AJANKOHTAISTA



9.-27.10.2019 Kaarlo Stauffer, Saimi Suikkanen, Emmu Johansson, Rajat-kollektiivi

Kaarlo Stauffer lomamuistoja ~ ~

hyvä näyttelyvieras

oletko koskaan katsonut maalausta?

katsonut

katsonut

katsonut

katsonut

muistatko lapsuutesi vanhan merimiehen?
muistatko
miten joskus vähän kylmää
sitten lämmintä?

siella buffalo vaeltaa, missä *******

maalauksella ei ole valokuvan todistusvoimaa
näen kuvan
mutten kuvaajaa

mitä muuta näet?

maalauksen valokuvan mukaan
tämä kysymys on sinulle, K
taisit silloin selvitä siitä silkalla ammattitaidolla
mitä seuraavaksi?
skenekuvia ja katkenneita pastelliliituja?

maalaan mitä maalaan
lomamuistoja
vuorovettä
pahempaakin
maalauksia mäeltä
suudelman (repeämä)

sain yhdeksän ja puoli
koska uskalsin tuntea

useimmat näyttelyn teoksista perustuvat äitini ottamiin valokuviin
leijonan tassun aikaa halkova swing

meillä on myös sama syntymäpäivä
riittää!
kuollessaan freud jätti kysymyksen
se kysymys on sinulle, K

mitä mieltä?

en ole modernisti
mutta voin vilkaista ~

näyttelyä on tukenut taiteen edistämiskeskuksen uudenmaan taidetoimikunta

Kaarlo Stauffer, Holiday memories, 2019, öljy kankaalle, 150x85cm
kuva: Mathias-Foster

Saimi Suikkanen – Not a care in the world

Pohdin taiteessani esilläoloa, katseen politiikkaa, sekä tämän hetken naiskuvaa. Olen kiinnostunut siitä, miten kuvien kautta toistamme ja vahvistamme olemassa olevia käsityksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja elämästä ylipäätään. Erityisesti sosiaalisen median aikakaudella olemme altistuneita jatkuvalle kuvavirralle, joka yleensä jatkaa mainoksista ja populaarikulttuurista tuttua normittavaa kuvastoa. Teoksissani pureudun esilläoloon pohtien naiseuden esittämiseen liittyviä rajoja ja soveliaisuussääntöjä.

Näyttelyn Not a care in the world teoksissa olen kuvannut itseäni fiktiivisessä kotiani muistuttavassa ympäristössä sosiaalisen median kuvastoa mukaillen. Teoksia varten olen tarkastellut ikäisteni nuorten naisten tapoja kuvata itseään ja yrittänyt sopeutua kuvien esittämään elämäntyyliin ja estetiikkaan. Täydellisesti sommiteltujen Instagram-kuvien sijaan teokset kuvaavat usein arjen tylsyyttä ja tavanomaisuutta. Maalauksissa leikittelen myös kehoon ja naiseuteen liitetyillä oletuksilla –  on oltava seksikäs, vaikka juuri heränneenä aamukahvi kädessä.

Kuvaan itseäni ja ympäröivää maailmaa inhimillisesti. Jo vuosien ajan teoksissani ovat toistuneet arkisten aiheiden kuvaaminen erilaisten asetelmien ja tilannekuvien kautta. Arjen tylsyyden ja epäjärjestyksen kuvaaminen on ollut vastapainoa tämänhetkiselle täydellisyyttä ihannoivalle kulttuurille. Teoksissa kuvaan myös oman sukupolveni ahdistusta ja epävarmuutta tulevaisuudesta. Näyttelyn nimi Not a care in the world viittaa  huolettomuuteen ja samalla yhteiskuntamme yksilökeskeiseen maailmankuvaan – vaikka mitä tapahtuisi ympärillä, teosten versio minusta vain poseeraa katsojalle.

Saimi Suikkanen (s.1994, Imatra) työskentelee pääosin maalaamalla öljyväreillä paperille. Suikkanen on valmistunut kuvataiteilijaksi Saimaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2017. Tällä hetkellä hän asuu ja työskentelee Jyväskylässä.

Yhteystiedot:
saimi.suikkanen@gmail.com
www.saimisuikkanen.com
Instagram: saimisuik

Saimi Suikkanen, Self-portrait on the bed (why did I wake up), 2019, öljy paperille, 165 x 133 cm

Emmu Johansson – Akvaario

Näyttelyä on innoittanut taiteilija Hannah Wilken (s. 7.3.1940- k.28.1.1993) videoteos Hello Boys (1975).

