrait on the bed (why did I wake up), 2019, öljy paperille, 165 x 133 cm

Emmu Johansson – Akvaario

Näyttelyä on innoittanut taiteilija Hannah Wilken (s. 7.3.1940- k.28.1.1993) videoteos Hello Boys (1975).

Akvaario on suljettu tila, jossa pidetään useimmiten kaloja. Sen olemassaolo on vankila ja luonto samaan aikaan. Vaikka olisi olemassa hyvä akvaario, mikä on tai olisi pohjaton, kuuluu sen määritelmään rajallisuus. Akvaario on turvallinen paikka, sillä luonnon katastrofit eivät voi vahingoittaa akvaariossa tapahtuvaa elämää. Sen sijaan ihminen voi tappaa pelkällä välinpitämättömyydellä, kuten ruokkimattomuudella keinotekoiseen todellisuuteen järjestetyt lemmikkinsä.

Akvaario on unelma tai nostalgia ihmisen kehitysvaiheesta ennen tietoisuutta. Utopia akvaarioelämästä on lämmin vesi, hengittämisen tarpeettomuus ja rajattu, samalla ulkopuolisilta ärsykkeiltä suojattu tila. Maapallo on avaruudessa kuin lapsi kohdussa. Tai kuin pieni kala valtameressä, tuntemattomien petojen ja vaarojen armoilla.

Olen pohtinut maailman vesistöjä abstraktisti. Näyttelyn tekoprosessin perimmäinen tarkoitus on hyväksyä ihmisen sairaat teot vesistön tuhoutumisessa. Itsekin lukeudun syyllisten ryhmään. Mieli useimmiten kieltää shokeeraavat tapahtumat ja pyörittelee niitä alitajunnassa ja myöhemmin tietoisuudessa lausein ja teoin. Hiljalleen ihmiskunta on heräilemässä tilanteeseen. Samaan aikaan maalaan vettä symbolina ja todellisuutena, joka on rakennettu dystopian, nykyisyyden ja utopian tornien päälle.

Jätän hyvästit vedelle ja teen synninpäästön kankaalla. Maalausprosessi on tuonut levollisuuden tunnetta, vaikka aihe on reaalisesti synkkä. Vesi, meri on maallinen pienoisavaruus maan pinnan alapuolella. Sen on myös elämän ehto, vaikka sen voima pystyy tuhoamaan kaupunkeja.

Vedessä ääni vaimenee ja valo muuttuu hitaaksi. Mielikuva vedenalaisen elämän tarjoamasta rauhasta on nykykulttuurin vastakohta.

Emmu Johansson
Helsingissä 10.4.2019

Emmu Johansson, Akvaario, 2019, öljy kankaalle, 160×300 (160×100-osa)
kuva: Sanna Taikina

Rajat-kollektiivi – Rajat

Rajat, on kollektiivinen, yhteisöllinen ja osallistava installaatio. Installaation teemana ja nimenä kulkee Rajat. Mitä raja tarkoittavat yksilölle?
Miten ymmärrämme rajat ja miten me tulkitsemme ne? Millaiset rajat galleriaan ilmestyvät? 

Rajat-installaatio luodaan yhdessä ja osin näyttelyn aikana Galleria Kipinän Kirnu-tilaan. Olemme kesän aikana Rajat-kollektiivin kanssa työstäneet materiaalia Rajat-installaatioon. Päämääränämme on ollut yhdessä työskentely ja kokemusten jakaminen. Käytämme installaation rakennuspalikkoina eri tekniikoita. Luomme näyttelytilaan multimodaalisen ja moniaistisen kokonaisuuden, jossa pyrkimyksenä on saada kollektiivin osallistujien näkemykset esiin. Installaation mediana käytämme maalia, piirtämistä, kirjoitusta, rakentamista, videota ja ääntä. Pyrimme installaatiossa kohtaamaan näyttelyyn osallistujan ja annamme heille myös mahdollisuuden osallistua installaation rakentumiseen.

Rajat on ajankohtainen teema. Rajojen olemassaolo koskettaa kaikkia ihmisiä sosiaalisesta luokasta riippumatta. Rajat voivat olla psykologisia rakennelmia tai fyysisesti olemassa olevia tiloja. Rajoja ylitetään, niitä rikotaan ja niitä rakennetaan aina uusia. Mitä rajat tarkoittavat juuri sinulle? Rakentamalla käsityksen rajoista, rakennetaan näkemys yhteiskunnasta, jossa erilaiset kokemukset tulevat esiin. Kävelevän on ehkä vaikea ymmärtää tarvetta esteettömyyteen. Esteettömyys on yhteiskunnan tekemistä avoimeksi kaikille.

Filosofi Juha Varto käyttää termiä “rajattaa” transgression korvaajana. Se tarkoittaa pysymistä rajalla ja rajan eri puolilla horjumista. Rajan näkyväksi tuominen tuo näkyväksi kulttuuria. Rajan yli astuminen luo uuden rajan. Dialogi ja tilassa yhdessä oleminen mahdollistaa “rajattamisen” ja kulttuurin ymmärtämisen.

Rajat-kollektiivin muodostaa kuvataiteilija Jenni Carlen, Jenni on valmistunut kuva-artesaaniksi Kaarisillan Koulutuskeskus Salpauksesta. Remu Helminenen joka on itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Toni Kukkamo joka on myös itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Kuvataiteilija ja yhteisöntaiteilija Nelli Penna, jolla on kokemusta mm. kehitysvammaisten kanssa työskentelystä sekä yhteisöntaiteilijana työskentelystä mm. lastensuojelutyössä. Taidepedagogi ja kuvataiteilija Riina Näsi, joka on viime vuosina keskittynyt tasa-arvo työhön ja yhteisöllisten taidetyöpajojen kehittämiseen. Aleksanteri Kuosa muusikko/äänitaiteilija kehitysvammaisten ohjaaja.

Rajat-kollektiivi – Rajat
18.9.-6.10.2019 Pasi Vainionpää, Hanna Peräkylä, Henri Airo, Mari Hallapuro

Pasi Vainionpää – Ihmisen mieli

Näyttelyssä pyrin itseironian ja mustan huumorin keinoin kuvaamaan yksilön henkistä tilaa nyky-yhteiskunnassa. Minua kiinnostavat alitajunta ja psyykkiset ilmiöt, meidän erilaiset tapamme reagoida elämän myötä- ja vastoinkäymisiin, kun yritämme selviytyä ihmisenä olemisen haasteista tässä perin pirstaloituneessa ajassamme. Teokseni asettuvat usein psykologisen ja yhteiskunnallisen rajapinnalle. Esitystapa on tarinallinen ja vertauskuvallinen. Pyrin sisällön ja teknisen toteutuksen väliseen tasapainoon ja tulkinnalliseen monikerroksisuuteen. Keskiössä on ihminen psykologisena olentona, mutta koska kukaan ei elä tyhjiössä, saa taiteeni paikoin kantaaottavia sävyjä.
Teosteni teemoja ovat mm. kohtaaminen ja kohtaamattomuus, itsekeskeisyys, yksinäisyys, ihmisen kompleksisuus, muisti ja unohdus, kuoleman väistämättömyys, olemisen hauras mielekkyys. Sekä, kaikesta huolimatta, kaiken alla piilevä toiveikkuus.
Teokset ovat keraamisia veistoksia ja reliefejä sekä installaatioita. Teosten materiaalina on enimmäkseen samottipitoinen karkea savi, joskus ryyditettynä muilla materiaaleilla. Monien teosten tumma, hieman metallimainen pinta tulee itse kehittelemästäni lasitteesta.

Kiitokset näyttelyn tukemisesta: Taike / Satakunnan taidetoimikunta sekä Porin kaupunki.

Pasi Vainionpää, Memento mori, 2015, keramiikka, 32 x 44 x 38 cm

Hanna Peräkylä – Kuri

Hanna Peräkylän näyttely käsittelee yltäkylläisyyttä, keskeneräisyyttä ja kuria.

Teoskokonaisuus koostuu abstrakteista tekstiiliteoksista, joiden pohjana ovat uusiokäytetyt tekstiilit, pääosin vanhat vaatteet ja lakanat, paperi sekä pyörän sisäkumi. Materiaaleja on käsitelty maalaten, piirtäen, ommellen, kirjoen, sekä naulaten. Taiteilijaa kiinnostaa vuoropuhelu hauraan ja vahvan, niukan ja yltäkylläisen, vähäeleisen ja maksimaalisen välillä.

