27.7.–14.8.2022 Risako Yamanoi / Hilda Kahra / Petra Aaltola / Taneli Ilomäki
24.7.2022
screen-monoprint on paper, 19 x 12,5 cm
Risako Yamanoi – How to live with a phantom
(i)
I have been bitten by my neighbor’s large dog when I was eight or nine. The dog jumped on me and bit my right arm. While I cried with fear and pain, someone took me to a hospital and a doctor quickly cleaned and bandaged the wound. The injury healed in a few weeks, but I noticed that the skin of the bitten area had turned into a white spot.
After twenty years, the scar has become almost invisible, but it still exists as a slight dent on my arm. When I touch it, I can feel a thin, soft layer of skin protecting a small hollow in my body.
The exhibition How to live with a phantom speaks about absence, fading memories, and act of remembering. The central motif of the exhibition is dogs. In the works, the motif symbolizes strong attachment and memories that persist.
Risako Yamanoi is a Helsinki-based visual artist who mainly works with printmaking, installation, and publication. She has completed her master’s degree in printmaking at the Academy of Fine Arts Helsinki. Her interest lies in people’s personal storytelling. Through her practice, she observes how we construct personal narratives with memories and objects around us.
The exhibition has been supported by Arts Promotion Centre Finland and Finnish Cultural Foundation.
https://risakoy.wordpress.com
Hilda Kahra – Kohtaloita / Öden
Jotkut istuvat, pönöttävät. Toiset ovat irtautuneet abstraktista
maalaustaiteesta.
Piirustukset ovat kohtaamisia, joissa sekoittuu mielikuvitus ja
todellisuus.
Taide kehittää aistimaailmaa, nuolaisen sormeani ja tunnen miten tuuli
vierii joka suunnasta.
Piirtäminen on kohtaloitten dokumentaatiota, johon kiteytyvät ajan kasvot.
Hilda Kahra on valmistunut kuvataiteen maisteriksi
Kuvataideakatemiasta vuonna 2020. Hänen piirustuksiaan on ollut esillä
Liljevalchsin Kevätsalongissa Tukholmassa, Galerie IM Körnerparkissa Berlinissä ja nyt
Galleria Uudessa Kipinässä Lahdessa. Hildan tekeminen on keskittynyt
tällä hetkellä piirtämiseen, mutta taiteellisuus voi myös ottaa
muotonsa performansseina ja tai videotaiteena.
Hilda Kahra on syntynyt Saabin tehtaiden varjossa Trollhättanissa. Hän
kyseenalaistaa taiteessaan luokkataustaansa, yhteiskunnan
rakenteita ja ihmisen tilaa maailmassa.
Taiteen tekeminen on painimista tuntemattomien aaltopituuksien
kanssa, taiteessa pitää uskaltaa heittäytyä villin hevosen selkään ja
antaa sekä järjen että aistien avautua kohti sitä mikä en vielä oli
tietoisuudessa. Piirtäminen on keskittymisen avain, ja tapa jolla
ammentaa kohtaloista ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Piirtäessä pitää
uskaltaa antautua viivan ja värinän vietäväksi. Kuva on aina
rakennustyötä, joka vie oman aikansa. Prosessit ovat hitaita ja joskus tuloksettomia.
Tähän näyttelyyn olen koonnut kuvia, joita olen piirtänyt vuosina 2020-2022.
Petra Aaltola – Tragic Pony, Superstar Edition
Aaltolalle Traagiset ponit ovat tietynlaisia omakuvia. Ne ovat välineitä käsitellä omaelämäkerrallisia tarinoita ja hetkiä etäämmältä. Itsensä toiseuttaminen sympaattiseksi hahmoksi helpottaa empaattista suhtautumista itseen. Kun itseään kohtaan tuntee lempeyttä, on tilaa tuntea empatiaa myös ympäröivää kohtaan.
Empatia ja toiseuttaminen liittyvät muihinkin Aaltolaa kiinnostaviin aiheisiin. Kuinka voi välttyä toiseuttamasta muita olioita, kun ihmismielessä niiden kokemusmaailman kanssa on vaikea päästä aidosti kosketuksiin? Kun toisen olion inhimillistää, alkaa siinä nähdä tuttuutta. Tuttuus ei kuitenkaan tarkoita yhteyttä toiseen olioon vaan itsensä ja oman toimintansa heijastamista. Muiden olioiden, kuten kotieläinten, inhimillistäminen saattaa johtaa ongelmallisiin lopputuloksiin. Empatian kokemukseen pyrkiminen on taiteilijasta kuitenkin kaiken olevan olemisen ehto ja kestävämmän tulevaisuuden tae. Olemme kaikki yhteydessä toisiimme, halusimme tai emme. Siksi olisikin tärkeää löytää itsestään empatia itseään ja muita, myös hyvin muunlaisesti toimivia olioisuuksia kohtaan. Vain empatian avulla opimme arvostamaan ja kunnioittamaan ihmismielellemme vieraita, muunlaisia olemisen ja elämisen tapoja.
Petra Aaltola (s. 1992, Orimattila) on Helsingissä asuva taiteilija, joka tutkii vaihtoehtoisia olemisen ja ajattelemisen tapoja monipuolisesti erilaisia materiaaleja hyödyntäen. Tällä hetkellä hän työskentelee pääasiassa keramiikan ja installaatiotaiteen parissa. Aaltola on kiinnostunut kriittisestä ajattelusta, empatiasta, utopioista, särökokemuksista, uusmaterialismista ja materiaalisuudesta. Teostensa vakavia teemoja hän nyrjäyttää naivistisella estetiikallaan. Aaltola valmistui Aalto-yliopiston Taiteen laitokselta taiteen maisteriksi 2021.
40 x 40 x 5 cm
Taneli Ilomäki – Valo tulee Pohjolasta
Taneli Ilomäen Valo tulee Pohjolasta -näyttely käsittelee ihmisen suhdetta ympäröivään maailmaan ja sisältää abstrakteja maalauksia, jotka toimivat niin valossa kuin pimeässä. Keskiössä ovat kontrastit ja erilaiset valaistusolosuhteet, jotka tuovat teoksista esiin eri näkökulmia, korostaen joitain alueita ja häivyttäen toisia.
Ilomäki on toteuttanut teokset paksuille maalauspohjille, joissa myös maalausten sivut ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Hän on tehnyt maalaukset pääasiassa akryylimaaleilla, erilaisilla struktuurimassoilla sekä pimeässä hohtavilla pigmenteillä. Taiteilija on lisäksi hyödyntänyt teoksien esityksessä aikaisempaa kokemustaan sähkö- ja automaatioalalta.
Ilomäki abstrahoi teoksissa luontoa eri tavoin ja työskentelyssä on keskeisessä osassa erilaisten menetelmien ja materiaalien tutkiminen. Tyyliä voisi kuvailla skandinaaviseksi: se on tavallisesti minimalistinen, selkeä ja värimaailmaltaan harmoninen.
“En halua liikaa, jos ollenkaan, avata teoksieni sisältöä yleisölle, sillä itseäni kiinnostaa juuri teoksien monitulkintaisuus. Mielestäni on mahdollista, että taideteos voi kertoa jopa enemmän katsojasta kuin sen tekijästä.”
Taiteilijan työskentelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
6.–24.7.2022 Lotta Blomberg / Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Toivo Heinimäki / Rasmus Mäkelä / Timo Höyssä
3.7.2022
Lotta Blomberg – Fever Weaver
Lotta Blombergin näyttely Fever Weaver esittelee kokoelman käsin solmittuja ryijyjä, joiden kautta valokuvataiteilija tarkastelee näkemisen fysiologiaa ja näköaistin taktiilisuutta. Monet näyttelyn teokset pohjautuvat lämpökamerakuviin. Teknologia viittaa paitsi ryijyjen historialliseen käyttötarkoitukseen lämmittävinä peittoina, myös inhimillisen havainnon luonteeseen. Valo ja lämpö ovat pohjimmiltaan sama ilmiö, mutta evoluution sattuman vuoksi havaitsemme vain tietyn sähkömagneettisen säteilyn spektrin, jota kutsumme valoksi. Lämpökamera paljastaa maailman, joka on ihmissilmälle näkymätön, mutta jonka tunnemme muiden aistiemme kautta.
Näyttelyn suurin teos, seitsemän neliömetrin kokoinen ryijy, pohjautuu mikroskooppikuvaan taiteilijan oman silmän sokeasta pisteestä. Ryijyn kuvassa haparoiden kiemurtelevat suonet ovat edellytys näkemiselle, mutta samalla ne aiheuttavat yhdessä näköhermon kanssa havainnon katvealueen — sokean pisteen. Arkkitehti Juhani Pallasmaan sanat “Kaikki aistit, näkö mukaan lukien, ovat kosketusaistin jatketta; aistit ovat ihokudoksen erikoistumia, ja kaikki aistikokemukset ovat kosketuksen muotoja ja siten sukua taktiilisuudelle.” kuvaavat osuvasti Blombergin tapaa ajatella valokuvaa kokeellisena taidemuotona. Valitsemalla lääketieteellisen kuvan esittämiseen huokoisen ryijyn, taiteilija rinnastaa verkkokalvon sauva- ja tappisolut kuvakudoksen tekstuuriin ja haastaa samalla valokuvan totuttuja esittämistapoja.
Taidemuotona ryijy on systemaattinen ja hidas. Yksittäiset nukat, optisista värisekoituksista koostuvat lankapikselit muodostavat kuvan satojen tuntien kuluessa. Valittu tekniikka heijastelee Blombergin pyrkimystä sulauttaa taiteellinen työ ja meditaation harjoittaminen yhtenäiseksi praktiikaksi.