Akvaario on suljettu tila, jossa pidetään useimmiten kaloja. Sen olemassaolo on vankila ja luonto samaan aikaan. Vaikka olisi olemassa hyvä akvaario, mikä on tai olisi pohjaton, kuuluu sen määritelmään rajallisuus. Akvaario on turvallinen paikka, sillä luonnon katastrofit eivät voi vahingoittaa akvaariossa tapahtuvaa elämää. Sen sijaan ihminen voi tappaa pelkällä välinpitämättömyydellä, kuten ruokkimattomuudella keinotekoiseen todellisuuteen järjestetyt lemmikkinsä.

Akvaario on unelma tai nostalgia ihmisen kehitysvaiheesta ennen tietoisuutta. Utopia akvaarioelämästä on lämmin vesi, hengittämisen tarpeettomuus ja rajattu, samalla ulkopuolisilta ärsykkeiltä suojattu tila. Maapallo on avaruudessa kuin lapsi kohdussa. Tai kuin pieni kala valtameressä, tuntemattomien petojen ja vaarojen armoilla.

Olen pohtinut maailman vesistöjä abstraktisti. Näyttelyn tekoprosessin perimmäinen tarkoitus on hyväksyä ihmisen sairaat teot vesistön tuhoutumisessa. Itsekin lukeudun syyllisten ryhmään. Mieli useimmiten kieltää shokeeraavat tapahtumat ja pyörittelee niitä alitajunnassa ja myöhemmin tietoisuudessa lausein ja teoin. Hiljalleen ihmiskunta on heräilemässä tilanteeseen. Samaan aikaan maalaan vettä symbolina ja todellisuutena, joka on rakennettu dystopian, nykyisyyden ja utopian tornien päälle.

Jätän hyvästit vedelle ja teen synninpäästön kankaalla. Maalausprosessi on tuonut levollisuuden tunnetta, vaikka aihe on reaalisesti synkkä. Vesi, meri on maallinen pienoisavaruus maan pinnan alapuolella. Sen on myös elämän ehto, vaikka sen voima pystyy tuhoamaan kaupunkeja.

Vedessä ääni vaimenee ja valo muuttuu hitaaksi. Mielikuva vedenalaisen elämän tarjoamasta rauhasta on nykykulttuurin vastakohta.

Emmu Johansson
Helsingissä 10.4.2019

Emmu Johansson, Akvaario, 2019, öljy kankaalle, 160×300 (160×100-osa)
kuva: Sanna Taikina

Rajat-kollektiivi – Rajat

Rajat, on kollektiivinen, yhteisöllinen ja osallistava installaatio. Installaation teemana ja nimenä kulkee Rajat. Mitä raja tarkoittavat yksilölle?
Miten ymmärrämme rajat ja miten me tulkitsemme ne? Millaiset rajat galleriaan ilmestyvät? 

Rajat-installaatio luodaan yhdessä ja osin näyttelyn aikana Galleria Kipinän Kirnu-tilaan. Olemme kesän aikana Rajat-kollektiivin kanssa työstäneet materiaalia Rajat-installaatioon. Päämääränämme on ollut yhdessä työskentely ja kokemusten jakaminen. Käytämme installaation rakennuspalikkoina eri tekniikoita. Luomme näyttelytilaan multimodaalisen ja moniaistisen kokonaisuuden, jossa pyrkimyksenä on saada kollektiivin osallistujien näkemykset esiin. Installaation mediana käytämme maalia, piirtämistä, kirjoitusta, rakentamista, videota ja ääntä. Pyrimme installaatiossa kohtaamaan näyttelyyn osallistujan ja annamme heille myös mahdollisuuden osallistua installaation rakentumiseen.

Rajat on ajankohtainen teema. Rajojen olemassaolo koskettaa kaikkia ihmisiä sosiaalisesta luokasta riippumatta. Rajat voivat olla psykologisia rakennelmia tai fyysisesti olemassa olevia tiloja. Rajoja ylitetään, niitä rikotaan ja niitä rakennetaan aina uusia. Mitä rajat tarkoittavat juuri sinulle? Rakentamalla käsityksen rajoista, rakennetaan näkemys yhteiskunnasta, jossa erilaiset kokemukset tulevat esiin. Kävelevän on ehkä vaikea ymmärtää tarvetta esteettömyyteen. Esteettömyys on yhteiskunnan tekemistä avoimeksi kaikille.