Näyttelyä ovat tukeneet Kymenlaakson Maakuntarahasto ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta TAIKE. Näyttelykokonaisuus jatkaa Peräkylän “A study for a (uni)form” -sarjaa.
_____________________________

Peräkylä (s.1984) on valmistunut Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2013 tekstiilitaiteen maisteriksi. Hänen teoksiaan on mm. Kouvolan taidemuseo Poikilon, Taidekeskus Salmelan ja Namibian Yliopiston kokoelmissa. Peräkylä on Kouvolan taiteilijaseura KOUTA:n, Ornamon ja TEXO:n jäsen.

Hanna Peräkylän teokset ovat käsitelleet kulutuksen, tallentamisen, muistamisen ja ihmisen materiaalisuhteen teemoja. Teoksille on ominaista erilaisten tekstiilien moninainen uusiokäyttö, vahva materiaalin tuntu ja veistoksellisuus. Tekstiileissä näkyvät käytön jättämät kulumat, kerroksellisen tekoprosessin jäljet, materiaaliin piiloutuneet merkitykset ja niihin tallentuneet tarinat tuovat teoksiin oman historiansa. Viime vuosina Peräkylä on pyrkinyt kohti yhä vähäisempää lisätyn maalin käyttöä, materiaalien hyväksymistä sellaisenaan.

Peräkylä työskentelee paraikaa Kymenlaakson Maakuntarahaston 1-vuotisella työskentelyapurahalla kotonaan Voikkaalla ja Taidekeskus Antareksessa, Sippolassa.

Yhteystiedot:
http://hannaperakyla.com
Facebook: Hanna Peräkylä art and craft
Instagram: hanna_perakyla
hannaelina.perakyla@gmail.com

Hanna Peräkylä, Absorded, 2019, pyörän sisäkumi, tekstiili keskeneräisellä kellopohjalla, halkaisija 18 cm, syvyys 4 cm

Henri Airo – Land of Significance

1800-luvulla Osmanien valtakunnan Palestiina oli lähes puuton. Muutamia vehreitä laaksoja lukuunottamatta alue oli autiomaata, suota ja aroa, jossa eläminen oli raskasta ja vaati suuria ponnistuksia. Tuon ajan valokuvissa Palestiina näyttäytyy tyypillisesti kuitenkin vehreänä ja hedelmällisenä, kuin Eedenin puutarha. 1800-luvun puolivälissä useat valokuvaajat matkustivat Palestiinaan kuvatakseen raamatullista pyhää maata ja he etsivät ne harvat paikat, jotka sellaisina voisi kuvata. Tämän maiseman he lähettivät aikanaan Eurooppaan postikorttien ja matkakirjojen muodossa. 1800-luvun loppupuolelta saapuneille juutalaisille oli usein järkytys, kuinka paljon maa todellisuudessa erosi heidän ennakkokäsityksistään. He alkoivatkin muokkaamaan maata vastaamaan omia mielikuviaan. Suot kuivatettiin, arot muokattiin viljelysmaaksi ja aavikolle istutettiin metsiä. Nykypäivän Israelissa on yli 240 miljoonaa puuta. 1800-luvun valokuvissa esiintynyt maisema on rakennettu todeksi. Valokuva on toteuttanut itsensä, kuin moderni ennustus.
“Land of Significance” on syntynyt viettämällä aikaa erilaisissa yhteisöissä Israelin ja Palestiinan alueilla keväällä ja kesällä 2019. Näyttelyn valokuvat on tallennettu filmille hyödyntäen ihmissilmälle näkymätöntä infrapunavaloa. Kuvat ovat eräänlaisia kangastuksia, näkymät eivät ole todellisia. Tämänkään näyttelyn valokuvat eivät kykene kertomaan totuutta paikasta. Sen sijaan ne kysyvät, miten ihminen antaa merkityksiä maalle ja mitä seurauksia tällä on? Miten kristityn pyhiinvaeltajan ja beduiinipaimenen erilaiset kokemukset samasta paikasta muuttavat sille annettuja merkityksiä? Antaako merkityksellisyys kenellekkään oikeutta toimia eriarvoisesti muita kohtaan?
Henri Airo (Synt. 1996) on suomalainen valokuvataiteilija, joka tarkastelee töissään yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rakenteita. Hän on loputtoman kiinnostunut tavoista, millä ihmiset sitovat itsensä yhteisöihin sekä paikkoihin. Airo pyrkii visualisoimaan näitä ilmiöitä, jotka ovat muuten näkymättömiä. Antamalla näille sosiaalisille kokonaisuuksille nähtävän muodon, hän haluaa luoda syvempää ymmärrystä ja haastaa ihmisiä olemaan valppaampia ympäristöään sekä mielipiteitään kohtaan. Airo opiskelee neljättä vuotta valokuvausta Lahden muotoiluinstituutissa. Hänen teoksiaan on ollut esille useissa ryhmänäyttelyissä Suomessa sekä ulkomailla, viimeisimpänä Puolassa osana Krakow Photomonth -festivaalia. Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely Galleria Uudessa Kipinässä on hänen toinen yksityisnäyttelynsä.

Henri Airo – Land of Significance

Mari Hallapuro – Metsittynyt

Olen tehnyt kuvia metsistä. Piirtäessäni niitä olen kuvitellut itseni metsään. Metsässä olen kuunnellut, kuinka viileä syksyinen tuulenpuuska on kulkenut puuston lomitse, narisuttanut jossain lähistöllä olevaa puun runkoa ja havisuttanut lehtiä puissa voimakkaasti. Kuvitelmassani olen katsonut, kuinka puut ovat notkistuneet tuulen voimasta huojumaan ja palautuneet taas pian hiljaisiksi. Metsä on tuoksunut kostealta, ja jossain alempana juurakossa, ehkä mättään pinnassa, on kuulunut rapsahduksia. Kuvitelmassani olen seurannut, kuinka varjot saapuvat hämärtyvään metsämaisemaan.
Teosteni maisemat ovat osittain havaintooni perustuvia ja osittain kuviteltuja. Ne ovat hitaita tutkielmia kallioista, kivistä ja niiden välissä olevista murtumista ja rakosista. Kuvissa on mainintoja maaston notkelmista, pinnan muodoista ja puista, oksista ja risukoista. Teokset ovat kuviteltujen ja olemattomien maisemien näkyväksi tulemisia.
Kuvaamissani paikoissa ei ole ketään. On vain valitsemani maisema, jota tutkin ja tuijotan. Ensin luonnostelen paperille ja sen jälkeen sommittelen kuvan taidegrafiikan painolaatalle. Taidegrafiikan myötä tekemiseen tulee työskentelyn hitaus ja välillisyys. Työstän painolaattaa yhä uudestaan ja uudestaan: piirrän, raaputan, pohjustan, syövytän, rouhin ja kiillotan.
Työskentelyprosessin aikana maisema ja metsäkuvaelmat synkkenevät entisestään ja alkavat tuntua tekijälleen sopivilta. Toisaalta pohdin: ehkä pienen valokohdan esiin kiillottaminen mezzotintolaatalla korostaa sitä, mikä nousee kuvan varjoista. Valon ja varjon leikki metsässä saa jatkua.
Työskentelen perinteisten taidegrafiikan tekniikoiden parissa: teen pääasiassa kuivaneulaa, mezzotintoa ja viivasyövytystä. Kun työskentelen taidegrafiikan parissa, työstän yhtä ja samaa laattaa pitkään ja välivedoksia ottaen. Näin teokseni ottavat usein muotonsa teossarjoina. Sarjallisen työskentelytavan myötä kuvamaailma muuttuu ja muuntautuu piilotajuntaisten ryöpsähdysten mukaan johdatellen niin katsojan kuin tekijänsäkin uusiin maisemiin.

