25.5.–12.6.2022 Marianne Siri / Matilda Palmu / Helena Tuura / Venla Kivelä
22.5.2022
Marianne Siri – Least Concern
Näyttelyni koostuu naisia esittävistä keramiikka- ja kipsiveistoksista. Teokset ovat syntyneet viiden vuoden sisällä toisistaan erillisinä. Teokset liikkuvat luonnon katoavaisuuden, pyhyyden ja sosiaalisen median maailmassa.
Pyhempi toistaan -teos esittää seitsemää maatuskan muotoista pyhää naista. Maatuskoja piti alunperin syntyä 14 kpl, mutta pienen koon veistäminen osoittautui liian haasteelliseksi. Teos on saanut lähtökohtansa raamatun lauseesta “Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu”.
Least concern (LC) on yksi seitsemästä Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN määrittelemistä lajien uhanalaisuusluokista; se kuvaa elinvoimaista lajia, jonka kanta on runsas ja vakaa. Tähän luokkaan kuuluu myös ihminen, jonka populaatio on nisäkkäiden suurimpia. Least concern vapaasti suomennettuna tarkoittaa ”vähiten huolta”. Elämme keskellä ihmisen aiheuttamaa kuudetta sukupuuttoaaltoa, mutta elomme on siihen nähden varsin huoletonta, ainakin sosiaalisen median kautta tarkasteltuna. Some-kuningatar istuukin näyttelyssä välinpitämättömänä omassa kuplassaan.
Marie –veistos käsittelee luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä. Teos on saanut inspiraationsa IUCN:n punaisesta kirjasta sekä 1700-luvun ranskan hovin hiustyylistä. Naisen kampauksessa ja vartalossa on kasveja ja eläimiä, jotka on luokiteltu muutamaa poikkeusta lukuunottamatta uhanalaisiksi. Korkeimmalla kampauksen päällä pesii mandariinisorsa, joka on lintumaailman kaunokki ja ihmisen tavoin elinvoimainen laji. Marien ympärille on kietoutunut ankerias, joka on äärimmäisen uhanalainen (CR).
Marie poikkeaa näyttelyn muista teoksista värikkyydellään. Viime vuonna menin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja aloin opetella lasyyrimaalaustekniikkaa kollegani Maria Laineen opastuksella. Aikaisemmin olen keskittynyt pääasiassa muotoon ja maalannut teokseni valkoisen eri sävyillä. Lasyyritekniikka on hidas maalaustekniikka, samoin veistotekniikkani, joka pyrkii realistisuuteen ja viimeisteltyyn pintaan. Jatkossa työskentelyni tuleekin olemaan entistä pitkäjänteisempää. Käsityöpohjaista työskentelytapaani voikin pitää vastalauseena nykykulttuurin tehokkuuden ja tuottavuuden ihannoinnille.
Matilda Palmu – They come in peace
“They come in peace” -näyttely on Matilda Palmun luoman mytologian ensimmäinen osa, joka kertoo avaruudesta tulleiden kukkaisolentojen interventiosta tämän hetken maailman tilanteeseen. Se on fantasiamainen tulevaisuuden skenaario, pakopaikka, jonka kautta voi tarkastella tämän päivän ongelmia ja ilmiöitä utopistisesta tulevaisuudesta käsin. Matilda Palmu on muotoilija (AMK) ja taiteilija (MA).
Produktio tutkii taiteen tekemisen kautta uuden maailman syntyä, kun vuonna 2020 avaruudesta laskeutui ihmeellisiä kukkaisolentoja, jotka tulivat rauhanomaisin aikein muuttamaan maailman. Olennot olivat juuri sitä mitä ihmiskunta oli kaivannut – ne pysäyttivät vallalla olevan pandemian, ilmastonmuutoksen ja yhdistivät ihmiskunnan. Olentojen läsnäolo sai kaikki tahtomaan parempaa elämää ympäristölle ja muille ihmisille ja ylipäätään kaikelle elämälle. Minne ikinä olennot menivätkään, kasvoi niiden jälkeen kukkia. Vuonna 3020 tätä luomiskertomusta uuden maailman synnystä kertovat vanhemmat lapsilleen. Kukkaisolentoja ei ole nähty enää satoihin vuosiin, mutta niiden jäljet ovat nähtävissä kaikkialla.
“Näyttelyn kautta otan kantaa tämän hetken isoihin ilmiöihin ja ongelmakohtiin siitä näkökulmasta, että epäkohdat ovat ratkaistu ja muutos parempaan on tapahtunut – teoskokonaisuus ikään kuin uudelleen kirjoittaa tulevaisuutemme suunnan. Vaikka aiheet, ilmastonmuutos, pandemia ja ihmisten välinen eriarvoisuus, ovat uhkaavia ja miltei ylivoimaisia, voin taiteen keinoin lähestyä niitä pehmeästi ja toiveikkaasti. Tahdon työskentelylläni nostaa esille tämän ajan isoja ilmiöitä ja kommunikoida niistä helposti lähestyttävällä tavalla – minua kiinnostavat teoksen sisällön ja ulkoasun välinen ristiriita.
Teoskokonaisuus sisältää tekstiiliteoksia ja akvarelli- ja guassimaalauksia. Näyttely on ikään kuin menneisyydestä säilyneistä reliikeistä muodostunut pyhäkkö, joka kertoo tarinaa kukkaisolennoista ja niiden jäljistä. Inspiraationa tälle produktiolle ovat olleet pitkät kävelyt metsissä, 1900-luvun alkupuolen scifi-kuvitukset, art nouveau, pariisilaiset gobeliinit sekä rokokoon ja barokin väripaletti ja runsaus.”
Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
Helena Tuura – 365 OMAKUVAA – vuosi elämästäni
Öljypastellimaalauksia paperille. Näyttelyn teokset ovat syntyneet 2019-2020.
”Olin jo jonkin aikaa tuskaillut luovuuteni katoamisen kanssa.Työhuoneellemeno tuntui ylivoimaiselta. Mikään ei tuntunut miltään. Olin jo vähällä luovuttaa.
Mutta sitten kuitenkin päätin, että en kyllä halua hylätä kuvantekemistä ja että voin tehdä edes yhden pienen kuvan päivässä. Ja niin tapahtui.
Tekniikaksi valikoitui öljypastelliliidut ja pohjaksi A5-kokoinen paperi. Molemmat asiat olivat minulle uusia.
Työhuoneena toimi keittiön pöytä. Ei tarvinnutkaan mennä työhuoneelle! – JEE!”
Kuvani ovat omakuvia – mieleni kuvia. Esittävä tai ei – se on aina omakuva. En pyri ns. ”näköistaiteeseen”, vaan kuvan sisältö on tärkeintä.
Totuus ja tunne – ne ovat taiteeni lähtökohtia.
66 x 86 cm
Venla Kivelä
Maalausteni synty alkaa kollaaseista, joihin etsin materiaaleja aikakausilehdistä eri vuosikymmeniltä. Kollaasityöskentely on suunnittelematonta ja nopeatempoista, irtileikatut mainoskuvat ikään kuin näyttävät minulle, mihin ne haluavat kuulua. Kollaasit muuntuvat öljyvärimaalauksiksi, joissa viitteet eri aikakausista alkavat vääristyä ja sekoittua toisiinsa. Tämänhetkisen työskentelyn teemat nivoutuvat viime vuosina läsnä olleeseen epävarmuuden tunteeseen, ja osa maalausten hahmoista on kuin menettänyt osan vallasta itseensä jollekin ulkopuoliselle.
Usein vastakohtien luoma riitasointu ohjaa työskentelyäni ja viehätyn sen aiheuttamasta vierauden tunteesta. Kauniiksi ja suloisiksi mielletyt asiat voivat yhdistyä pimeään ja lihalliseen.
Venla Kivelä (s.1993, Kuopio) on Helsingissä työskentelevä kuvataiteilija, joka viimeistelee opintojaan Turun Taideakatemiassa.
4.–22.5.2022 Raija Marttinen / Inka Hannula / Marja Jalonen / Rubuzak
30.4.2022
Raija Marttinen – Jäljelle jää nyt
Inka Hannula – Upeat ja uteliaat
Marja Jalonen – Pala taivasta
Tampere-talon näyttelyyn liittyi teoksistani tehty visualisointi Tampereen Filharmonian kolmeen konserttiin – Vivaldin Neljä vuodenaikaa.
Rubuzak
13.–30.4.2022 Susanna Vuorio / VTRY:n kutsunäyttely: Emma Sarpaniemi / Markku Alhonen / Maija Pilvikki Kimanen
10.4.2022
Susanna Vuorio – Riihelän ruusupuskist
Tässä näyttelyssä ollaan Lahesta, johon myös näyttelyn nimi on suora viittaus.
Kiivetään radiomastoihin ja kuljetaan mukana Hämärillä, pubeissa, lukittaudutaan taikka seisotaan koko päivä silmät punaisena Vesijärvessä. Elämänhistoriaan lahtelaisuus jää, vaikka tämänhetkinen kotiseutu olisikin jo muualla.
Lähtökohta maalaamiselleni on elämä. Yritys ottaa selvää maalaamalla, että mitä täällä oikein tapahtuu?
Työskentelen ekspressiivisesti maalaten, en suunnittele teoksia etukäteen vaan maalaukset syntyvät tehdessä alitajunnan virrasta. Ne ovat improvisaation tuloksena syntyneitä itse koettuja taikka nähtyjä tilanteita oikeasta elämästä.
Välillä maalia on paljon, välillä vähän. Välillä vähän voi olla paljon. Työskentelytapani vuoksi maalaukset ovat toisinaan hyvinkin erilaisia itsenäisiä teoksia.
Tavoite ei ole kopioida valmiita kuvia, vaan yrittää rehellisellä, avoimella maalaamisella kertoa ja herätellä ajatuksia asioista ja tilanteista elämässä, joita on muuten ehkä vaikea sanoa ja tuoda ilmi.