Filosofi Juha Varto käyttää termiä “rajattaa” transgression korvaajana. Se tarkoittaa pysymistä rajalla ja rajan eri puolilla horjumista. Rajan näkyväksi tuominen tuo näkyväksi kulttuuria. Rajan yli astuminen luo uuden rajan. Dialogi ja tilassa yhdessä oleminen mahdollistaa “rajattamisen” ja kulttuurin ymmärtämisen.

Rajat-kollektiivin muodostaa kuvataiteilija Jenni Carlen, Jenni on valmistunut kuva-artesaaniksi Kaarisillan Koulutuskeskus Salpauksesta. Remu Helminenen joka on itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Toni Kukkamo joka on myös itseoppinut kuvataiteilija ja moniosaaja. Kuvataiteilija ja yhteisöntaiteilija Nelli Penna, jolla on kokemusta mm. kehitysvammaisten kanssa työskentelystä sekä yhteisöntaiteilijana työskentelystä mm. lastensuojelutyössä. Taidepedagogi ja kuvataiteilija Riina Näsi, joka on viime vuosina keskittynyt tasa-arvo työhön ja yhteisöllisten taidetyöpajojen kehittämiseen. Aleksanteri Kuosa muusikko/äänitaiteilija kehitysvammaisten ohjaaja.

Rajat-kollektiivi – Rajat
18.9.-6.10.2019 Pasi Vainionpää, Hanna Peräkylä, Henri Airo, Mari Hallapuro

Pasi Vainionpää – Ihmisen mieli

Näyttelyssä pyrin itseironian ja mustan huumorin keinoin kuvaamaan yksilön henkistä tilaa nyky-yhteiskunnassa. Minua kiinnostavat alitajunta ja psyykkiset ilmiöt, meidän erilaiset tapamme reagoida elämän myötä- ja vastoinkäymisiin, kun yritämme selviytyä ihmisenä olemisen haasteista tässä perin pirstaloituneessa ajassamme. Teokseni asettuvat usein psykologisen ja yhteiskunnallisen rajapinnalle. Esitystapa on tarinallinen ja vertauskuvallinen. Pyrin sisällön ja teknisen toteutuksen väliseen tasapainoon ja tulkinnalliseen monikerroksisuuteen. Keskiössä on ihminen psykologisena olentona, mutta koska kukaan ei elä tyhjiössä, saa taiteeni paikoin kantaaottavia sävyjä.
Teosteni teemoja ovat mm. kohtaaminen ja kohtaamattomuus, itsekeskeisyys, yksinäisyys, ihmisen kompleksisuus, muisti ja unohdus, kuoleman väistämättömyys, olemisen hauras mielekkyys. Sekä, kaikesta huolimatta, kaiken alla piilevä toiveikkuus.
Teokset ovat keraamisia veistoksia ja reliefejä sekä installaatioita. Teosten materiaalina on enimmäkseen samottipitoinen karkea savi, joskus ryyditettynä muilla materiaaleilla. Monien teosten tumma, hieman metallimainen pinta tulee itse kehittelemästäni lasitteesta.

Kiitokset näyttelyn tukemisesta: Taike / Satakunnan taidetoimikunta sekä Porin kaupunki.

Pasi Vainionpää, Memento mori, 2015, keramiikka, 32 x 44 x 38 cm

Hanna Peräkylä – Kuri

Hanna Peräkylän näyttely käsittelee yltäkylläisyyttä, keskeneräisyyttä ja kuria.

Teoskokonaisuus koostuu abstrakteista tekstiiliteoksista, joiden pohjana ovat uusiokäytetyt tekstiilit, pääosin vanhat vaatteet ja lakanat, paperi sekä pyörän sisäkumi. Materiaaleja on käsitelty maalaten, piirtäen, ommellen, kirjoen, sekä naulaten. Taiteilijaa kiinnostaa vuoropuhelu hauraan ja vahvan, niukan ja yltäkylläisen, vähäeleisen ja maksimaalisen välillä.