Lotta Blomberg on valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston valokuvataiteeen osastolta vuonna 2019. Hän on Helsingissä 2016–2022 toimineen Kosminen-taidetilan perustajajäsen. Blombergin teoksia on ollut kuluneena vuonna esillä Circulation(s) -festivaalilla Pariisissa sekä Galleria Hippolytessä Helsingissä. Fever Weaver on hänen toinen yksityisnäyttelynsä.
Teosten tuotantoa sekä taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet Koneen säätiö, Paulon säätiö ja Taiteen edistämiskeskus. “Sokea piste, tarkan näön alue” -niminen teos on toteutettu yhteistyönä taidekutoja Sanna Reinikaisen kanssa.
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Toivo Heinimäki – Map of Fog
Toivo Heinimäen näyttely Map of Fog koostuu valokuvista ja muista palasista, joita taiteilija on kerännyt ja arkistoinut pääasiassa kotikaupungistaan Helsingistä viimeisen (noin) viiden vuoden aikana. Joitakin kappaleita on jatkotyöstetty ja muotoiltu vahvasti, osa on esillä vähemmän käsiteltynä. Näyttely koostuu useista eri tekniikoilla toteutetuista valokuvapohjaisista töistä.
Kokonaisuus lähestyy paikkaan – tässä tapauksessa kaupunkiin – kuulumisen ja kiintymisen tunnetta samanaikaisesti, kun paikan materiaalinen sekä aineeton olemus ovat jatkuvassa, väistämättömässä muutoksessa.
Näyttelyn nimi on suora lainaus 2010-luvun alussa ilmestyneen yhdysvaltalaisen Map of Fog -julkaisun nimestä. Kolmen numeron verran julkaistu pienlehti koostui sen tekijän ja ainoan toimittajan Marcos Sorianon artikkeleista, jotka kartoittivat hänen kotikaupunkiaan San Franciscoa vapaalla journalistisella otteella.
Map of Fog -näyttely on kuvallinen kunnianosoitus kaupungille, kodille, haahuilulle, omien alustojen luomiselle sekä löytämiselle ja visuaalisella kielellä kommunikoinnille.
Heinimäki on valmistunut valokuvaajaksi Lahden Muotoiluinstituutista vuonna 2020. Suomen Kulttuurirahasto on tukenut hänen työskentelyään näyttelyn teon aikana.
Rasmus Mäkelä – Drawing a circle
Drawing a circle syntyi valokuvataiteilija Rasmus Mäkelän halusta lähestyä työskentelyprosessia uudesta näkökulmasta. Kiinnostus performanssia kohtaan yhdistyi Mäkelän taustaan skeittarina ja valokuvaajana, mistä syntyi uusi, kokonaan keväällä ja kesällä 2022 toteutettu teossarja.
Näyttelyssään Mäkelä pohtii ympyrää, toistoa, täydellisyyttä ja sen tavoittelua sekä kehollisuutta. Kokonaisuus koostuu kahdesta performatiivisesta videoteoksesta, valokuvista ja keraamisista, käsintehdyistä skeittirenkaiden jäljitelmistä.
Performanssien kuvauspaikkana toimi Helsingin messukeskuksen parkkihalli – paikka, johon skeittarit eivät ole tervetulleita. Mäkelä haluaa näyttää väärinymmärretyn lajin vaihtoehtoisessa valossa; performatiivisena taiteena, joka kuuluu kaupunkitilaan.
Rasmus Mäkelä (s. 1991, Orimattila) on Helsingissä asuva valokuvataiteilija, jonka töiden tärkeimpiä teemoja ovat muutos, ahdistus, valo ja yksilön kokemus. Yhdistämällä teoksiinsa ääntä ja veistoksellisuutta Mäkelä tutkii myös ajan ja tilan käsitteitä. Kokeilu ja leikkisyys sekä teosten keskeneräisyys ja kierrättäminen ovat keskeisessä roolissa hänen työskentelyssään. Mäkelä valmistui Valokuvataiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta keväällä 2021.
Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Finnfoto.
Timo Höyssä – Menagerie
Gallerian perältä nurkan takaa löytyy pieni kuriositeettien eläintarha täynnä outoja otuksia. Kasoja eläintä, tekstuuria ja pinnallisia tunteita. Kaikki olennoista eivät tunnu nauttivan epätavallisista olotiloistaan ja näyttää siltä, että yksi yrittää jopa paeta tilasta katsojaa. Pitäisikö nämä hahmot vain jättää rauhaan sen sijaan että asetamme ne kaikkien nähtäville ja tuijotamme niiden ahdinkoa?
Menagerie – näyttely tutkii ja esittelee pienten kuvitteellisten otusten avulla viime vuosien mylläkässä esille tulleita tunteita – niin suuria kuin pieniä, henkilökohtaisia että maailmanlaajuisia. Näyttely koostuu tekstiiliveistoksista, joiden pohjina on käytetty taiteilijan itse puhdistamia eläinten kalloja. Ne ovat päällystetty eräänlaisella risaisella fasadilla käyttäen hyödyksi kankaita sekä kierrätysmateriaaleja.
Timo Höyssä (s. 1991) on Vesilahdella asuva ja työskentelevä kuvataiteilija (AMK). Eläinten kallot ovat olleet hänen pitkäaikainen harrastuksensa sekä kiinnostuksen kohteensa ja viime vuosina hänen työnsä ovat leikitelleet itse kalloilla kuin myös niiden innoittamalla kuvamaailmalla. Hänen teoksiaan tulee olemaan nähtävissä myös koko elokuun ajan Helsingin Galleria SEINÄ:ssä ja Porin P-Galleriassa ajalla 19.8.-4.9.2022.
www.timohoyssa.wordpress.com
Instagram: @timohoyssa.art
Juhannus 2022
23.6.2022
Galleria Uusi Kipinä on suljettu juhannusaattona 24.6. ja juhannuspäivänä 25.6.
Olemme poikkeuksellisesti avoinna maanantaina 27.6. klo 12-18. Tervetuloa!
Oikein hyvä juhannusta kaikille!
15.6.–3.7.2022 Miska Mio / Taika Oja / Liina Aalto-Setälä / Sampo Laaksonen
12.6.2022
Miska Mio – Linjoiltaan puhdas ja hyväntuoksuinen
Miska Mion Linjoiltaan puhdas ja hyväntuoksuinen on eri tekniikoin toteutetuista piirustuksista koostuva taidenäyttely.
Teosten keskiössä on marginalisoitu keho sekä pyrkimys kuvata toiseutta uudella tavalla. Luonteeltaan näyttely on henkilökohtainen ja normikriittinen.
”Normit tuottavat väistämättä ulkopuolen, joka merkityksellistyy vain suhteessa normiin eli sen kautta, mitä se ei ole. Se on marginaali, eräänlaista ylijäämää. Kokemus marginalisoiduksi tulemisesta, toiseudesta, on usein häpeää synnyttävä kokemus ulkopuolisuudesta.
Pyrkimykseni on kuvata sitä toiseutta tavalla, joka jättää tilaa herkkyydelle ja kauneudelle. Teoksissani esiintyvä keho ei ole täynnä traumaa tai hämmästelyn aihe. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole kuvata samankaltaisuutta, sillä sen korostaminen on omiaan tekemään toiseuden kokemuksesta näkymättömämpää.”
Taika Oja – Jotainhan meidän maailmassa on vialla
Jotainhan meidän maailmassa on vialla tutkii ja hahmottelee uupumusta ilmiönä, pohtii sen ilmenemismuotoja ja aiheuttajia taiteellisen prosessin kautta. Lopullinen teos on muotoutunut käsittelemään milleniaalien uupumusta. Rajaukseen on vaikuttanut vahvasti taiteilijan oma kokemus uupumuksesta sekä ongelman yleisyys. Uupumus on ongelma, joka liittyy nyky- yhteiskunnan vaatimuksiin, mutta myös läheisiin ihmissuhteisiin, muihin ihmisiin omassa lähiympäristössä sekä lapsuuden kasvuympäristöön.
Teos on kehitetty pitkälti uupuneilta kerättyjen muistilappujen pohjalta. Uupuneilla esiintyy elinvoiman vähenemisen lisäksi häiriöitä muistin toiminnassa sekä huomio-ja keskittyimiskyvyssä.
“Koska oma muistini ja keskittymiskykyni heikkeni uupumuksen myötä aloin kirjoittaa pienimmätkin asiat ylös muistilapuille. Näitä lappuja alkoi sitten kertyä työpöydälle ja kalenterin väliin hillittömiä määriä. Elämästä itsessään tuli ikään kuin loputon suorituslista. Olen kerännyt lappuja sekä itseltäni, että muutamalta muulta uupumuksesta kärsivältä henkilöiltä, joiden tiedän kirjoittaneen asioita ylös juuri samasta syystä kuin itse tein.”
Monitaiteinen kokonaisuus sisältää valokuvia, stop motion -videon, letterpress-tekniikalla tehtyjä runoja, novellin, joka esitetään zine-muodossa sekä alkuperäisiä muistilappuja ja valokuvan seinälle heijastetuista muistilapuista. Moninäkökulmainen teos toimii uupumus-ilmiön kokoajana, jossa esimerkiksi novelli käsittelee uupumusta henkilökohtaisesta näkökulmasta, kun taas stop motion -video viittaa enemmän työelämään yleisesti.
