AJANKOHTAISTA



Uusi Kipinä ja Päijät-Hämeen tiukentuneet koronarajoitukset

Päijät-Hämeessä rajoitetaan tilapäisesti yleisötilaisuuksia. Rajoituksista on päättänyt alueellinen koronayhteistyöryhmä. Rajoitukset astuivat voimaan 25.11. ja jatkuvat 14.12.2020 saakka.

Galleria Uuden Kipinän näyttelyt ja Joulumyyjäiset

Rajoitukset vaikuttavat myös Galleria Uuden Kipinän näyttelyihin sekä Uudessa Kipinässä järjestettäviin Joulumyyjäisiin. Rajoitukset saattavat vaikuttaa myös seuraavien näyttelyiden avajaisiin. Seuraamme tilannetta ja tiedotamme asiasta lähempänä. Seuraavien avajaisten ajankohta on ti 15.12.2020.

Olemme kuitenkin päättäneet järjestää myyjäiset ja varaudumme rajoituksiin seuraavasti:

– Uuden Kipinän tiloihin otetaan kerrallaan maksimissaan 10 ihmistä (henkilökunta mukaan lukien).

– Tiloissa on vahva maskisuositus.

– Käytä käsidesiä välittömästi tullessasi tilaan ja lähtiessäsi. Löydät käsidesit ovien välittömästä läheisyydestä.

– Tiloissa on pidettävä mahdollisuuksien mukaan turvaväli.

– Älä saavu kipeänä paikalle.

–  Älä yski muita päin, yski kyynärtaipeeseen.

– Suosi korttimaksua/lähimaksua.

Kiitos, kun teet yhteistyötä kanssamme!

Kipinä-tiimi ✨

25.11.-13.12.2020 Pimiötaiteilijoiden työryhmä, Anne Ovaska, Heidi Piiroinen, Aleks Talve

Pimiötaiteilijoiden työryhmä – PULVIS ET UMBRA

Pulvis et umbra -näyttely koostuu erilaisilla analogisilla menetelmillä tuotetuista valokuvateoksista. Näyttelyn nimi viittaa roomalaisen runoilijan Horatiuksen kuuluisaan lausahdukseen: ”Pulvis et umbra sumus”, eli ”Olemme tomua ja varjoa.” Lauseen tulkitaan usein tarkoittavan ihmisen merkityksettömyyttä, pienuuttamme maailman suuressa järjestyksessä ja vähäistä ohikiitävää aikaa, jonka siinä vietämme. Toinen mahdollinen tulkinta lauseelle on kuitenkin ajatus kaiken ykseydestä. Näyttelyn yhdistävänä teemana onkin ihminen ja luonto, näiden erottamaton suhde ja yhtäaikainen ristiriita. Pulvis et umbra käsittelee aineen ja aineettomuuden suhdetta, sekä niitä materiaaleja, joista sekä meidät, meitä ympäröivä luonto että materiaaliset valokuvat koostuvat. Pimiötaiteilijoiden työryhmän jäsenet ovat kaikki Suomen pimiötaiteilijat ry:n aktiivisia taiteilijajäseniä ja tällä hetkellä ryhmään kuuluu Jenni Haili, Natalia Kopkina, Patrick Kuoppamäki, Katri Lassila ja Taru Samola. Työryhmän tavoitteena on edistää perinteisten vedostusmenetelmien renessanssia ylidigitalisoituneena aikakautena. 

Suomen Pimiötaiteilijat ry on vuonna 2016 perustettu yleishyödyllinen yhdistys, jonka tehtävänä on säilyttää ja kehittää pimiötyöskentelyn ja -taiteen perinteitä Suomessa. Yhdistys ylläpitää Helsingissä Vallilan taiteilijatalossa Mörk-nimistä ammattitasoista mustavalkopimiötä, joka on rakennettu Suomen kulttuurirahaston myöntämän apurahan turvin. Nykyisin yhdistys käsittää yli kuusikymmentä jäsentä ja osallistuu aktiivisesti suomalaisen valokuvataiteen kentän toimintaan. Yhdistys järjestää vuosittain useita kursseja ja tapahtumia sekä toimii yhteistyössä mm. Valokuvataiteilijoiden liiton ja Suomen valokuvataiteen museon kanssa.