Näyttelyä ovat tukeneet Kymenlaakson Maakuntarahasto ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta TAIKE. Näyttelykokonaisuus jatkaa Peräkylän “A study for a (uni)form” -sarjaa.
_____________________________

Peräkylä (s.1984) on valmistunut Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2013 tekstiilitaiteen maisteriksi. Hänen teoksiaan on mm. Kouvolan taidemuseo Poikilon, Taidekeskus Salmelan ja Namibian Yliopiston kokoelmissa. Peräkylä on Kouvolan taiteilijaseura KOUTA:n, Ornamon ja TEXO:n jäsen.

Hanna Peräkylän teokset ovat käsitelleet kulutuksen, tallentamisen, muistamisen ja ihmisen materiaalisuhteen teemoja. Teoksille on ominaista erilaisten tekstiilien moninainen uusiokäyttö, vahva materiaalin tuntu ja veistoksellisuus. Tekstiileissä näkyvät käytön jättämät kulumat, kerroksellisen tekoprosessin jäljet, materiaaliin piiloutuneet merkitykset ja niihin tallentuneet tarinat tuovat teoksiin oman historiansa. Viime vuosina Peräkylä on pyrkinyt kohti yhä vähäisempää lisätyn maalin käyttöä, materiaalien hyväksymistä sellaisenaan.

Peräkylä työskentelee paraikaa Kymenlaakson Maakuntarahaston 1-vuotisella työskentelyapurahalla kotonaan Voikkaalla ja Taidekeskus Antareksessa, Sippolassa.

Yhteystiedot:
http://hannaperakyla.com
Facebook: Hanna Peräkylä art and craft
Instagram: hanna_perakyla
hannaelina.perakyla@gmail.com

Hanna Peräkylä, Absorded, 2019, pyörän sisäkumi, tekstiili keskeneräisellä kellopohjalla, halkaisija 18 cm, syvyys 4 cm

Henri Airo – Land of Significance

1800-luvulla Osmanien valtakunnan Palestiina oli lähes puuton. Muutamia vehreitä laaksoja lukuunottamatta alue oli autiomaata, suota ja aroa, jossa eläminen oli raskasta ja vaati suuria ponnistuksia. Tuon ajan valokuvissa Palestiina näyttäytyy tyypillisesti kuitenkin vehreänä ja hedelmällisenä, kuin Eedenin puutarha. 1800-luvun puolivälissä useat valokuvaajat matkustivat Palestiinaan kuvatakseen raamatullista pyhää maata ja he etsivät ne harvat paikat, jotka sellaisina voisi kuvata. Tämän maiseman he lähettivät aikanaan Eurooppaan postikorttien ja matkakirjojen muodossa. 1800-luvun loppupuolelta saapuneille juutalaisille oli usein järkytys, kuinka paljon maa todellisuudessa erosi heidän ennakkokäsityksistään. He alkoivatkin muokkaamaan maata vastaamaan omia mielikuviaan. Suot kuivatettiin, arot muokattiin viljelysmaaksi ja aavikolle istutettiin metsiä. Nykypäivän Israelissa on yli 240 miljoonaa puuta. 1800-luvun valokuvissa esiintynyt maisema on rakennettu todeksi. Valokuva on toteuttanut itsensä, kuin moderni ennustus.
“Land of Significance” on syntynyt viettämällä aikaa erilaisissa yhteisöissä Israelin ja Palestiinan alueilla keväällä ja kesällä 2019. Näyttelyn valokuvat on tallennettu filmille hyödyntäen ihmissilmälle näkymätöntä infrapunavaloa. Kuvat ovat eräänlaisia kangastuksia, näkymät eivät ole todellisia. Tämänkään näyttelyn valokuvat eivät kykene kertomaan totuutta paikasta. Sen sijaan ne kysyvät, miten ihminen antaa merkityksiä maalle ja mitä seurauksia tällä on? Miten kristityn pyhiinvaeltajan ja beduiinipaimenen erilaiset kokemukset samasta paikasta muuttavat sille annettuja merkityksiä? Antaako merkityksellisyys kenellekkään oikeutta toimia eriarvoisesti muita kohtaan?
Henri Airo (Synt. 1996) on suomalainen valokuvataiteilija, joka tarkastelee töissään yhteiskunnallisia ja sosiaalisia rakenteita. Hän on loputtoman kiinnostunut tavoista, millä ihmiset sitovat itsensä yhteisöihin sekä paikkoihin. Airo pyrkii visualisoimaan näitä ilmiöitä, jotka ovat muuten näkymättömiä. Antamalla näille sosiaalisille kokonaisuuksille nähtävän muodon, hän haluaa luoda syvempää ymmärrystä ja haastaa ihmisiä olemaan valppaampia ympäristöään sekä mielipiteitään kohtaan. Airo opiskelee neljättä vuotta valokuvausta Lahden muotoiluinstituutissa. Hänen teoksiaan on ollut esille useissa ryhmänäyttelyissä Suomessa sekä ulkomailla, viimeisimpänä Puolassa osana Krakow Photomonth -festivaalia. Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely Galleria Uudessa Kipinässä on hänen toinen yksityisnäyttelynsä.