Taika Oja (s. 1992) on kuvataiteilija ja freelance-valokuvaaja, joka valmistuu taiteen maisteriksi valokuvataiteen koulutusohjelmasta Aalto-yliopistosta 2022. Taika Ojan taiteellinen praktiikka liittyy vaikeasti sanallistettavien tunteiden käsittelyyn. Pääsääntöisesti Oja käsittelee teoksissaan erilaisten, elämäänsä merkittävästi vaikuttavien, kokemusten synnyttämiä tunteita. Aiheet saavat useimmiten alkunsa läheltä, omasta tai läheisten elämästä.
www.taikaoja.com
Näyttelyä on tukenut Finnfoto – Suomen valokuvajärjestöt ry.
Liina Aalto-Setälä – Kuoriainen, Sieni
Sateen ääni. Tuulen ääni. Nurmen ääni, kun sitä sivelee.
Mullan ääni, kun siihen kaivautuu. Hyttynen. Heinäsirkka. Toukan rapina. Tuhannen vuoden ajanjakso, jossa asetutaan niitylle.
Käy levolle. Katso sateeseen, ja sade käy sinuksi. Tuuli on matkannut tänne maailman toiselta puolelta. Se puhaltaa sinut matalaksi, ropina huuhtoo sinut olemattomaksi.
Tällä kedolla maailma on vielä täysi.
Koi tekee paidastasi pitsiä.
Allasi makaa liero, sen lävitse kulkee koko maailma. Teette koloa toisillenne maan sisään, niin kuin tähtikirjaaja kaivertaa sienelle pesää nilaan. Päästät juuresi valloilleen, ja koskettelet mykorritsojen helliä anturoita.
Olet auringon kehräämän seitin koteloima kerä.
Odotathan, kunnes jäkälä on kirnunnut kiven ja aine virrannut lävitsesi
ei mene enää kauan
sienijuuri morsettaa kaukaisesta ikimetsästä.
Mutta täällä puut eivät enää kasva naavaa
ja vaikka sanoo rakastavansa kaikkea
voi silti vihata hyönteistä.
Itikat laskeutuvat korvanipukkasi taakse, ranteesi pulssipisteelle, varpaittesi väleihin
se mikä sinussa oli
kohoaa nyt inisten latvojen yläpuolelle
ja voit katsoa niittyä ylhäältä ja alhaalta samanaikaisesti
Kuuntele, kaskas laulaa
kun pieni hyttynen tekee hedelmää
ja valmuska raunioissa nostaa lakkiaan
Tämän planeetan pinnalla olet pieni ja olet suuri.
kun sinun nesteesi maailman nesteeksi käy
autuus, kuulumisen tunne
itikka laskee munansa veteen.
Liina Aalto-Setälä (s.1990) on taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta 2019 valmistunut kuvataiteilija. Hänen teoksiaan on ollut esillä ryhmänäyttelyissä eri puolilla Suomea sekä yksityisnäyttelyssä Turussa vuonna 2021. Lisäksi hän on tehnyt taidejulkaisuja yksin ja osana Kosminen-kollektiivia.
Aalto-Setälä on yksi Helsingissä toimivan Kosminen-taidetilaa ylläpitäneen kollektiivin perustajajäsenistä. Sen lisäksi hän kuratoi luontoon sijoittuvia ryhmätaidenäyttelyitä kattonimikkeellä Tainaronin galleria. Kuoriainen, Sieni on Aalto-Setälän toinen yksityisnäyttely.
* Nimi viittaa Leena Krohnin Tainaron-romaaniin. (1985: Tainaron. Helsinki: Wsoy)
Näyttelyä on työstetty Mustarinda-residenssissä ja sitä on tukenut Taiteen Edistämiskeskus.
Tekstien editointi: Juho Hoikka.
Kiitos Nora Aalto-Setälä.
www.aaltosetala.com
Sampo Laaksonen – Sininen verho
Sininen verho on harhaa, lumetta, jonka avulla voit eristää itsesi ulkopuolisesta maailmasta. Sininen verho tekee harmaastakin päivästä sinisen. Todellisuus alkaa paljastua vasta, kun avaat verhon tai lähdet ulos.
Koronan myötä eristäytymisestä on tullut valtavirtaa. Ukrainan sota ei ole vähentänyt ihmisten halua rakentaa yhä korkeampia muureja omien valtakuntiensa ympärille. Toisaalta, pandemian ja sodan uhan vähentäessä suurten asutuskeskusten vetovoimaa, luonnossa liikkumisen suosio on kasvussa.
Tämä näyttely kertoo ihmisen haparoivista pyrkimyksistä raottaa verhoa, olla yhteydessä ympäristöönsä. Toisaalta, se kertoo myös tuhoon tuomituista yrityksistä irtautua siitä, sillä onhan jonkinlaisen yhteyden säilyttäminen elinehtomme. Teosten sisältöön on vaikuttanut myös korona-aikana lisääntynyt yksinäisyys. Maalaukset on tehty pääasiassa akryyli- ja kollaasitekniikoilla.
– Sampo Laaksonen
Sampo Laaksonen (s. 1981) on Lahdessa syntynyt ja Jyväskylässä kasvanut taidemaalari, joka on valmistunut kuvataiteilijaksi (AMK) Kankaanpään taidekoulusta vuonna 2008 ja taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston visuaalisen kulttuurin maisteriohjelmasta vuonna 2015. Nykyään hän asuu Vantaalla ja työskentelee Helsingin Roihupellossa. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä nähtiin Galleria Huudossa, Helsingissä keväällä 2019. Tämä on Laaksosen toinen yksityisnäyttely.
Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
Lisätietoja:
www.sampolaaksonen.com
Instagram: @sampolaaksonen_art
Facebook: @sampolaaksonenart
25.5.–12.6.2022 Marianne Siri / Matilda Palmu / Helena Tuura / Venla Kivelä
22.5.2022
Marianne Siri – Least Concern
Näyttelyni koostuu naisia esittävistä keramiikka- ja kipsiveistoksista. Teokset ovat syntyneet viiden vuoden sisällä toisistaan erillisinä. Teokset liikkuvat luonnon katoavaisuuden, pyhyyden ja sosiaalisen median maailmassa.
Pyhempi toistaan -teos esittää seitsemää maatuskan muotoista pyhää naista. Maatuskoja piti alunperin syntyä 14 kpl, mutta pienen koon veistäminen osoittautui liian haasteelliseksi. Teos on saanut lähtökohtansa raamatun lauseesta “Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu”.
Least concern (LC) on yksi seitsemästä Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN määrittelemistä lajien uhanalaisuusluokista; se kuvaa elinvoimaista lajia, jonka kanta on runsas ja vakaa. Tähän luokkaan kuuluu myös ihminen, jonka populaatio on nisäkkäiden suurimpia. Least concern vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”vähiten huolta”. Elämme keskellä ihmisen aiheuttamaa kuudetta sukupuuttoaaltoa, mutta elomme on siihen nähden varsin huoletonta, ainakin sosiaalisen median kautta tarkasteltuna. Some-kuningatar istuukin näyttelyssä välinpitämättömänä omassa kuplassaan.
Marie –veistos käsittelee luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Teos on saanut inspiraationsa IUCN:n punaisesta kirjasta sekä 1700-luvun ranskan hovin hiustyylistä. Naisen kampauksessa ja vartalossa on kasveja ja eläimiä, jotka on luokiteltu muutamaa poikkeusta lukuunottamatta uhanalaisiksi. Korkeimmalla kampauksen päällä pesii mandariinisorsa, joka on lintumaailman kaunokki ja ihmisen tavoin elinvoimainen laji. Marien ympärille on kietoutunut ankerias, joka on äärimmäisen uhanalainen (CR).
Marie poikkeaa näyttelyn muista teoksista värikkyydellään. Viime vuonna menin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja aloin opetella lasyyrimaalaustekniikkaa kollegani Maria Laineen opastuksella. Aikaisemmin olen keskittynyt pääasiassa muotoon ja maalannut teokseni valkoisen eri sävyillä. Lasyyritekniikka on hidas maalaustekniikka, samoin veistotekniikkani, joka pyrkii realistisuuteen ja viimeisteltyyn pintaan. Jatkossa työskentelyni tuleekin olemaan entistä pitkäjänteisempää. Käsityöpohjaista työskentelytapaani voikin pitää vastalauseena nykykulttuurin tehokkuuden ja tuottavuuden ihannoinnille.
Matilda Palmu – They come in peace
“They come in peace” -näyttely on Matilda Palmun luoman mytologian ensimmäinen osa, joka kertoo avaruudesta tulleiden kukkaisolentojen interventiosta tämän hetken maailman tilanteeseen. Se on fantasiamainen tulevaisuuden skenaario, pakopaikka, jonka kautta voi tarkastella tämän päivän ongelmia ja ilmiöitä utopistisesta tulevaisuudesta käsin. Matilda Palmu on muotoilija (AMK) ja taiteilija (MA).
Produktio tutkii taiteen tekemisen kautta uuden maailman syntyä, kun vuonna 2020 avaruudesta laskeutui ihmeellisiä kukkaisolentoja, jotka tulivat rauhanomaisin aikein muuttamaan maailman. Olennot olivat juuri sitä mitä ihmiskunta oli kaivannut – ne pysäyttivät vallalla olevan pandemian, ilmastonmuutoksen ja yhdistivät ihmiskunnan. Olentojen läsnäolo sai kaikki tahtomaan parempaa elämää ympäristölle ja muille ihmisille ja ylipäätään kaikelle elämälle. Minne ikinä olennot menivätkään, kasvoi niiden jälkeen kukkia. Vuonna 3020 tätä luomiskertomusta uuden maailman synnystä kertovat vanhemmat lapsilleen. Kukkaisolentoja ei ole nähty enää satoihin vuosiin, mutta niiden jäljet ovat nähtävissä kaikkialla.