Susanna Vuorio on syntynyt 1977 Lahdessa ja kasvanut Asikkalassa. Nyt hän asuu ja työskentelee Turussa, jonne muutti opiskeltuaan Helsingissä taidemaalariksi. Hän on osallistunut useisiin näyttelyihin maamme gallerioissa ja museoissa. Hänen maalauksiaan on mm. Suomen valtion ja Tampereen taidemuseon kokoelmissa, Wihurin säätiön kokoelmassa Rovaniemen Taidemuseossa sekä yksityisissä kokoelmissa.
Työskentelyä ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto ja Taiteen edistämiskeskus. Suuret kiitokset!
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Emma Sarpaniemi – When the Sun goes down We see Lemons
When the Sun goes down We see Lemons on Emma Sarpaniemen vuonna 2019 aloittama valokuvaprojekti. Teossarjassa valokuvaaja tutkii yhdessäoloa, intimiteettiä ja naisrooleja omakuvien kautta. Teoksissa kuvaajan ja kuvattavien välinen raja on hämärtynyt: Sarpaniemi on astunut kameran toiselle puolelle, asettautunut kuvaan yhdessä ystävien kanssa. Kuinka tallentaa ystävyyden intiimit hetket, tavat olla yhdessä? Toisen kohtaaminen nousee esiin, niin myös monet välittämisen keinot.
Erilaisia (nais)rooleja kokeillaan ja dekonstruoidaan kuitenkin huumorin kautta: kuvattavista tulee anonyymejä siskoja ja serkuksia, kuvitteellisia henkilöhahmoja, joiden välinen koreografia ja estetiikka on tarkkaan harkittua. Kuvista välittyvä kehonkieli, rytmi ja värit ovat ajoittain sekä ylikorostetun naisellisia että leikkisän androgyynejä, ja tarkkaan harkittu koreografia ja herkullinen estetiikka on samanaikaisesti koskettavaa ja outoa, mutta myös epämukavaa.
Minän teatralisoituessa sekä jaetun naiseuden kokemuksen kautta When the Sun goes down We se Lemons kyseenalaistaa länsimaisen kulttuurin asetettuja sääntöjä naiseudelle: tapoja olla ja tapoja tulla nähdyksi.
Emma Sarpaniemi portrays women who have time for you: they caress your hair, put your lipstick, and suggest taking a bath together. These imaginary sisters wear the colours of a fruit basket, strike contemplative poses in pastel hues, and feed each other grapes while lying around aimlessly. These are characters that create sensuality in their own terms and acclaim a space that belongs only to them. It is a space of care and intimacy, a collective oeuvre towards radical self-love.
When the Sun goes down We see Lemons is a series of collaborative, performative self- portraits that the photographer started in 2019. When stepping on the other side of the camera with the release cable placed firmly in her hand, she started to photograph herself and the close circle of female friends that she belonged to. The result: a space filled with extraordinary empathy, warmth, and utterly engaging, strong characters. These inherently female subject matters unfold a universe that celebrates divergent expressions of femininity, and thus actively deconstructs them through humour, intimacy, and playful dress-up.
In these works, the rhythm of intertwined bodies and gestures is sometimes exaggeratedly feminine and humouristic, other times playfully androgynous, disinterested, and assertive. Wrinkled bed sheets and bathroom tiles gently suggest a domestic and, thus, inherently feminine setting; yet this furnishing is not directly reproduced, rather actively dismantled through theatrical mise-en-scene and kitschy aesthetics with its exuberant costumes, props, and poses. As the self becomes theatricalized, the poses are decomposed. This deliberate confusion of aesthetics and visual codes calls strongly into question the normative Western canon of feminine codes: ways to be and ways to be seen.
The characters in Sarpaniemi’s are always dependent on each other. Self and the other are interwoven, with tangible circuits of desire and love, but also with a form of resistance. This co- dependency of gestures goes beyond the frame and extends to the viewer, and most importantly, to the gaze, which ends up being reversed. The poses are not immobilized, and the photographer and her friends are not cornered by the gaze. These works provide a feminist logic of production: the subjects produce themselves in the performative dimension, in an empowering way. By introducing active female subjects in the world, Sarpaniemi produces work with bodies forever in motion, characters that are always (re)producing themselves under a new guise. As feminist scholar Peggy Phelan notes:
Identity is perceptible only through a relation to another – which is to say, it is a form of both resisting and claiming the other, declaring the boundary where the self diverges from and merges with the other. In that declaration of identity and identification, there is always loss, the loss of not being the other and yet remaining dependent on that other for self-seeing, self-being.
Text written by Sini Rinne-Kanto
Markku Alhonen – Auringonpimennys
Töissäni tallennnan hetkiä. Taiteeni taustalla on yleensä jokin tunnelma tai mielenkiintoinen näkymä. Taidegrafiikka tekniikkana ja erityisesti kuivaneula antaa mahdollisuuden tavoitella haluamaani tunnelmaa. Tällä hetkellä käytän mustaa painoväriä. Mustan erilaiset sävyvaihtelut kiinnostavat minua. Piirrän kuvan kuparilevylle terävällä piikillä. Viivojen määrä, syvyys ja värin pyyhkiminen laatalta vaikuttavat siihen miten paljon painoväriä kuvaan tulee. Laatalta kuva siirretään syväpainopaperille grafiikkaprässiä käyttäen. Olen Lahden Taidegraafikoiden jäsen. Jäsenyys antaa mahdollisuuden työskennellä Taidegraafikoiden grafiikanpajalla Lahdessa.
Maija Pilvikki Kimanen – Äiti mä osaan!
”21 vuotta” , 2020
Maalaussarja
On tasan 21 vuotta siitä kun täytin 18. Muistelen sen aikaisia ajatuksiani ja odotuksiani. Kaveriporukalla me koimme yli 30 vuotiaat täysin ikälopuiksi. Unelmia oli omakotitalot, avioliitot ja koirat sun muut. Maalauksissa kuvataan palapelimaisesti teinien ajatuksia tulevaisuudesta.
Mutta mitäs sitten kävikään? Neljän vuoden päästä sairastuin skitsofreniaan ja kaikki meni uusiksi. Teos kertoo lapsellisen puhtaasta hetkestä ennen pudotusta.
”Kuinkas sitten kävikään”, 2021
Maalaussarja
Maalausarja on jatkoa teokselle ”21 vuotta”. Unelmien pilvilinnasta oli korkea pudotus alas. Skitsofrenia vaikuttaisi minussa koko elämäni loppuun asti. Sairaalajaksoja on kerran vuodessa.
Tuntui jotenkin asiaankuuluvalta alkaa maalata. Korona-aika sulki minut maalaamaan asuinkaksioon joka on täynnä tavaraa. Kuinka ollakaan, en maalannut millekään tavallisille pohjiille vaan maalausalustana käytin sairaalalakanoita, hoitajantakkia, sairaalapyjamaa, rokahtavan lääkärin nahkatakkia. Käytin näissä akryylivärimaalauksissa myös sairaalasukkia, hiuksia ja värikyniä.
”Mun timanttiset”, 2020
installaatio
Teos sai sai alkunsa kun olin kovin turhautunut koko taidemaailmaan ja omaan elämääni. Tuntui että lääkkeet turruttivat ja luovuus oli kadonnut. Näyttelyaikaa ei herunut ja materiaaleihin olisi tarvinnut jostain rahaa. Etsin jotain mielekästä tekemistä.
Samoihin aikoihin istuin Pasilan asemalla ruuhka-aikaan. Ohi kulki satoja ihmisiä. Näin pöllyävää hiekkaa, harmaita käveleviä ja juoksevia kiireisiä jalkoja. Keksin, että minun olisi valmistettava hohtavia timanttikenkiä liikkumaan harmauden sekaan. Aloin liimaamaan timantteja, hiuksia ja niittejä kenkiin. Kuvasin myös videota eri puolilla Helsinkiä kulkien timanttikengissä kiireisten ihmisten seassa.
Materiaalista tuli installaatio jossa kengät roikkuvat katosta ja lattialla on pikku monitori jossa pyörii kuvaamani video.
23.3.–10.4.2022 Petri Silvonen / Zeynep Kaynar / Bridget Allaire / Ulla-Maija Svärd
21.3.2022
Petri Silvonen – Otteita tästä maailmasta
Teosteni intentiona on saada katsojat, ja itseni, tarkkailemaan ympäröivää maailmaa avoimesti ja uteliaasti. Minua kiehtoo valtavasti maailman fraktaalisuus, sen huikea rakenne ja elämä itsessään joka nousee tästä emergenssistä. Se miten jokapäiväisessä elämässä hahmotamme asiat on aistiemme vajavaisuudesta johtuva karkea yleistys,mutta välttämätöntä, jotta voimme ylipäänsä toimia tässä maailmassa. Kaikki efektiiviset teoriat kuitenkin hukkaavat informaatiota, yritänkin maalauksissani kertoa jotain, mikä ei ole itsestäänselvää.
Näyttelyni koostuu öljyvärimaalauksista ja muutamasta mustavalkoisesta tussipiirustuksesta. Teknisesti nämä maalaukseni on toteutettu melko perinteisesti, ne ovat öljyvävärimaalauksia pingoitetulle pellavakankaalle. Tämän teossarjan kaikissa maalauksissa on akryylimaaleilla tehty pohjamaalaus, jonka päälle olen maalannut öljyväreillä.
Maalauksissani on voimakas värimaailma, välillä yritän hillitä sitä, mutta tämä tuntuu tulevan niihin luontaisesti.
Harkinnan jälkeen päätin ottaa näyttelyyn mukaan myös joitakin mustavalkoisia tussipiirustuksia, jotka ajatuksellisesti ovat samaa sarjaa maalausten kanssa. Mustavalkoinen työskentely on eräänlaista vastapainoa maalaamiselle, ja teen jatkuvasti töitä myös erilaisella piirrrostekniikoilla.