Jenni Haili (s.1980) on Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Valokuvataiteen koulutusohjelmasta vuonna 2011 valmistunut helsinkiläinen kuvataiteilija. Haili työskentelee monien tekniikoiden parissa, kuitenkin pohjaten työnsä useasti valokuvaan. Hailin teoksissa medium ja muoto linkittyvät teosten sisältöön merkityksellisellä tavalla. Keskeistä hänen tuotannossaan on piilottamisen ja esittämisen tematiikka. Hailin teoksia on nähty useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Hän työskentelee taiteellisen työn ohessa valokuvauksen työmestarina ja tuntiopettajana Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa Helsingissä. Teossarja Syntyjä syviä ammentaa aiheensa eri kansojen mytologioista. Sarjan kuvat on toteutettu tinatypioina, minkä lisäksi joihinkin teoksiin liittyy soittorasialla soitettavia tunnettuja sävelmiä.

Natalia Kopkina (s.1984) on Helsingissä asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija, joka työskentelee aktiivisesti analogisen valokuvan parissa. Kopkina on yksi Suomen pimiötaiteilijat ry:n perustajajäsenistä. Kopkina on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteen osastolta vuonna 2015. Vuonna 2018 hän perusti voittoa tavoittelemattoman kustantamon ”I am not Publishing” julkaistakseen valokuvataide- ja taiteilijakirjoja. Näyttelyssä esillä olevat kuvat ovat Sainte Anne -taiteilijakirjasta, joka julkaistiin kesällä 2019. Kirjan valokuvat on kuvattu Ranskassa Normandiassa taiteilijaresidenssin aikana vuonna 2016.

Patrick Kuoppamäki (s.1997) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on Suomen pimiötaiteilijat ry:n hallituksen jäsen ja toimii yhdistyksen mustavalkopimiön työmestarina. Hän on myös mukana useissa yhdistyksen työryhmissä, joissa valmistetaan mm. daguerrotypioita ja lasinegatiiveja. Tällä hetkellä hän työskentelee vielä nimettömän sarjansa kanssa, jossa analogisen valokuva-materiaalin hyötykäyttö on läsnä. Hopea joka on analogisen valokuvan kulmakivi, on katoava luonnonvara, ja tätä miettien hän käyttää materiaaleja jotka muuten olisivat roskaa. Abstraktit teokset ovat kuvattu makulatuurista, kalvoista, löytyneistä ja saanneista materiaaleista.

Katri Lassila (s.1979) on valokuva- ja elokuvataiteilija, joka on harjoittanut hopeagelatiinivedostustekniikkaa vuodesta 1999. Lassila aloitti sen harjoittelun valokuvataiteilija Pentti Sammallahden ohjauksessa ja valmistui valokuvataiteen maisteriksi vuonna 2008 Taideteollisesta Korkeakoulusta. Hän viimeistelee väitöstä Aalto-yliopistolle maiseman aiheesta ja työskentelee tuntiopettajana Median ja Elokuvataiteen laitoksilla. Lassilalla on ollut näyttelyitä vuodesta 1999 alkaen säännöllisesti ja hän on Suomen Pimiötaiteilijat ry:n perustajajäsen ja puheenjohtaja. Hän on kuvissaan pohtinut maiseman aihetta, sen sitoutumista muistin ja ajan kysymyksiin, sekä eksotismin ja valokuvan yhteyksiä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän on kuvannut paljon erityisesti Aasiassa. ”Teossarjani Juuret käsittelee ihmisen ja puiden ikiaikaista yhteyttä. Vartuin maaseudulla ja leikkipaikkani oli kotimme lähellä sijaitseva vanha metsä. Puut ja niiden luonne ovat aina kiehtoneet minua. Paljon ihmistä vanhemmiksi elävinä olentoina ne kantavat mukanaan maailman muistia. Ne ovat kautta aikojen tarjonneet ihmiselle lämmön, suojan ja toimeentulon, välineet joilla matkustaa maailman ääriin ja tietenkin ilman jota hengitämme. Sarjani kasvaa pikkuhiljaa, puun tavoin. Sen vanhimmat kuvat ovat kahdenkymmenen vuoden ikäisiä, uusimmat aivan viime vuosilta. Kuvaan puita, jotka koskettavat minua erityisellä tavalla.”

