9.–27.2.2022 Tuuli Kerätär / VTRY:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen / Tiina Kemppinen / Silja Puranen
6.2.2022
Tuuli Kerätär – Drawing Terrain
Kesällä 2021 muutin Päijät-Hämeeseen, mistä sukuani on kotoisin. Huomaan että, kaikki on yhtä aikaa täysin vierasta, mutta myös jollain salaperäisellä tavalla tuttua. Kiinnityn siihen tietoon, että osa minua on täältä kotoisin, vaikka en ole koskaan täällä asunut. Olen kävellyt lukemattomat kerrat Lappilan kylän junaseisakkeen ja mummolan välistä reittiä. Olen seurannut mummiani pitkillä kävelyillä, kysellen jokaisen kukan nimeä tien varrella. Eikö se ole paikkaan kiinnittymistä?
Käyn varovasti tutkimassa vanhoja reittejä, jotka kuuluvat toiseen aikaan. Joskus täällä on kuitenkin ollut talo, missä valot ovat olleet sytytettyinä minua varten. Yritän pitää siitä tiedosta kiinni, kun ajan tuttua tietä ja ohitan mummolani, joka ei enää kuulu meille. Se on maalattu eri väriseksi, ikkunanpuitteet on vaihdettu, näyttää omituiselta piparkakkutalolta. Minulla on kuitenkin paikasta jäljelle jäänyt syvä tunnejälki, joka on todellisempi, kuin itse rakennus.
Muuttaessa uuteen paikkaan energiaa menee erilaisten kohteiden, ja niiden välisten etäisyyksien arviointiin. Siirtymät ja liikkeet, joita teoksissani kuvaan, ovat hidasta ja arkista reittien hahmottamista muuttuneessa elinympäristössä. Harhailut, poispyyhkimiset, väärän suuntaan kääntyminen, jättävät jälkensä teokseen. Siirtyykö elinympäristössä koettu vieraus maalaukseen? Vai siirtyykö pikemminkin vierauden vastavoima: maalatessa luon tilan, joka on liikkuva ja muuttuva, muistojen ja eri aikakausien yhdistelmä. Se on paikka, mihin voin hetkellisesti kuulua, missä on helpompi hengittää.
*
Työhuoneellani katselen valokuvaa, jossa vaarini ratsastaa Salpausselän harjalla, hevonen ja ratsastaja ovat ilmassa, juuri kurottautuneina hyppyyn. Odotan, että jotain ratsastajan rohkeudesta tarttuu minuun, jotta uskaltaisin itse hypätä. Ratsastamisessa ja maalaamisessa on sama, absoluuttisen läsnäolon vaatimus. Kaikki tekniikat ja harjoittelu on turhaa, jos läsnäolo ja luottamus eivät toteudu. Jokainen uusi maalaus tekona vaatii oman uskalluksensa, siirtymisen tuntemattomaan tilaan.
Tuuli Kerätär (s.1985, Turku) on valmistunut Taiteiden maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2019. Hänen teoksiaan oli esillä marraskuussa 2021 Modern Love – ryhmänäyttelyssä Helsinki Contemporary – galleriassa. Kerätär on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Project Room galleriassa, Helsingissä ja Gumbostrand Konst&Form galleriassa Sipoossa, ja ollut mukana ryhmänäyttelyissä Helsingissä, Antwerpenissä ja Rovaniemellä. Hänen teoksiaan on Kuvataideakatemian, Rovaniemen taidemuseon ja Oulun Yliopistollisen sairaalan kokoelmissa.
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen – You must be willing to do good to ride this ride
Kaisa Syrjäsen yksityisnäyttely You must be willing to do good to ride this ride koostuu dokumentaarisista valokuvista, arkistokuvista, kuvamanipulaatioista sekä kahdesta tekstikatkelmasta. Galleria Uusi Kipinässä esillä oleva näyttelykokonaisuus on osa Syrjäsen pitkäaikaista tutkimusprojektia ulkonäöstä ja viehättävyyden normista yhteiskunnassa.