Suurin osa teoksista on esillä ensimmäistä kertaa, maalauksista 2 oli näytteillä Lammilla Kesänäyttelyssä 2021.
Juuri nyt maailma, ja tulevaisuus, näyttäytyy melko huonossa valossa, onneksi kevätaurinko lämmittää jo hiukan.
Zeynep Kaynar – Sleeping: A Performative Process
Artist Statement
My studio practice covers visual literacy in alignment with daily performative tasks, body language, and gestural communication. It is inspired by literature, design, and typographic applications. I occupy artistic research tools to visually analyze and explore alternative ways of seeing and looking at the mundane tasks of daily life.
In alignment with visual research and analysis, my research interests explore methods for transforming visual language while investigating themes such as human & city and human & nature relationships in the form of photography, painting, drawings, and installations aas a result of my studio practice.
Conceptual Framework of the Exhibition
The nature of SAPP (Sleeping: A Performative Process) is based on language and cognitive development theories. The artworks analyse bodily gestures as visual communication tools before the language forms existing and spoken today. The artworks are divided into three themes to focus on visual analysis, typographic design and practical application of alphabet in the form of drawings, paintings and installations.
I have been working on developing SAPP Alphabet since 2018 using artistic research methodologies influenced by the visual analysis of gestural, performative practices. With SAPP, I visualize the data collected from gestures into precise compositions of abstract paintings to promote cognitive development based on a relationship with mind and body.
The SAPP exhibition project attempts to build visual semantics for conveying a common language for abstract emotional and thought processes. This exhibition is a metaphorical invitation to overcome and control emotional and physical reactions towards uncertain processes in the life course.
–
Artist Statement
Taiteellisessa työskentelyssäni käsittelen visuaalista lukutaitoa päivittäisessä toiminnassa, kehonkielessä ja elekielessä. Työskentelyni on saanut vaikutteita kirjallisuudesta, muotoilusta ja typografisista menetelmistä. Taiteellisten tutkivien metodien avulla analysoin visuaalisesti sekä tutkin vaihtoehtoisia tapoja nähdä ja katsoa tavallista jokapäiväistä elämää.
Visuaalisen tutkimuksen ja analysoinnin lisäksi kiinnostuksen kohteeni on muuttaa visuaalista sanastoa tutkiessani erilaisia teemoja ja niiden välistä suhdetta, kuten ihminen ja kaupunki tai ihminen ja luonto. Ilmaisumuotona työskentelyssäni käytän valokuvausta, maalaustaidetta, piirtämistä ja installaatioita.
Näyttelyn viitekehys
SAPP (Sleeping: A Performative Process) -projektin luonne perustuu kieleen ja kognitiivisen kehityksen teorioihin. Teokset analysoivat kehollisia eleitä visuaalisen kommunikoinnin välineinä ennen nykyisen puhutun kielen kehittymistä. Taideteokset on jaoteltu kolmeen eri teemaan, jotka keskittyvät visuaaliseen analysointiin, typografiseen muotoiluun ja kirjaimiston soveltamiseen käytännössä piirustuksissa, maalauksissa ja installaatioissa.
Olen työskennellyt SAPP Alphabet -projektin parissa vuodesta 2018 käyttäen taiteellisia tutkimusmetodeja. Metodeihin on vaikuttanut eleisiin perustuvien esitysten visuaalinen analysointi. SAPP-projektissa visualisoin eleistä kerättyä tietoa tarkoin sommiteltuihin abstrakteihin maalauksiin ilmentääkseni kognitiivista kehitystä, joka perustuu mielen ja kehon muodostamaan suhteeseen.
SAPP-näyttelyprojekti pyrkii rakentamaan visuaalisia merkityksiä, joilla ilmaista abstraktien tunteiden ja ajatusten prosessien yhteinen kieli. Tämä näyttely on vertauskuvallinen kutsu hallita tunnepohjaisia ja fyysisiä reaktioita sekä selviytyä niistä elämän epävarmuuden edessä.
Bridget Allaire – Ex memoria
Viime kesänä kävellessäni lähellä kesämökkiämme kuulin uuden kuivan rouskuvan äänen. Jäkälä allani mureni pölyksi, puolukan lehdet muuttuivat mustiksi auringosta. Viikkoja kestänyt kuivuus hauraassa ekosysteemissä. Yritin kävellä varovasti välttäen jäkälää aina kun pystyin. Ikään kuin se, mihin astuin, vaikuttaisi mitenkään asioiden laajuuteen.
Meidät on tehty pienistä asioista, jotka huomaamme päivittäin. Keräämme nämä muistot yhteen ja rakennamme olemisen tunnetta.
Katso ja näe maailma ympärillämme realistisella tavalla. Unohda ilmastonmuutoksen aiheuttama syyllisyys, nostalgia tai häpeä ja korvaa se kiitollisuudella. Asiat, joihin kiinnitämme huomiota, ovat asioita, jotka ovat kanssamme ikuisesti.
Näillä seinillä olevat maalaukset ovat muistoja muistojen päälle… päivittäisiä kävelylenkkejä, vuosikymmeniä puutarhanhoitoa, yksityisiä hetkiä luonnon kanssa. Ehkä ne ovat liian tummia sinulle? Ovatko ne jopa elegisiä?
Mutta jos katsot tarkemmin, löydät lukemattomia värejä ja eleitä. Muistoissani on itse elämä.
Hidasta.
Katso lähempää.
Tämän näyttelyn idea tulee filosofi-runoilija Jan Zwickyn runokokoelmasta ”Songs for Relinquishing the Earth”.
Hänen viimeisimmässä filosofiaa käsittelevästä kirjassaan ”Learning to Die, Wisdom in the Age of Climate Crisis”, Zwicky vaatii että meistä täytyy löytyä sokraattista nöyryyttä ja itsehillintää nähdä todellisuus sellaisena kuin se on. Meidän täytyy löytää tasapaino itsessämme, jotta voimme suhtautua myötätuntoisesti ja arvostaen tulevaisuuteemme.
Bridget Allaire
Ulla-Maija Svärd – Sisäkuvia ihon alta
Työni lähtökohta on ihmiskeho. Se on nerokas järjestelmä; sekä kaunis ja vahva, että hauras ja katoava. Suhteemme siihen on usein hyvin ristiriitainen, kun ihailemme nuoruutta ja kauneutta, varjostaa elämäämme vanhuuden- ja kuolemanpelko.
Syntymästämme asti tarvitsemme apua ja hoivaa, luotamme lääkärin apuun, mutta meillä on myös fantasioita lääketieteen kaikkivoipaisuudesta ja ikuisesta nuoruudesta. Ihmeitä ei tapahdu, elämä itsessään on ihme, jota tulee kunnioittaa.
Lääketieteen kehitys merkitsee parempaa elämää, mutta sitä käytetään myös väärin, on lääkäreitä ja klinikoita, jotka toimivat ihmisoikeuksista piittaamatta ja ihmiselämän ainutlaatuisuutta kunnioittamatta. Kylmä sotateollisuus tuottaa välineitä ihmisen tuhoamiseksi asein, lääkkein ja myrkyin. Lääkärit valvovat kuolemantuomioiden toteuttamista ”oikeaoppisesti”.
Järjettömät kauneusleikkaukset ovat nykypäivää ja laiton elinkauppa on bisnes, jossa ryöstetään köyhiltä rikkaille. Köyhän ihmishenki kehitysmaassa ei ole minkään arvoinen, kun rikas saa rahalla haluamansa. Se tehdään jossain hienossa leikkaussalissa taitavin käsin. Ihmiskehon osat voivat kuitenkin olla myös olla lahja, joka meillä on mahdollisuus antaa toisen elämän ylläpitämiseksi.
Teokseni koostuvat anatomiankuvista, joista olen rakentanut eri materiaaleja ja esineitä käyttämällä ja käsin kirjomalla ”elinpaketteja” ja lääkärintakeista, jotka olen kirjonut anatomiankuvia ja erilaisia materiaaleja käyttäen.
Tein näyttelyn töitä usean vuoden ajan (2012–2016). Näyttelyn järjestäminen viivästyi, surun ja siihen liittyvien suurten elämänmuutosten vuoksi.
En ole tehnyt näyttelyyn muutoksia, mutta nyt kaivettuani työt kellarista, johon jo kuvittelin niiden jäävän, ne ovat ehkä ajankohtaisempia kuin ennen. Ajattelen niin, että ehkä korona-aika ja nyt kokemamme sodan pelko ovat tuoneet niihin oman lisänsä.
Elämälle kiitos! Mietin sitä näyttelyni nimeksi, mutta päädyin sanoihin Sisäkuvia ihon alta. Nerokas elimistömme sijaitsee ihon alla, mutta siellä jossain, on myös ne kaikki pelot ja fantasiat, joiden kanssa käymme jatkuvaa sisäistä dialogia.
Tampereella 17.3.2022
2.–20.3.2022 Susanna Autio, Petra Kallio & Aino Toivettula / Marika Schroderus / Seppo Alanissi / Susana Nevado & Sari Torvinen
27.2.2022
Susanna Autio, Petra Kallio & Aino Toivettula – Suhteellisen musta
Lahden Galleria Uudessa Kipinässä nähdään vuodenvaihteessa Susanna Aution, Petra Kallion ja Aino Toivettulan näyttelytrilogian päätösosa
Näyttely Suhteellisen musta on Sysimusta-trilogian viimeinen osa: aiemmat sarjan näyttelyt nähtiin Islannin taidegraafikoiden galleria Íslensk Grafíkissa maaliskuussa 2020 nimellä Svartmyrkyr ja Tampereella Saskioiden galleriassa tammikuussa 2021 otsikolla Sysimusta. Galleria Uuden Kipinän tiloissa vuodenvaihteessa 2021-22 nähdään Autiolta, Kalliolta ja Toivettulalta kokonaisuus, jossa surumielisessä pimeydessä nähdään jo pieni toiveen häivä. Nimeksi valikoitui siksi Suhteellisen musta. Näyttely koostuu täysin uusista töistä.