Mari Hallapuro (s. 1985) asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelmasta vuonna 2012. Valmistumisensa jälkeen Hallapuro on järjestänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ottanut osaa ryhmänäyttelyihin. Viimeksi Hallapuron teoksia on ollut esillä XXIII Mäntän Kuvataideviikoilla (2018) ja Meidän tarinoitamme-ryhmänäyttelyssä Seinäjoen Taidehallissa (2018). Hallapuron teoksia on hankittu mm. Helsingin Taidemuseon, Valtion sekä Pohjanmaan museon taidekokoelmiin. Hän on Suomen taidegraafikoiden ja Helsingin taiteilijaseuran jäsen.

Näyttelyn järjestämistä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Mari Hallapuro, Pirunpelto II, viivasyövytys, mezzotinto, kuivaneula, 2019
28.8.-15.9.2019 Ulla Kudjoi, Kaisa Karhu, Minna Louhelainen, Joki_Pathirane

Ulla Kudjoi – See Saw Seen

Silmä on näköelin. Se tuottaa jatkuvasti ensisijaisia havaintoja ympäristöstä. Englannin kielen I see merkitsee myös ymmärtämistä. Näköaisti tuntuu aisteista vallitsevimmalta. Viime aikoina minun on tehnyt mieli katsoa asioita mahdollisimman tarkasti. Kyseessä on pyrkimys pysähtyä katsomaan ja keskittyä vain yhteen havaintoon kerrallaan. Samalla olen havahtunut muiden aistien olemassaoloon ja valppauteen.

Äitini sokeutuminen on vaikuttanut voimakkaasti taiteelliseen työskentelyyni. Tiedostan, että näkemisen vimma nousee sokeutumisen pelosta. Oikeastaan siis siitä, että silloin olisi pakko antautua täysin muiden aistien varaan. Tämän täytyy tarkoittaa, että koko kehollaan voi ikään kuin nähdä. Aistia, kokea, hahmottaa ja ennen kaikkea kommunikoida.

Näyttelyni materiaali jakautuu kolmeen osaan: videoteokseen, valokuviin ja punaiseen kankaaseen. Videoteoksessa tarkastelen silmää, havaintoa ja moniaistisuutta. Näyttelyn valokuvilla pyrin tarttumaan käsinkosketeltavaan ja konkreettiseen, toisaalta kurkottamaan epäkonkreettiseen. Kuvat voisivat esittää kysymyksen, mitä näemme, mutta ennen kaikkea, mitä silmän takana sijaitsee. Vapaus nähdä ja tulkita näkemäänsä? Tai jokin miellyttävän epälooginen aistihavaintojen, mielikuvien ja elämänkokemusten tuottama yhteensulautuma? Punainen kangas kuvastaa näköharhaa. Sokean henkilön kangastuksen omaista, huijaavaa näköhavaintoa.¹ Mutta samalla se joko peittää tai paljastaa, kuten verho tai esirippu, ja jakaa näyttelyn ajatuksen kahtia. Useimmat meistä näkevät, jotkut menettävät kykynsä nähdä. Ja toisaalta ei-näkevät voivat myös nähdä. Se ei vain tapahdu silmillä. Aisteilla on kyky kasaantua kehon havainnoiksi.

Ulla Kudjoi on valmistunut Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta 2018. Kudjoi työskentelee lähinnä valokuvan, videon ja tekstin parissa. Hän toimii myös valokuvauksen opettajana.

”Kudjoi’s work challenges the socially constructed hierarchies of the senses … by fosucing on the body as a holistic instrument for perception, it reaffirms that our experience of space cannot be reduced to visual perception only.”
–Bilge Hasdemir, Aalto-yliopiston näyttelykuraattori

www.ullakudjoi.com

Ulla Kudjoi, Cut Outs And Rituals , 2018, videostill

Kaisa Karhu – Landscape and Self -Adaptations / Mukaelmia maisemasta ja itsestä

Näyttely Landscape and Self -Adaptations muodostuu maisema- ja omakuvista, jotka rinnakkain esitettyinä rakentavat feminiinisen näytelmän luonnon, maiseman ja naisvartalon ympärille. Sarjan teoksia ovat innoittaneet 1500-1800-luvuilta peräisin olevat naistaiteilijoiden herkät, mutta voimakkaat omakuvat, sekä romantiikan ajan maisemamaalaukset. Jokainen maisemakuva koostuu yhdeksästä palasta, jotka yksittäisinä osina esittävät nähtyä maisemaa. Kolmeosaiset omakuvasarjat esittävät tapahtuman maisemassa.

Maisema
Hakeudun maiseman äärelle. Matkustaessani toivon aina näkeväni vuoren siintävän horisontissa, meren aavan ulapan, jylhää metsikköä tai värikästä kukkivaa kasvillisuutta. Maisema liikuttaa minussa syvällä sisälläni jotain perustavanlaatuista. Tunne ei ole kaipuuta tai haikeutta, vaan enemmänkin pakahduttavaa, rintaa puristavaa tunnetta. On vaikea hengittää. Maisema on eräänlainen paradoksi minulle, en ymmärrä sitä. Se jatkuu katseeni ulkopuolella aina johonkin suuntaan, enkä näe siitä kuin pienen osan kerrallaan. Kääntäessäni katsettani maisema muuttuu ja tilalle on tullut uusi maisema, joka koostuu uusista palasista ja osista, joita edellinen vilkaisuni ei saavuttanut. Samaan aikaan se on totta, olemassa siinä edessäni, kuitenkin minun saavuttamattomissa/tavoittamattomissa.

Omakuva
Naisvartalo, ele ja maisema. Muutun hetkellisesti osaksi näkymää, jonka olen valinnut katseellani. Asetun kameran eteen ja toteutan performatiivisen teon. Elein, jotka voivat olla hyvin pienimuotoisia tai suurempia havaittavia liikkeitä. Tuo kappale maisemaa on puhunut minulle, näyttänyt miten siinä olla, tulla osaksi sitä. Maisemassa minä ja vartaloni sulaudumme osaksi kokonaisuutta, silti olen irrallaan siitä, esittäen itseäni maisemassa. Vain maisemassa tapahtuu jotain: muutos, jonka vartaloni, katseeni, eleeni siihen piirtää. Ja minä siirrän sen valokuvaan. Maisema jatkaa hidasta muutostaan, poistun siitä jättäen jälkeeni pienen painalluksen, joka ajan saatossa katoaa. Minä muutun, maisema muuttuu, mutta yhteinen jälkemme jää valokuvaan.

Kaisa Karhu (s.1984) on helsinkiläinen valokuvataiteilija, jonka työskentely pohjautuu performatiivisen teon ja valokuvan yhdistämiseen. Teoksissaan hän pohtii henkilökohtaisten tapahtumien kautta naistaiteilijuutta, sekä nais-sukupuolen alisteista historiaa luonto aiheiden kuvaajana. Karhun edellinen yksityisnäyttely Tunteiden kasvio oli esillä Galleria Uudessa Kipinässä Lahdessa (2016) sekä Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella (2017). Karhu valmistui taiteen maisteriksi Aalto yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta keväällä 2017.

www.kaisakarhu.com

Kaisa Karhu, Japanese view, 2019, valokuva kankaalle, 200cm x 300cm

Minna Louhelainen – Sadeatlas

Taiteessani käsittelemäni aiheet ovat usein ihmisenkokoisia mutta universaaleja: erityisen kiinnostunut olen tietoisuudesta sekä minuuden ja muistojen muodostumisesta. Muistoihin perustuvat rekonstruktiot menneisyydestä ovat ailahtelevaisessa sirpaleisuudessaan aina vain approksimaatioita totuudesta – ne ovat tarinoita, joista ihminen hitaasti kutoo itseään. Toivon taiteeni kartoittavan näitä prosesseja katsojan mielessä omalla hiljaisella tavallaan.

Toteutan etenkin erilaisia pienikokoisia kollaasisarjoja, joita koostan sekä paperille että puulle. Merkittävä osa käyttämästäni kollaasiraaka-aineesta on peräisin vanhoista töistäni, esim. koevedoksista tai virheellisistä grafiikanlehdistä. Lisäksi käytän esimerkiksi kirpputoreilta löytämiäni vanhoja merikarttoja. Olen hullaantunut siitä, miten näitä kollaaseja sekä tehdessä että katsoessa kaaoksesta pelkistyy hitaasti esiin jotakin enemmän tai vähemmän koherenttia. Erilaista alkuperää olevien palasten yhtäkkisillä rajoilla väreilee; palojen välille muodostuu rinnastuksia, jännitteitä ja myötämielisyyksiä, joista valitsen ikuistettavaksi hedelmällisimmät, herkullisimmat ja puhuttelevimmat yhdistelmät.