Henri Airo – Land of Significance

Mari Hallapuro – Metsittynyt

Olen tehnyt kuvia metsistä. Piirtäessäni niitä olen kuvitellut itseni metsään. Metsässä olen kuunnellut, kuinka viileä syksyinen tuulenpuuska on kulkenut puuston lomitse, narisuttanut jossain lähistöllä olevaa puun runkoa ja havisuttanut lehtiä puissa voimakkaasti. Kuvitelmassani olen katsonut, kuinka puut ovat notkistuneet tuulen voimasta huojumaan ja palautuneet taas pian hiljaisiksi. Metsä on tuoksunut kostealta, ja jossain alempana juurakossa, ehkä mättään pinnassa, on kuulunut rapsahduksia. Kuvitelmassani olen seurannut, kuinka varjot saapuvat hämärtyvään metsämaisemaan.
Teosteni maisemat ovat osittain havaintooni perustuvia ja osittain kuviteltuja. Ne ovat hitaita tutkielmia kallioista, kivistä ja niiden välissä olevista murtumista ja rakosista. Kuvissa on mainintoja maaston notkelmista, pinnan muodoista ja puista, oksista ja risukoista. Teokset ovat kuviteltujen ja olemattomien maisemien näkyväksi tulemisia.
Kuvaamissani paikoissa ei ole ketään. On vain valitsemani maisema, jota tutkin ja tuijotan. Ensin luonnostelen paperille ja sen jälkeen sommittelen kuvan taidegrafiikan painolaatalle. Taidegrafiikan myötä tekemiseen tulee työskentelyn hitaus ja välillisyys. Työstän painolaattaa yhä uudestaan ja uudestaan: piirrän, raaputan, pohjustan, syövytän, rouhin ja kiillotan.
Työskentelyprosessin aikana maisema ja metsäkuvaelmat synkkenevät entisestään ja alkavat tuntua tekijälleen sopivilta. Toisaalta pohdin: ehkä pienen valokohdan esiin kiillottaminen mezzotintolaatalla korostaa sitä, mikä nousee kuvan varjoista. Valon ja varjon leikki metsässä saa jatkua.
Työskentelen perinteisten taidegrafiikan tekniikoiden parissa: teen pääasiassa kuivaneulaa, mezzotintoa ja viivasyövytystä. Kun työskentelen taidegrafiikan parissa, työstän yhtä ja samaa laattaa pitkään ja välivedoksia ottaen. Näin teokseni ottavat usein muotonsa teossarjoina. Sarjallisen työskentelytavan myötä kuvamaailma muuttuu ja muuntautuu piilotajuntaisten ryöpsähdysten mukaan johdatellen niin katsojan kuin tekijänsäkin uusiin maisemiin.

Mari Hallapuro (s. 1985) asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelmasta vuonna 2012. Valmistumisensa jälkeen Hallapuro on järjestänyt useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ottanut osaa ryhmänäyttelyihin. Viimeksi Hallapuron teoksia on ollut esillä XXIII Mäntän Kuvataideviikoilla (2018) ja Meidän tarinoitamme-ryhmänäyttelyssä Seinäjoen Taidehallissa (2018). Hallapuron teoksia on hankittu mm. Helsingin Taidemuseon, Valtion sekä Pohjanmaan museon taidekokoelmiin. Hän on Suomen taidegraafikoiden ja Helsingin taiteilijaseuran jäsen.