Epävarmuus, menetyksen pelko ja kuoleman kohtaaminen ovat tässä pandemian ja levottomuuden sekoittamassa maailmassa päivittäin läsnä. Näyttelyn ydinteema pohjautuu taiteilijoiden rohkeuteen valjastaa taiteen tekemisen voima omakohtaisia vastoinkäymisiä vastaan. Näyttelyn taiteilijakolmikko ovat työstäneet osakseen saamaansa surua meditatiivisesti taiteen tekemisen parissa, ikään kuin toimittaen eräänlaista riittiä surun kukistamiseksi itkulaulajien tapaan, mutta surutyön tapahtuen sanoitta, kädet työhön upottaen. Vaikka suru on aina henkilökohtaista, jokaiselle ainutkertaista, tunne on yleismaailmallinen ja äärimmäisen samaistuttava. Suru ei koskaan katoa, mutta siihen yhdistyy näyttelyn teoksissa jo hitunen toivoa, pyrkimystä ymmärtää ja jopa löytää jälleen yhteys menetettyyn.
Susanna Autio (s. 1966, Helsinki) on kuvataiteilija, joka asuu ja työskentelee Järvenpäässä. Hänen ilmaisukeinonsa liikkuvat readymade-taiteen, taidegrafiikan ja kuvanveiston välimaastossa sujuvasti mutkitellen. Esineet ja materiaalit, joilla aiemmassa elämässä on ollut omat tarinansa, löytävät Aution töissä uuden, uniikin tavan olla maailmassa. Keramiikan taiteilija löysi äitinsä vakavan sairastumisen myötä. Tällöin hänestä tuntui kuin aikaisempi taiteellinen työskentelytapa ei olisi sopinut tähän elämän murrokseen. Autio on toiminut ammattitaiteilijana vuodesta 2000 ja osallistunut lukuisiin soolo- ja ryhmänäyttelyihin. Vuonna 2020 Autio valmistui Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi.
Turussa asuvalta ja työskentelevältä kuvataiteilija ja taidegraafikko Petra Kalliolta (s. 1970, Helsinki) nähdään yleisöä osallistavan teoksen ensimmäinen osa, jossa taiteilija kutsuu näyttelyvieraat muistelemaan omia menetettyjään. Puukaiverrettujen mehiläisten kuljettamat suruviestit toimivat teoskokonaisuuden ytimenä. Kallio on valmistunut Turun Taideakatemiasta (2016) ja Taiteen ja suunnittelun korkeakoulusta (nyk. Aalto-yliopisto) (2006) taiteen maisteriksi. Kallion teoksissa liikutaan suurten murrosten, elämän ja kuoleman, sekä elämän kiertokulun maastossa. Vahvasti naiseuden ja äitiyden teemoja aiemmassa tuotannossaan työstänyt taiteilija on lisännyt taiteelliseen pohdintaansa myös kuoleman vääjäämättömyyden ja näkymiä kuolemanjälkeiseen.
Taidetta sekä Suomessa että Yhdysvalloissa useammassa arvostetussa korkeakoulussa opiskellut Aino Toivettula (s. 1955, Kuopio) vaikuttaa tänä päivänä Kemiönsaarella ja Varsinais-Suomen alueella. Mittavan uran tehnyt taiteilija työskentelee pääasiallisesti taidegrafiikan keinoin. Taiteensa perustana Toivettulalla on aina ollut hänen oma luontosuhteensa ja avoin ihmettely maailmankaikkeutta kohtaan. Taidegrafiikassa taiteilijaa kiehtoo viiva ja tekstuuri. Teokset muodostuvat vahvasti taiteilijan lukeneisuuden pohjalta, johon lukeutuu filosofiaa, uskontokäsityksiä, antroposofiaa, symboliikkaa sekä muita tapoja ymmärtää maailmankaikkeutta. Suhteellisen musta -näyttelyssä Toivettulalta nähdään syvästi omakohtainen taidegrafiikan teoskokonaisuus, jossa hän työstää suruista ehkä suurinta, oman lapsen menetystä.
Näyttelyä ovat tukeneet:
Marika Schroderus – Ajatuskuvioita: Viestejä isälleni
Sain idean näihin maalauksiini, kun löysin isän kuoleman
jälkeen hänen työhönsä kuuluneet
vanhat Hermann Rorschachin musteläiskätestikortit*.
Olin nähnyt nämä kuvat lapsuudessa ja ne kiehtoivat
minua jo silloin.
Maagiset musteläiskäkuvat tulivat piilostaan
kuin viesteinä isältäni.
Aloin vastailla niihin omilla Rorschach-jutuillani
ja niin syntyi sarja maalauksia; kuin viestejä
isälleni.
Tein maalaukset musteläiskätekniikkaa vapaasti soveltaen.
Muste muodosti valuessaan omia kuvioitaan kuin ajatuskerroksiksi niin, että lopputulos oli aina yllättävä.
Olen antanut töilleni vain viitteelliset nimet, jotka ovat kuin ponnahduslautoja erilaisille
tulkinnoille.
Maalauksen nimenä voi olla sana, lyhenne tai joskus vain välimerkki, joka innostaa katsojaa keksimään itse mitä kuviot voisivat esittää…
Näkyykö kuvassa perhosen siipi vai jotain muuta?
Viestit isälleni ovat valmiita.
Viestikapula siirtyy nyt katsojalle!
Seppo Alanissi – Soilspace – Maatila
Tila – avaruus. Tilan on oltava tyhjä. Kun tila täyttyy, ei ole enää tilaa. Tila on sen täyttävien objektien välissä. Tila on obektien välistä suhdetta.
Katsomme avaruuteen ajatellen, että ”tuolla sitä tilaa riittää”. Katsomme maaperään ja näemme kiinteän kamaran. Maaperä tarjoaa kuitenkin tilan suunnattomalle määrälle elämää. Siellä hiekanmurusten välissä muurahaiset ja niitä pienemmät mennä vilistää eikä paremmasta väliä. Laskemme kuolleemme maahan ja siellä on kaikki tila mitä he voisivat kaivata.
Maaperä on meille vierasta avaruutta. Entä jos pyrkisimme maahan yhtä hanakasti kuin avaruuteen? Mutta päästäksemme maahan meidän on ensin kaivettava se pois tieltä. Sitten ei olekaan enää maata mihin mennä. Maa on jo muualla ja vain me täytämme tyhjää tilaa.
Ajatus maasta ja maaperästä avaruutena on outoudessaan kiehtonut minua viime aikoina. Teoksiini hiipi ensin maaperän aineksia: mätänevää puuta, kiviä, juuria. Nämä esiintyvät erilaisina tekstuureina, samanaikaisesti dekoratiivisina mutta myös symbolisina elementteinä. Samalla mieleeni palaa uudelleen ja uudelleen Robert Holdstockin teokset, joissa usein elämä on kirjaimellisesti yhtä maaperän aineksen kanssa. Näin päädyin pyörittämään päässäni erilaisia spekulatiivisia ajatuksia, joissa maaperä on elävää avaruutta, meille vierasta mutta ehkä kuitenkin tavoitettavissa. Nämä ajatukset heijastuvat töihini, ei niinkään selkeinä kirkkaina ideoina vaan pikemminkin jonain tuntemattomana, jota kierretään ja hieman tökitään kiinnostuneena. Sitten mielenkiinto siirtyy johonkin muualle palatakseen vääjäämättä kiertämään taas tätä tuntematonta.
Susana Nevado & Sari Torvinen – Oleskelua epävarmuudessa
Olemme työskennelleet ruokateeman parissa useamman vuoden ja pitäneet tätä ennen yhdessä kaksi näyttelyä Turussa ja Tampereella. Meitä yhdistää huoli ympäristöstä ja ajatus siitä, että taiteella voi myös vaikuttaa. Näyttelyn nimi viittaa nykyiseen maailmantilanteeseen, jossa eletään epävarmuudessa monella tasolla.
Esille tulee Susana Nevadolta laakerinlehtipulverista sabloonan läpi tehty mattoteos ja Sari Torviselta videoteos villiviinistä. Pelkistetty ripustus saa teokset keskustelemaan keskenään. Laakerinlehtien tuoksu johdattaa katsojan pimennettyyn tilaan, jossa on videokuva valtavasta talon peittävästä villiviinistä. Kummassakin teoksessa kasvien köynnösmäiset muodot ovat tärkeä osa visuaalisuutta ja samalla kasvit myös liittyvät ihmisen rakentamaan kotiympäristöön ja sen tarjoamaan turvaan. Teosten sisällöt liikkuvat epävarmuuden lisääntymisen ja turvan hakemisen näkökulmissa.
Teoskuvaukset
Susana Nevado
Teoksen hyvin ajankohtainen teema liittyy politiikan lisääntyneeseen epävarmuuteen. Teoksen lähtökohtana on kasviornamenttikuvio, joita näkee Espanjan kuninkaallisen palatsin matoissa. Tällä viitataan paitsi Espanjan monarkian epävarmaan tulevaisuuteen myös suurempaan käynnissä olevaan poliittiseen muutokseen. Laakerinlehtiseppele annettiin palkinnoksi muinais-Kreikan ja Rooman laureaattirunoilijoille, urheilijoille ja sotureille. Se on sotilaallisen voiton sekä vapauden symboli. Näyttelyssä oleva tuoksuva matto on muodostettu murskatuista laakerinlehdistä tehdyistä ornamenteista. Laakerinlehteä käytetään Espanjassa paljon ruoan mausteen ja puu kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Euroopassa. Nevado toteuttaa teoksensa kestävän kulutuksen periaatteella valituilla materiaaleilla.