Taru Samola (s.1984) on Fiskarsissa asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija, joka käyttää analogisia ja vaihtoehtoisia vedostusmenetelmiä. Teokset liikkuvat myös installaatio-, performanssi- ja yhteisötaiteen kentillä. Luonto, ihmisyys ja toiseuden teemat ovat toistuvia elementtejä hänen teoksissaan. Samola aloittaa syksyllä 2020 opinnot Turun taideakatemiassa. Näyttelyssä on teoksia Viimeinen lento sekä Sigris sarjoista. Viimeinen lento -valokuvaprojekti oli osana Taru Elfvingin kuratoimaa ilmastonmuutosaiheista NIITTY 2020 kesänäyttelyä Fiskarsissa. Sarjan teokset on kuvattu residenssimatkalla Grassinassa, Italiassa, heinäkuussa 2019.  Osa sarjan kuvista on kuvattu 25 vuotta vanhoille filmeille ja kehitetty Caffenol-c menetelmällä. Sigris sarjan teokset on kuvattu Aspan ateljeen ympäristössä viimeisellä viikolla ennen Koronakaranteenin asteittaista purkamista.. Aspan ateljee on SKJL:n omistama saunamökki, joka sijaitsee Lohjanjärven rannalla kuvataiteilija, kirjailija ja esoteerikko Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870-1946) entisillä mailla.

Natalia Kopkina, Champ (Aux environs de Rouen 2016), 2020, hopeagelatiinivedos, 52x64cm

Anne Ovaska – Muistiin piirretty

Asun ja työskentelen Nuuksiossa Espoossa sekä muutaman viikon vuodessa Utön majakkasaarella Paraisilla. Kiikaroin merta ja lintuja. Katsomisen tapa vaikuttaa siihen mitä näen, merkitykset syntyvät mielessä. Välillä maalaus tuo mieleen piilokuvat ja aihe on kaivettava esiin etäisyyttä ja katsomiskulmaa vaihtamalla. Värit ja viivat synnyttävät suuntia, joita kohti pyrkiä ja joita tavoitella.

Sattumalla on tärkeä osa työskentelyssä. Vaistot johdattavat valintoja; näyttävät uusia näkymiä ja vihjaavat mahdollisuuksista. Katse kulkee kuvassa. Mieli tarttuu johonkin väriin, viivaan tai pisteeseen. Muodostaa aikakerroksia, muistikuvan, tuoksun tai tunnelman. Orgaaninen muoto viittaa aina johonkin. Maalaus elää katsojan silmässä. Avaa tunnesiltoja kokemusten ja maalauksen välille.

Rinnakkaisia tunnelmia syntyy ja saa syntyä. Mitä ei näe, sen kuvittelee näkevänsä. Asiat näyttäytyvät eri etäisyydeltä, kulmasta ja erilaisessa valossa katsottuna erilaisilta ja tuovat mieleen jotakin, jota ei hetkeä aikaisemmin tullut ajatelleeksi. 

Usein maisemassa on jokin kohta, johon katse ensimmäiseksi kiinnittyy. Sanon sitä katsepisteeksi. Piilevät merkitysrakenteet kuljettavat kuvan lukijaa, houkuttelevat tulkintoihin ja avaavat katseelle väyliä. Maisemassa katsepiste on usein jokin tuttu tai tutulta vaikuttava: ihminen, laiva, eläin, ihmisen rakentama asia tai jälki, polku, joka rikkoo näkökenttää ja herättää kysymyksiä ja johdattaa katsojan ajatukset uusiin suuntiin. Maalauksen aistiminen on kokemus, jolle ei löydy sanoja eikä selityksiä. 