Näyttelyn järjestämistä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Mari Hallapuro, Pirunpelto II, viivasyövytys, mezzotinto, kuivaneula, 2019
28.8.-15.9.2019 Ulla Kudjoi, Kaisa Karhu, Minna Louhelainen, Joki_Pathirane

Ulla Kudjoi – See Saw Seen

Silmä on näköelin. Se tuottaa jatkuvasti ensisijaisia havaintoja ympäristöstä. Englannin kielen I see merkitsee myös ymmärtämistä. Näköaisti tuntuu aisteista vallitsevimmalta. Viime aikoina minun on tehnyt mieli katsoa asioita mahdollisimman tarkasti. Kyseessä on pyrkimys pysähtyä katsomaan ja keskittyä vain yhteen havaintoon kerrallaan. Samalla olen havahtunut muiden aistien olemassaoloon ja valppauteen.

Äitini sokeutuminen on vaikuttanut voimakkaasti taiteelliseen työskentelyyni. Tiedostan, että näkemisen vimma nousee sokeutumisen pelosta. Oikeastaan siis siitä, että silloin olisi pakko antautua täysin muiden aistien varaan. Tämän täytyy tarkoittaa, että koko kehollaan voi ikään kuin nähdä. Aistia, kokea, hahmottaa ja ennen kaikkea kommunikoida.

Näyttelyni materiaali jakautuu kolmeen osaan: videoteokseen, valokuviin ja punaiseen kankaaseen. Videoteoksessa tarkastelen silmää, havaintoa ja moniaistisuutta. Näyttelyn valokuvilla pyrin tarttumaan käsinkosketeltavaan ja konkreettiseen, toisaalta kurkottamaan epäkonkreettiseen. Kuvat voisivat esittää kysymyksen, mitä näemme, mutta ennen kaikkea, mitä silmän takana sijaitsee. Vapaus nähdä ja tulkita näkemäänsä? Tai jokin miellyttävän epälooginen aistihavaintojen, mielikuvien ja elämänkokemusten tuottama yhteensulautuma? Punainen kangas kuvastaa näköharhaa. Sokean henkilön kangastuksen omaista, huijaavaa näköhavaintoa.¹ Mutta samalla se joko peittää tai paljastaa, kuten verho tai esirippu, ja jakaa näyttelyn ajatuksen kahtia. Useimmat meistä näkevät, jotkut menettävät kykynsä nähdä. Ja toisaalta ei-näkevät voivat myös nähdä. Se ei vain tapahdu silmillä. Aisteilla on kyky kasaantua kehon havainnoiksi.

Ulla Kudjoi on valmistunut Aalto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta 2018. Kudjoi työskentelee lähinnä valokuvan, videon ja tekstin parissa. Hän toimii myös valokuvauksen opettajana.

”Kudjoi’s work challenges the socially constructed hierarchies of the senses … by fosucing on the body as a holistic instrument for perception, it reaffirms that our experience of space cannot be reduced to visual perception only.”
–Bilge Hasdemir, Aalto-yliopiston näyttelykuraattori

www.ullakudjoi.com

Ulla Kudjoi, Cut Outs And Rituals , 2018, videostill

Kaisa Karhu – Landscape and Self -Adaptations / Mukaelmia maisemasta ja itsestä

Näyttely Landscape and Self -Adaptations muodostuu maisema- ja omakuvista, jotka rinnakkain esitettyinä rakentavat feminiinisen näytelmän luonnon, maiseman ja naisvartalon ympärille. Sarjan teoksia ovat innoittaneet 1500-1800-luvuilta peräisin olevat naistaiteilijoiden herkät, mutta voimakkaat omakuvat, sekä romantiikan ajan maisemamaalaukset. Jokainen maisemakuva koostuu yhdeksästä palasta, jotka yksittäisinä osina esittävät nähtyä maisemaa. Kolmeosaiset omakuvasarjat esittävät tapahtuman maisemassa.

Maisema
Hakeudun maiseman äärelle. Matkustaessani toivon aina näkeväni vuoren siintävän horisontissa, meren aavan ulapan, jylhää metsikköä tai värikästä kukkivaa kasvillisuutta. Maisema liikuttaa minussa syvällä sisälläni jotain perustavanlaatuista. Tunne ei ole kaipuuta tai haikeutta, vaan enemmänkin pakahduttavaa, rintaa puristavaa tunnetta. On vaikea hengittää. Maisema on eräänlainen paradoksi minulle, en ymmärrä sitä. Se jatkuu katseeni ulkopuolella aina johonkin suuntaan, enkä näe siitä kuin pienen osan kerrallaan. Kääntäessäni katsettani maisema muuttuu ja tilalle on tullut uusi maisema, joka koostuu uusista palasista ja osista, joita edellinen vilkaisuni ei saavuttanut. Samaan aikaan se on totta, olemassa siinä edessäni, kuitenkin minun saavuttamattomissa/tavoittamattomissa.