Sari Torvinen
Teoksen lähtökohtana toimivat kuvat valtavasta villiviinistä, joka peittää rakennuksen seinät ja kätkee pienen talon sisuksiinsa. Villiviini elää ihmisen tarjoaman kasvualustan päällä ja toimii kotina hyönteisille ja etanoille, jotka ovat osa paikallista biodiversiteettiä ja tarjoavat ravintoa linnuille. Sen voi ajatella myös suojaavan talossa asuvia ihmisiä ja edustavan symbolisesti ja konkreettisesti luontoa. Kasvi on niin suuri, että sitä ei tule ohitettua puutarhassa huomaamatta, vaan sitä tervehtii kuin tervehtisi naapuriaan. Video kuvaa kasvin vaiheita talvesta syksyyn ja kokonaisuus rakentuu suuren villiviinin luoman pehmeän tilallisen kokemuksen varaan.
9.–27.2.2022 Tuuli Kerätär / VTRY:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen / Tiina Kemppinen / Silja Puranen
6.2.2022
Tuuli Kerätär – Drawing Terrain
Kesällä 2021 muutin Päijät-Hämeeseen, mistä sukuani on kotoisin. Huomaan että, kaikki on yhtä aikaa täysin vierasta, mutta myös jollain salaperäisellä tavalla tuttua. Kiinnityn siihen tietoon, että osa minua on täältä kotoisin, vaikka en ole koskaan täällä asunut. Olen kävellyt lukemattomat kerrat Lappilan kylän junaseisakkeen ja mummolan välistä reittiä. Olen seurannut mummiani pitkillä kävelyillä, kysellen jokaisen kukan nimeä tien varrella. Eikö se ole paikkaan kiinnittymistä?
Käyn varovasti tutkimassa vanhoja reittejä, jotka kuuluvat toiseen aikaan. Joskus täällä on kuitenkin ollut talo, missä valot ovat olleet sytytettyinä minua varten. Yritän pitää siitä tiedosta kiinni, kun ajan tuttua tietä ja ohitan mummolani, joka ei enää kuulu meille. Se on maalattu eri väriseksi, ikkunanpuitteet on vaihdettu, näyttää omituiselta piparkakkutalolta. Minulla on kuitenkin paikasta jäljelle jäänyt syvä tunnejälki, joka on todellisempi, kuin itse rakennus.
Muuttaessa uuteen paikkaan energiaa menee erilaisten kohteiden, ja niiden välisten etäisyyksien arviointiin. Siirtymät ja liikkeet, joita teoksissani kuvaan, ovat hidasta ja arkista reittien hahmottamista muuttuneessa elinympäristössä. Harhailut, poispyyhkimiset, väärän suuntaan kääntyminen, jättävät jälkensä teokseen. Siirtyykö elinympäristössä koettu vieraus maalaukseen? Vai siirtyykö pikemminkin vierauden vastavoima: maalatessa luon tilan, joka on liikkuva ja muuttuva, muistojen ja eri aikakausien yhdistelmä. Se on paikka, mihin voin hetkellisesti kuulua, missä on helpompi hengittää.
*
Työhuoneellani katselen valokuvaa, jossa vaarini ratsastaa Salpausselän harjalla, hevonen ja ratsastaja ovat ilmassa, juuri kurottautuneina hyppyyn. Odotan, että jotain ratsastajan rohkeudesta tarttuu minuun, jotta uskaltaisin itse hypätä. Ratsastamisessa ja maalaamisessa on sama, absoluuttisen läsnäolon vaatimus. Kaikki tekniikat ja harjoittelu on turhaa, jos läsnäolo ja luottamus eivät toteudu. Jokainen uusi maalaus tekona vaatii oman uskalluksensa, siirtymisen tuntemattomaan tilaan.
Tuuli Kerätär (s.1985, Turku) on valmistunut Taiteiden maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2019. Hänen teoksiaan oli esillä marraskuussa 2021 Modern Love – ryhmänäyttelyssä Helsinki Contemporary – galleriassa. Kerätär on pitänyt yksityisnäyttelyitä mm. Project Room galleriassa, Helsingissä ja Gumbostrand Konst&Form galleriassa Sipoossa, ja ollut mukana ryhmänäyttelyissä Helsingissä, Antwerpenissä ja Rovaniemellä. Hänen teoksiaan on Kuvataideakatemian, Rovaniemen taidemuseon ja Oulun Yliopistollisen sairaalan kokoelmissa.
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Kaisa Syrjänen – You must be willing to do good to ride this ride
Kaisa Syrjäsen yksityisnäyttely You must be willing to do good to ride this ride koostuu dokumentaarisista valokuvista, arkistokuvista, kuvamanipulaatioista sekä kahdesta tekstikatkelmasta. Galleria Uusi Kipinässä esillä oleva näyttelykokonaisuus on osa Syrjäsen pitkäaikaista tutkimusprojektia ulkonäöstä ja viehättävyyden normista yhteiskunnassa.
Ulkonäkö on moniulotteinen ja ristiriitainen kokonaisuus. Se on samanaikaisesti sekä henkilökohtaista että kulttuurisesti muotoutunutta. Se on kaikessa arkisuudessaan jotain, josta ei voi paeta. Jotain, jolla sidomme itsemme aina osaksi yhteiskuntaa.
Näyttelyn kuvat luovat dokumentaarisen kokonaisuuden, jossa kulkee limittäin kolme näkökulmaa moniulotteiseen ulkonäköilmiöön: kauneustyö, katse sekä henkilökohtainen kokemus. Kokonaisuus tarkastelee aihetta feminiinisyyteen kohdistuvien odotusten näkökulmasta länsimaisessa kulutuskulttuurissa. Kulttuurissa, jossa kauneus on kaikkien saatavilla, jos vain on käytössään oikeat työkalut.
Teos esittää hienovaraisia kysymyksiä ulkonäön pääomallisuudesta sekä suhteesta sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kategorioihin, kuvalliseen kulttuuriin ja erilaisiin aikaulottuvuuksiin. Minkälaisia merkityksiä annamme ulkonäölle yhteiskuntamme erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä? Millä tavoin ulkonäköodotukset rakentuvat ja kuka niistä hyötyy? Mitä on eriarvoisuus, jota ulkonäön ilmiöön nivoutuu? Kannattaako kauneutta tavoitella?
Projektia ovat tukeneet Kauno ry, Taiteen edistämiskeskus ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö.
–
Kaisa Syrjänen (s. 1997) on helsinkiläinen valokuvaaja ja kuvataiteilija, joka valmistuu Lahden Muotoiluinstituutista valokuvan pääaineelta toukokuussa 2022. Syrjänen on kiinnostunut tutkimuslähtöisestä taiteesta, jossa dokumentaarisuus on läsnä. Hän käyttää valokuvaa ja tekstiä tiiviissä yhteistyössä, ja on kiinnostunut taiteen ja tieteen yhtymäkohdista. Syrjänen toimii poikkitaiteellisesti ja häntä inspiroivat taiteen saavutettavuus ja mahdollisuudet tiedonvälityksessä.
Henkilökohtaisen työskentelyn lisäksi Syrjänen on perustajajäsenenä poikkitaiteellisessa TYYPPINEN- kollektiivissa, sekä toimii aktiivisesti osana Lahden valokuvataide ry:tä.
Tiina Kemppinen – Miksi puhua kun itse on sana
Makoilin kesällä mökin viileydessä lukemassa kirjaa. Silmäni liukuivat vähän väliä paperisilta sivuilta tutkailemaan ympärilläni olevia satavuotiaita hirsiseiniä. Harmaantuneet kelohirret kasvoivat joskus elävinä maasta. Jossain vaiheessa niiden pintaan olivat hyönteiset nakertaneet polkujaan. Mutkikkaita viivoja ja labyrinttejä hirsivarveilla; kuin merkkejä tai tuntematonta kirjoitusta. Kauniita kaikessa tuhoisuudessaankin.
Näyttelyn nimi Miksi puhua kun itse on sana on lainaus Margaret Atwoodin teoksesta Yli veden (Surfacing, 1972, suom. Matti Kannosto). Kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä nainen, lähtee etsimään kadoksissa olevaa isäänsä lapsuudenkodistaan, pienestä mökistä syrjäisellä saarella. Viikon aikana nainen päätyy tutkimusmatkalle myös omaan menneisyyteensä sekä identiteettiinsä naisena ja henkisenä olentona, osana luontoa.
Metsä loikkaa ylöspäin, valtaisana, sellaisena kuin se oli ennen
hakkuita, jähmettyneen auringonvalon pilareita; vierinkivet kelluvat,
sulavat, kaikki on rakentunut vedestä, kivetkin. Jossain kielessähän ei
ole ollenkaan nimisanoja, vain verbejä joiden annetaan kestää hiukan
kauemmin.
Eläinten ei tarvitse puhua, miksi puhua kun itse on sana.
Nojaan puuhun, olen puu nojaamassa.
Äkkiä tulen taas kirkkaaseen aurinkoon ja vajoan kasaan, pää maata
vasten.
En ole eläin enkä puu. Olen se missä puut ja eläimet liikkuvat ja kasvavat,
olen paikka.
(Margaret Atwood: Yli veden)
Näyttelyn teema käsittelee ihmisyyttä suhteessa muuhun luontoon, kommunikaatiota ja erilaisia rajapintoja. Maalaukseni ovat abstrakteja sommitelmia, joissa esiintyy jälkiä ja merkkejä, jotka muistuttavat kirjoitusta, mutta joilla ei ole verbaalista merkityssisältöä. Tällaista kirjoitusta kutsutaan aseemiseksi kirjoitukseksi. Sanojen merkitysten sijaan aseemista kirjoitusta voidaan tulkita kontekstin, visuaalisten elementtien, materiaalisuuden ja kehollisuuden kautta. Pohdin paljon sitä, minkälainen maailma meitä ympäröisi, jos siitä poistettaisiin sanat. Ajatus on minulle samaan aikaan lohdullinen ja pelottava. Mietin myös paljon, miten erilleen kieli ja sen mahdollistamat asiat ovat vieneet ihmiset muista luontokappaleista.