“Näyttelyn kautta otan kantaa tämän hetken isoihin ilmiöihin ja ongelmakohtiin siitä näkökulmasta, että epäkohdat ovat ratkaistu ja muutos parempaan on tapahtunut – teoskokonaisuus ikään kuin uudelleen kirjoittaa tulevaisuutemme suunnan. Vaikka aiheet, ilmastonmuutos, pandemia ja ihmisten välinen eriarvoisuus, ovat uhkaavia ja miltei ylivoimaisia, voin taiteen keinoin lähestyä niitä pehmeästi ja toiveikkaasti. Tahdon työskentelylläni nostaa esille tämän ajan isoja ilmiöitä ja kommunikoida niistä helposti lähestyttävällä tavalla – minua kiinnostavat teoksen sisällön ja ulkoasun välinen ristiriita.
Teoskokonaisuus sisältää tekstiiliteoksia ja akvarelli- ja guassimaalauksia. Näyttely on ikään kuin menneisyydestä säilyneistä reliikeistä muodostunut pyhäkkö, joka kertoo tarinaa kukkaisolennoista ja niiden jäljistä. Inspiraationa tälle produktiolle ovat olleet pitkät kävelyt metsissä, 1900-luvun alkupuolen scifi-kuvitukset, art nouveau, pariisilaiset gobeliinit sekä rokokoon ja barokin väripaletti ja runsaus.”
Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
Helena Tuura – 365 OMAKUVAA – vuosi elämästäni
Öljypastellimaalauksia paperille. Näyttelyn teokset ovat syntyneet 2019-2020.
”Olin jo jonkin aikaa tuskaillut luovuuteni katoamisen kanssa.Työhuoneellemeno tuntui ylivoimaiselta. Mikään ei tuntunut miltään. Olin jo vähällä luovuttaa.
Mutta sitten kuitenkin päätin, että en kyllä halua hylätä kuvantekemistä ja että voin tehdä edes yhden pienen kuvan päivässä. Ja niin tapahtui.
Tekniikaksi valikoitui öljypastelliliidut ja pohjaksi A5-kokoinen paperi. Molemmat asiat olivat minulle uusia.
Työhuoneena toimi keittiön pöytä. Ei tarvinnutkaan mennä työhuoneelle! – JEE!”
Kuvani ovat omakuvia – mieleni kuvia. Esittävä tai ei – se on aina omakuva. En pyri ns. ”näköistaiteeseen”, vaan kuvan sisältö on tärkeintä.
Totuus ja tunne – ne ovat taiteeni lähtökohtia.
66 x 86 cm
Venla Kivelä
Maalausteni synty alkaa kollaaseista, joihin etsin materiaaleja aikakausilehdistä eri vuosikymmeniltä. Kollaasityöskentely on suunnittelematonta ja nopeatempoista, irtileikatut mainoskuvat ikään kuin näyttävät minulle, mihin ne haluavat kuulua. Kollaasit muuntuvat öljyvärimaalauksiksi, joissa viitteet eri aikakausista alkavat vääristyä ja sekoittua toisiinsa. Tämänhetkisen työskentelyn teemat nivoutuvat viime vuosina läsnä olleeseen epävarmuuden tunteeseen, ja osa maalausten hahmoista on kuin menettänyt osan vallasta itseensä jollekin ulkopuoliselle.
Usein vastakohtien luoma riitasointu ohjaa työskentelyäni ja viehätyn sen aiheuttamasta vierauden tunteesta. Kauniiksi ja suloisiksi mielletyt asiat voivat yhdistyä pimeään ja lihalliseen.
Venla Kivelä (s.1993, Kuopio) on Helsingissä työskentelevä kuvataiteilija, joka viimeistelee opintojaan Turun Taideakatemiassa.
4.–22.5.2022 Raija Marttinen / Inka Hannula / Marja Jalonen / Rubuzak
30.4.2022
Raija Marttinen – Jäljelle jää nyt
Inka Hannula – Upeat ja uteliaat
Marja Jalonen – Pala taivasta
Tampere-talon näyttelyyn liittyi teoksistani tehty visualisointi Tampereen Filharmonian kolmeen konserttiin – Vivaldin Neljä vuodenaikaa.
Rubuzak
13.–30.4.2022 Susanna Vuorio / VTRY:n kutsunäyttely: Emma Sarpaniemi / Markku Alhonen / Maija Pilvikki Kimanen
10.4.2022
Susanna Vuorio – Riihelän ruusupuskist
Tässä näyttelyssä ollaan Lahesta, johon myös näyttelyn nimi on suora viittaus.
Kiivetään radiomastoihin ja kuljetaan mukana Hämärillä, pubeissa, lukittaudutaan taikka seisotaan koko päivä silmät punaisena Vesijärvessä. Elämänhistoriaan lahtelaisuus jää, vaikka tämänhetkinen kotiseutu olisikin jo muualla.
Lähtökohta maalaamiselleni on elämä. Yritys ottaa selvää maalaamalla, että mitä täällä oikein tapahtuu?
Työskentelen ekspressiivisesti maalaten, en suunnittele teoksia etukäteen vaan maalaukset syntyvät tehdessä alitajunnan virrasta. Ne ovat improvisaation tuloksena syntyneitä itse koettuja taikka nähtyjä tilanteita oikeasta elämästä.
Välillä maalia on paljon, välillä vähän. Välillä vähän voi olla paljon. Työskentelytapani vuoksi maalaukset ovat toisinaan hyvinkin erilaisia itsenäisiä teoksia.
Tavoite ei ole kopioida valmiita kuvia, vaan yrittää rehellisellä, avoimella maalaamisella kertoa ja herätellä ajatuksia asioista ja tilanteista elämässä, joita on muuten ehkä vaikea sanoa ja tuoda ilmi.
Susanna Vuorio on syntynyt 1977 Lahdessa ja kasvanut Asikkalassa. Nyt hän asuu ja työskentelee Turussa, jonne muutti opiskeltuaan Helsingissä taidemaalariksi. Hän on osallistunut useisiin näyttelyihin maamme gallerioissa ja museoissa. Hänen maalauksiaan on mm. Suomen valtion ja Tampereen taidemuseon kokoelmissa, Wihurin säätiön kokoelmassa Rovaniemen Taidemuseossa sekä yksityisissä kokoelmissa.
Työskentelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus. Suuret kiitokset!
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Emma Sarpaniemi – When the Sun goes down We see Lemons
When the Sun goes down We see Lemons on Emma Sarpaniemen vuonna 2019 aloittama valokuvaprojekti. Teossarjassa valokuvaaja tutkii yhdessäoloa, intimiteettiä ja naisrooleja omakuvien kautta. Teoksissa kuvaajan ja kuvattavien välinen raja on hämärtynyt: Sarpaniemi on astunut kameran toiselle puolelle, asettautunut kuvaan yhdessä ystävien kanssa. Kuinka tallentaa ystävyyden intiimit hetket, tavat olla yhdessä? Toisen kohtaaminen nousee esiin, niin myös monet välittämisen keinot.
Erilaisia (nais)rooleja kokeillaan ja dekonstruoidaan kuitenkin huumorin kautta: kuvattavista tulee anonyymejä siskoja ja serkuksia, kuvitteellisia henkilöhahmoja, joiden välinen koreografia ja estetiikka on tarkkaan harkittua. Kuvista välittyvä kehonkieli, rytmi ja värit ovat ajoittain sekä ylikorostetun naisellisia että leikkisän androgyynejä, ja tarkkaan harkittu koreografia ja herkullinen estetiikka on samanaikaisesti koskettavaa ja outoa, mutta myös epämukavaa.
Minän teatralisoituessa sekä jaetun naiseuden kokemuksen kautta When the Sun goes down We se Lemons kyseenalaistaa länsimaisen kulttuurin asetettuja sääntöjä naiseudelle: tapoja olla ja tapoja tulla nähdyksi.
Emma Sarpaniemi portrays women who have time for you: they caress your hair, put your lipstick, and suggest taking a bath together. These imaginary sisters wear the colours of a fruit basket, strike contemplative poses in pastel hues, and feed each other grapes while lying around aimlessly. These are characters that create sensuality in their own terms and acclaim a space that belongs only to them. It is a space of care and intimacy, a collective oeuvre towards radical self-love.
When the Sun goes down We see Lemons is a series of collaborative, performative self- portraits that the photographer started in 2019. When stepping on the other side of the camera with the release cable placed firmly in her hand, she started to photograph herself and the close circle of female friends that she belonged to. The result: a space filled with extraordinary empathy, warmth, and utterly engaging, strong characters. These inherently female subject matters unfold a universe that celebrates divergent expressions of femininity, and thus actively deconstructs them through humour, intimacy, and playful dress-up.
In these works, the rhythm of intertwined bodies and gestures is sometimes exaggeratedly feminine and humouristic, other times playfully androgynous, disinterested, and assertive. Wrinkled bed sheets and bathroom tiles gently suggest a domestic and, thus, inherently feminine setting; yet this furnishing is not directly reproduced, rather actively dismantled through theatrical mise-en-scene and kitschy aesthetics with its exuberant costumes, props, and poses. As the self becomes theatricalized, the poses are decomposed. This deliberate confusion of aesthetics and visual codes calls strongly into question the normative Western canon of feminine codes: ways to be and ways to be seen.