Hyödynnän kollaasinomaista tekniikkaa myös näyttelyripustuksissani. Ripustan kehystämättömiä, usein standardimitoissa toteuttamiani teoksia vieri viereen, jolloin ne muodostavat yhdessä suuremman kuvapinta-alan ja keskustelevat toistensa kanssa intensiivisesti.

Sadeatlas-näyttelyn työt kartoittavat sitä sadetta, jota minun on viimeisen kahden vuoden aikana ollut tarve puristaa irti sydämestäni.

LYHYESTI MINUSTA

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1984, ja asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Savossa. Kuopiossa opiskelin lääketieteen kandidaatiksi; vaihdoin sittemmin alaa ja valmistuin Lahden Taideinstituutin viimeisen vuosikurssin mukana keväällä 2016. Tällä hetkellä asun ja työskentelen Lahden Nikkilässä. Pidän itseäni ensisijaisesti taidegraafikkona, vaikka hallitsen ja käytän myös muita tekniikoita. Minua inspiroivat mm. tietokonepelit, mineraalit ja merimatkat.

www.minnalouhelainen.net

Minna Louhelainen, Been Raining in Space since 1984 #5, 2018, sekatekniikkakollaasi, 21 x 18 cm

Joki_Pathirane – Kuja ammottaa, hirviö kiiluu

Tiirismaan koulurakennus Lahdessa Ursankatu 4:ssä purettiin kesällä 2019. Tätä ennen se ehti seistä vuosia suljettuna sisäilmaongelmien tähden. Ylen uutisessa ”Tiirismaan koulun purkulupa menossa päätöksentekoon” (9.11.2018) todetaan, että ”Tiirismaan vanha koulu pitäisi saada purettua, koska se on ollut pitkään alttiina kutsumattomille vieraille ja ilkivallalle.”

Asuimme Lahdessa vuonna 2018. Pyörimme asiattomasti Tiirismaan koulun liepeillä ja seurasimme keskustelua aiheesta. Kiinnostuimme siitä, kuinka hylätyssä rakennuksessa vierailevat ihmiset kyseenalaistamatta esitetään ja ilmeisesti koetaan ongelmana. Kiinnostuimme samoihin aikoihin hirviön käsitteestä, metaforasta, hahmosta sekä sanan käyttöyhteyksistä ja huomasimme näiden kahden kiinnostuksen kohteen resonoivan keskenään.

Hirviöt osoittavat ja rituaalisesti uusintavat järjestäytyneen yhteiskunnan, yksilöiden valvonnan ja yhteisön turvallisuudesta huolehtimisen välttämättömyyden. Hirviö toimii syntipukkina: sitä voidaan käyttää yhteisön ”puhdistamiseen” tai ”synninpäästöön”. Sanan ’syntipukki’ alkuperä on muun muassa Vanhan testamentin Mooseksen kolmannessa kirjassa kuvatussa käytännössä, jossa vuohipukki karkotettiin erämaahan yhteisön synnit mukanaan; valittu kansa pysyi pyhänä karkottamalla paristaan kaiken epäpyhän. Yhteiskunta puhdistuu luomalla hirviöitä ja rajaamalla ne ulkopuolelleen.

Hirviöitetyt, hirviömäisiksi toisiksi toiseutetut, ovat harvemmin keskiluokkaisia valkoihoisia. Toisinaan paikka ja konteksti tekevät hirviön. Naapurustolle ja konservatiiviselle turvallisuusajattelulle ”asiaton kuljeksija”, vieraaksi tunnistettu, on uhka omaisuudelle, lapsille ja naisille; koko yhteisön arvoille ja elämäntavalle. Vieras on pelon politiikan instrumentti, jolla vieraaksi tunnistettujen kehojen liikkumista rajoitetaan kuvitellun yhteisön kuviteltujen rajojen sisällä, oikeastaan siis kaikkialla.

Verna Joki (1988) viimeistelee opintojaan Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisteriohjelmassa. Henrik Pathirane (1987) tekee estetiikan alan väitöskirjaa Helsingin yliopistolla. Vernan viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet Hippolyte Studiossa huhtikuussa 2019 ja Galleria Rajatilassa Kesäkuussa 2019. Henrik on julkaissut runoilija, jonka näyttelykontekstiin tarkoittamia runoja on ollut esillä muun muassa Oksasenkatu 11:sta maaliskuussa 2019. Joki_Pathiranen aikaisemman yhteistyön tuloksena Henrikin runoja on ollut Vernan yksityisnäyttelyiden teksteinä. Työparin ensimmäinen yhteinen kirjamuotoinen teos tuli ulos kesäkuussa 2019 Humahduksen Selkänahka-erillisjulkaisusarjassa.

Joki_Pathirane, Kuja ammottaa, hirviö kiiluu, 2019, still kuva videoteoksesta
Haastattelu: Vastakohtia, pimeää valoa ja metsän peili

Galleria Uusi Kipinä

Näyttelyt 7.8.-25.8.2019

KULMA

Laura Vainikka – AMATÖÖRIN OBSERVATORIO

KENNO

Jaakko Kahilaniemi – All Those Hectares And Other Stories From Nature

KYMI & KIRNU

Jussi Pyky – The seven-petalled flower

Vastakohtia, pimeää valoa ja metsän peili. Galleria Uuden Kipinän elokuun seitsemäntenä avatut näyttelyt kutsuvat ihmettelemään ja katsomaan itseä metsän peilistä. Esillä on mm. painettua taidetta, valokuvaa sekä kahden tilan piirustusinstallaatio.

KULMASSA on nyt esillä kuvataiteilija ja taidegraafikko Laura Vainikan AMATÖÖRIN OBSERVATORIO –installaatio. Vainikan työskentely sijoittuu painetun taiteen alueelle. Onko painettu taide synonyymi taidegrafiikalle? ”Painettu taide –termi käsittää kyseistä aluetta laajemmin, eikä rajoitu esimerkiksi tietyltä laatalta vedostettuun editioon”, avaa Vainikka. Näyttelytilaan astuessa herää ihmetys ja kiinnostus – mitä täällä on? Hämärän huoneen verhot on vedetty alas, kolme mustaa jättimäistä teosta leijuu kuin itsestään ilmassa, seinille on nostettu pieniä esineitä ja jalustallaan seisovat vanhanaikaiset teatterikiikarit. Esineteokset houkuttelevat tarkastelemaan lähempää.

Amatöörin observatorio -teoskokonaisuus koostuu useasta osasta, joita ovat esimerkiksi lähes loppuun palanut pöytäkynttilä ja kirkkaiden levyjen välissä nokea. ”Kynttilä kuuluu vakiovarusteisiin työhuoneellani.”

Istumme mustien leijuvien teosten edustalle. Teos on nimeltään Mustaa paperilla. Valo on yksi näyttelyn teemoista, mutta pääasiassa huoneessa on mustaa. Teosta katsoessa pidempään alkaa se aueta, hahmottua. Taiteilija itse kuvailee teosta käänteisiksi valkokankaiksi. ”Usean vuoden ajan valo, näkeminen ja näköhavainto on ollut työskentelyni ydin.”

Miksi? ”Tekeminen on vuosien saatossa salakavalasti hakeutunut näiden aiheiden piiriin. Kuvan tekeminen on ollut aina tärkeää, ja sitten se kriisiytyi. Tuli tarve alkaa purkaa kuvaa. Siitä seurasi pohdintaa näköhavainnosta. Sekä kuvassa että näköhavainnossa valo on erittäin tärkeä elementti. Kuva ei synny ilman valoa, se voidaan rakentaa kuvaan eri tekniikoissa eri keinoin. Minua kiinnostaa myös materia ja kosketus, ja kun valo on immateriaalista, alkoi minua kiinnostaa voisiko valoa lähestyä jollakin tapaa materiaalisuuden kautta.” Tässä kohti kuvaan astuu näyttelyssä läsnä oleva nokimusta.