Kirjan alkuperäisenä nimenä oleva sana surfacing voi viitata siihen, kun jotakin päällystetään tai pinnoitetaan materiaalilla. Toisaalta se voi tarkoittaa myös sitä, että jokin nousee pintaan oltuaan aiemmin syvällä piilossa. Jollain tavalla koen nostavani esiin jotain pinnan alla olevaa tehdessäni maalauksia.
Tiina Kemppinen (s.1985) on helsinkiläinen taiteen maisteri ja taidekasvattaja. Hän käsittelee usein teoksissaan kieleen ja vuorovaikutukseen liittyviä teemoja. Hän on valmistunut Aalto- yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta ja opiskellut lisäksi maalausta Krakovan Taideakatemiassa ja Pekka Halosen akatemiassa. Kemppisen teoksia on ollut esillä kahdessa yksityisnäyttelyssä Helsingissä sekä monissa yhteisnäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla.
Silja Puranen – Satakieli
Silja Purasen näyttely pureutuu ihmisen ympäristösuhteeseen. Lähtökohtina ovat yhtäältä muovin ylenpalttisen käytön tuomat ympäristöongelmat ja toisaalta eläinpopulaatioiden väheneminen ja kiihtyvä joukkosukupuutto. H.C. Andersenin sadun mukaan nimetty Satakieli on kaksikanavainen videoteos, jonka toisessa kuvassa esiintyy animoituja muovilintuja – koristeita, leluja ja soittorasioita – ja toisessa painovoimaa vastaan taistelee ilma-akrobaatti. Muovilintujen kakofoninen kuoro laulaa ihmisen halusta päihittää luonto keinotekoisilla jäljitelmillä ja varoittelee biodiversiteetin vaarantumisesta. Äänimaiseman ovat säveltäneet ja toteuttaneet Antonio Alemanno, Tapani Rinne ja Viktor Toikkanen. Ilma-akrobatiasta ja koreografiasta vastaa sirkustaiteilija, tanssija Salla Santanen.
Videoteoksen lisäksi näyttelyyn tulee sarja pieniä kipsiveistoksia, jotka viittaavat taideopiskelijoille tuttuihin piirustuskipseihin – kopiohin taidehistorian merkkiteoksista. Kipsit vihjaavat alkuperäisen ja kopion paikkojen vaihtumiseen sekä muistuttavat muovimateriaalien pysyvyydestä ja siitä mitä tulevaisuuden arkeologisissa kaivauksissa löytyy.
19.1.–6.2.2022 Iiris Pessa / Anna Pekkala / Sofia Guridi
16.1.2022
Iiris Pessa – Kuvapareja
”Voisivatko maalaukset olla kuin kirjan kannet? Mikä tarina kuvien väliin muodostuu? Kuvallinen kertomus ei rakennu saman säännöstön mukaan kuin kirjoitettu teksti. Kuvan keinojen vihjaama sisältö on tekstiä vielä paljon tulkinnanvaraisempi, jokaiselle katsojalle erilainen.
Taiteilijana teen kuvia omasta elämästäni, siitä mitä olen kokenut tai ajatellut, nähnyt ja kuullut. Samalla teen myös maalauksia taiteesta.
Näyttely koostuu viidestä kuvaparista, maalauksista. Olen valinnut kuvaparit niin, että ne muodostavat haluamani visuaalisen dialogin. Puhuttelevatko ne katsojaa?
Näyttelyn kokonaisuuteen kuuluu myös videoteos, jossa kirjoittamani runot yhdistyvät kuvavirtaan. Syntyy jälleen uusi tulkinnan taso.”
Iiris Pessa on lohjalainen taidemaalari ja kuvantekijä. Hän on valmistunut taidemaalariksi vuonna 1989 ja kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2000. Vuodesta 1990 hän on pitänyt kymmeniä yksityisnäyttelyitä sekä osallistunut lukuisiin näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla.
Anna Pekkala – Paradise Ghost
Mystisestä jättimäisestä paholaisesta haalenee pikkuhiljaa aave.
Huippupedoista jää vain dokumentit ja muutama luuranko killumaan tai rustokasa.
Eliöyhteisöt korvataan eläintarhoissa ja akvaarioissa roboteilla. Kehää kiertävä kala on hologrammi.
Onkai käppänen aaveparatiisi parempi kun ei paratiisia ollenkaan. Elämä jatkuu, napa imee meidät sisuksiinsa.
“Käsittelen Paradise Ghost-näyttelyssä keinotekoisten luontokokemusten, kuten eläintarhojen ja suurten akvaarioiden tarvetta ja tulevaisuutta. Luonnon hälytystila saa minut levottomaksi. Lähtökohta teoksiini on tunne ja tunnelma, yritys kuvata sisäistä olotilaani fyysisessä muodossa. Olotilani voi aiheuttaa kokemus omassa elämässä, uutiskuva sekä populaarikulttuurin teokset. Meri ja rautakaupat ovat suuria idea-altaita.”
Anna Pekkala (s. 1989 Mänttä) on tuore Kuvataideakatemian kuvanveiston osaston maisteriopiskelija.
Hän työskentelee pääosin veistosten ja installaatioiden parissa, mutta viime aikoina on innostunut myös spraymaalaamisesta. Pekkalan taiteellisen ilmaisun keskiössä ovat olleet meri ja sen eliöstöt sekä niihin kohdistuva toiminta. Hän työstää vaihtelevasti materiaaleja tekoturkiksen ompelusta romumetallin plasmaleikkaamiseen. Teokset ovat usein dioraamamaisia kokonaisuuksia, joissa ajatuksena on ihmisen kömpelö yritys luoda jotain luonnollista. Pekkala on koostanut moottoroitua merieläinakvaariota ja aikoo laajentaa oman pseudoluonnontieteellisen museon koostamista tulevaisuudessa maaeliöihin.
Sofia Guridi – Re(cuerda)me
The work Re(cuerda)me unifies the words recuerdame (remember me) and cuerda (string) as a possible answer to the question: Is there memory embedded into textiles?
Visual and tactile codes communicate stories, while steins, odors, and wrinkles are marks of their lives, showcasing their relation with the body and the environment. Thus, reflection on the past is enabled by these cues. But what if those memories could be dynamic, shape-shifting, and adaptive to emotions, touch, or the human voice? Could textiles transform into a new media for our digital archives, permitting recollection and access to these hidden memories? Could we reach a point where we trust our clothes memories more than our experiences?
By creating woven textiles with optical fibers and electronics, this interactive installation explores how we can code and decode memories into a soft material, transforming memories into a new light base language. The audience will be invited to get close to the textile pieces and experience how their proximity to the material can create tactile memories, with light indicating the presence of the bodies.
29.12.2021–16.1.2022 Noora Kaunisto / Lahden Taidelainaamo / Mirva Niskanen / Enni Vekkeli
19.12.2021
Noora Kaunisto – Murmurations
Murmuration on englanninkielinen sana, jolla kuvataan lintujen, esimerkiksi kottaraisten, liikehdintää suurena parvena. Parvessa yksittäiset linnut vuorovaikuttavat keskenään, lintujen tapaan nopeasti ympäristön tapahtumia havaiten ja niihin älykkäästi reagoiden. Toisaalta suoraan suomennettuna murmur tarkoittaa mutinaa tai kohinaa. Siis ääntä tai ilmiötä, josta saa kiinni hieman, mutta jonka sisältöön ei pääse täysin käsiksi.
Näyttelyn öljyvärimaalaukset ja piirrokset tavoittelevat tunnelmia ja tapahtumia, joita on vaikea nimetä, mutta jotka resonoivat tiettyjen, ehkä ruumiillisten tai syvälle juurtuneiden tuntujen kanssa. Teosten pehmeät, sisältä käsin muotoutuneilta tai kasvaneilta näyttävät hahmot ja elementit pyörivät rajaavammissa ja tiukemmissa rakenteissa, ehkä törmäilevätkin niihin. Osa maalausten hahmoista ja olemuksista pyrkii itsepäisesti pakenemaan hallintaa, nimeämistä tai määrittelyä. Tai ehkä ennemminkin tunnustelemaan hahmottamisen, muistin ja määrittelyn rajoja sekä leikkimään niiden kanssa.
Maalauksessa ovat materiaalisesti läsnä tekijänsä liikkeet työstöprosessin ajalta. Kaikki niistä eivät ole näkyvissä – osa piileksii kerroksissa ylempien alla. Maalaus on esine, joka kantaa tekijänsä käyttämää aikaa, hänen kehonsa liikkeitä ja hermoratojensa toimintaa. Maalaus on siis jonkinlainen ajan ja liikkeen kiteytymä, sillä on kesto. Ajan hahmottamisen ongelmat ovat olleet yksi teosten lähtökohdista. Osa teoksissa näkyvistä tapahtumista on hidasta kasvua tai muotoutumista, osa jotakin hetkellistä. Erilaiset ajankulut ja ulottuvuudet saavat teoksissa lomittua tai käydä ristiin keskenään ja huokoisina vuotaa toisiinsa, samoin kuin erilaiset olemassaolon muodot ja tavat saavat teemoina ja kuvina puhkaista itsensä esiin tutumpien rakenteiden lomasta.
Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus.
Lahden Taidelainaamo
Lainaamonäyttely esittelee loppuvuonna 2021 lainaamoon tuotuja teoksia. Nähtävillä on monenlaisia tekniikoita: maalausta, grafiikkaa, piirustusta, sekatekniikkaa ja veistoksia.