The characters in Sarpaniemi’s are always dependent on each other. Self and the other are interwoven, with tangible circuits of desire and love, but also with a form of resistance. This co- dependency of gestures goes beyond the frame and extends to the viewer, and most importantly, to the gaze, which ends up being reversed. The poses are not immobilized, and the photographer and her friends are not cornered by the gaze. These works provide a feminist logic of production: the subjects produce themselves in the performative dimension, in an empowering way. By introducing active female subjects in the world, Sarpaniemi produces work with bodies forever in motion, characters that are always (re)producing themselves under a new guise. As feminist scholar Peggy Phelan notes:
Identity is perceptible only through a relation to another – which is to say, it is a form of both resisting and claiming the other, declaring the boundary where the self diverges from and merges with the other. In that declaration of identity and identification, there is always loss, the loss of not being the other and yet remaining dependent on that other for self-seeing, self-being.
Text written by Sini Rinne-Kanto
Markku Alhonen – Auringonpimennys
Töissäni tallennnan hetkiä. Taiteeni taustalla on yleensä jokin tunnelma tai mielenkiintoinen näkymä. Taidegrafiikka tekniikkana ja erityisesti kuivaneula antaa mahdollisuuden tavoitella haluamaani tunnelmaa. Tällä hetkellä käytän mustaa painoväriä. Mustan erilaiset sävyvaihtelut kiinnostavat minua. Piirrän kuvan kuparilevylle terävällä piikillä. Viivojen määrä, syvyys ja värin pyyhkiminen laatalta vaikuttavat siihen miten paljon painoväriä kuvaan tulee. Laatalta kuva siirretään syväpainopaperille grafiikkaprässiä käyttäen. Olen Lahden Taidegraafikoiden jäsen. Jäsenyys antaa mahdollisuuden työskennellä Taidegraafikoiden grafiikanpajalla Lahdessa.
Maija Pilvikki Kimanen – Äiti mä osaan!
”21 vuotta” , 2020
Maalaussarja
On tasan 21 vuotta siitä kun täytin 18. Muistelen sen aikaisia ajatuksiani ja odotuksiani. Kaveriporukalla me koimme yli 30 vuotiaat täysin ikälopuiksi. Unelmia oli omakotitalot, avioliitot ja koirat sun muut. Maalauksissa kuvataan palapelimaisesti teinien ajatuksia tulevaisuudesta.
Mutta mitäs sitten kävikään? Neljän vuoden päästä sairastuin skitsofreniaan ja kaikki meni uusiksi. Teos kertoo lapsellisen puhtaasta hetkestä ennen pudotusta.
”Kuinkas sitten kävikään”, 2021
Maalaussarja
Maalausarja on jatkoa teokselle ”21 vuotta”. Unelmien pilvilinnasta oli korkea pudotus alas. Skitsofrenia vaikuttaisi minussa koko elämäni loppuun asti. Sairaalajaksoja on kerran vuodessa.
Tuntui jotenkin asiaankuuluvalta alkaa maalata. Korona-aika sulki minut maalaamaan asuinkaksioon joka on täynnä tavaraa. Kuinka ollakaan, en maalannut millekään tavallisille pohjiille vaan maalausalustana käytin sairaalalakanoita, hoitajantakkia, sairaalapyjamaa, rokahtavan lääkärin nahkatakkia. Käytin näissä akryylivärimaalauksissa myös sairaalasukkia, hiuksia ja värikyniä.
”Mun timanttiset”, 2020
installaatio
Teos sai sai alkunsa kun olin kovin turhautunut koko taidemaailmaan ja omaan elämääni. Tuntui että lääkkeet turruttivat ja luovuus oli kadonnut. Näyttelyaikaa ei herunut ja materiaaleihin olisi tarvinnut jostain rahaa. Etsin jotain mielekästä tekemistä.
Samoihin aikoihin istuin Pasilan asemalla ruuhka-aikaan. Ohi kulki satoja ihmisiä. Näin pöllyävää hiekkaa, harmaita käveleviä ja juoksevia kiireisiä jalkoja. Keksin, että minun olisi valmistettava hohtavia timanttikenkiä liikkumaan harmauden sekaan. Aloin liimaamaan timantteja, hiuksia ja niittejä kenkiin. Kuvasin myös videota eri puolilla Helsinkiä kulkien timanttikengissä kiireisten ihmisten seassa.
Materiaalista tuli installaatio jossa kengät roikkuvat katosta ja lattialla on pikku monitori jossa pyörii kuvaamani video.
23.3.–10.4.2022 Petri Silvonen / Zeynep Kaynar / Bridget Allaire / Ulla-Maija Svärd
21.3.2022
Petri Silvonen – Otteita tästä maailmasta
Teosteni intentiona on saada katsojat, ja itseni, tarkkailemaan ympäröivää maailmaa avoimesti ja uteliaasti. Minua kiehtoo valtavasti maailman fraktaalisuus, sen huikea rakenne ja elämä itsessään joka nousee tästä emergenssistä. Se miten jokapäiväisessä elämässä hahmotamme asiat on aistiemme vajavaisuudesta johtuva karkea yleistys,mutta välttämätöntä, jotta voimme ylipäänsä toimia tässä maailmassa. Kaikki efektiiviset teoriat kuitenkin hukkaavat informaatiota, yritänkin maalauksissani kertoa jotain, mikä ei ole itsestäänselvää.
Näyttelyni koostuu öljyvärimaalauksista ja muutamasta mustavalkoisesta tussipiirustuksesta. Teknisesti nämä maalaukseni on toteutettu melko perinteisesti, ne ovat öljyvävärimaalauksia pingoitetulle pellavakankaalle. Tämän teossarjan kaikissa maalauksissa on akryylimaaleilla tehty pohjamaalaus, jonka päälle olen maalannut öljyväreillä.
Maalauksissani on voimakas värimaailma, välillä yritän hillitä sitä, mutta tämä tuntuu tulevan niihin luontaisesti.
Harkinnan jälkeen päätin ottaa näyttelyyn mukaan myös joitakin mustavalkoisia tussipiirustuksia, jotka ajatuksellisesti ovat samaa sarjaa maalausten kanssa. Mustavalkoinen työskentely on eräänlaista vastapainoa maalaamiselle, ja teen jatkuvasti töitä myös erilaisella piirrrostekniikoilla.
Suurin osa teoksista on esillä ensimmäistä kertaa, maalauksista 2 oli näytteillä Lammilla Kesänäyttelyssä 2021.
Juuri nyt maailma, ja tulevaisuus, näyttäytyy melko huonossa valossa, onneksi kevätaurinko lämmittää jo hiukan.
Zeynep Kaynar – Sleeping: A Performative Process
Artist Statement
My studio practice covers visual literacy in alignment with daily performative tasks, body language, and gestural communication. It is inspired by literature, design, and typographic applications. I occupy artistic research tools to visually analyze and explore alternative ways of seeing and looking at the mundane tasks of daily life.
In alignment with visual research and analysis, my research interests explore methods for transforming visual language while investigating themes such as human & city and human & nature relationships in the form of photography, painting, drawings, and installations aas a result of my studio practice.
Conceptual Framework of the Exhibition
The nature of SAPP (Sleeping: A Performative Process) is based on language and cognitive development theories. The artworks analyse bodily gestures as visual communication tools before the language forms existing and spoken today. The artworks are divided into three themes to focus on visual analysis, typographic design and practical application of alphabet in the form of drawings, paintings and installations.
I have been working on developing SAPP Alphabet since 2018 using artistic research methodologies influenced by the visual analysis of gestural, performative practices. With SAPP, I visualize the data collected from gestures into precise compositions of abstract paintings to promote cognitive development based on a relationship with mind and body.
The SAPP exhibition project attempts to build visual semantics for conveying a common language for abstract emotional and thought processes. This exhibition is a metaphorical invitation to overcome and control emotional and physical reactions towards uncertain processes in the life course.
–
Artist Statement
Taiteellisessa työskentelyssäni käsittelen visuaalista lukutaitoa päivittäisessä toiminnassa, kehonkielessä ja elekielessä. Työskentelyni on saanut vaikutteita kirjallisuudesta, muotoilusta ja typografisista menetelmistä. Taiteellisten tutkivien metodien avulla analysoin visuaalisesti sekä tutkin vaihtoehtoisia tapoja nähdä ja katsoa tavallista jokapäiväistä elämää.
Visuaalisen tutkimuksen ja analysoinnin lisäksi kiinnostuksen kohteeni on muuttaa visuaalista sanastoa tutkiessani erilaisia teemoja ja niiden välistä suhdetta, kuten ihminen ja kaupunki tai ihminen ja luonto. Ilmaisumuotona työskentelyssäni käytän valokuvausta, maalaustaidetta, piirtämistä ja installaatioita.
Näyttelyn viitekehys
SAPP (Sleeping: A Performative Process) -projektin luonne perustuu kieleen ja kognitiivisen kehityksen teorioihin. Teokset analysoivat kehollisia eleitä visuaalisen kommunikoinnin välineinä ennen nykyisen puhutun kielen kehittymistä. Taideteokset on jaoteltu kolmeen eri teemaan, jotka keskittyvät visuaaliseen analysointiin, typografiseen muotoiluun ja kirjaimiston soveltamiseen käytännössä piirustuksissa, maalauksissa ja installaatioissa.