Ulkonäkö on moniulotteinen ja ristiriitainen kokonaisuus. Se on samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että kulttuurisesti muotoutunutta. Se on kaikessa arkisuudessaan jotain, josta ei voi paeta. Jotain, jolla sidomme itsemme aina osaksi yhteiskuntaa.
Näyttelyn kuvat luovat dokumentaarisen kokonaisuuden, jossa kulkee limittäin kolme näkökulmaa moniulotteiseen ulkonäköilmiöön: kauneustyö, katse sekä henkilökohtainen kokemus. Kokonaisuus tarkastelee aihetta feminiinisyyteen kohdistuvien odotusten näkökulmasta länsimaisessa kulutuskulttuurissa. Kulttuurissa, jossa kauneus on kaikkien saatavilla, jos vain on käytössään oikeat työkalut.
Teos esittää hienovaraisia kysymyksiä ulkonäön pääomallisuudesta sekä suhteesta sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kategorioihin, kuvalliseen kulttuuriin ja erilaisiin aikaulottuvuuksiin. Minkälaisia merkityksiä annamme ulkonäölle yhteiskuntamme erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä? Millä tavoin ulkonäköodotukset rakentuvat ja kuka niistä hyötyy? Mitä on eriarvoisuus, jota ulkonäön ilmiöön nivoutuu? Kannattaako kauneutta tavoitella?
Projektia ovat tukeneet Kauno ry, Taiteen edistämiskeskus ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö.
–
Kaisa Syrjänen (s. 1997) on helsinkiläinen valokuvaaja ja kuvataiteilija, joka valmistuu Lahden Muotoiluinstituutista valokuvan pääaineelta toukokuussa 2022. Syrjänen on kiinnostunut tutkimuslähtöisestä taiteesta, jossa dokumentaarisuus on läsnä. Hän käyttää valokuvaa ja tekstiä tiiviissä yhteistyössä, ja on kiinnostunut taiteen ja tieteen yhtymäkohdista. Syrjänen toimii poikkitaiteellisesti ja häntä inspiroivat taiteen saavutettavuus ja mahdollisuudet tiedonvälityksessä.
Henkilökohtaisen työskentelyn lisäksi Syrjänen on perustajajäsenenä poikkitaiteellisessa TYYPPINEN- kollektiivissa, sekä toimii aktiivisesti osana Lahden valokuvataide ry:tä.
Tiina Kemppinen – Miksi puhua kun itse on sana
Makoilin kesällä mökin viileydessä lukemassa kirjaa. Silmäni liukuivat vähän väliä paperisilta sivuilta tutkailemaan ympärilläni olevia satavuotiaita hirsiseiniä. Harmaantuneet kelohirret kasvoivat joskus elävinä maasta. Jossain vaiheessa niiden pintaan olivat hyönteiset nakertaneet polkujaan. Mutkikkaita viivoja ja labyrinttejä hirsivarveilla; kuin merkkejä tai tuntematonta kirjoitusta. Kauniita kaikessa tuhoisuudessaankin.
Näyttelyn nimi Miksi puhua kun itse on sana on lainaus Margaret Atwoodin teoksesta Yli veden (Surfacing, 1972, suom. Matti Kannosto). Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä nainen, lähtee etsimään kadoksissa olevaa isäänsä lapsuudenkodistaan, pienestä mökistä syrjäisellä saarella. Viikon aikana nainen päätyy tutkimusmatkalle myös omaan menneisyyteensä sekä identiteettiinsä naisena ja henkisenä olentona, osana luontoa.
Metsä loikkaa ylöspäin, valtaisana, sellaisena kuin se oli ennen
hakkuita, jähmettyneen auringonvalon pilareita; vierinkivet kelluvat,
sulavat, kaikki on rakentunut vedestä, kivetkin. Jossain kielessähän ei
ole ollenkaan nimisanoja, vain verbejä joiden annetaan kestää hiukan
kauemmin.