Omakuva
Naisvartalo, ele ja maisema. Muutun hetkellisesti osaksi näkymää, jonka olen valinnut katseellani. Asetun kameran eteen ja toteutan performatiivisen teon. Elein, jotka voivat olla hyvin pienimuotoisia tai suurempia havaittavia liikkeitä. Tuo kappale maisemaa on puhunut minulle, näyttänyt miten siinä olla, tulla osaksi sitä. Maisemassa minä ja vartaloni sulaudumme osaksi kokonaisuutta, silti olen irrallaan siitä, esittäen itseäni maisemassa. Vain maisemassa tapahtuu jotain: muutos, jonka vartaloni, katseeni, eleeni siihen piirtää. Ja minä siirrän sen valokuvaan. Maisema jatkaa hidasta muutostaan, poistun siitä jättäen jälkeeni pienen painalluksen, joka ajan saatossa katoaa. Minä muutun, maisema muuttuu, mutta yhteinen jälkemme jää valokuvaan.

Kaisa Karhu (s.1984) on helsinkiläinen valokuvataiteilija, jonka työskentely pohjautuu performatiivisen teon ja valokuvan yhdistämiseen. Teoksissaan hän pohtii henkilökohtaisten tapahtumien kautta naistaiteilijuutta, sekä nais-sukupuolen alisteista historiaa luonto aiheiden kuvaajana. Karhun edellinen yksityisnäyttely Tunteiden kasvio oli esillä Galleria Uudessa Kipinässä Lahdessa (2016) sekä Valokuvakeskus Nykyajassa Tampereella (2017). Karhu valmistui taiteen maisteriksi Aalto yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmasta keväällä 2017.

www.kaisakarhu.com

Kaisa Karhu, Japanese view, 2019, valokuva kankaalle, 200cm x 300cm

Minna Louhelainen – Sadeatlas

Taiteessani käsittelemäni aiheet ovat usein ihmisenkokoisia mutta universaaleja: erityisen kiinnostunut olen tietoisuudesta sekä minuuden ja muistojen muodostumisesta. Muistoihin perustuvat rekonstruktiot menneisyydestä ovat ailahtelevaisessa sirpaleisuudessaan aina vain approksimaatioita totuudesta – ne ovat tarinoita, joista ihminen hitaasti kutoo itseään. Toivon taiteeni kartoittavan näitä prosesseja katsojan mielessä omalla hiljaisella tavallaan.

Toteutan etenkin erilaisia pienikokoisia kollaasisarjoja, joita koostan sekä paperille että puulle. Merkittävä osa käyttämästäni kollaasiraaka-aineesta on peräisin vanhoista töistäni, esim. koevedoksista tai virheellisistä grafiikanlehdistä. Lisäksi käytän esimerkiksi kirpputoreilta löytämiäni vanhoja merikarttoja. Olen hullaantunut siitä, miten näitä kollaaseja sekä tehdessä että katsoessa kaaoksesta pelkistyy hitaasti esiin jotakin enemmän tai vähemmän koherenttia. Erilaista alkuperää olevien palasten yhtäkkisillä rajoilla väreilee; palojen välille muodostuu rinnastuksia, jännitteitä ja myötämielisyyksiä, joista valitsen ikuistettavaksi hedelmällisimmät, herkullisimmat ja puhuttelevimmat yhdistelmät.

Hyödynnän kollaasinomaista tekniikkaa myös näyttelyripustuksissani. Ripustan kehystämättömiä, usein standardimitoissa toteuttamiani teoksia vieri viereen, jolloin ne muodostavat yhdessä suuremman kuvapinta-alan ja keskustelevat toistensa kanssa intensiivisesti.

Sadeatlas-näyttelyn työt kartoittavat sitä sadetta, jota minun on viimeisen kahden vuoden aikana ollut tarve puristaa irti sydämestäni.