Näyttelyn taiteilijat ovat Roy Aurinko, Anni Henriksson, Katja Härkki, Timo Jakola, Terhi Kaakinen, Sanna Kärkkäinen, Sami Leutola, Sirpa Pyykkö, Janika Salonen ja Jouni Salonen.
Lahden Taidelainaamoa hoitaa Lahden Taiteilijaseura ry. Lainaamosta voi lainata tai ostaa päijäthämäläisten ammattikuvataiteilijoiden teoksia korotonta kuukausimaksua vastaan. Teokset saa heti mukaansa. Taidelainaamo välittää Lahden Taiteilijaseuraan, Lahden Taidegraafikoihin ja Lahden valokuvataide ry:n kuuluvien taiteilijoiden teoksia.
Lainaamon koko valikoima on nähtävissä Galleria Uuden Kipinän yhteydessä sijaitsevan lainaamon tiloissa sekä nettisivuilla osoitteessa www.lahdentaidelainaamo.fi
Mirva Niskanen – Vahingon iloa
Mirva Niskanen on Tampereelle muuttanut, Vihdistä kotoisin oleva kuvataiteilija, joka ilmaisee itseään pääosassa abstraktein maalauksin. Näyttelyn – ”Vahingon iloa” teokset ovat syntyneet eräänlaisessa välitilassa kahden muun tiedostetumman prosessin ohella. Teokset eivät ole vaatineet erityisiä ponnisteluja syntyessään, vaan ne ovat ennemmin syntyneet kuin itsestään, ne ovat onnistuneita vahinkoja. Maalaukset ovat sekatekniikalla toteutettuja ja materiaaleina on käytetty mm. spraymaalia, kierrätyspitsejä, kuula- ja värikyniä.
”Ensimmäinen prosesseista, jonka ansiosta nämäkin teokset saivat alkunsa kertoi kotiutumisesta, juurtumisesta, mummoistani, kauniista sisustukseen liittyvistä asioista ja lapsuuden muistoista. Koti-aiheisten teosten työstäminen liittyi aikaan, jota elämme. Ihmiset viettävät aiempaa enemmän aikaa kotona. Seuraavaksi siirryin taiteellani tutkimaan ympäristöä, jossa elän. Urbaania katukuvaa kaikkine vuosien ja ihmisten jättämine jälkineen.
Olen yhdistänyt teoksiini lapsuusmuistojen maalaismummolaa ja kaupunkikuvaa. Nättiä, vanhaa ja uudempaa urbaania, karuksikin miellettyä, mutta yhtälailla kaunista estetiikkaa. Työt ovat lähtöisin onnellisista vahingoista ja niiden työstäminen on ollut hauskaa.Teokset ovat muistutus siitä, ettei taiteen tarvitse olla vakavaa. Se voi olla leikkiä, sattumaa, kauniita asioita, liimaa ja aikaa. ”
Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus
Enni Vekkeli
”Ennen kuin astut satimeen
kerään pois pimeän hiekkalinnut
tuuli rapistelee paperikuuta
miten sekin meitä vie.”
Enni Vekkelin näyttely Galleria Uuden Kipinän Kirnussa rakentuu 16 mm:n filmiteoksesta, valokuvasta, veistoksista ja piirustuksesta. Näyttelyn nimi voisi olla Paperikuu ja muuta maasta poimittua tai se voisi olla Paperikuu ja muuta maassa poltettua.
Filmiteos Paperikuu on syntynyt kokeilemalla, ensimmäistä kertaa, syntymäpäivälahjaksi saatua Bolex-kameraa. Se on käyttöönottoharjoitus, päiväkirjallisia huomioita, päivien fragmentteja. Filmikuvat rakentavat asetelman, jonka pinnalle valo ja varjo voivat asettua, jonka liikkeessä ja rinnastuksissa tarkkailla aikaa. Filmille on tallennettu verkot, jotka nostetaan vedestä, näkymättömistä ja vedenpinta, joka rikotaan kävelemällä pitkin hiekkapohjaa. Sitten pääsy rajapinnalle lakkaa: on lahoava vene, jolla kerran on ylitetty järvenselkä, ovat naulaan nostetut luistimet, jotka liukuivat jääkantta pitkin. Lasihuoneen raja on printti yksittäisestä filmifreimistä. Hämärässä roikkuvat luistimet rinnastuvat höytyvään, joka on kuin jäätä. Sinertävä repeämä on syntynyt filmin kalvopinnan rikkoutuessa.
Näyttelyn keramiikkateokset on poltettu maakuopassa. Polton energialähteenä ovat tällä kertaa olleet käytöstä poistetun ja puretun puumajan laudat. Maakuoppapoltto on tekniikkana sattumanvarainen, muodot saattavat lohkeilla ja särkyä. Työskentely jatkuu palasia yhteen sovittaen, mutta myös säröjä sallien. Näyttelyn sidosaine onkin ehkä juuri teosten fragmentaarisuus ja toisaalta uskollisuus paikalle: filmin kuvaaminen, keramiikan polttaminen ja pronssiin valettujen puunkappaleiden kerääminen on tapahtunut erään järven rannalla, 130 kilometriä Helsingistä koilliseen.
Enni Vekkeli (s.1983, Heinola) on Saimaan Ammattikorkeakoulusta valmistunut kuvataiteilija, joka työskentelee useimmiten liikkuvan kuvan ja kuvanveiston parissa.
Vekkelin työskentelyä on tukenut Etelä-Savon Kulttuurirahasto
1.–19.12.2021 Maija Käyhkö & Juulia Terho / VTRY:n kutsunäyttely: Marko Hämäläinen / Marjo Yli-Antola / Leena Räsänen
28.11.2021
Maija Käyhkö & Juulia Terho – Huoneet kojeet merkit
Maija Käyhkön ja Juulia Terhon yhteisnäyttelyssä Huoneet kojeet merkit tarkastellaan esineiden, tilojen ja ihmisen välistä vuorovaikutusta. Taiteilijat ovat pohtineet materiaalilähtöisissä työprosesseissaan, millaista kommunikaatiota ihmisen ja ympäristön toisilleen välittämät komennot, pyynnöt ja järjestämisyritykset rakentavat. Käyhkö ja Terho ovat työskennelleet aiheen parissa erilaisin tulokulmin ja välinein. Variaatio teosten materiaaleissa ja mittasuhteissa herkistää katsojaa havainnoimaan, kuinka meitä ympäröivä materia muovaa olemisen tapaamme.
Maija Käyhkön veistossarja Components koostuu modulaarisista veistoksista. Käyhkö on valmistanut puusta ja betonista useita pelkistettyjä elementtejä, jotka seuraavat tarkasti määriteltyjä muotoja ja mittasuhteita. Osat on mitoitettu sopimaan yhteen useilla mahdollisilla tavoilla – jokainen veistos on yksi kokoonpano monista mahdollisista. Lopputulos on veistosten sarja, jonka yhdenmukainen muotokieli luo vaikutelman järjestelmästä tai koneistosta. Käytännölliset ja koruttomat rakennusmateriaalit yhdistyvät tyyliteltyyn muotoon sekä kuvanveiston perinteisiin.
Juulia Terho sulauttaa installaatiossaan Jälkihuone kielen ja aineen tilalliseksi kokonaisuudeksi. Terhon silkkiin maalaamissa runoissa käsitellään tiloja, jotka tihkuvat osaksi materiaalista ihmistä. Runoissa kuvataan kokemusta erilaisista näkökulmista. Huomio kiinnittyy materian ja tilan aktiivisuuteen, oli kyse sitten kontrollista luokkahuoneessa tai kodin sotkun vaikutuksista runon puhujan kehoon. Huoneen kaltainen installaatio voi antaa kokijalle intiimin ja turvallisen oloisen ympäristön tai tuottaa ahtauden kokemusta. Runojen sijainnit houkuttelevat kokijaa erilaisiin asentoihin ja liikkeeseen.
Huoneet kojeet merkit on Käyhkön ja Terhon ensimmäinen yhteisnäyttely.
Näyttelyä ovat tukeneet Koneen Säätiö, Paulon Säätiö, Taideyliopiston Kuvataideakatemia ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.
Maija Käyhkö (s. 1992) on Helsingissä asuva ja työskentelevä kuvanveistäjä. Käyhkön praktiikassa laaja valikoima materiaaleja ja tekniikoita yhdistyy pelkistetyn abstraktiin ilmaisuun. Havainto, toiminnallisuus ja kommunikaatio ovat toistuvia teemoja hänen työssään. Hän pyrkii luomaan teossarjoja, joiden osat noudattavat havaittavaa logiikkaa, kuitenkin sisältäen jotakin outoa tai leikkisää. Käyhkö on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta vuonna 2017 ja suorittaa parhaillaan kuvataiteen maisterin tutkintoa Kuvataideakatemian kuvanveiston koulutusohjelmassa.
Juulia Terho (s.1991) on monialainen taiteilija, jonka työvälineitä ovat kirjoittaminen, kuvataide ja esitys. Hän käsit- telee teoksissaan usein ihmisen suhdetta aineelliseen ympäristöönsä, sen synnyttämää kontrollia ja toisaalta mahdollisuutta leikkiin. Terho on yhdistänyt runoa ja kuvataidetta aiemmin muun muassa yhdessä Milja-Maaria Terhon kanssa toteuttamassaan runovideoperformanssissa Venyvät huoneet (2019). Terho on valmistunut kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta vuonna 2017 ja opiskelee tällä hetkellä Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista. Käsin työskentelyssä Terhoa vetää puoleensa materian ehdoille myöntyminen, hitaus ja virhe.