Olen työskennellyt SAPP Alphabet -projektin parissa vuodesta 2018 käyttäen taiteellisia tutkimusmetodeja. Metodeihin on vaikuttanut eleisiin perustuvien esitysten visuaalinen analysointi. SAPP-projektissa visualisoin eleistä kerättyä tietoa tarkoin sommiteltuihin abstrakteihin maalauksiin ilmentääkseni kognitiivista kehitystä, joka perustuu mielen ja kehon muodostamaan suhteeseen.
SAPP-näyttelyprojekti pyrkii rakentamaan visuaalisia merkityksiä, joilla ilmaista abstraktien tunteiden ja ajatusten prosessien yhteinen kieli. Tämä näyttely on vertauskuvallinen kutsu hallita tunnepohjaisia ja fyysisiä reaktioita sekä selviytyä niistä elämän epävarmuuden edessä.
Bridget Allaire – Ex memoria
Viime kesänä kävellessäni lähellä kesämökkiämme kuulin uuden kuivan rouskuvan äänen. Jäkälä allani mureni pölyksi, puolukan lehdet muuttuivat mustiksi auringosta. Viikkoja kestänyt kuivuus hauraassa ekosysteemissä. Yritin kävellä varovasti välttäen jäkälää aina kun pystyin. Ikään kuin se, mihin astuin, vaikuttaisi mitenkään asioiden laajuuteen.
Meidät on tehty pienistä asioista, jotka huomaamme päivittäin. Keräämme nämä muistot yhteen ja rakennamme olemisen tunnetta.
Katso ja näe maailma ympärillämme realistisella tavalla. Unohda ilmastonmuutoksen aiheuttama syyllisyys, nostalgia tai häpeä ja korvaa se kiitollisuudella. Asiat, joihin kiinnitämme huomiota, ovat asioita, jotka ovat kanssamme ikuisesti.
Näillä seinillä olevat maalaukset ovat muistoja muistojen päälle… päivittäisiä kävelylenkkejä, vuosikymmeniä puutarhanhoitoa, yksityisiä hetkiä luonnon kanssa. Ehkä ne ovat liian tummia sinulle? Ovatko ne jopa elegisiä?
Mutta jos katsot tarkemmin, löydät lukemattomia värejä ja eleitä. Muistoissani on itse elämä.
Hidasta.
Katso lähempää.
Tämän näyttelyn idea tulee filosofi-runoilija Jan Zwickyn runokokoelmasta ”Songs for Relinquishing the Earth”.
Hänen viimeisimmässä filosofiaa käsittelevästä kirjassaan ”Learning to Die, Wisdom in the Age of Climate Crisis”, Zwicky vaatii että meistä täytyy löytyä sokraattista nöyryyttä ja itsehillintää nähdä todellisuus sellaisena kuin se on. Meidän täytyy löytää tasapaino itsessämme, jotta voimme suhtautua myötätuntoisesti ja arvostaen tulevaisuuteemme.
Bridget Allaire
Ulla-Maija Svärd – Sisäkuvia ihon alta
Työni lähtökohta on ihmiskeho. Se on nerokas järjestelmä; sekä kaunis ja vahva, että hauras ja katoava. Suhteemme siihen on usein hyvin ristiriitainen, kun ihailemme nuoruutta ja kauneutta, varjostaa elämäämme vanhuuden- ja kuolemanpelko.
Syntymästämme asti tarvitsemme apua ja hoivaa, luotamme lääkärin apuun, mutta meillä on myös fantasioita lääketieteen kaikkivoipaisuudesta ja ikuisesta nuoruudesta. Ihmeitä ei tapahdu, elämä itsessään on ihme, jota tulee kunnioittaa.
Lääketieteen kehitys merkitsee parempaa elämää, mutta sitä käytetään myös väärin, on lääkäreitä ja klinikoita, jotka toimivat ihmisoikeuksista piittaamatta ja ihmiselämän ainutlaatuisuutta kunnioittamatta. Kylmä sotateollisuus tuottaa välineitä ihmisen tuhoamiseksi asein, lääkkein ja myrkyin. Lääkärit valvovat kuolemantuomioiden toteuttamista ”oikeaoppisesti”.
Järjettömät kauneusleikkaukset ovat nykypäivää ja laiton elinkauppa on bisnes, jossa ryöstetään köyhiltä rikkaille. Köyhän ihmishenki kehitysmaassa ei ole minkään arvoinen, kun rikas saa rahalla haluamansa. Se tehdään jossain hienossa leikkaussalissa taitavin käsin. Ihmiskehon osat voivat kuitenkin olla myös olla lahja, joka meillä on mahdollisuus antaa toisen elämän ylläpitämiseksi.
Teokseni koostuvat anatomiankuvista, joista olen rakentanut eri materiaaleja ja esineitä käyttämällä ja käsin kirjomalla ”elinpaketteja” ja lääkärintakeista, jotka olen kirjonut anatomiankuvia ja erilaisia materiaaleja käyttäen.
Tein näyttelyn töitä usean vuoden ajan (2012–2016). Näyttelyn järjestäminen viivästyi, surun ja siihen liittyvien suurten elämänmuutosten vuoksi.
En ole tehnyt näyttelyyn muutoksia, mutta nyt kaivettuani työt kellarista, johon jo kuvittelin niiden jäävän, ne ovat ehkä ajankohtaisempia kuin ennen. Ajattelen niin, että ehkä korona-aika ja nyt kokemamme sodan pelko ovat tuoneet niihin oman lisänsä.
Elämälle kiitos! Mietin sitä näyttelyni nimeksi, mutta päädyin sanoihin Sisäkuvia ihon alta. Nerokas elimistömme sijaitsee ihon alla, mutta siellä jossain, on myös ne kaikki pelot ja fantasiat, joiden kanssa käymme jatkuvaa sisäistä dialogia.
Tampereella 17.3.2022
2.–20.3.2022 Susanna Autio, Petra Kallio & Aino Toivettula / Marika Schroderus / Seppo Alanissi / Susana Nevado & Sari Torvinen
27.2.2022
Susanna Autio, Petra Kallio & Aino Toivettula – Suhteellisen musta
Lahden Galleria Uudessa Kipinässä nähdään vuodenvaihteessa Susanna Aution, Petra Kallion ja Aino Toivettulan näyttelytrilogian päätösosa
Näyttely Suhteellisen musta on Sysimusta-trilogian viimeinen osa: aiemmat sarjan näyttelyt nähtiin Islannin taidegraafikoiden galleria Íslensk Grafíkissa maaliskuussa 2020 nimellä Svartmyrkyr ja Tampereella Saskioiden galleriassa tammikuussa 2021 otsikolla Sysimusta. Galleria Uuden Kipinän tiloissa vuodenvaihteessa 2021-22 nähdään Autiolta, Kalliolta ja Toivettulalta kokonaisuus, jossa surumielisessä pimeydessä nähdään jo pieni toiveen häivä. Nimeksi valikoitui siksi Suhteellisen musta. Näyttely koostuu täysin uusista töistä.
Epävarmuus, menetyksen pelko ja kuoleman kohtaaminen ovat tässä pandemian ja levottomuuden sekoittamassa maailmassa päivittäin läsnä. Näyttelyn ydinteema pohjautuu taiteilijoiden rohkeuteen valjastaa taiteen tekemisen voima omakohtaisia vastoinkäymisiä vastaan. Näyttelyn taiteilijakolmikko ovat työstäneet osakseen saamaansa surua meditatiivisesti taiteen tekemisen parissa, ikään kuin toimittaen eräänlaista riittiä surun kukistamiseksi itkulaulajien tapaan, mutta surutyön tapahtuen sanoitta, kädet työhön upottaen. Vaikka suru on aina henkilökohtaista, jokaiselle ainutkertaista, tunne on yleismaailmallinen ja äärimmäisen samaistuttava. Suru ei koskaan katoa, mutta siihen yhdistyy näyttelyn teoksissa jo hitunen toivoa, pyrkimystä ymmärtää ja jopa löytää jälleen yhteys menetettyyn.
Susanna Autio (s. 1966, Helsinki) on kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hänen ilmaisukeinonsa liikkuvat readymade-taiteen, taidegrafiikan ja kuvanveiston välimaastossa sujuvasti mutkitellen. Esineet ja materiaalit, joilla aiemmassa elämässä on ollut omat tarinansa, löytävät Aution töissä uuden, uniikin tavan olla maailmassa. Keramiikan taiteilija löysi äitinsä vakavan sairastumisen myötä. Tällöin hänestä tuntui kuin aikaisempi taiteellinen työskentelytapa ei olisi sopinut tähän elämän murrokseen. Autio on toiminut ammattitaiteilijana vuodesta 2000 ja osallistunut lukuisiin soolo- ja ryhmänäyttelyihin. Vuonna 2020 Autio valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi.
Turussa asuvalta ja työskentelevältä kuvataiteilija ja taidegraafikko Petra Kalliolta (s. 1970, Helsinki) nähdään yleisöä osallistavan teoksen ensimmäinen osa, jossa taiteilija kutsuu näyttelyvieraat muistelemaan omia menetettyjään. Puukaiverrettujen mehiläisten kuljettamat suruviestit toimivat teoskokonaisuuden ytimenä. Kallio on valmistunut Turun Taideakatemiasta (2016) ja Taiteen ja suunnittelun korkeakoulusta (nyk. Aalto-yliopisto) (2006) taiteen maisteriksi. Kallion teoksissa liikutaan suurten murrosten, elämän ja kuoleman, sekä elämän kiertokulun maastossa. Vahvasti naiseuden ja äitiyden teemoja aiemmassa tuotannossaan työstänyt taiteilija on lisännyt taiteelliseen pohdintaansa myös kuoleman vääjäämättömyyden ja näkymiä kuolemanjälkeiseen.