”Musta nappaa kaiken valon, eikä valkoisen tapaan heijastele sitä yhtään ympäristöön.” Vastakkaisella seinällä on lähes valkoinen teos – Fata morgana. Kankaalle painettu kuva-aihe on kangastuksen omainen, teoksen nimi viittaa horisonttikangastukseen.

”Kun esimerkiksi katsoo merenrannalla horisonttiin ja merellä on laiva, voi näkymä näyttää siltä kuin laiva ”kelluisi” horisontin yläpuolella, vaikkei se tosiasiassa tietenkään niin tee.” Teoksen synty on mielenkiintoinen: Vainikka kertoo, että ripotellessaan paperituhkaa laatalle, lähti tuhka liikkeelle muodostaen aaltomaista, kuun pintaa muistuttavaa kumpuilevaa muotoa. Se herätti ajatuksen horisonttimaisesta harhasta. ”Mielenkiintoista on se, kuinka fysikaalisesta ilmiöstä muodostuu taideteos.” Vainikka valotti paperituhkan muodostaman kuvion laatalle ja painoi sen harsomaiselle voilee -kankaalle.

Teokset keskustelevat keskenään ja on kerrassaan lumoavaa osallistua teoksen maailmaan ja antaa tilaa ihmettelylle ja oivallukselle. Lopuksi kysyin, mitä Vainikka toivoisi näyttelystä jäävän vieraalle matkaan.

”Toivon että täällä voi kokea ehkä jonkinlaista visuaalista hiljaisuutta. Minulle niukkuuden estetiikka on reagointia ulkomaailman runsaisiin visuaalisiin ärsykkeisiin. Visuaalinen hiljaisuus on reagointia ulkomaailman visuaaliseen ärsykkeeseen. Olen pyrkinyt luomaan tilan, jossa toivottavasti myös katsoja päätyy hitaan katsomisen äärelle.”

KENNOSSA on esillä Jaakko Kahilaniemen valokuvanäyttely All Those Hectares And Other Stories From Nature.

Istahdan katsomaan teoksia näyttelytilan ikkunalaudalle. Kehystettyjä valokuvia ja kultainen halko. Kuva-aiheet ovat tuttuja, suomalaista luontoa ja metsää – jokin jännä tvisti kuvissa kuitenkin on läsnä.

Näyttelyssä on esillä teoksia kahdesta sarjasta, 100 Hectares Of Understanding ja Nature Like Capital.

”Aloitin 100 Hectares of Understanding -sarjan parissa työskentelyn vuonna 2015.” ”Minulla on metsäläinen tausta, mutta itse halusin tehdä metsänhoidon sijaan taidetta. Muistan kun lapsena en halunnut istuttaa puita ja heittelin taimia. Työn kautta ymmärrän nyt metsää paremmin, voisi sanoa, että työskentelyni näiden sarjojen parissa on lähentänyt minun luontosuhdettani.”

Teoksia on esillä 12, ja jokaisella on tarina kerrottavanaan. Kaikki teokset avautuvat sekä henkilökohtaisella, että yleisellä tasolla. Syvennyn kuuntelemaan ja tekemään muistiinpanoja, Kahilaniemen kuvat alkavat aueta eri suuntiin.

”Nimet ovat minulle tärkeitä, ne myös toimivat katsojalle ikään kuin teosten avaimina.” Tästä esimerkkinä teos 100 Mistakes Made by Previous Generations. Teoksessa on mustavalkoinen avohakkuumaisema, jossa on punaisia ympyröitä. ”Jokaisen ympyrän takana on kanto.” Teos saa täysin uuden merkityksen, kun ensin jopa iloisen oloiset, ilmapallot mieleen tuovat ympyrät aukeavat nyt hakattujen puiden merkkeinä.

”Haluan tehdä teoksia, jotka ovat arvoituksia vaikkakin minulla on selkeä agenda niitä tehdessäni. Haluan oppia työskentelyni kautta jotain uutta ympäröivästä maailmasta.”

Nature Like Capital -sarjaa Kahilaniemi kuvailee luonnon universaalimpana tutkimuksena, jonka kantavana teemana on luonnon näkeminen pääomana ympäristön paikan sijaan. Sarjan teos Foreign Factor syntyi kesällä 2018.

”Kuljin metsäpalon sammutustöiden jälkeen tässä elokuvamaisessa tilassa. Kuva on sieltä. Liitin kuvaan ympyränmuotoisen peilin. Eivät metsäpalot suoraan ole ihmisen syytä, mutta ilmastonmuutoksen seurauksena sään ääri-ilmiöt tulevat yleistymään. Teosta katsoessaan voi nähdä itsensä tässä palaneessa metsässä. Se on osa duunin syy-seuraussuhdetta.”

Preserving Nature -teoksen sisältö tuo mieleen scifi -elokuvan. ”Siinä on ehkä naiivikin ajatus taimiston säilyttämisestä, ajatus on sama kuin miten vaikkapa munasoluja jäädytetään tulevaisuuden varalle.”

100 Hectares of Understanding on metsäsarja. Broken Heart Relationship teos kuvaa taiteilijan ristiriitaista suhdetta luontoon. Vaikkakin Fistful of Peace teoksen kohdalla Kahilaniemi sanoo tehneensä sovinnon metsän kanssa, on suhde silti haastava.

”Puiden istuttaminen tuntuu oikealta, kun taas avohakkuu tuhoaa niin tärkeitä hiilinieluja.” Toisaalta taas ristiriitaa aiheuttaa myös se, että metsästä voisi saada toimeentuloa.

KYMISSÄ JA KIRNUSSA on esillä kuvataiteilija Jussi Pykyn kahden tilan kattava piirustusinstallaatio The seven-petalled flower.

Esoteriaa, psykologiaa ja seitsenterälehtinen kukka – metsätähti. Kaksi huonetta piirustuksia, pääosin mustia hiilellä ja grafiitilla työstettyjä eläinhahmoja, luontoa sekä sotakuvia. Näyttelyteksti viittailee laajalti kirjallisuuteen.

”Piirtäminen on ennemmin sisäänpäin menemistä kuin kommentointia ulkopuolisesta maailmasta. Kuvat symboloivat ihmisen sisäistä maailmaa. Eläinhahmot ovat symboleita ihmisen eläimellisestä puolesta. Otetaan esimerkiksi teokset numero 13 ja 21 Tiedostumaton ja tietoisuus -teossarjasta. Pyky avaa kuvia: niissä on sama aihe, maassa olevat hahmot symboloivat tiedostamatonta, alitajuntaa eli vaistoja ja viettejä. Yläpuolella on lentävä hahmo, joka taas symboloi tietoista. Teokset kuvaavat vastakohtia, ei hyvää tai huonoa, vain eri puolia ihmisessä.

”Toivon, että näyttelystäni välittyy vilpittömyys ja myös sellainen merkityksellisyys mikä tällä myös itselleni on. Se riittää, jos edes yksikin ihminen saa tästä sellaisen kokemuksen”, Pyky pohtii, ja jatkaa: ”Vaikka värit ovat synkkiä, toivon että ilokin välittyy. Onhan tässä kaikki maailman aiheet.”

Tämän näyttelyn kokonaisuus on ollut työn alla puolisen vuotta.

”Näitä on ollut hauska tehdä. Jossain vaiheessa maalaaminen tuntui väkinäiseltä – välineen vaihto toi iloa tekemiseen. Piirtämisen kautta minulla on mahdollisuus ilmaista itseäni vapautuneemmin. Vaikka omia kuvia tuskin koskaan on mahdollista nähdä kuin ulkopuolisen silmin, aika auttaa. Esimerkiksi viiden vuoden takaisista töistä voi nähdä, että hei, nämähän ovat hyviä. Nyt piirtäessäni en analysoi liikaa mitä teen ja miltä kuvan pitäisi näyttää vaan annan sen muotoutua omilla ehdoillaan.”

Mistä ideat tulevat? ”Aiheet innostaa piirtämään. Aiheita voi tulla mistä vain, vaikkapa elokuvista tai kirjoista. Joissain teoksissa on viittauksia myös myytteihin.”

”Ihmettely on ollut läsnä lapsuudesta asti. Elämä on mysteeri, eikä maailmaakaan voi selittää täydellisesti. Kuvien avulla käsittelen näitä aiheita, piirtäminen on minulle työkalu olla maailmassa. Se tuo merkityksen olemiselle. Olen kiitollinen, että olen löytänyt kuvan tekemisen – en voi enää kuvitella itseäni tekemässä muuta.”