LYHYESTI MINUSTA

Olen syntynyt Helsingissä vuonna 1984, ja asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Savossa. Kuopiossa opiskelin lääketieteen kandidaatiksi; vaihdoin sittemmin alaa ja valmistuin Lahden Taideinstituutin viimeisen vuosikurssin mukana keväällä 2016. Tällä hetkellä asun ja työskentelen Lahden Nikkilässä. Pidän itseäni ensisijaisesti taidegraafikkona, vaikka hallitsen ja käytän myös muita tekniikoita. Minua inspiroivat mm. tietokonepelit, mineraalit ja merimatkat.

www.minnalouhelainen.net

Minna Louhelainen, Been Raining in Space since 1984 #5, 2018, sekatekniikkakollaasi, 21 x 18 cm

Joki_Pathirane – Kuja ammottaa, hirviö kiiluu

Tiirismaan koulurakennus Lahdessa Ursankatu 4:ssä purettiin kesällä 2019. Tätä ennen se ehti seistä vuosia suljettuna sisäilmaongelmien tähden. Ylen uutisessa ”Tiirismaan koulun purkulupa menossa päätöksentekoon” (9.11.2018) todetaan, että ”Tiirismaan vanha koulu pitäisi saada purettua, koska se on ollut pitkään alttiina kutsumattomille vieraille ja ilkivallalle.”

Asuimme Lahdessa vuonna 2018. Pyörimme asiattomasti Tiirismaan koulun liepeillä ja seurasimme keskustelua aiheesta. Kiinnostuimme siitä, kuinka hylätyssä rakennuksessa vierailevat ihmiset kyseenalaistamatta esitetään ja ilmeisesti koetaan ongelmana. Kiinnostuimme samoihin aikoihin hirviön käsitteestä, metaforasta, hahmosta sekä sanan käyttöyhteyksistä ja huomasimme näiden kahden kiinnostuksen kohteen resonoivan keskenään.

Hirviöt osoittavat ja rituaalisesti uusintavat järjestäytyneen yhteiskunnan, yksilöiden valvonnan ja yhteisön turvallisuudesta huolehtimisen välttämättömyyden. Hirviö toimii syntipukkina: sitä voidaan käyttää yhteisön ”puhdistamiseen” tai ”synninpäästöön”. Sanan ’syntipukki’ alkuperä on muun muassa Vanhan testamentin Mooseksen kolmannessa kirjassa kuvatussa käytännössä, jossa vuohipukki karkotettiin erämaahan yhteisön synnit mukanaan; valittu kansa pysyi pyhänä karkottamalla paristaan kaiken epäpyhän. Yhteiskunta puhdistuu luomalla hirviöitä ja rajaamalla ne ulkopuolelleen.

Hirviöitetyt, hirviömäisiksi toisiksi toiseutetut, ovat harvemmin keskiluokkaisia valkoihoisia. Toisinaan paikka ja konteksti tekevät hirviön. Naapurustolle ja konservatiiviselle turvallisuusajattelulle ”asiaton kuljeksija”, vieraaksi tunnistettu, on uhka omaisuudelle, lapsille ja naisille; koko yhteisön arvoille ja elämäntavalle. Vieras on pelon politiikan instrumentti, jolla vieraaksi tunnistettujen kehojen liikkumista rajoitetaan kuvitellun yhteisön kuviteltujen rajojen sisällä, oikeastaan siis kaikkialla.

Verna Joki (1988) viimeistelee opintojaan Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisteriohjelmassa. Henrik Pathirane (1987) tekee estetiikan alan väitöskirjaa Helsingin yliopistolla. Vernan viimeisimmät yksityisnäyttelyt ovat olleet Hippolyte Studiossa huhtikuussa 2019 ja Galleria Rajatilassa Kesäkuussa 2019. Henrik on julkaissut runoilija, jonka näyttelykontekstiin tarkoittamia runoja on ollut esillä muun muassa Oksasenkatu 11:sta maaliskuussa 2019. Joki_Pathiranen aikaisemman yhteistyön tuloksena Henrikin runoja on ollut Vernan yksityisnäyttelyiden teksteinä. Työparin ensimmäinen yhteinen kirjamuotoinen teos tuli ulos kesäkuussa 2019 Humahduksen Selkänahka-erillisjulkaisusarjassa.

Joki_Pathirane, Kuja ammottaa, hirviö kiiluu, 2019, still kuva videoteoksesta

Arkisto