”Muistiin piirretty” on kolmas yksityisnäyttely vuonna 2020. Näyttelyn teokset ovat öljyvärimaalauksia ja osa on ollut esillä aiemmissa näyttelyissäni: Heinäkuussa Taidekeskus Ahjossa Joensuussa ja heinä-elokuussa Galleria Joellassa Turussa. 

Marras-joulukuun kaamosta lieventämään rakensin gallerian Kenno-tilaan maalausinstallaation – maailman mikä on jossakin toisaalla – kaukana kaamoksesta.

Anne Ovaska, Pilven piirtoja, 2020, öljy kankalle, 50x50cm

Heidi Piiroinen – Jokainen viimeinen hetki

Jokainen hetki antaa mahdollisuuden seuraavaan viimeiseen hetkeen. Jokainen viimeinen hetki tulee koko ajan, mutta vaihtuu aina toisiin.
Aina on nyt.

Heidi Piiroinen, Jokainen viimeinen hetki

Aleks Talve – Shadowing Light

Shadowing Light on valokuvasarja valosaasteesta ja keinovalon merkityksistä. Teokset lähestyvät valoon liittyviä ilmiöitä ajassa, jota luonnehtivat ihmisen kasvava ympäristövaikutus ja irtaantuminen auringon määrittämästä pimeän ja valoisan vuorottelusta.

Kuvasarja sai alkunsa kiinnostuksestani valosaasteen takia kirkastuvaan yötaivaaseen. Tästä sarja kehittyi kohti laajempaa valon ja ympäristön suhteiden käsittelyä. Kuvat ovat syntyneet niin suurkaupunkien kirkkaasti valaistuilla kaduilla kuin perifeeristen seutujen hämärässä.

Erilaisia merkityksen ja havainnon tasoja rinnastavissa kuvissa keinovalo näyttäytyy tekijänä, joka vaikuttaa ihmisen lisäksi muihinkin eliöihin. Katuvalojen alla asettuvat tarkasteltavaksi paitsi yölliset maisemat myös ihmisen rinnalla elävät hämäräaktiiviset lajit. Ihminen ei ole luomansa teknologian kanssa yksin, vaan osa usein arvaamattomiakin ekologisia ja ajallisia ketjuja.

Valokuvalle on ominaista sen kyky tallentaa valon ilmene- mistä. Tätä kykyä koskeva reflektio yhdistyy sarjassani poeettisen dokumentaariseen otteeseen. Taiteellista prosessiani on ohjannut etenkin kysymys siitä, miten lähestyä ja tehdä näkyväksi ympäristön muutoksia, jotka ovat keinovalon tavoin vahvasti yhteydessä jokapäiväiseen todellisuuteen.

Aleks Talve (s. 1993) on Turussa asuva valokuvaaja, joka tarkastelee tuotannossaan erityisesti ihmisen, ympäristön ja valokuvan välisiä suhteita. Kuvasarja on syntynyt osana taiteen maisterin opinnäytetyötä Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmaan, josta Talve valmistui keväällä 2020. Kokonaisuuden toteutusta ovat tukeneet Patricia Seppälän säätiö ja Aalto ARTS.

Aleks Talve, Orbit, 2018, kehystetty mustesuihkuvedos, 40 x 50 cm Editio 5 + 2AP
4.-22.11.2020 Rinta-Mänty & Tarnanen, Fabritius, Hyttinen, Honkajuuri

Hanna Rinta-Mänty & Niilo Tarnanen – Suon ääni

Suon ääni kertoo ajan kulumisesta, hiljaisuudesta ja paikallaan olosta. Äänimaisemasta, lankamaalauksista ja esineistä koostuvalle installaatiolle antavat äänensä kuvataiteilija (Rinta-Mänty), muusikko (Tarnanen) ja suo Lopella. Vaihdamme kokemuksia ilmastoahdistuksestamme sekä surustamme luonnon ja sen myötä ihmisen tärveltymisestä. Ääni avaa väylän muistojen kerroksiin ja suon syli lohduttaa menetyksen tullen.