Pyky avaa kuvissa olevia jälkiä ja sitä, ettei pyri peittämään niitä, niin kuin ehkä maalatessa tulisi tehneeksi. Keskustelemme piirtämisestä ja jäljistä. ”Se on lohdullinen juttu”, Pyky pohtii, ”että jäljet jää. Välineen kautta kontrolli katoaa osittain.”

”Mitä enemmän kuvia on, sen rehellisemmin se näyttää mitä kuvan tekeminen on – tai elämä. Eihän se mitään ruusuilla tanssimista ole. Sillä tavalla näkyy kaikki nyanssit, vastakohdat.”

Taiteilijoiden näyttelytekstit löydät näyttelytiloista sekä verkosta www.galleriauusikipina.fi

Näyttelyihin on maksuton sisäänpääsy.

Lila Vainikka, yleisötyöntekijä, Kauno ry

7.8.-25.8.2019 Laura Vainikka, Jaakko Kahilaniemi, Jussi Pyky

Laura Vainikka – AMATÖÖRIN OBSERVATORIO

Voiko nokimustalla kuvata avaruuden äärettömyyttä?

Amatöörin observatorio – näyttely leikittelee huonon näkyvyyden, pimeän valon ja olemattoman optiikan teemoilla. Esillä on teoksia joissa käsitellään näkemisen kompleksisuutta sekä aineettoman ja aineellisuuden suhteita.

Näyttely muodostuu vedoksista ja esineteoksista, joissa yhdistyvät materiaaliset pohdinnat ja sattumanvaraiset harhailut kuvitelmissa ja kangastuksissa.

Laura Vainikka (s.1979) on pääkaupunkiseudulla asuva kuvataiteilija ja taidegraafikko. Hän käsittelee teoksissaan näköhavainnon ja valon teemoja. Vainikan työskentely sijoittuu painetun taiteen alueelle.

Vainikka on opiskellut mm. Lahden Taideinstituutissa sekä valmistunut Kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2013. Hänen teoksiaan on ollut esillä ympäri Suomen lukuisissa yksityis- sekä yhteisnäyttelyissä. Vainikka on ollut ehdolla Kjell Nupen Memorial grant – palkinnon saajaksi ja mukana kirjoittamassa teosta Siirtämisen ja välittymisen taide, ensimmäistä suomenkielistä julkaisua joka tarkastelee painetun taiteen filosofisia ja taideteoreettisia piirteitä. Vainikan teoksia on muun muassa Porin ja Jyväskylän taidemuseoiden, sekä Valtion taidekokoelmissa.

Laura Vainikka, Amatöörin observatorio, 2019

Jaakko Kahilaniemi – All Those Hectares And Other Stories From Nature

Jaakko Kahilaniemi (s.Toijalassa 1989) valmistui kuvataiteilija AMK:ksi Turun AMK:n Taideakatemiasta vuonna 2014 ja valokuvataiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta keväällä 2018 Helsingissä. Kahilaniemi voitti kansainvälisesti arvostetun nuorille valokuvataiteilijoille suunnatun ING Unseen Talent Award Jury-palkinnon vuonna 2018 ja Majaoja/Backlight’17–pääpalkinnon vuonna 2017.

Kahilaniemen töitä löytyy Suomen valtion, ING-pankin ja Villa Noaillesin taidekokoelmista, sekä useista yksityiskokoelmista ympäri maailmaa. Hänen töitään on julkaistu laajasti kansainvälisissä taidejulkaisuissa, kuten Eikon Magazine, Der Grief, Green Peace Magazine ja HANT Magazine. Kahilaniemen töitä on ollut lukuisissa yhteisnäyttelyissä ympäri maailmaa, kuten muun muassa Pariisissa, New Yorkissa, Lontoossa, Denverissä ja Wienissä.

Kahilaniemen työskentely pohjautuu kokeelliseen ja käsitteelliseen valokuvaukseen, joka on laajentunut veistosinstallaatioihin ja videotyöskentelyyn. Hän pyrkii jatkuvasti löytämään uusia tapoja visualisoida aiheita, jotka liittyvät ihmisen ja luonnon ristiriitaiseen, monimutkaiseen ja monitulkintaiseen suhteeseen. Kahilaniemen teoskokonaisuuksista 100 Hectares of Understanding käsittelee hänen perimäänsä metsäpalstaa ja Nature Like Capital-projekti puolestaan käsittelee laajasti sitä, miten ihmiset ajattelevat luonnon ja ympäristön olevan pääomaa.

Galleria Uuden Kipinän kutsunäyttelyssä yhdistyy Jaakon teoksia useista eri teoskokonaisuuksista. Näyttelyn pääteema onkin se, miten luontoa ja ympäristöä voi ajatella uudella ja erilaisella tavalla suhteessa totuttuihin tulkintatapoihin. Kokonaisuus koostuu valokuvateoksista ja veistosinstallaatiosta.

Jaakko Kahilaniemi, Preserving Nature, 2018

Jussi Pyky – The seven-petalled flower

Mieleeni on jäänyt lapsuudestani kuva valkea terälehtisestä kukasta, joka koristi erästä jogurttipurkkia. Muistan selvästi kun myöhemmin löysin ensimmäisen kerran samaisen kukan läheisestä metsiköstä, kukka oli metsätähti. Muutama vuosi sitten tämä muisto palasi yllättäen mieleeni. Hain internetistä kuvaa kyseisestä kukasta. Kukan ulkomuodossa oli jotain outoa. Luin metsätähden olevan yksi harvoista kukista, joka kasvattaa säännöllisesti seitsemän terälehteä.

Tänä keväänä olen lukenut muun muassa symboleita, myyttejä, uskontoja ja psykologiaa  käsittelevää kirjallisuutta. Havahduin kun vastaani tuli jälleen kuva seitsenterälehtisestä kukasta lukiessani Carl Gustav Jungin teosta Psychology and alchemy. Toisessa kirjassaan Alchemy: An Introduction to the Symbolism and Psychology Jung kirjoittaa, että alkemistinen seitsen terälehtinen kukka symboloidessaan seitsemää planeettaa ja seitsemää transformaation tasoa, viittaa psykologisesti ”evoluutioon ajassa”, hitaaseen prosessiin tulla tietoiseksi.

Näyttelyn piirustukset on tehty pääsääntöisesti tämän vuoden aikana ja niitä tulee olemaan esillä useita kymmeniä. Olen ripustanut teokset teemoittain ryhmiin niin kuin olen niitä työstänytkin. Piirtäminen ja paperille työskentely on ollut vapauttavaa verrattaessa hitaampaan ja työteliäämpään öljyvärimaalaamiseen. Kun piirroksia on paljon ilmentävät ne myös mielenkiintoisella tavalla muutosta, jota tapahtuu lyhyessäkin ajassa.

Mircea Eliade kirjoittaa kirjassaan Images and Symbols: Studies in Religious Symbolism, että Intialaiseen ajattelun mukaan ihmisen tila määritellään vastakohtien olemassa ololla ja vapautuminen ihmisyyden tilasta vastaa epätilaa tai ei-tilaa, jossa vastakohdat yhdistyvät. Näitä aiheita käsittelen itsekin piirustuksissani, joissa vastakohdat ovat useasti läsnä erilaisissa ilmenismuodoissaan. Maailma näyttäytyy meille vastakohtien avulla. Ne kertovat ihmisyydestä aikaan kahlittuna. Vastakohdat ovat piirustuksissani toisinaan konfliktissa ja toisinaan sovussa tai yhtymisen tilassa. Piirtäminen tekemisenä ja välineenä on minulle mahdollisuus irtautua tästä arki olemisen dualistisesta luonteesta. Piirtäminen muistuttaa joskus rukoilua tai meditaatiota, jossa parhaimmillaan voi päästä pysähtyneeseen tilaan tai kiinni hetkeen, jossa tietoisuus ajasta katoaa.

Jussi Pyky (s. Tyrnävällä 1985) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on valmistunut Lahden Taideinstituutista kuvataiteilijaksi vuonna 2009 ja kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2016. Hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomaila sekä ollut mukana monissa ryhmä- ja yhteisnäyttelyissä. Pyky on Lahden taiteilijaseuran jäsen ja kuuluu taiteilijaryhmä Hydraan.