Taidetta sekä Suomessa että Yhdysvalloissa useammassa arvostetussa korkeakoulussa opiskellut Aino Toivettula (s. 1955, Kuopio) vaikuttaa tänä päivänä Kemiönsaarella ja Varsinais-Suomen alueella. Mittavan uran tehnyt taiteilija työskentelee pääasiallisesti taidegrafiikan keinoin. Taiteensa perustana Toivettulalla on aina ollut hänen oma luontosuhteensa ja avoin ihmettely maailmankaikkeutta kohtaan. Taidegrafiikassa taiteilijaa kiehtoo viiva ja tekstuuri. Teokset muodostuvat vahvasti taiteilijan lukeneisuuden pohjalta, johon lukeutuu filosofiaa, uskontokäsityksiä, antroposofiaa, symboliikkaa sekä muita tapoja ymmärtää maailmankaikkeutta. Suhteellisen musta -näyttelyssä Toivettulalta nähdään syvästi omakohtainen taidegrafiikan teoskokonaisuus, jossa hän työstää suruista ehkä suurinta, oman lapsen menetystä.
Näyttelyä ovat tukeneet:
Marika Schroderus – Ajatuskuvioita: Viestejä isälleni
Sain idean näihin maalauksiini, kun löysin isän kuoleman
jälkeen hänen työhönsä kuuluneet
vanhat Hermann Rorschachin musteläiskätestikortit*.
Olin nähnyt nämä kuvat lapsuudessa ja ne kiehtoivat
minua jo silloin.
Maagiset musteläiskäkuvat tulivat piilostaan
kuin viesteinä isältäni.
Aloin vastailla niihin omilla Rorschach-jutuillani
ja niin syntyi sarja maalauksia; kuin viestejä
isälleni.
Tein maalaukset musteläiskätekniikkaa vapaasti soveltaen.
Muste muodosti valuessaan omia kuvioitaan kuin ajatuskerroksiksi niin, että lopputulos oli aina yllättävä.
Olen antanut töilleni vain viitteelliset nimet, jotka ovat kuin ponnahduslautoja erilaisille
tulkinnoille.
Maalauksen nimenä voi olla sana, lyhenne tai joskus vain välimerkki, joka innostaa katsojaa keksimään itse mitä kuviot voisivat esittää…
Näkyykö kuvassa perhosen siipi vai jotain muuta?
Viestit isälleni ovat valmiita.
Viestikapula siirtyy nyt katsojalle!
Seppo Alanissi – Soilspace – Maatila
Tila – avaruus. Tilan on oltava tyhjä. Kun tila täyttyy, ei ole enää tilaa. Tila on sen täyttävien objektien välissä. Tila on obektien välistä suhdetta.
Katsomme avaruuteen ajatellen, että ”tuolla sitä tilaa riittää”. Katsomme maaperään ja näemme kiinteän kamaran. Maaperä tarjoaa kuitenkin tilan suunnattomalle määrälle elämää. Siellä hiekanmurusten välissä muurahaiset ja niitä pienemmät mennä vilistää eikä paremmasta väliä. Laskemme kuolleemme maahan ja siellä on kaikki tila mitä he voisivat kaivata.
Maaperä on meille vierasta avaruutta. Entä jos pyrkisimme maahan yhtä hanakasti kuin avaruuteen? Mutta päästäksemme maahan meidän on ensin kaivettava se pois tieltä. Sitten ei olekaan enää maata mihin mennä. Maa on jo muualla ja vain me täytämme tyhjää tilaa.
Ajatus maasta ja maaperästä avaruutena on outoudessaan kiehtonut minua viime aikoina. Teoksiini hiipi ensin maaperän aineksia: mätänevää puuta, kiviä, juuria. Nämä esiintyvät erilaisina tekstuureina, samanaikaisesti dekoratiivisina mutta myös symbolisina elementteinä. Samalla mieleeni palaa uudelleen ja uudelleen Robert Holdstockin teokset, joissa usein elämä on kirjaimellisesti yhtä maaperän aineksen kanssa. Näin päädyin pyörittämään päässäni erilaisia spekulatiivisia ajatuksia, joissa maaperä on elävää avaruutta, meille vierasta mutta ehkä kuitenkin tavoitettavissa. Nämä ajatukset heijastuvat töihini, ei niinkään selkeinä kirkkaina ideoina vaan pikemminkin jonain tuntemattomana, jota kierretään ja hieman tökitään kiinnostuneena. Sitten mielenkiinto siirtyy johonkin muualle palatakseen vääjäämättä kiertämään taas tätä tuntematonta.
Susana Nevado & Sari Torvinen – Oleskelua epävarmuudessa
Olemme työskennelleet ruokateeman parissa useamman vuoden ja pitäneet tätä ennen yhdessä kaksi näyttelyä Turussa ja Tampereella. Meitä yhdistää huoli ympäristöstä ja ajatus siitä, että taiteella voi myös vaikuttaa. Näyttelyn nimi viittaa nykyiseen maailmantilanteeseen, jossa eletään epävarmuudessa monella tasolla.
Esille tulee Susana Nevadolta laakerinlehtipulverista sabloonan läpi tehty mattoteos ja Sari Torviselta videoteos villiviinistä. Pelkistetty ripustus saa teokset keskustelemaan keskenään. Laakerinlehtien tuoksu johdattaa katsojan pimennettyyn tilaan, jossa on videokuva valtavasta talon peittävästä villiviinistä. Kummassakin teoksessa kasvien köynnösmäiset muodot ovat tärkeä osa visuaalisuutta ja samalla kasvit myös liittyvät ihmisen rakentamaan kotiympäristöön ja sen tarjoamaan turvaan. Teosten sisällöt liikkuvat epävarmuuden lisääntymisen ja turvan hakemisen näkökulmissa.
Teoskuvaukset
Susana Nevado
Teoksen hyvin ajankohtainen teema liittyy politiikan lisääntyneeseen epävarmuuteen. Teoksen lähtökohtana on kasviornamenttikuvio, joita näkee Espanjan kuninkaallisen palatsin matoissa. Tällä viitataan paitsi Espanjan monarkian epävarmaan tulevaisuuteen myös suurempaan käynnissä olevaan poliittiseen muutokseen. Laakerinlehtiseppele annettiin palkinnoksi muinais-Kreikan ja Rooman laureaattirunoilijoille, urheilijoille ja sotureille. Se on sotilaallisen voiton sekä vapauden symboli. Näyttelyssä oleva tuoksuva matto on muodostettu murskatuista laakerinlehdistä tehdyistä ornamenteista. Laakerinlehteä käytetään Espanjassa paljon ruoan mausteen ja puu kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Euroopassa. Nevado toteuttaa teoksensa kestävän kulutuksen periaatteella valituilla materiaaleilla.
Sari Torvinen
Teoksen lähtökohtana toimivat kuvat valtavasta villiviinistä, joka peittää rakennuksen seinät ja kätkee pienen talon sisuksiinsa. Villiviini elää ihmisen tarjoaman kasvualustan päällä ja toimii kotina hyönteisille ja etanoille, jotka ovat osa paikallista biodiversiteettiä ja tarjoavat ravintoa linnuille. Sen voi ajatella myös suojaavan talossa asuvia ihmisiä ja edustavan symbolisesti ja konkreettisesti luontoa. Kasvi on niin suuri, että sitä ei tule ohitettua puutarhassa huomaamatta, vaan sitä tervehtii kuin tervehtisi naapuriaan. Video kuvaa kasvin vaiheita talvesta syksyyn ja kokonaisuus rakentuu suuren villiviinin luoman pehmeän tilallisen kokemuksen varaan.
9.–27.2.2022 Tuuli Kerätär / VTRY:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen / Tiina Kemppinen / Silja Puranen
6.2.2022
Tuuli Kerätär – Drawing Terrain
Kesällä 2021 muutin Päijät-Hämeeseen, mistä sukuani on kotoisin. Huomaan että, kaikki on yhtä aikaa täysin vierasta, mutta myös jollain salaperäisellä tavalla tuttua. Kiinnityn siihen tietoon, että osa minua on täältä kotoisin, vaikka en ole koskaan täällä asunut. Olen kävellyt lukemattomat kerrat Lappilan kylän junaseisakkeen ja mummolan välistä reittiä. Olen seurannut mummiani pitkillä kävelyillä, kysellen jokaisen kukan nimeä tien varrella. Eikö se ole paikkaan kiinnittymistä?
Käyn varovasti tutkimassa vanhoja reittejä, jotka kuuluvat toiseen aikaan. Joskus täällä on kuitenkin ollut talo, missä valot ovat olleet sytytettyinä minua varten. Yritän pitää siitä tiedosta kiinni, kun ajan tuttua tietä ja ohitan mummolani, joka ei enää kuulu meille. Se on maalattu eri väriseksi, ikkunanpuitteet on vaihdettu, näyttää omituiselta piparkakkutalolta. Minulla on kuitenkin paikasta jäljelle jäänyt syvä tunnejälki, joka on todellisempi, kuin itse rakennus.
Muuttaessa uuteen paikkaan energiaa menee erilaisten kohteiden, ja niiden välisten etäisyyksien arviointiin. Siirtymät ja liikkeet, joita teoksissani kuvaan, ovat hidasta ja arkista reittien hahmottamista muuttuneessa elinympäristössä. Harhailut, poispyyhkimiset, väärän suuntaan kääntyminen, jättävät jälkensä teokseen. Siirtyykö elinympäristössä koettu vieraus maalaukseen? Vai siirtyykö pikemminkin vierauden vastavoima: maalatessa luon tilan, joka on liikkuva ja muuttuva, muistojen ja eri aikakausien yhdistelmä. Se on paikka, mihin voin hetkellisesti kuulua, missä on helpompi hengittää.