Lahden valokuvataide ry:n kutsunäyttely: Marko Hämäläinen – 54 askelta äärettömyyteen
”Sumu tulee. Valkoinen hyinen seinä nousee Jäämereltä, täyttää huurullaan laaksot ja rinteet. Kettu mutkittelee yksinäisenä tunturikoivikossa. Etsii sopulia tai riekkoa. Pian se suuntaa tunturiin ja häviää äärettömään. Viiden toista metrin päästä ystävääni ei enää näy. Yöllä näen unen, jossa hanget sulavat jalkojeni alla, muuttuvat puroiksi, purot joiksi, joet mereksi.”
Taiteilija Marko Hämäläisen uusin näyttely 54 askelta äärettömyyteen vaeltelee mietiskellen dokumentarismin ja surrealismin rajoilla. Välillä arktiset talvimaisemat muuttuvat uneksi. Kaikesta kauniista huolimatta vaeltajaa painaa raskas taakka.
Marko Hämäläinen on vaelteleva taiteilija ja valokuvataiteen läänintaiteilija (Taike), joka omassa tuotannossaan on keskittynyt viime vuodet talveen, lumeen ja arktiseen maisemaan. Hämäläinen vetää Kenen luonto? -toiminta-alustaa, joka etsii luonnon valokuvaamisesta uudenlaisia työkaluja kestävän kehityksen ja luonnon monimuotoisuuden edistämiseen. Taiteilijana häntä kiinnostaa taiteen, tieteen, luonnon ja erilaisten yhteisöjen kohtaamisalueet sekä erilaiset joutomaat ja ryteiköt. Hämäläiseltä on juuri ilmestynyt esikoiskirja Hiljaisuus liikkuu tuulessa.
Marjo Yli-Antola – Olipa kerran ja muita maalauksia
Luonnon elementeistä kumpuavat maalaukset ovat unenomaisia tulkintoja tunteista, olemisesta ja hetkistä elämässä. Toisinaan maalaukset ovat keino pysähtyä ja rauhoittua, kaipuuta seesteisyyteen.
Ihmisen kokemus luonnossa ja suhde luontoon, sekä luontoelementit itsessään ovat olleet maalausten kantavana pohjana. Etsimme luonnosta rauhaa, yhteyttä, kauneutta, pysähtymistä ja läsnäoloa. Samalla se tarjoaa toisille fyysisyyttä ja toisille aineettomuutta. Metaforia ja symboliikkaa. Kaikkea löytyy pimeydestä valoon ja syntymästä kuolemaan.
Luonnon monimuotoisuuden häviämisen myötä eläinlajien lisäksi myös kasvilajien kohdalla puhutaan meneillään olevasta voimakkaasta sukupuuttoaallosta. Suuri osa kasvilajien modernista sukupuutosta on ihmisen aiheuttamaa ja luonnollinen lajien häviäminen on tähän verrattuna vähäistä ja hidasta.
”Olipa kerran” teoksissa moderniin sukupuuttoon kuolleet kasvit löytyvät yhdistettyinä pittoreskiin ja romanttis-henkiseenkiin maalaukseen. Teokset muotoutuivat muistoiksi, muotokuviksi ja esiinnostoiksi. Maalaukset vaikuttavat ensinäkemältään sereenisiltä, mutta lähemmin tarkasteltuna herättävät pohdiskelemaan tämänhetkisen luonnon tilannetta ja toimiamme luonnon suhteen. Kauneutta, seesteisyyttä, mutta tarkemmin katsoen peruuttamattomasti menetettyjä kasvilajeja.
Toinen teossarja käsittelee luonnon elementtejä tulkiten ihmisyyttä ja olemista. Kevyesti ja lähes luonnosmaisesti, jättäen tilaa hengitykselle. Rauhoittumista etsien.
Marjo Yli-Antola on turkulainen kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa maalaustaiteen parissa, tekniikkana öljymaalaus ja pastellimaalaus. Vastapainona omalle työskentelylle toimii ajoittaiset projektit yhteisötaiteen, ympäristötaiteen ja installaatioiden parissa näitä eri tavoin yhdistellen.
Kiitos työskentelyn tuesta Taiteen edistämiskeskukselle.
Leena Räsänen – Jotain kummaa
Näyttely koostuu sekatekniikkamaalauksista, joissa käytän öljyä, akryyliä, akvarellia ja värikynää erimuotoisille pohjille.
Teoksissa pohdin abstraktein elementein ihmismieltä ja sen kummallisuutta: kun ajatukset harhailevat epäloogisesti yhdestä toiseen, keskustelut näyttäytyvät väreinä ja rytmeinä, muisti valikoi kummallisia yksityiskohtia ja välillä mielen valtaa haikeus, johon ei ymmärrä syytä. Miltähän mielen sisäinen vilinä mahtaa näyttää?
Pohjina toimivat kierrätetyt puukappaleet. Löytämieni pohjien ominaisuudet antavat teoksille alkusysäyksen, ja sattumallakin on vaikutusta teosten lähtökohtiin. Maalaus alkaa rakentua jo mielessä, kun näen sopivan pohjan roskalavalla tai kirppiksellä. Hyödynnän pohjien muotoja, uurteita, kuvioita ja epätäydellisyyksiä ottaen niitä mukaan maalauksen elementeiksi. Uusi maailmaa rakentuu vanhan päälle.
Leena Räsänen (s. 1991 Kuopiossa) on taidemaalari, joka asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän valmistui Vapaasta Taidekoulusta 2015. Hän on Helsingin Taiteilijaseuran jäsen ja Taidemaalariliiton kokelasjäsen. Hänellä on ollut näyttelyitä eri puolilla Suomea ja Berliinissä, viimeisimpänä Galleria Uusikuvassa Kotkassa keväällä 2021.
10.–28.11.2021 Hilkka Silvekoski säätiö – Metsästä kaikki alkoi
7.11.2021
Hilkka Silvekoski -säätiö järjestää ”Metsästä kaikki alkoi” -yhteisnäyttelyn Galleria Uudessa Kipinässä. Näyttelyssä on esillä rinta rinnan taidegraafikko Hilkka Silvekosken (1913-1972) ja lahtelaisten nykytaiteilijoiden teoksia.
Taiteilijat ovat valinneet Hilkka Silvekosken tuotannosta teoksen tai teoksia, joihin he kokevat yhtymäkohtia omassa taiteessaan. Näyttelyyn valitut teokset keskustelevat kukin omalla tavallaan Silvekosken teosten kanssa.
Yhteisnäyttelyssä on esillä taidegrafiikkaa, maalaustaidetta, installaatioita, veistoksia ja piirustuksia.
Näyttelyyn jurytettyjen taiteilijoiden teokset muodostavat moniäänisen mutta eheän näyttelykokonaisuuden yhdessä Silvekosken tummanpuhuvien grafiikanvedosten kanssa. Kokonaisuus on rehevän moninainen ja tyylikäs.
Silvekosken teosten rinnalla taidetta on esillä seuraavilta lahtelaisilta taiteilijoilta: Minna Alanko, Anni Henriksson, Virva Kanerva, Helena Lehtinen, Ulpu Riikonen ja Anni Kristiina.
Näyttelystä järjestetään kuvatulkkaus perjantaina 12. marraskuuta kello 13 ja 16. Kuvatulkki on Sari Rajala.
Näyttelyn järjestää Hilkka Silvekoski -säätiö yhteistyössä Lahden visuaalisten taiteiden museon Malvan ja Kauno ry:n kanssa.
Taiteilijan, taidegraafikon ja lastenkirjojen kuvittajan Hilkka Silvekosken (syntyi 24.1.1913. Viipurissa, kuoli 18.3.1972 Lahdessa) teokset tunnetaan herkistä, keveistä naishahmoista ja lapsista. Monissa teoksissa näkyy myös metsän, kukkien ja ihmisten välinen yhteys. Hänen töissään on myös piirustuksellista herkkyyttä ja kepeyttä.
Silvekosken taidegrafiikalle on ominaista mustan värin käyttö, sävyvastakohtien jyrkkyys ja viivan karkeus. Hän teki puupiirroksia, litografioita ja metalligrafiikkaa.
Silvekoski oli lähes itseoppinut kuvataiteilija. Taidegrafiikkaa hän opiskeli Aukusti Tuhkan taidegrafiikan kurssilla 1950-1951. Silvekoski syntyi Viipurissa, josta hänen tiensä johti karjalaisevakkona Lahteen.
Silvekoski debytoi Hämeenlinnassa vuonna 1948 ja piti näyttelyitä muun muassa Helsingissä 1949. Hän on myös yksi Lahden Taiteilijaseuran perustajajäsenistä.
Silvekoski kertoi vuonna 1970 viimeisimmän teossarjansa lähtökohdasta: ”Metsästä kaikki alkoi ja puiden rakkaudesta. Metsän henki on kaunis ja hyvä, sieltä on kotoisin runous, musiikki ja pienet linnut, myös voima ja hiljaisuus.”
Lahden Taidemuseossa on Hilkka Silvekoski -kokoelma, joka käsittää 216 teosta: grafiikkaa ja piirustuksia vuosilta 1950-1971. Suomen taidegraafikoiden kokoelmassa häneltä on noin 30 teosta vuosilta 1950–1970. Ulkomailla hänen teoksiaan on Tukholman kansallismuseossa sekä Ålesundin, Rostockin, Dresdenin kaupunkien ja Dresdenin Künstlerkalenderin kokoelmissa.
Silvekoski kuoli liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin 1972. Hänen veljensä Pentti Silvekoski perusti Hilkka Silvekosken säätiön vaalimaan sisarensa ja tämän tuotannon muistoa. Pentti Silvekosken kuoleman jälkeen 1990 Lahden taiteilijaseura on hallinnoinut säätiötä. Säätiö on jakanut vuodesta 1994 lähtien stipendejä lupaaville nuorille lahtelaisille taiteilijoille sekä järjestänyt stipendi näyttelyitä.
