13.9.- 1.10.2017. Kirsti ja Sakke Nenye, Milla Toukkari, Tiina Herttua, Emilia Rüf

Kulma: Kirsti ja Sakke Nenye, Muistolle omistus

Muistolle omistus näyttely koostuu Kirsti Nenyen valokuvasarjasta Yhdessä yksin ja Sakke Nenyen näyttelykokonaisuudesta Napsu.

Kirsti Nenye, Yhdessä yksin

Teoskokonaisuus on sarja kuvia hautajaisten muistotilaisuuksista. Hautajaiset ovat monella tavalla murroskohta. Kuvat tuovat näkyväksi tuon murroksen tunnelmia: hyvästijättöä, luopumista, siirtymistä ja kohtaamista. Tukea hautajaisissa tuovat perinteet, tummiin pukeutuminen ja hiljainen puheensorina. Kuitenkin surunsa jokainen kohtaa ja käsittelee yksin ja erillisenä.

Olen valokuvaaja / valokuvataiteilija. Olen aloittanut dokumentaristina, mutta siirtynyt vuosien saatossa lähemmäs myös ei esittävää ilmaisua. Kuvani ovat aina valokuvia jostakin, vaikka toisinaan etääntyvätkin dokumentaarisuudesta pitkälle käsitteelliseen ja abstraktiin suuntaan.

Kuvissa on oikeita asioita, jotka tulevat näkyviksi, mutta eivät itsestään selviksi. Siksi katsoja voi tulkita töitä oman käsitteistönsä ja elämänkokemuksensa lävitse. Pyrin siihen, että vaikka kuvani ovat käsitteellisiä, ovat ne myös valokuvauksellisia ja että niissä näkyy myös perinteellinen käsityötaito.

Sakke Nenye, Napsu

Näyttelyosuuteni piti olla jotain ihan muuta. Mutta sunnuntaina 13.8.2017 perheenjäsenemme Napsu–koira siirtyi ajasta ikuisuuteen ja niin päätin omistaa tämän näyttelyn kuvat Napsun muistolle.

Ensimmäisessä viidessä kuvassa koen uudelleen Napsun ja minun koko yhteisen aikamme. Ensimmäisenä on kuva kohtaamisestamme Napsun ensimmäisenä päivänä meillä keväällä 2000 ja viimeisessä kuvassa katsomme Napsun kanssa toisiamme viimeisen kerran elokuussa 2017 – kyyneleet silmissä molemmilla.

Toisessa sarjassa voin muistaa katseeni ja käteni koskettavan Napsua ja Napsun aistivan valokuvauksen – kamerani kosketuksen. Ja yhdellä erillisellä kuvalla annan myös Napsulle tilaisuuden katsella tätä näyttelyä – meitä.

Näyttely on Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely

Kenno: Milla Toukkari, Meret

– – kykenemättä puhumaan muuten kuin lapsen yksitavuisilla sanoilla, suojattomana lau-seita vastaan – minä joka olin sorvannut niin monia, ilman seuralaisia vaikka olen aina liikkunut kaltaisteni kanssa, yksin vaikka minulla on aina ollut joku istumassa vieressäni tyhjän takan tai kuparisen kaapin edessä.
Mutta miten on kuvattava maailmaa jonka on nähnyt ilman omaa minuuttaan? Siihen ei ole sanoja. Sininen, punainen – nekin johtavat harhaan, peittävät paksuudellaan, sen sijaan että päästäisivät läpi valon. Miten kuvata tai ilmaista jotakin selvin sanoin – niin ettei se häivy, asteittain muutu, muutu jo muutaman askelen aikana tottumukseksi – siis tätä näkymää? Sokeus palaa liikkuessa ja jokainen lehti on toisensa kaltainen. Kauneus palaa katsellessa, kaikkien haamulauseiden seuraamana. Ihminen hengittää syvään, alhaalla laaksossa juna kulkee peltojen poikki luppakorvainen savulaahus perässään.
Hetki sitten olin istunut nurmikolla korkealla meren loiskeen ja metsän huminan yläpuolella, olin nähnyt talon, puutarhan, tyrskyt. Vanha lapsenhoitaja joka kääntelee kuvakirjan lehtiä on lopettanut ja sanonut: ’Tämä on totuus’.