Eläinten ei tarvitse puhua, miksi puhua kun itse on sana.
Nojaan puuhun, olen puu nojaamassa.
Äkkiä tulen taas kirkkaaseen aurinkoon ja vajoan kasaan, pää maata
vasten.
En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat,
olen paikka.
(Margaret Atwood: Yli veden)
Näyttelyn teema käsittelee ihmisyyttä suhteessa muuhun luontoon, kommunikaatiota ja erilaisia rajapintoja. Maalaukseni ovat abstrakteja sommitelmia, joissa esiintyy jälkiä ja merkkejä, jotka muistuttavat kirjoitusta, mutta joilla ei ole verbaalista merkityssisältöä. Tällaista kirjoitusta kutsutaan aseemiseksi kirjoitukseksi. Sanojen merkitysten sijaan aseemista kirjoitusta voidaan tulkita kontekstin, visuaalisten elementtien, materiaalisuuden ja kehollisuuden kautta. Pohdin paljon sitä, minkälainen maailma meitä ympäröisi, jos siitä poistettaisiin sanat. Ajatus on minulle samaan aikaan lohdullinen ja pelottava. Mietin myös paljon, miten erilleen kieli ja sen mahdollistamat asiat ovat vieneet ihmiset muista luontokappaleista.
Kirjan alkuperäisenä nimenä oleva sana surfacing voi viitata siihen, kun jotakin päällystetään tai pinnoitetaan materiaalilla. Toisaalta se voi tarkoittaa myös sitä, että jokin nousee pintaan oltuaan aiemmin syvällä piilossa. Jollain tavalla koen nostavani esiin jotain pinnan alla olevaa tehdessäni maalauksia.
Tiina Kemppinen (s.1985) on helsinkiläinen taiteen maisteri ja taidekasvattaja. Hän käsittelee usein teoksissaan kieleen ja vuorovaikutukseen liittyviä teemoja. Hän on valmistunut Aalto- yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta ja opiskellut lisäksi maalausta Krakovan Taideakatemiassa ja Pekka Halosen akatemiassa. Kemppisen teoksia on ollut esillä kahdessa yksityisnäyttelyssä Helsingissä sekä monissa yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla.
Silja Puranen – Satakieli
Silja Purasen näyttely pureutuu ihmisen ympäristösuhteeseen. Lähtökohtina ovat yhtäältä muovin ylenpalttisen käytön tuomat ympäristöongelmat ja toisaalta eläinpopulaatioiden väheneminen ja kiihtyvä joukkosukupuutto. H.C. Andersenin sadun mukaan nimetty Satakieli on kaksikanavainen videoteos, jonka toisessa kuvassa esiintyy animoituja muovilintuja – koristeita, leluja ja soittorasioita – ja toisessa painovoimaa vastaan taistelee ilma-akrobaatti. Muovilintujen kakofoninen kuoro laulaa ihmisen halusta päihittää luonto keinotekoisilla jäljitelmillä ja varoittelee biodiversiteetin vaarantumisesta. Äänimaiseman ovat säveltäneet ja toteuttaneet Antonio Alemanno, Tapani Rinne ja Viktor Toikkanen. Ilma-akrobatiasta ja koreografiasta vastaa sirkustaiteilija, tanssija Salla Santanen.
Videoteoksen lisäksi näyttelyyn tulee sarja pieniä kipsiveistoksia, jotka viittaavat taideopiskelijoille tuttuihin piirustuskipseihin – kopiohin taidehistorian merkkiteoksista. Kipsit vihjaavat alkuperäisen ja kopion paikkojen vaihtumiseen sekä muistuttavat muovimateriaalien pysyvyydestä ja siitä mitä tulevaisuuden arkeologisissa kaivauksissa löytyy.