*
Työhuoneellani katselen valokuvaa, jossa vaarini ratsastaa Salpausselän harjalla, hevonen ja ratsastaja ovat ilmassa, juuri kurottautuneina hyppyyn. Odotan, että jotain ratsastajan rohkeudesta tarttuu minuun, jotta uskaltaisin itse hypätä. Ratsastamisessa ja maalaamisessa on sama, absoluuttisen läsnäolon vaatimus. Kaikki tekniikat ja harjoittelu on turhaa, jos läsnäolo ja luottamus eivät toteudu. Jokainen uusi maalaus tekona vaatii oman uskalluksensa, siirtymisen tuntemattomaan tilaan.
Tuuli Kerätär (s.1985, Turku) on valmistunut Taiteiden maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2019. Hänen teoksiaan oli esillä marraskuussa 2021 Modern Love – ryhmänäyttelyssä Helsinki Contemporary – galleriassa. Kerätär on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Project Room galleriassa, Helsingissä ja Gumbostrand Konst&Form galleriassa Sipoossa, ja ollut mukana ryhmänäyttelyissä Helsingissä, Antwerpenissä ja Rovaniemellä. Hänen teoksiaan on Kuvataideakatemian, Rovaniemen taidemuseon ja Oulun Yliopistollisen sairaalan kokoelmissa.
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen – You must be willing to do good to ride this ride
Kaisa Syrjäsen yksityisnäyttely You must be willing to do good to ride this ride koostuu dokumentaarisista valokuvista, arkistokuvista, kuvamanipulaatioista sekä kahdesta tekstikatkelmasta. Galleria Uusi Kipinässä esillä oleva näyttelykokonaisuus on osa Syrjäsen pitkäaikaista tutkimusprojektia ulkonäöstä ja viehättävyyden normista yhteiskunnassa.
Ulkonäkö on moniulotteinen ja ristiriitainen kokonaisuus. Se on samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että kulttuurisesti muotoutunutta. Se on kaikessa arkisuudessaan jotain, josta ei voi paeta. Jotain, jolla sidomme itsemme aina osaksi yhteiskuntaa.
Näyttelyn kuvat luovat dokumentaarisen kokonaisuuden, jossa kulkee limittäin kolme näkökulmaa moniulotteiseen ulkonäköilmiöön: kauneustyö, katse sekä henkilökohtainen kokemus. Kokonaisuus tarkastelee aihetta feminiinisyyteen kohdistuvien odotusten näkökulmasta länsimaisessa kulutuskulttuurissa. Kulttuurissa, jossa kauneus on kaikkien saatavilla, jos vain on käytössään oikeat työkalut.
Teos esittää hienovaraisia kysymyksiä ulkonäön pääomallisuudesta sekä suhteesta sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kategorioihin, kuvalliseen kulttuuriin ja erilaisiin aikaulottuvuuksiin. Minkälaisia merkityksiä annamme ulkonäölle yhteiskuntamme erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä? Millä tavoin ulkonäköodotukset rakentuvat ja kuka niistä hyötyy? Mitä on eriarvoisuus, jota ulkonäön ilmiöön nivoutuu? Kannattaako kauneutta tavoitella?
Projektia ovat tukeneet Kauno ry, Taiteen edistämiskeskus ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö.
–
Kaisa Syrjänen (s. 1997) on helsinkiläinen valokuvaaja ja kuvataiteilija, joka valmistuu Lahden Muotoiluinstituutista valokuvan pääaineelta toukokuussa 2022. Syrjänen on kiinnostunut tutkimuslähtöisestä taiteesta, jossa dokumentaarisuus on läsnä. Hän käyttää valokuvaa ja tekstiä tiiviissä yhteistyössä, ja on kiinnostunut taiteen ja tieteen yhtymäkohdista. Syrjänen toimii poikkitaiteellisesti ja häntä inspiroivat taiteen saavutettavuus ja mahdollisuudet tiedonvälityksessä.
Henkilökohtaisen työskentelyn lisäksi Syrjänen on perustajajäsenenä poikkitaiteellisessa TYYPPINEN- kollektiivissa, sekä toimii aktiivisesti osana Lahden valokuvataide ry:tä.
Tiina Kemppinen – Miksi puhua kun itse on sana
Makoilin kesällä mökin viileydessä lukemassa kirjaa. Silmäni liukuivat vähän väliä paperisilta sivuilta tutkailemaan ympärilläni olevia satavuotiaita hirsiseiniä. Harmaantuneet kelohirret kasvoivat joskus elävinä maasta. Jossain vaiheessa niiden pintaan olivat hyönteiset nakertaneet polkujaan. Mutkikkaita viivoja ja labyrinttejä hirsivarveilla; kuin merkkejä tai tuntematonta kirjoitusta. Kauniita kaikessa tuhoisuudessaankin.
Näyttelyn nimi Miksi puhua kun itse on sana on lainaus Margaret Atwoodin teoksesta Yli veden (Surfacing, 1972, suom. Matti Kannosto). Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä nainen, lähtee etsimään kadoksissa olevaa isäänsä lapsuudenkodistaan, pienestä mökistä syrjäisellä saarella. Viikon aikana nainen päätyy tutkimusmatkalle myös omaan menneisyyteensä sekä identiteettiinsä naisena ja henkisenä olentona, osana luontoa.
Metsä loikkaa ylöspäin, valtaisana, sellaisena kuin se oli ennen
hakkuita, jähmettyneen auringonvalon pilareita; vierinkivet kelluvat,
sulavat, kaikki on rakentunut vedestä, kivetkin. Jossain kielessähän ei
ole ollenkaan nimisanoja, vain verbejä joiden annetaan kestää hiukan
kauemmin.
Eläinten ei tarvitse puhua, miksi puhua kun itse on sana.
Nojaan puuhun, olen puu nojaamassa.
Äkkiä tulen taas kirkkaaseen aurinkoon ja vajoan kasaan, pää maata
vasten.
En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat,
olen paikka.
(Margaret Atwood: Yli veden)
Näyttelyn teema käsittelee ihmisyyttä suhteessa muuhun luontoon, kommunikaatiota ja erilaisia rajapintoja. Maalaukseni ovat abstrakteja sommitelmia, joissa esiintyy jälkiä ja merkkejä, jotka muistuttavat kirjoitusta, mutta joilla ei ole verbaalista merkityssisältöä. Tällaista kirjoitusta kutsutaan aseemiseksi kirjoitukseksi. Sanojen merkitysten sijaan aseemista kirjoitusta voidaan tulkita kontekstin, visuaalisten elementtien, materiaalisuuden ja kehollisuuden kautta. Pohdin paljon sitä, minkälainen maailma meitä ympäröisi, jos siitä poistettaisiin sanat. Ajatus on minulle samaan aikaan lohdullinen ja pelottava. Mietin myös paljon, miten erilleen kieli ja sen mahdollistamat asiat ovat vieneet ihmiset muista luontokappaleista.
Kirjan alkuperäisenä nimenä oleva sana surfacing voi viitata siihen, kun jotakin päällystetään tai pinnoitetaan materiaalilla. Toisaalta se voi tarkoittaa myös sitä, että jokin nousee pintaan oltuaan aiemmin syvällä piilossa. Jollain tavalla koen nostavani esiin jotain pinnan alla olevaa tehdessäni maalauksia.
Tiina Kemppinen (s.1985) on helsinkiläinen taiteen maisteri ja taidekasvattaja. Hän käsittelee usein teoksissaan kieleen ja vuorovaikutukseen liittyviä teemoja. Hän on valmistunut Aalto- yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta ja opiskellut lisäksi maalausta Krakovan Taideakatemiassa ja Pekka Halosen akatemiassa. Kemppisen teoksia on ollut esillä kahdessa yksityisnäyttelyssä Helsingissä sekä monissa yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla.
Silja Puranen – Satakieli
Silja Purasen näyttely pureutuu ihmisen ympäristösuhteeseen. Lähtökohtina ovat yhtäältä muovin ylenpalttisen käytön tuomat ympäristöongelmat ja toisaalta eläinpopulaatioiden väheneminen ja kiihtyvä joukkosukupuutto. H.C. Andersenin sadun mukaan nimetty Satakieli on kaksikanavainen videoteos, jonka toisessa kuvassa esiintyy animoituja muovilintuja – koristeita, leluja ja soittorasioita – ja toisessa painovoimaa vastaan taistelee ilma-akrobaatti. Muovilintujen kakofoninen kuoro laulaa ihmisen halusta päihittää luonto keinotekoisilla jäljitelmillä ja varoittelee biodiversiteetin vaarantumisesta. Äänimaiseman ovat säveltäneet ja toteuttaneet Antonio Alemanno, Tapani Rinne ja Viktor Toikkanen. Ilma-akrobatiasta ja koreografiasta vastaa sirkustaiteilija, tanssija Salla Santanen.
Videoteoksen lisäksi näyttelyyn tulee sarja pieniä kipsiveistoksia, jotka viittaavat taideopiskelijoille tuttuihin piirustuskipseihin – kopiohin taidehistorian merkkiteoksista. Kipsit vihjaavat alkuperäisen ja kopion paikkojen vaihtumiseen sekä muistuttavat muovimateriaalien pysyvyydestä ja siitä mitä tulevaisuuden arkeologisissa kaivauksissa löytyy.