Vuonna 2013, kävellessäni ulkosaariston rannoilla, havaitsin itsessäni toistuvan olotilan: yhtäaikainen viehtymyksen ja kuvotuksen tunne, jonka saivat aikaan kallioiseen merenrantaan lyövät ja siitä vetäytyvät aallot. Väistämättömän tapahtuminen, kahden samaksi tuleminen ja yhtäaikainen erkaneminen. Suolaveden ja kiven yhdessä, toistensa kautta tapahtuva eriytyminen. Meret-näyttely käsittelee erityisesti tätä tunnetta. Lyhyesti, ja ehkä liikaakin selitellen paljastan, että se on minun henkilökohtainen outo laaksoni. Pohdin toisaalta pelkoa mennä lähemmäs ja toisaalta vastustamatonta halua nähdä tarkemmin, tuntea levän haju ja niljakas kallio. Olen kiinnostunut erityisesti tuosta kuvotuksesta ja kauhusta – mistä ne kumpuavat?

Muovaava vyöryminen. Vähittäinen muutos. Vuorovaikutus, jota ei näe, mutta joka on läsnä keskeyttämättömästi. Alitajuisesti? Olen nähnyt unia vedenvaraan joutumisesta. Eri olomuodoissaankin nämä mineraalit peilaavat toisiaan, ja minä näen halun tulla joksikin, joksikin siksi mitä se toinen eniten haluaa. Sulautua toiseen. Tämä integration is an illusion, but a captivating one which promises much and pro-vides, according to Lacan, the prototype for the ego.

Kymi: Tiina Herttua, Between III

Taiteilija haluaa teoksillaan kysyä, mikä on tarpeemme ihmisinä omistaa tai hallita maata, tavaraa tai toisia ihmisiä. Missä on paikkamme ja kuka saa vetää rajat ympärillemme? Teemmekö paikkamme itse vai lokeroiko ympäristö meidät haluamallaan tavalla? Näyttelyn teoksissa materiaalisuus ja maalaustapahtuma on voimakkaasti läsnä.

Between III on sarjan kolmas näyttely. Ensimmäinen oli Lahdessa vuonna 2012 Galleria Oyoyssa, jossa pohdittiin alkuperäiskansojen oikeutta maahan. Uusi Kipinän Between III -näyttely palaa samaan teemaan, rajojen vetämisen oikeutukseen.

Tiina Herttua on Sipoonkorven kansallispuiston reunalla asuva kuvataiteilija. Töissään hän käsittelee usein luontokokemusten moniaistisuutta sekä lisäksi yhteiskunnan ilmiöitä, kuten uskontoa ja kulttuurista suvaitsevaisuutta. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla, seuraava Kiotossa, Japanissa lokakuussa 2017 yhdessä japanilaisen Erika Kusumoton kanssa.

Kirnu: Emilia Rüf, Meïssa

Senegalissa tapasin Meïssan. Hän sanoi aina halunneensa tehdä elokuvia ja kerroin että minulla oli siihen tarvittavat välineet mukana. Poljin joka aamu pajalle kamera ja mikrofoni repussa. Suunnittelimme kameralle jalustoja ja hitsasimme yhden polkupyöräni ohjaustankoon. Periaatteessa se toimi mutta katujen kuoppaisuutta emme olleet ottaneet huomioon. Yhtenä iltana menimme meren rannalle saakka ja Meïssa keskeytti kuvaukset koska auringonlasku ei ollut hänen mielestään tarpeeksi upea.

Meïssa on muotokuva Meïssa Fallista, senegalilaisesta polkupyörienkorjaajasta, taiteilijasta ja filosofista. Kamera seuraa Meïssan arkea hänen pallotellessa taiteili-jan ja mekaanikon roolien välillä. Metallityöpajalla, taiteilijan valvovan silmän alla, työläiset muuttavat hylättyä metalliromua mielikuvituksellisiksi naamioiksi ja veistoksiksi. Maanläheisellä filosofiallaan Meïssa tarkastelee taiteilijan asemaa yh-teiskunnassa ja pohtii taiteen merkitystä ihmiselle. Hän myös aktiivisesti hämärtää toden ja fiktion välistä rajaa esittäen spontaanisti kameralle improvisoituja kohtauksia välittääkseen katsojalle tärkeänä pitämiään viestejä.