Hanna Rinta-Mänty, Suo Lopella, 2018, valokuva

Carine Fabritius – Floating Kitchen

Floating Kitchen -näyttelyn teoksissa tuon esille naisen elämän eri puolia ja elämäntilanteita. Vuonna 2019 aloittamani valokuvasarja nukkekodeista on saanut kimmokkeen installaatiotaiteen kautta. Ajattelen nukkekotia pienoismallina ja lavasteena, jossa voin toteuttaa tilallisia ajatuksiani. Nukkekodin muuntelusta ja muokkauksesta huolimatta nukkekodin tunnistettavuus ja muovisuus ei kuvissani katoa minnekään.

Näyttelyn nimikkoteoksessa Floating Kitchen nainen seisoo sammaloituneen retrokeittiön edessä. Lattialle on pudonnut lankapuhelin. Nainen on moderni nykyaikainen nainen, mutta kuvassa hän on muuttunut läpinäkyväksi. Yrittääkö hän irrottautua perinteisistä naisen rooleista? Kuinka helppoa rooleista ja odotuksista irrottautuminen todellisuudessa on?
Valokuvissa nukkekoti on kodinomainen symbolinen tila, joka toimii näyttämönä tunteille ja naisen elämän erilaisille kokemuksille. Lapsena nukkekodin leikkimaailmassa oltiin syvällä sisällä ja siellä tapahtui monenlaisia erilaisia ja jännittäviäkin asioita. Teoksissani nukkekodit esitetään aikuisen näkökulmasta aikuisille samanlaisessa todellisuuden ja mielikuvituksen rajapinnassa kuin lapsena leikit koettiin.

Carine Fabritius (s. 1978) on Helsingissä asuva kuvataiteilija ja valokuvaaja, jonka taiteessa yhdistyvät voimakkaat värit, kontrastit ja tarinallisuus. Fabritius työskentelee eri tekniikoita käyttäen installaatiotaiteen, valokuvauksen, tekstiilitöiden, liikkuvan kuvan ja uusien teknologioiden välillä. Fabritius on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2017.

Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Kotisivu: carinefabritius.fi
Instagram: @carine.fabritius

Carine Fabritius, Our Nature, 2020, valokuva, 56 x 84 cm

Annamaari Hyttinen – How strange to think we once were lovers

How strange to think we once were lovers– näyttely kertoo tilanteista kun tajuaa, että jokin on muuttunut, menetetty tai poissa. Näyttelyn maalaukset ovat kuin salakuvia näistä tilanteista, arkoja ja henkilökohtaisia kuvia joita ei ole tarkoitettu muiden silmille. Minua kiinnostaa usein nimenomaan se mikä on taustalla tai tietoisesti peitelty. Kiinnostavinta on kuitenkin kun todellisuus tulee hetkeksi näkyviin, kuin mikroilmeen paljastama sekunnin murto-osan mittainen välähdys todellisista tunteista. Näyttelyn maalauksissa yhdistyvät tilallisuus ja kohtaamiset niin ihmisten ja eläinten kuin pehmeyden ja kammottavuuden välillä. 

Annamaari Hyttinen on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvataiteilija, joka opiskelee Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. How strange to think we once were lovers on hänen neljäs yksityisnäyttelynsä.

Annamaari Hyttinen, This life don’t suit me anymore, 2020, akryyli kankaalle, 110cm x 110cm

Anni Honkajuuri – Ajattelun rajoilla

Honkajuuren pellavapaperiposliiniset veistokset ovat tutkielmia ajatusten rakentumisesta ja niiden rajoista. Ohuet, hauraat, läpikuultavat rakennelmat kertovat tarinoita myös tunteista. Teosten tekemisessä luovalla prosessilla on ollut vahva jalansija, jokainen teos on syntynyt ilman suunnitelmia luottaen posliiniin, aikaan, omiin käsiin ja näistä syntyneeseen vapauteen luoda jotakin uutta. Kuten ajattelummekin, se usein kulkee täysin omia ennalta tutkimattomia reittejään.

Anni Honkajuuri, Ryöpsähtelevä, 2020, käsinrakennus, pellavapaperiposliini
kuva: Tuomas Järvelä

Arkisto