Jussi Pyky, Womb, 2019, hiili, muste ja grafiitti paperille, 43 x 32 cm
17.7.-4.8.2019 Linda Inkeroinen, Kim Jotuni, Aino Kauranen, Kristiina Korjonen, Riina Pastinen – Ajassa

Linda Inkeroinen

Muutos. Kuinka ajan kuluminen konkretisoituu muutoksissa? Aiemmassa työskentelyssään Inkeroinen on keskittynyt ajan kulumisen huomiointiin negaatioiden kautta: epäonnistumisen taltiointiin esimerkiksi pilaantuneiden, homehtuneiden ja mädäntyneiden kotiruokien kuvaamisessa. Nyt esillä on raikkaampaa installointia kasvusta ja kehityksestä. Toivo ja usko parempaan tulevaisuuteen näkyy herkässä ja jopa minimalistisessa kokonaisuudessa. 

Kim Jotuni

Jotunin figuratiiviset puuveistokset käsittelevät ihmisyyttä, erityisesti tämän lihallista ja materiaalista olemassaoloa. Figuratiiviset veistokset valmistuvat käsityönä, moottorisahalla ja taltoilla, lopuksi hioen. Jotuni tavoittelee puun syvyyksistä ilmestyvää ihmistä, ihoa ja lihaa.

Abstraktit reliefit ovat tehty niin ikään puusta, mutta niiden valmistamisessa on käytetty 3d -mallinnusohjelmia. Reliefien muoto on jyrsitty esiin cnc-jyrsimellä.

Kim Jotuni, Man with a Blue Pants, 2018,
140x100x50cm, haapa

Aino Kauranen

Nopeasti ohimenevät hetket ja ajan ja arjen pysähtyneisyys ovat usein läsnä työskentelyssäni. Miten ajan käsitys muuttuu ja muovautuu kuvissa, usein hidastuen ja pysähtyen. Millaisia tunnesiteitä meillä on tiettyyn aikaan ja paikkaan ja kuinka paljon mietimme sitä tietoisesti. Ja miten koitamme säilyttää ja varastoida aikaa jopa pakkomielteisesti erilaisiin kuviin ja esineisiin.

Aino Kauranen, A cryptid, 2017,
155x100cm, akryyli kankaalle

Kristiina Korjonen

Kristiina Korjosen taiteellinen työskentely pitää sisällään abstrakteja akryylimaalauksia, joita hän toteuttaa toistamalla yksittäistä pientä elementtiä, kuten pistettä tai viivaa muodostaakseen kuvapinnan kankaalle. Teokset rakentuvat sitä mukaan kun maalauksen pohjaväri peittyy haluttuun elementtiin, kerran maalattuun pintaan enää koskematta. Tämä tuo työskentelyyn intensiivisyyttä ja tarkkuutta, sekä vaatii maalausprosessilta suunnitelmallisuutta.

Temaattisesti Korjosen työskentelyssä on kaksi lähtökohtaa, värien käyttö ja aika. Maalaukset ovat tutkimusta värien suhteista, siitä kuinka eri värit keskustelevat kankaalla rinnakkain ja kuinka valöörin muutokset tai pisteiden tiheys pohjaväriä vasten muuttavat värin syvyyttä ja sävyä.

Toisto maalauksen metodina on itsessään vahvasti kytkeytynyt aikaan, koska se on hidas tapa luoda kuvaa. Tämä hitaus ja työskentelyyn liittyvä tietynlainen tehottomuus kiehtoo Korjosta. Huolimatta siitä, että osan teoksista voisi toteuttaa digitaalisesti ja päästä visuaalisesti lähes samanlaisiin lopputuloksiin kuin käsin maalaten, Korjonen kuitenkin kokee aikaa vievän maalausprosessin olevan osa teosta siinä missä valittu värimaailma tai sommittelu.

Kristiina Korjonen, Spaces Between I, 2018, 120x140cm,
akryyli kankaalle
Teoskuva: Jose Jompero

Riina Pastinen 

Riina Pastinen on kiinnostunut havainnoimaan nykypäivän hektisen ja trendikkään somekulttuurin varjopuolta, erityisesti sen aikaansaamia status- ja ulkonäköpaineita, sekä niihin liittyviä kipupisteitä. Esillä olevien maalausten lähtökohtana hän on käyttänyt ottamiaan selfie-kuvia joita on sitten muokannut samoilla keinoin joita käytetään, jotta vartalosta ja kasvoista saataisiin aikaan mahdollisimman positiivinen illuusio, mutta lopputulos onkin vääristynyt ja harhaanjohtava. Miten vaikeaa on hyväksyä vanhenemisen väistämättömyys ajassa joka palvoo virheettömyyttä ja ikuista nuoruutta?

Riina Pastinen, Harha 2, 2018, 59,5 x 64 cm,
sekatekniikka, vesiliukoinen öljyväri, pastelliliitu
Näyttelytoimikunnan vieraileva tähti Heli Hokka

Galleria Uuden Kipinän näyttelyt valitsee näyttelytoimikunta, joka koostuu galleriatoiminnasta vastaavan Kauno ry:n jäsenyhdistysten taiteilijoista. Kauno ry:n jäsenyhdistyksiä ovat Lahden Taiteilijaseura, Lahden Taidegraafikot ja Lahden Valokuvataide ry.

Keväällä 2019 avasimme paikan yhdelle näiden yhdistysten ulkopuoliselle ihmiselle, ja valinta tapahtui arpomalla jäsenyys näyttelytoimikuntaan halukkaiden kesken. Ensimmäiseksi arvottu henkilö  ei päässytkään osallistumaan varsinaiseen valinta kokoukseen, joten toiseksi arvottu Heli Hokka tutustutettiin näyttelyiden valinnan maailmaan. 

Näyttelytoimikunnan kokous kesti valinta iltana pitkään, joten tapasimme Helin myöhemmin uudelleen ja mikä olisikaan ollut parempi paikka tälle keskustelulle, kuin itse galleria. Annoimme katseen vaeltaa kuvissa ja palasimme kevään 2020 näyttelyhakemuksiin. 

-Kerro vähän itsestäsi, kuka olet ?

-Olen ammatiltani vaatesuunnittelija ja olen tehnyt sen alan töitä seitsemän vuotta ja sen jälkeen kouluttautunut tekniseksi assistentiksi eli olen vaihtanu ihan kokonaan alaa ja nyt teen 3D-mallinnusta rakennesuunnittelussa. Olen välitön ja innostun helposti uusista asioista niinkuin tästäkin mahdollisuudesta päästä osaksi näyttelytoimikuntaa. 

-Oon ollut lahtelainen kymmenen vuotta, ja käynyt täällä Galleria Uudessa Kipinässä ehkä viitisen vuotta aktiivisemmin. Itsekin harrastan maalaamista ja ompelemista. Taide on lähellä sydäntä. 

-Miltä susta tuntui osallistua tähän?

-Heti kun huomasin teidän ilmoituksen, tiesin, että tää on ihan mun juttu, halusin ehdottomasti mukaan! Oli siistiä, että valinta osui kohdalleni. Ennakko-odotukset oli, että siellä on paljon hakemuksia ja ne on varmaan aika samanlaisia ja silleen huippuhienoja ja tasokkaita. Oli jännä huomata, että minkälainen kirjo se oli.  Hakemuksia oli tosi monenlaisia ja oli hauska päästä näkemään ja kuulemaan mitä näyttelyiden kulisseissa tapahtuu.

Keskustelu kääntyy hakemusten määrään ja siihen, miten kaikkia ei vain voi ottaa, vaikka Uudessa Kipinässä onkin neljä näyttelytilaa ja neljä näyttelyä aina yhdessä kolmen viikon pituisessa jaksossa. Heli kertoo, ettei näyttelyvalinnoissa tullut mitään yllätyksiä, vaikka yhdestä valitusta  hakemuksesta hän olikin itse ajatellut ettei hakija vielä olisi ollut valmis pitämään näyttelyä. 

Mietin, että ne työt mitä mä haluan tänne on sellaisia myyviä myös, hän avaa ajatuksiaan.

-Oliko sulla lähtökohtaisesti sellainen näkökulma, että nimenomaan pitäis ollakin myyvä?

-Ei ollut, mutta se tulee mun omasta taustasta, kun olen suunnitellut vaatteita ja kuoseja. Niiden pitää olla sellasia, jotka miellyttävät massaa. Jotenkin ajattelin tässä miettiä asiaa myös siltä kannalta.

-Mut toihan on just mielenkiintoista, kun kaikilla ketkä kuuluvat näyttelytoimikuntaan, on kuitenkin eri näkökulmat  katsoa näitä hakemuksia. Sitten tulee sellaisia oivalluksia, ettei oo tajunnut miettiä tuolta eri kantilta kuin joku toinen. Mä en ite taas ajattele ollenkaan, että mikä myy. On kiva kuulla erilaisia mielipiteitä.

-Ja yksi hakemus tulee heti mieleen, joka vetää varmasti paljon ihmisiä, teokset on hauskoja ja leikkisiä, Heli muistaa.

Näyttelytoimikunnan jäsenet saavat hakemukset muutama päivä ennen kokousta etukäteen pisteytettäväksi, joka helpottaa keskustelua ja nopeuttaa hakemusten läpikäyntiä kokouksessa. Myös Heli kävi tutustumassa hakemuksiin Galleria Uudessa Kipinässä ennen valintaa. Hän kertoo antaneensa selkeästi hyvät tai huonot pisteet ja luottaneensa intuitioonsa. 

-Pitää luottaa siihen ensimmäiseen ajatukseen mikä herää hakemuksesta, ettei lähe liikaa analysoimaan. Jos selkeää ajatusta kuvista ei syntynyt silmäilin cv:tä ja muodostin sen perusteella ajatuksen siitä mitä vois olla tulossa

-Kuinka paljon niiden cv:iden katsominen vaikutti?

-Aika vähän. Mä luin kyllä kaikki läpi, mutta annoin hakemuksissa olleiden kuvien luoda sen mielikuvan mitä on tulossa. Osa hakemuksien tekstiosioista oli vaikeaselkoisia joista ei päässyt jyvälle ollenkaan. 

Pohdimme millainen on hyvä näyttelyhakemusteksti, ja mikä on tekstin tarkoitus, jos haetaan näyttelyä teoksille. Heli toivoisi rennompaa otetta ja pituutta teksteihin. Kaikille ei kirjoittaminen ole kuitenkaan se ominaisin ilmaisumuoto, joten sitäkin on hankala arvioida. Hyviin teoskuviin kannattaisi kuitenkin aina panostaa. 

Kaiken kaikkiaan näyttelytoimikunnan jäsenenä toimiminen oli Helin mielestä kiinnostavaa ja kaivattua keskustelua taiteestakin hän pääsi käymään. Entä mitä voimme odottaa ensi kevään näyttelyistä? 

– Kaikki oli niin erilaisia loppupeleissä, hienoja teoksia odotan, varmasti tulee semmonen hyvä kattaus erilaisia. Siellä on varmasti jokaiselle jotain.

Rupatteluahan voisi jatkaa vaikka koko päivän, mutta jossakin vaiheessa seuraamme kuitenkin porkkanakakkua puodin puolelle, jota eräs jäsentaiteilija toi tullessaan keskustelumme aikana.Teksti Veera Inkeri, kuva Hilma Lyydia, kiitos Heli Hokka!

Vähemmän kuin vähemmistö -paneelikeskustelu 24.8.2018

Itseilmaisu ja päätösvalta omasta kehosta ja elämästä ovat asioita, jotka monelle ovat itsestäänselvyyksiä. Millaista on kuulua sateenkaarivähemmistöön, kun juridinen ja sosiaalinen asema ei ole sama kuin valtaväestöllä? Kuka saa olla homo tai transsukupuolinen? Ovatko kaikkien haaveet ja tarpeet samanlaisia? Miltä tuntuu kuulua useampaan vähemmistöön? Mitä on hyvä elämä?

Panelisteina

Kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Apila Pepita
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila
Jaana Holmström
Leena Ruuskanen
Seksuaalikasvattaja Raila Riikonen
Vuoden sateenkaarinuori Anne Olli

Vetäjänä Theatrum Olga – Suomen Diakoniaopiston Lahden kampuksen opiskelijateatterin draamapedagogi Lasse Kantola.

Ennen paneelia esitämme Suvi Westin dokumenttielokuvan Sparrooabbán(Minä ja pikkusiskoni). Elokuva alkaa klo 17 ja siinä on englanninkielinen tekstitys. Paneelikeskustelun aloitamme n. klo 18:30.

Tarjolla pientä purtavaa Ekokahvila MeaMannasta.

Tapahtumaan on vapaa pääsy, tervetuloa!
Tervetuloa myös tutustumaan Cismittääkö? Vähemmän kuin vähemmistö -näyttelyyn ennen paneelia.

Esteettömyys:
Galleriassa on muutama porras, joihin saa liuskat. Galleriassa ei ole esteetöntä WC:tä. Mikäli tarvitset muita järjestelyjä tai sinulla on kysyttävää gallerian tiloista, olethan yhteydessä sähköpostitse info@kauno.fi.

Etelä-Suomen Sanomat 10.1.2018


https://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2428783

Karin elämää elokuva ja keskustelu Suomen Näkymistä!

Lämpimästi tervetuloa katsomaan Karin elämää elokuvaa ja keskustelemaan Suomen Näkymistä!

Lauantai 16.12. 2017 klo 12.30- 14.30
Galleria Uusi Kipin
ä, Kymintie 1, Lahti

Keskustelijat:
Kari Himanen
(näyttelijä, ohjaaja) ja Anne Vanhala (näyttelijä),
Eili Ikonen
(kuvataiteilija, organisaatiotaiteilija phhyky)
Magdaleena Jakkila
(kuvataiteilija, yhteisöntaiteilija phhyky)
Teemu Mäki
(Taiteilija / ohjaaja / kirjailija / tutkija (Kuvataiteen tohtori, KuT)

Näkymiä –
Keskustelutilaisuuden aloittaa Karin elämää lyhyt elokuva kesto n 30 min.
Tilaisuudessa keskustellaan itsen
äisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, osallisuudesta, vähemmistöjen asemasta sekä taiteen merkityksestä yhdenvertaisuuden edistäjänä yhteiskunnassa. Karin elämää elokuvan ja näyttelyn Näkymiä Suomesta teosten pohjalta.

Facebook-tapahtuma https://www.facebook.com/events/169075643692463/
Tapahtuman järjestää Lahden Taiteilijaseura ry


Etelä_Suomen Sanomat 25.10.2017


http://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2409761

http://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/art2372654

Maalisuoralla näyttelyyn valitut taiteilijat:

Paul Gustafsson

Hannu Hirsivuori

Aku Isotalo

Anne Järvi

Katri Kempas

Hannu Leimu

Sami Leutola

Aleksi Martikainen

Arto Määttä

Mikael Neiberg

Paula Ollikainen

Jussi Pirttioja

Kristiina Sario

Pekka Suomäki

Sirkka Tapio

Tyko Elo

Kristiina Töyry

Taiteilijoille tullaan ilmoittamaan henkilökohtaisesti näyttelyyn valitut teokset.

 

Galleria kiinni loppiaisena 6.1.2017

hyvaa-joulua_2016jpg

itsenaisyys-aukiolo

ltg-joulumyyjaiset2016

uusi-lahti_netti

pyhainpaiva

juliste261016-1000

2016-10-05_uusi_lahti

haku_2017_syksy_face

ESS_kritiikki

2016-08-03_Uusi_Lahti_isompi

Olemme Juhannuksen vietossa 24.- 27.6.2016.

Normaalisti auki koko kesän ti-pe klo 12-18, la-su klo 12-16. 

UusiLahti_kuva

Uusi_Lahti_netti

Pääsiäisaukiolo

Uusi_Lahti_-_2016-03-12_print

pimeesti-taidetta

ESS_Lainaamo_2016-03-09_print ESS-2016-03-09_print

ESS 2016-02-20_print
Uusi_Lahti_-_2016-02-20_print

uusilahti_7_print

ess_27_1_Lappi

KipinäSuljettunaKylttiJoulu

LTG-joulumyyjaiset-2015-web